Intersektionaalisuus

Intersektionaalisessa analyysissä tarkastellaan samanaikaisesti useita yksilöön liittyviä tekijöitä kuten sukupuolta, etnisyyttä ja sosioekonomista asemaa. Näin syntyy ryhmäidentiteettejä, jotka luovat pohjan identiteettiin perustuvalle politiikalle.

Intersektionaalisuus on tapa kuvailla ja analysoida miten yksilön asemaan ja ryhmäidentiteettiin vaikuttavat sukupuolen lisäksi monet muut erot, kuten yhteiskuntaluokka, etninen alkuperä, seksuaalinen suuntautuneisuus ja ikä. Intersektionaalisuus tarkoittaa risteäviä tai toisensa leikkaavia eroja yksilöiden identiteettien välillä. Intersektionaalisessa feminismissä tarkastellaan ihmisen asemaa näin muodostuvien identiteettiryhmien jäsenenä. Ryhmät eroavat toisistaan niille kuuluvien etuoikeuksien määrässä, jolloin tehtäväksi asettuu alistetun ryhmän aseman parantaminen. Intersektionaalinen feminismi kiinnittää yksilön sijaan huomionsa ryhmäidentiteettiin.

Intersektionaalinen feminismi pohjautuu postmodernin filosofian ajatuksiin tiedon sosiaalisesta rakentumisesta ja valtasuhteiden merkityksestä tiedon määrittelemisessä. Koska tietoa konstruoidaan valtasuhteiden verkossa, valta-asemissa olevien käsitykset pääsevät yhteiskunnallisessa keskustelussa etuasemaan, ja näin varmistelevat näiden ryhmien etuoikeuksia. Etenkin miessukupuoli, heteroseksuaalisuus ja valkoisuus ovat tällaisia valta-asemasta nauttivia identiteettejä.

Intersektionaalinen feminismi peitti alleen 2000-luvulla aikaisemmin vallinneet feminismin muodot, kuten liberaalin feminismin, radikaalin feminismin ja naisten aineellisia oloja parantamaan pyrkivän materialistisen feminismin. Materiaalisten seikkojen tilalle tuli yhteiskunnallisiin diskursseihin sisältyvien valta-asemien ja etuoikeuksien paljastaminen. Intersektionaalista ajattelua voitiin käyttää myös omassa elämässä, kun pyrittiin tunnistamaan omia etuoikeuksia ja omaa identiteettiasemaa suhteessa muihin ryhmiin. Näin sen katsottiin auttavan ymmärtämään myös muiden ryhmien kokemuksia syrjityksi tulemisesta.

Intersektionaalista feminismiä on arvosteltu siitä, että se on luopunut yksilöiden välisestä tasa-arvosta ja korvannut sen ryhmäeduilla. On myös väitetty, että sen jälkeen, kun naisten tasa-arvoisuus miesten kanssa on käytännössä toteutunut, intersektionalistit ovat turvautuneet hämäriin väitteisiin, joiden totuusarvoa on mahdoton punnita.

Taustalla mustien naisten kokemukset

Intersektionaalisuuden käsitteen luoja Kimberlé Crenshaw Berliinissä vuonna 2018.

Intersektionaalinen feminismi syntyi Yhdysvalloissa etenkin mustien naisten kokemusten pohjalta. Useampaan kuin yhteen alistettuun ryhmään kuulumisen lopputuloksena on moniperustainen syrjintä tai risteävä eriarvoisuus.

