J
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
J (j) on latinalaisten ja myös suomen aakkosten kymmenes kirjain. J-kirjaimen nimi on suomen kielessä jii ja äännearvo [j].
Kyrillisessä kirjaimistossa latinalaista J-kirjainta vastaavat Й (й) ja kyrillinen Ј (ј). Kreikkalaisessa kirjaimistossa sillä ei ole suoraa vastinetta.
Historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]J ei alkuaan kuulunut kreikkalaiseen, etruskien eikä latinalaiseen kirjaimistoon. Foinikialaisessa ja sitä varhaisemmissa seemiläisissä kirjoitusjärjestelmissä aina varhaisimpaan tunnettuun edeltäjään kantasiinailaiseen kirjoitukseen oli kyllä kirjoitusmerkki j-äänteelle: ulkoasultaan pikemmin poikkiviivallista Z:aa tai Y:tä muistuttava jōd (kirjaimen foinikialainen nimi).[1] Kreikkalaiset kuitenkin omaksuivat sen ensisijaisesti vokaalin i kirjoitusmerkiksi, joka tosin vokaalin edellä ääntyi [j].[2]
Tämän seurauksena niin kreikassa, etruskissa kuin latinassakin I-kirjaimella merkittiin sekä i-vokaalia että j-konsonanttia (tai puolivokaalia). Keskiajalla J-mäistä I:n muotoa käytettiin kyllä ajoittain eri tarkoituksiin, mm. kauno- tai kursiivikirjoitusmuotona tai kirjoitettaessa roomalaisia numeroita osoittamaan lukusanan loppua: XIJ = XII = 12. Erillistä äänettä osoittavaksi kirjaimeksi J vakiintui vasta aivan keskiajan lopulla, noin 1500-luvulla.[3][4]
Nykyään kirjoitetaan kuitenkin yleensä J:llä myös sellaiset roomalaiset nimet, joissa tämä äänne esiintyy, esimerkiksi Juvenalis (alkujaan Iuvenalis).lähde?
J suomen kielessä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vielä suomen kirjakieltä luotaessa 1500-luvulla I–J-ero ei ollut vakiintunut, joten Mikael Agricolan kielessä j-äänteen yleisin kirjoitusasu oli I: ia ’ja’, iotca ’jotka’, kiria ’kirja’. Harvemmin hän käytti J:tä tai IJ:tä (Jumala, tyhije ’tyhjä’) sekä sisällä sanassa Y:tä (söyan ’syöjän’), G:tä tai GH:ta (welgilleni ’veljilleni’, wäighy ’väijyy’). Toisaalta J-kirjain tai IJ-yhdistelmä saattoivat esiintyä i:n merkkinä etenkin i-loppuisten diftongien tapauksessa (taijuan ’tajuan’, etteij ’ettei’), joskus muulloinkin (jstupi ’istuu’; luetaan [istupi]).[5]
Nykysuomessa J-kirjaimella merkitään soinnillista palataalista puolivokaalia [j], mikä on siis myös kirjaimen alkuperäinen äännearvo latinalaisessa kirjoitusjärjestelmässä aina siitä asti, kun kirjainta on käytetty. Yleiskielessä j-äänne esiintyy vain lyhyenä, mutta murteittain se geminaatioilmiöiden kuten yleisgeminaation vuoksi voi esiintyä myös pitkänä (jj, esim. ajjaa).[6]
J muissa kielissä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Useissa eurooppalaisissa kielissä J äännetään samoin kuin suomessakin. Näin on kaikissa latinalaisin kirjaimin kirjoitetuissa slaavilaisissa ja uralilaisissa kielissä (esim. puolassa, tšekissä; unkarissa, virossa), balttilaisissa kielissä (liettuassa ja latviassa), albaniassa sekä maltassa.[4][7]
Baskissa puolivokaalinen [j] on J:n yksi mahdollinen ääntämys soinnittoman frikatiivin [x] tai [ʝ] (puolivokaalisen j:n vahvempihälyinen frikatiivimuunnelma) ja soinnillisen palataaliklusiilin [ɟ] ohella.[7]
Äänteenmuutosten seurauksena kuitenkin alkuperäinen j-äänne on voinut kielittäin muuttua, ja kun kirjoitusasu on pysynyt ennallaan, J-kirjaimen äännearvo on muuttunut. Esimerkiksi romaanisissa kielissä J, milloin sitä ylipäänsä käytetään – italiassa ei – on aina jotakin muuta kuin [j]. Ranskassa, portugalissa ja romaniassa se osoittaa soinnillista postalveolaarista sibilanttia [ʒ], espanjassa soinnitonta velaarista tai uvulaarista frikatiivia [x] ~ [χ] ja katalaanissa joko sibilanttia [ʒ] tai soinnillista postalveolaarista affrikaattaa [d͡ʒ].[4][8]
