Algot Untola

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Irmari Rantamala)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Artikkelin tietoja on mahdollista korjata, tarkistaa, täydentää ja lähteistää teoksesta Hautala 2021.
Algot Untola
Algot Untola vuonna 1890.
Algot Untola vuonna 1890.
Henkilötiedot
Syntynyt28. marraskuuta 1868
Tohmajärvi
Kuollut21. toukokuuta 1918 (49 vuotta)
Helsinki
Ammatti kirjailija, toimittaja
Kirjailija
SalanimiMaiju Lassila
Irmari Rantamala
Väinö Stenberg
J. I. Vatanen
Liisan-Antti
Jussi Porilainen
Esikoisteos Tulitikkuja lainaamassa (nimellä Maiju Lassila) (1910)
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Algot Untola, alun perin Algoth Tietäväinen, kirjailijaniminä Maiju Lassila ja Irmari Rantamala (28. marraskuuta 1868 Tohmajärvi – 21. toukokuuta 1918 Helsinki[1]), oli suomalainen kirjailija ja toimittaja. Tietäväisen sukuun syntyneelle pojalle annettiin nimeksi Algoth, mutta hän muutti nimensä myöhemmin Algot Untolaksi.[2][3]

Lapsuus ja nuoruusvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Untolan vanhemmat olivat maanviljelijä Jaakko Wilhelm Tietäväinen ja Maria Simontytär Hakulinen. Isä kuoli vuonna 1881, ja seuraavana vuonna Algotin äiti meni uusiin naimisiin. Pojan isäpuolen alkoholinkäyttö aiheutti perheelle ongelmia. Koulussa hyvin menestynyt Algot pääsi sukulaisten avustuksella 1887 Sortavalan seminaariin[4], josta hän valmistui kansakoulunopettajaksi 23. elokuuta 1891.[3]

Pietarin vuodet ja opettajan ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Untola toimi opettajana Raahessa, Kälviällä ja vuodesta 1893 lähtien Viipurissa, mutta sitten hän vaihtoi alaa ja siirtyi vuonna 1900 puutavarakauppiaaksi Pietariin.[3]

Pietarissa Untola meni 1903 naimisiin Therese Marie Johanna Küstringin kanssa[1]. Avioliitto päättyi kuitenkin nopeasti erään version mukaan siksi, että Therese Marie olisi ollut intersukupuolinen, toisen version mukaan taas Untola jätti vaimonsa heti häiden jälkeen. Avioliitto pysyi kuitenkin muodollisesti voimassa vuoteen 1913 saakka, jolloin Untola sai virallisen eron.[2]

Pietarissa Untola liittyi mukaan sosialistivallankumouksellisten toimintaan ja kertoi itse olleensa avustajana mukana Venäjän sisäministeriä von Plehweä vastaan 28. elokuuta 1904 tehdyssä pommiattentaatissa. Plehwen murhan jälkeen Untola pakeni Suomeen ja toimi opettajana ensin Lohjalla Lohjansaaren koulussa 1904–1905 ja sen jälkeen Kaustisella Vintturin koulussa 1905–1907.[5][6]

Kaustisella ollessaan Untola alkoi kirjoittaa Suomalaisen puolueen Kokkola-lehteen heti vuoden 1905 suurlakon jälkeen, ja seuraavana vuonna hän alkoi kirjoittaa lehteen pakinoita Liisan Antti ja Maamies-nimimerkeillä. Näiden pakinoiden herättämän huomion vuoksi Untola palkattiin myöhemmin Suomalaisen puolueen vaaliagitaattoriksi. Vuonna 1905 Untola oli tavannut Lohjalla leskirouva Olga Jasinskin, jonka kanssa hän asui yhdessä vuoteen 1907 saakka. Suhde päättyi, kun parin yhteinen lapsi kuoli ja kiivaan riidan lopuksi Jasinski kaatoi rikkihappoa Untolan sukupuolielimille.[2][3]

Juha Hurmeen mukaan Untola ei sukuelintensä tuhouduttua enää kirjoittanut miehen nimellä.[2]

Kirjailijana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opettajantoimen jätettyään Untola työskenteli ensin suomalaisen puolueen agitaattorina Vaasan läänin pohjoisessa ja itäisessä vaalipiirissä ja sitten vuosina 1908–1909 Satakunta-lehden päätoimittajana Porissa. Untola aloitti kirjailijanuransa julkaistuaan keväällä 1909 osittain omaelämäkerrallisen Harhama-romaaninsa.[3]