Feministisessä tutkimuksessa intersektionaalisuuden käsitettä käytetään silloin kun pyritään ymmärtämään, miten ihmisen sosiaaliset, kulttuuriset ja poliittiset identiteetit (muun muassa sukupuoli, yhteiskuntaluokka, etninen tausta, seksuaalisuus, vammaisuus jne.) voivat yhdistyä ja luoda päällekkäisiä ja rinnakkaisia syrjimisen muotoja. Esimerkiksi tummaihoinen nainen saattaa kokea syrjintää, joka ei johdu nimenomaan hänen etnisyydestään (koska syrjintä ei koske tummaihoisia miehiä) eikä nimenomaan hänen sukupuolestaan (koska syrjintä ei koske valkoihoisia naisia). Tämän kaltainen syrjintä on intersektionaalisuuden käsitteen luojan Kimberlé Crenshawin usein kertoma esimerkki ja pohjaa DeGraffenreid vs. General Motors -oikeudenkäyntiin. Esimerkiksi valkoinen nainen voi pyrkiä pörssiyhtiön hallitukseen, missä hän kuitenkin on osa sortavaa valkoista valtarakennetta, jota vastaan musta nainen kamppailee.

Intersektionaalinen feminismi erottautui feminismin traditiosta, jonka keskiössä oli valkoinen nainen. Sen esittämän kritiikin mukaan rodullistetut naiset olivat jääneet huomioimatta myös feminismin piirissä. Laajempana käsityksenä tasa-arvosta intersektionaalinen feminismi katsoi korostavansa ihmisten moniulotteisuutta myös eriarvioisuudessa. Ihmisten kokemusta ei pitänyt palauttaa vain yhteen ulottuvuuteen, kuten sukupuoleen, vaan tuli tarkastella erilaisten tekijöiden yhteisvaikutusta ihmisten elämään. Tästä näkökulmasta tuli tarkastella myös laajempia yhteiskunnallisia rakenteita.

Intersektionalismi ja standpoint-teoria

Intersektionaalisuus on vahvasti sidoksissa standpoint-teoriaan eli näkökulmasidonnaisuuden teoriaan. Tämä johtaa Louise Antonyn (1992) näkökulmasidonnaisuuden paradoksiin. Jos eri näkökulmia ei voi vertailla, ei voi arvostella valtavirtatutkimusta. Jotta niitä voisi vertailla, pitäisi luopua näkökulmasidonnaisuudesta ja voida asettaa näkökulmat paremmuusjärjestykseen. Kristina Rolin (2015) problematisoi sen, että standpoint-teoriassa tutkija "oikeuttaa tieteellisen hypoteesin pelkästään vetoamalla omaan yhteiskunnalliseen asemaansa" ja sen mukaan "alistetuissa asemissa olevien ryhmien näkökulma on tiedollisesti parempi kuin muiden ryhmien".

Patricia Hill Collins (1997: 375, 380) ei esitä standpoint-teorian olevan totuuden objektiivinen kuvaus vaan keino haastaa muita käsityksiä. Kyse ei ole yrityksestä löytää totuutta. Päinvastoin, tieto on keskeinen keino ylläpitää epäoikeudenmukaisia valtajärjestelmiä. Collinsin mukaan ei pidä keskittyä totuuteen vaan valtaan. Hänen mukaansa näkökulmia pitää arvioida sen mukaan, selittävätkö ne epäoikeudenmukaisuutta vai haastavatko ne sitä.

Standpoint-teorian mukaan tieto ei ole puolueetonta, joten objektiivista, neutraalia tai puolueetonta tutkimusta ei voi tehdä. Intersektionaalisuuden mukaan tieteenteko on poliittista valtakamppailua eri teorioiden välillä.

Intersektionaalinen feminismi ja muut feminismit

Intersektionaalisuuden katsotaan olevan radikaalisti vastakkain liberaalifeminismin kanssa. Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Katju Aron mukaan tasa-arvofeminismi kamppailee intersektionaalista feminismiä vastaan. He esimerkiksi vaativat, että naisia pitää kätellä siinä missä miehiä, kun taas intersektionaalisilla feministeillä on ymmärtämystä muslimien tavoille olla kättelemättä toisen sukupuolen edustajia.