Germaaniset kielet jakautuvat J:n käytöltään kahtia. Manterella puhuttavissa saksassa, hollannissa (ja afrikaansissa) ja pohjoismaisissa kielissä kuten ruotsissa samoin kuin islannissa J on [j], mutta englannissa se on yleisimmin soinnillinen postalveolaarinen affrikaatta [d͡ʒ]. Kaikissa näistä kielistä voi sitaattilainoissa esiintyä muitakin ääntämistapoja.[9][10]
Kelttiläisissä kielissä J-kirjain ei ole (omaperäisessä sanastossa) käytössä.[11][12]
Turkissa J on soinnillinen postalveolaarinen sibilanttia [ʒ].[7]
Muita esitystapoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Morseaakkosissa J merkitään: .---
- Radioaakkosissa J on suomalaisen standardin mukaan Jussi ja NATO-standardin mukaan Juliett
- Pistekirjoituksessa (Braille) J merkitään:
- Tietokoneissa J koodataan eri merkistöissä seuraavasti:
| J | j | |
|---|---|---|
| ASCII | 74 | 106 |
| Unicode | U+004A | U+006A |
J-kirjaimen merkityksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pienen j:n merkityksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- j on fysiikassa ja matematiikassa joskus imaginaariyksikön symboli. Yleensä käytetään i-kirjainta.
- j merkitsee matematiikassa y-akselin suuntaista yksikkövektoria.
Ison J:n merkityksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- J on SI-järjestelmässä energian yksikkö joule.
- J on hitausmomentin tunnus (usein myös I).
- J on aikoinaan ollut I:n ohella jodin kemiallinen merkki. Nykyisin jodin merkkinä käytetään yksinomaan I:tä.
- J ajoneuvon kansallisuustunnuksena tarkoittaa Japania.
- J tarkoittaa pelikorteissa jätkää.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lehikoinen, Laila & Lieko, Silva 2009: Kirjasuomen kehitys. Uudistettu laitos. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ O’Connor, M.: Epigraphic Semitic scripts. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 88–107.
- ↑ Swiggers, Pierre: Transmission of the Phoenician script to the west. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 261–270.
- ↑ Pekkanen, Tuomo: Ars grammatica, Latinan kielioppi, s. 10. Helsinki: Yliopistopaino, 1988. ISBN 951-570-022-1
- ↑ a b c Wichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. (Hakusana J) Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Lehikoinen & Lieko 2009: 61, 63, 69.
- ↑ Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. (§ 9) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2 Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c Comrie, Bernard: Languages of eastern and southern Europe. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 663–689.
- ↑ Tuttle, Edward: Romance languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 633–642.
- ↑ Senner, Wayne M.: Germanic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 642–651.
- ↑ Daniels, Peter T.: English. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 651–655.
- ↑ McManus, Damian: Celtic languages. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 655–660.
- ↑ Hamp, Eric P.: Welsh. Teoksessa: Peter T. Daniels & William Bright (toim.): The world’s writing systems. Oxford University Press, New York & Oxford 1996. 660–663.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta J Wikimedia Commonsissa
