HMS Penelope (97)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo Britannian kuninkaallisen laivaston Arethusa-luokan kevyestä risteilijästä. Muita samannimisiä aluksia on täsmennyssivulla.
HMS Penelope
HMS Penelope
HMS Penelope
Aluksen vaiheet
Rakentaja Harland and Wolff, Belfast, Pohjois-Irlanti
Kölinlasku 30. toukokuuta 1934
Laskettu vesille 15. lokakuuta 1935
Palveluskäyttöön 13. marraskuuta 1936
Poistui palveluskäytöstä upotettu 18. helmikuuta 1944
Tekniset tiedot
Uppouma 5 220 t (standardi)
6 665 t (kuormattuna)
Pituus 154 m
Leveys 16 m
Syväys 4,3 m
Koneteho 64 000 shp
Nopeus 32 solmua
Miehistöä 500
Aseistus
Aseistus 3 x 6″ (152 mm) kaksoistykkitornia
4 x 4″ (102 mm) Mk V -ilmatorjuntatykkiä
2 x nelipiippuista .50″ ilmatorjuntakonekivääriä
6 x 21″ torpedoputkea

HMS Penelope (viirinumero 97) Britannian kuninkaallisen laivaston Arethusa-luokan kevyt risteilijä.

Pääartikkeli: Arethusa-luokka (1934)

Alus tilattiin Harland and Wolffin telakalta Belfastista Pohjois-Irlannista, missä köli laskettiin 30. toukokuuta 1934. Alus laskettiin vesille 15. lokakuuta 1935 ja otettiin palvelukseen 13. marraskuuta 1936.

Palvelukseen otettaessa alus liitettiin Välimeren laivaston 3. risteilijäviirikköön, mistä alus palasi 1940 Englantiin. Norjan taisteluissa alus ajoi 11. huhtikuuta karille Vestfjordissa vaurioituen pahoin. Aluksen korjaukset valmistuivat vasta heinäkuussa 1941.[1]

Lokakuussa alus lähetettiin uudelleen Välimerelle ja se saapui 21. lokakuuta Maltalle Force K:hon. Alus vaurioitui osuessaan miinaan samalla partiomatkalla, jolla HMS Neptune upposi. Maltalla alus sai telakalla lisävaurioita lähelle osuneista lentopommeista. Se lähti 8. huhtikuuta 1942 Maltalta korjattavaksi Yhdysvaltoihin New Yorkin laivastontelakalle.[1]

Penelope palasi 1. syyskuuta palvelukseen. Se saapui vuoden 1943 alussa Välimerelle, missä alus liitettiin Force Q:hon tukikohtanaan Bônen niemimaa. Alus tulitti muun muassa kesäkuussa Pantelleriaa ja Lampedusaa 15. risteilijäviirikön kanssa. Elokuussa alus oli Sisilian maihinnousussa, syyskuussa Salernon maihinnousussa sekä kuljetti miehistysjoukkoja Tarantoon.[1]

Risteilijä lähti 6. lokakuuta Aleksandriasta Aigeianmerelle risteilijä HMS Siriuksen ja hävittäjien HMS Faulknorin ja HMS Furyn kanssa Scarpanton salmen kautta estämään Saksan Lerokselle matkaavan maihinnousukuljetuksen. Osasto joutui Saksan ilmavoimien 3. syöksypommitusrykmentin Junkers Ju 87 -koneiden hyökkäykseen. Penelopen yläkannen oikealle puolelle Y-tornin taakse osui 250 kilon pommi, joka läpäisi kannen jääden kuitenkin suutariksi. Aluksen viereen tuli lisäksi kaksi 500 kilon pommin osumaa, joiden sirpaleet vaurioittivat alusta. Alukseen tulleen neljä kertaa kahden jalan reiän aiheuttama vuoto aiheutti neljän asteen kallistuman. Lähelle osuneet pommit katkaisivat virran neljän tuuman ilmatorjuntatykeistä, tutkavaroittimelta sekä kuuden tuuman pääaseiden tulenjohdosta.[2]

Aluksen pelastuksena oli omien lentokoneiden antama suoja, jonka avulla osasto aloitti paluumatkan Aleksandriaan. Osasto saapui 8. lokakuuta satamaan. Penelope oli korjattavana kolme viikkoa, jona aikana aluksen pahimmat vauriot saatiin tilapäisesti korjattua.[3]

Vuoden lopulla alus siirrettiin Biskajanlahdelle etsimään saksalaisia saarronmurtajia, mutta se palasi tammikuussa 1944 Välimerelle Anzion maihinnousuun.[1]

Penelopen ollessa paluumatkalla sillanpäästä Napoliin siihen osui 18. helmikuuta Saksan laivaston sukellusvene U-410:n laukaisema torpedo, joka upotti aluksen.[1]

  • Whitley, M. J.: Cruisers of World War Two – an international encyclopedia. Lontoo: Arms and Armour, 1996. ISBN 1-86019-874-0 (englanniksi)
  • Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1922–1946. Lontoo: Conway Maritime Press, 1987. ISBN 0-85177-146-7 (englanniksi)
  • Smith, Peter C. & Walker, Edwin R: War in the Aegean – The Campaign for the Eastern Mediterranean in WWII. Mechanicsburg, Pennsylvania: Stackpole Books, 2008. ISBN 978-0-8117-3519-3 (englanniksi)
  1. a b c d e Whitley 1996, s. 102
  2. Smith & Walker 2008, s. 133, 135–136
  3. Smith & Walker 2008, s. 136