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin mukaan intersektionaalisuus on syntynyt tärkeistä havainnoista, alun perin siitä, että vaikka General Motors -yhtiössä sekä mustat että naiset olivat tasapuolisesti edustettuina, silti mustat naiset olivat aliedustettuja. Selitys oli, että mustat miehet ja valkoiset naiset olivat yliedustettuja.

Marinin hallituksen tasa-arvo-ohjelma ja intersektionaalisuus

Kesäkuussa 2020 Vihreiden puheenjohtaja, sisäministeri Maria Ohisalo ilmoitti, että hallituksen uuden tasa-arvo-ohjelman kantava ajatus on intersektionaalinen feminismi. Ohjelman esipuheessa kirjoitettiin, että ”tasa-arvon edistäminen sukupuolten välillä edellyttää intersektionaalista näkökulmaa”. Ohisalon mukaan intersektionaalisen feminismin tarkoituksena oli myös tunnistaa omat etuoikeudet. Niiltä, jotka sanovat, etteivät ole koskaan kokeneet syrjintää, Ohisalo halusi kysyä, tunnistavatko he omia etuoikeuksiaan.

Reaktioita

Sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon erikoistunut professori Kristiina Brunila katsoi intersektionaalisuuden olevan hallitukselta tervetullut, mutta vaativa näkökulma. Hallituksen tasa-arvoministeri Thomas Blomqvistin mielestä intersektionaalinen feminismi ei ole ollut johtotähtenä hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa. "Sanapari ei esiinny missään kohtaa itse tasa-arvo-ohjelmassa, kyse on muiden käyttämästä termistä. Se varmaan omalta osaltaan kuvaa ohjelmaa, mutta emme ole juuri sitä termiä käyttäneet", Blomqvist totesi. Helsingin kaupunginvaltuutettu Atte Kaleva (kok.) vaati, että keskityttäisiin yhdenvertaisuusperiaatteen vahvistamiseen eikä ismeihin, joissa yhdet ovat "tasa-arvoisempia kuin toiset".

Arvostelua

Helen Pluckrose ja James A. Lindsay ovat kuvanneet intersektionaalisuuden kehitystä ja esittävät sitä koskevaa kritiikkiä teoksessaan Cynical theories (2020). Käsitteen "intersektionaalisuus" esitti Kimberlé Crenshaw vuonna 1989. Hän tarkoitti sillä moniperustaista syrjintää, jota ei voinut jakaa osiin. Esimerkiksi musta nainen saattoi kohdata sellaista syrjintää, joka poikkesi sekä mustien miesten että valkoisten naisten kokemasta. Intersektionaalista sortoa voitiin Crenshawn mukaan parhaiten vastustaa identiteettipolitiikalla. Sen sijaan, että kuuluminen alistettuun ryhmään pyrittäisiin häivyttämään ja näkemään kaikki samanlaisina ihmisinä, piti päinvastoin korostaa omaa identiteettiä alistetun ryhmän jäsenenä. Näin ryhmäidentiteetistä muodostuisi yhteisöön kuulumisen keino ja voimaantumisen väline. Käsitteestä muodostui sosiaalisen oikeudenmukaisuusteorian avainkäsite, joka toisaalta herätti uuteen elämään "rodun" kaltaiset käsitteet, jotka oli ehditty tuomita. Syrjinnän eri muotojen yhdistelmät johtivat teoriaan eräänlaisesta kastijärjestelmästä, jossa jouduttiin punnitsemaan etuoikeuksien aste-eroja ja väistämisvelvollisuutta eri ryhmien välillä, esimerkkeinä valkoiset, mustat tai siltä väliltä olevat homoseksuaaliset tai transsukupuoliset miehet tai naiset. Tämä kastijärjestelmä tuli kaikkien yhdenvertaisen kohtelun tilalle, sillä jälkimmäinen nähtiin vain valheellisena "värisokeuden" teeskentelynä. Yksilön tilalle tuli näin ryhmäidentiteetti ja sen puolustaminen. Pluckrose ja Lindsay katsovat, että tuloksena oli vainoharhainen loukkaantumisen kulttuuri, joka pani etsimään vihamielisyyden ilmauksia ja mikroaggressioita kaikessa vuorovaikutuksessa. Intersektionaalisen teorian hyökkäävyys johti Pluckrosen ja Lindsayn mukaan siihen, että asenteet tällaisia vähemmistöjä kohtaan pikemminkin kiristyivät kuin muuttuivat suopeammiksi.