Untola kirjoitti monilla kirjailijanimillä, joita olivat Maiju Lassila, Irmari Rantamala, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen. Untolan tunnetuimmat teokset ovat Irmari Rantamalan nimellä 1909 julkaistu Harhama ja Maiju Lassilan nimellä vuonna 1910 ilmestynyt Tulitikkuja lainaamassa. Untola kieltäytyi ottamasta vastaan jälkimmäisestä kirjasta myönnettyä valtion palkintoa. Asuessaan Kouvolassa Untola kirjoitti vuosina 1911–1912 useita näytelmiä, kuten Kun lesket lempivät, Kun ruusut kukkivat, Luonnonlapsia ja Nuori mylläri. Pelkästään 1912 Untola julkaisi yhdeksän kirjaa eri salanimillä. Kaikkiaan Untola kirjoitti eri nimillä yli 20 kirjaa, viimeisen kirjansa Turman talo hän julkaisi 1916 Irmari Rantamalan nimellä.[3]

Untolan aiemmin tuntematonta runotuotantoa on löytynyt arkistosta. Hän julkaisi 1893 kolme runoa nimimerkillä "A. T." eli Algot Tietäväinen. Hän oli opettajana Viipurin yläkansakoulussa ja meni mukaan Viipurin työväenyhdistyksen puhujayhdistyksen toimintaan. Yhdistys järjesti suuret arpajaiset, joiden yhteydessä myytiin Karjala-nimistä arpajaislehteä. Lehdessä oli seitsemän kaunokirjallista tekstiä, joista neljä oli nimettömiä, kolme runoa varustettuna allekirjoituksella "A. T." Olli Vilkuna kirjoittaa Parnassossa vuonna 2020, että tekijästä ei ole erehtymisen vaaraa: omana aikanaan yhdistyksen jäsenten lisäksi oli muillekin viipurilaisille selvää, kuka nimikirjainten takana oli. Vilkunan mukaan ne erottuivat laadullisesti "tavallisten sunnuntairunoilijoiden" tuotoksista, joita lehdet mielellään julkaisivat. Runot olivat "Langennut", juhlalehden nimikkoruno "Karjala" ja "Vangittu äiti", ja niissä surkuteltiin kalevalaisen Karjalan ja Suomen kansan kohtaloa sortajan kynsissä, mutta samalla yllytettiin taisteluun.[7]

Untolalla oli myös sittemmin kadonnut käsikirjoitus nimeltä "Martta", jota hän 1896 Helsingissä käydessään tarjosi kustantajille. Hän lähetti sen myös Werner Söderströmille Porvooseen. Saatekirje on säilynyt. Teksti oli runokertomus ja aiheeltaan raamatullinen.[7]

Työmies-lehden toimittajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Untola kannatti aluksi Suomalaista puoluetta, mutta riitaantui ja liittyi sosialidemokraatteihin. Kesällä 1916 Untola kirjoitti Työmies-lehteen kolme "Porvarikirjettä", jotka olivat hänen jäähyväisensä Suomalaiselle puolueelle. Syksystä 1917 lähtien Untola toimi Työmiehen vakituisena avustajana[3] ja sittemmin toimittajana.

Panu Rajalan mukaan Työmiehessä Untola ("Irmari Rantamala") "kiihotti punakaarteja surmaamaan luokkaviholliset viimeiseen mieheen, jotta uusi punainen huomen veressä kirkastuisi" ja hän vielä erikseen kehotti tappamaan muun muassa kirjailija Juhani Ahon.[8][9]

Viimeiset vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkoiset hautaamassa teloittamaansa Algot Untolaa Santahaminassa toukokuussa 1918.

Untola oli sisällissodassa punaisten puolella. Hän oli Työmies-lehden toimituksessa Helsingin valtaukseen saakka, ja lehden 12. huhtikuuta ilmestynyt viimeinen numero oli Untolan yksin toimittama. Viimeinen numero ehdittiin painaa, mutta sen jakelu jäi kesken saksalaisten joukkojen edettyä Helsingin keskustaan.[3]

Untola vangittiin Helsingin valtauksen jälkeen, ja hän kuoli 21. toukokuuta 1918 epäselvissä olosuhteissa. Häntä oltiin kuljettamassa Helsingistä laivalla Suomenlinnaan teloitettavaksi. Jotkut tahot väittävät Untolan hypänneen veteen aikeinaan pako. Toiset sanovat, että Untola olisi ammuttu laivan kannelle ja sitten heitetty veteen.[10] Leo Lindstenin kirjassa Maiju Lassila – legenda jo eläessään on Untolan viimeisistä vaiheista seuraava kuvaus:

»Merikapteeni evp. Sten Lille kertoi myös, että etappipataljoonan teloitusryhmät valittiin vapaaehtoisista. Hän ei ollut itse ilmoittautunut joukkoon 21. toukokuuta, mutta kuului etappipataljoonaan ja oli Katajanokan vankilan pihalla sinä aamuna, jolloin Untola tuotiin laivalle kuljetettavaksi. Lillen mukaan Untola oli 'pieni mies, joka oli pukeutunut suureen päällystakkiin'. Salmen ja Gunnar Björlingin (1887–1961) lisäksi laivalla olleiden vartiomiesten joukossa olivat ainakin Wolmar Henrik Ståhlberg (1887–1940; myöh. mm. Turun kuritushuoneen 2. apulaisjohtaja) ja Viljo Numminen (1896–1960; myöh. korkeimman oikeuden oikeusneuvos). Saamani tiedonannon mukaan juuri Ståhlberg olisi tuupannut Untolan laivalta mereen. Viljo Nummisen osuudesta eivät hänen vaimonsa ja poikansa, opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen ja Uuden Suomen päätoimittaja Juha Numminen, tienneet enemmän kuin sen, että hän kuului valkokaartin 1. pataljoonaan ja oli siten yksi Tehtaankadun kansakoululta laivalle komennetuista vartijoista.[11]»

Ajan henkeä kuvaa, että senaattori A. Osw. Kairamo oli juuri Untolan kuolinpäivän aattona lähettänyt Suomenlinnan komendantille Carl von Wendtille kirjeen, jossa hän kiinnitti tämän huomiota siihen, että vankien joukossa pitäisi olla yksi kaikkein pahimmista kansankiihottajista, Untola.lähde? Komendantin vastauskirje kuului näin: ”Senaattori K. Herra A. Osw. Kairamo. Herra Senaattorin kirjailija Maiju Lassilaa koskevan ystävällisen kirjeen johdosta toukokuun 20. päivältä minulla on ilo ilmoittaa, että kuten päivälehdistä on jo käynyt ilmi, kyseessäoleva mies on jo ammuttu. Suurimmalla kunnioituksella /Carl von Wendt.”[12]

Myös kirjailija ja Untolan kirjojen kustantaja Eino Railo, Toivo T. Kaila, kirjailijat Kyösti Wilkuna ja Toivo Tarvas sekä senaattori Oswald Kairamo olivat mukana Untolaa kuljettaneessa laivassa, ja heidän oli tarkoitus seurata Untolan teloitusta.[13]

Algot Untola haudattiin teloitettujen punaisten joukkohautaan Santahaminan vankileirille. Vuonna 1939 Untolan jäännökset siirrettiin Hietaniemen hautausmaalle.[14]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimellä Irmari Rantamala

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Harhama ja Martva. Kustannus Oy Kansa 1909.
  • Israelitar. Otava 1913.
  • Kuoleman rajoilla. Otava 1915
  • Turman talo. Kustannus Oy Kirja 1917.
  • Totuuden nimessä. Kansankulttuuri 1948.
  • Viimeiset kirjoitukset. Love 1977

Nimellä Maiju Lassila

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tulitikkuja lainaamassa. Kustannus Oy Kansa 1910.
  • Pirttipohjalaiset. Kustannus Oy Kansa 1911.
  • Kun lesket lempivät. Arvi A. Karisto 1911.
  • Pojat asialla. Kustannus Oy Kansa 1911.
  • Luonnon lapsia. Kustannus Oy Kansa 1912
  • Nuori mylläri. Kustannus Oy Kansa 1912
  • Tytöt talosilla. Kustannus Oy Kansa 1912
  • Rakkautta. Arvi A. Karisto 1912.
  • Elämän vaihteessa. Arvi A. Karisto 1912.
  • Pekka Puavalj. Arvi A. Karisto 1912.
  • Jussi Puranen. Arvi A. Karisto 1912.
  • Kun ruusut kukkivat. Arvi A. Karisto 1912.
  • Manasse Jäppinen. Kustannus Oy Kirja 1912.
  • Kilpakosijat. Kustannus Oy Kirja 1913.
  • Isä ja poika. Otava 1914.
  • Liika viisas. Arvi A. Karisto 1915.
  • Iivana. Kustannus Oy Kirja 1915.
  • Kuolleista herännyt. Otava 1916.
  • Mimmi Paavaliina. Arvi A. Karisto 1916.
  • Mestari Nyke. Otava 1917.
  • Ikiliikkuja. Otava 1962.
  • Portto – Syntinen nainen. Hilden 2002.

Nimellä J. I. Vatanen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Avuttomia. Otava 1913.

Käännöksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäjäksi
  • Пирттипохья и её обитатели. Пер. Л. Виролайнен / Pirttipohjalaisia, 1911
  • Сверхумный. Пер. А. Хурмеваара / Liika viisas, 1915
  • Воскресший из мёртвых. Пер. М. Зощенко / Kuolleista herannyt, 1916

Algot Untolan teoksiin perustuvia elokuvia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huomionosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muistolaatta Runeberginkatu 6:n seinässä Helsingissä.
  • Joensuun taidemuseon pihalla on Maiju Lassilan muistomerkki Kolmijakoinen muusa (Nina Terno 1973).
  • Helsingin Pohjois-Haagassa on Maiju Lassilan tie
  • Tohmajärven yläasteen koulun nimi oli aiemmin Tietäväisen koulu, ja koulukeskuksen auditorio oli nimeltään Maiju Lassila -sali.
  • Tohmajärven uuden vuoden 2021 alussa käyttöönotetun yhtenäiskoulun nimi on Maiju Lassilan koulu.
  • Tohmajärven kesäjuhlan nimi on Potsipäivät, Tulitikkuja lainaamassa -romaanin Vatasen potsin eli porsaan mukaan.
  • Tohmajärvellä on Maiju Lassilan tie ja muistomerkki
  • Lassilan juhlavuoden (syntymästä 140 v. ja kuolemasta 90 v.) kunniaksi Tohmajärvellä vietettiin Lassila-viikonloppua marraskuun lopulla 2008.

Elämäkertaelokuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Kuka kukin oli Wikisource. Viitattu 26.11.2018.
  2. ↑ a b c d Kirjailija Maiju Lassilan elämästä tuli karmea tragedia, kun rakastettu heitti hänen päälleen rikkihappoa 15.7.2018. Ilta-Sanomat. Viitattu 9.12.2022.
  3. ↑ a b c d e f g h Untola, Algoth (1868 - 1918) Kansallisbiografia.fi. Viitattu 9.12.2022.
  4. ↑ Kymölän seminarista 30-31.8.1887. Karjalatar, 13.09.1887, nro 72, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 07.06.2016.
  5. ↑ Kansakoulut Lohja. Uusi Suometar, 02.10.1904, nro 229, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 07.06.2016.
  6. ↑ Kansakoulut Kaustinen. Suomalainen Wirallinen Lehti, 07.08.1905, nro 180, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 07.06.2016.
  7. ↑ a b Olli Vilkuna, Algot Untolan tuntematon debyytti. Parnasso 3/2020, s. 44–46 (Artikkeli sisältää runon "Langennut" sekä näytteitä kahdesta muusta runosta, Karjala ei kuulu julkisiin digitoituihin aineistoihin, ks. tämän sivun keskustelusivu, ots. Karjala-arpajaisjulkaisu)
  8. ↑ Maiju Lassilasta tarvittaisiin kunnollisesti dokumentoitu elämäkerta Helsingin Sanomat. 4.1.2019.
  9. ↑ ”Hän kiihotti surmaamaan luokkaviholliset viimeiseen mieheen” Verkkouutiset. 04.01.2019.
  10. ↑ Kurikka, Kaisa: Algot Untola ja kirjoittava kone, s. 15–17. Turku: Eetos, 2013. ISBN 978-952-67966-1-1 Teoksen verkkoversio (viitattu 26.11.2018).
  11. ↑ Lindsten, Leo: Maiju Lassila – legenda jo eläessään, s. 256. WSOY 1977.
  12. ↑ Suomalainen murhenäytelmä, s. 94-95/102 (Ote Marko A. Hautalan kirjasta)
  13. ↑ Hautala, Marko A.: Omin voimin: Algoth Untolan (1868–1918) poliittis-vakaumuksellinen elämäkerta, s. 702–709. (Suomen ja Skandinavian historian väitöskirja) Oulu: Oulun yliopisto, 2010.
  14. ↑ Punaisten muistomerkit Helsingissä. (Arkistoitu – Internet Archive) Työväenmuseo Werstas. Viitattu 13.2.2014.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Erho, Elsa: Maiju Lassila: Kirjallishistoriallinen tutkimus. Väitöskirja. Turun yliopisto 1957.
  • Hautala, Marko A.: Liisan Antin aikaan: Algot Untolan Kaustisen-vuosi ja Kokkola-lehden kirjoitukset 1905–1906. Kustannusosuuskunta Länsirannikko 2006. ISBN 952-9505-55-8
  • Hautala, Marko A.: Algoth – Kapinallinen kynämies. A. Untolan merkillinen elämä. Vammala : Warelia 2021 ISBN 978-952-387-000-0
  • Tapaninen, Irma: Karnevalistinen henki: Algot Untolan varhaistuotanto ja virallisen kulttuurin muutos 1900-luvun alussa. (Väitöskirja) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2014. ISBN 978-951-51-0095-5 Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Algot_Untola&oldid=22495147”