Vuonna 2017 julkaistussa artikkelissa Helen Pluckrose katsoi, että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sijaan intersektionaalinen feminismi edustaa äärivasemmistolaista ideologiaa, joka jättää huomiotta valtaosan naisista, värillisistä, LGBT:stä ja vammaisista. Näiden ryhmien poliittiset kannat ovat hyvin moninaisia. Intersektionalistit väittävät edustavansa näitä ryhmiä, mutta esimerkiksi afroamerikkalaisista 45 % on konservatiiveja. Brittinaisista 9 % on rodullisesta taustasta riippumatta feministejä. Heistäkin moni kuuluu intersektionaalista feminismiä vastustaviin feminismin suuntauksiin. Kaliforniassa 70 % afroamerikkalaisista äänesti samaa sukupuolta olevien avioliiton kieltämisen puolesta. Demokraattipuolue joutuukin tasapainoilemaan kulttuuriliberaalien hyväosaisten valkoisten ja traditionalististen afroamerikkalaisten ja latinoiden välillä. Brittimuslimeista 0 % piti homoseksuaalisuutta moraalisesti hyväksyttävänä, vaikka he äänestävät yleensä vasemmistoa. Heistä 39 % katsoi, että vaimon pitää aina totella miestään. Pluckrosen mukaan intersektiot pitää ottaa huomioon mutta intersektionalismia ei pidä tukea, koska se sisältää muutakin. Syrjintä pitää tuomita kaikissa muodoissaan ja kaikissa ryhmissä, mutta intersektionalismin tukijat eivät aina näin tee, sillä eri ryhmien näkemykset menevät ristiin. Niinpä intersektionalistit ovat mustia ja muslimeja puolustaessaan ajautuneet hyväksymään mustien muusikoiden laulut LGBT-ihmisten tappamisesta tai selittämään, että on islamofobiaa vastustaa islamin vaatimuksia naisten pukeutumisesta.

Jonathan Haidtin mukaan intersektionaalisuutta opetetaan yliopistoissa monissa pääaineissa tavalla, joka saa nuoret näkemään mustavalkoisia hyvä-paha-jaotteluita, kuten naiset-miehet, mustat-valkoiset, hedelmättömät-hedelmälliset. Tämä sytyttää ihmiselle heimosotaan kehittyneet vaistot, me-ne-jaottelut, ja täyttää nuoret merkityksen ja tarkoituksen tunteella yhteistä taistelua varten. Siksi intersektionaalisuuden valtaamilla kampuksilla on ikuinen konflikti, koska koskaan ei voi poistaa kaikkia loukkaantumisia, mikroaggressioita ja väärinkäsityksiä.

Katso myös

• Kriittinen rotuteoria
• Postmoderni filosofia
• Woke

Lähteet

• Pluckrose, Helen ja Lindsay, James: Cynical Theories: How Activist Scholarship Made Everything About Race, Gender, and Identity—and Why This Harms Everybody. Swift, 2020. ISBN 978-1-80-075004-3 (englanniksi)

Kirjallisuutta

• Helo, Ari: Intersektionaalista vai "valkoista" ylivaltaa? : syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys, 2023. ISBN 978-952-65052-7-5 Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla

• Onko Yle kallellaan? Miksi Katariina Sourin teos kohautti? Aatehistorioitsija Ari Helo ja kielitieteilijä Janne Saarikivi keskustelevat Verkkouutisten YouTube-haastattelussa toimittaja Sanna Ukkolan kanssa wokesta ja intersektionaalisuudesta.