Eliel Saarinen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eliel Saarinen
Nuori Eliel Saarinen
Nuori Eliel Saarinen
Henkilötiedot
Koko nimi Gottlieb Eliel Saarinen
Syntynyt20. elokuuta 1873
Rantasalmi, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut1. heinäkuuta 1950 (76 vuotta)
Bloomfield Hills, Michigan, Yhdysvallat
Ammatti arkkitehti
Arvonimiprofessori
Puoliso Mathilda Tony Charlotta Gyldén,
Minna Carolina Mathilda Louise (Loja) Gesellius
Lapset Eva-Lisa (s. 1905), Eero (s. 1910)
Arkkitehti
Koulutus Polyteknillinen opisto
Taidesuuntaus jugend, art deco, international style ja Jugendstil
Merkittävät työt Helsingin päärautatieasema

Gottlieb Eliel Saarinen (20. elokuuta 1873 Rantasalmi, Suomen suuriruhtinaskunta – 1. heinäkuuta 1950 Bloomfield Hills, Michigan, Yhdysvallat)[1] oli kansainvälisesti tunnettu suomalainen arkkitehti. Hänen päätyylisuuntansa olivat kansallisromantiikka ja jugend. Hänen vanhempansa olivat rovasti Juho Saarinen ja Selma Saarinen (o.s. Broms).[2] Eliel Saarinen on haudattu Hvitträskiin Kirkkonummelle.

Eliel Saariselle myönnettiin professorin arvonimi vuonna 1919.

Arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opiskellessaan teknisessä korkeakoulussa Eliel Saarinen tutustui kahteen muuhun nuoreen arkkitehtiin, Herman Geselliukseen ja Armas Lindgreniin. Kolmikko perusti 1896 arkkitehtitoimisto Gesellius, Lindgren & Saarinen. Valmistuttuaan koulusta 1897 kolmikko osallistui arkkitehtikilpailuun, joka järjestettiin Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn tulevasta Suomen paviljongista. Gesellius, Lindgren ja Saarinen voittivat kilpailun kansallisromanttisella ehdotuksellaan. Linnamainen, kansallisilla aiheilla koristettu paviljonki, jonka suurta hallia hallitsivat Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-freskot, sai valtavan julkisuuden. Paviljonki oli yksi maailmannäyttelyn suosituimmista.[3] Rakennuksesta tuli kansallisromanttisen arkkitehtuurin suunnannäyttäjä ja arkkitehtitoimistolle alkoi tulvia työtarjouksia.

Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Eliel Saarisen yhteiset työt kuuluvat Suomen kansallisromanttisen arkkitehtuurin mestariteoksiin. Näihin kuuluivat muun muassa vakuutusyhtiö Pohjolan toimitalo (1901) ja Kansallismuseo (1905–1910) Helsingissä, Suur-Merijoen kartano Viipurin maalaiskunnassa (1904, tuhoutui sodassa) sekä arkkitehtikolmikon oma "erämaa-ateljee" Hvitträsk (1902) Kirkkonummella. Toimisto suunnitteli myös useita asuintaloja Helsinkiin ja kehitti kokonaisvaltaista kansallisromanttista sisustustaidetta etenkin Suur-Merijoen kartanossa ja Hvitträskissä.

Itsenäinen ura Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Helsingin päärautatieasema

Arkkitehtitoimisto hajosi vuonna 1905, ja Saarinen alkoi toimia itsenäisenä arkkitehtina. Samalla hänen tyylinsä alkoi muuttua rönsyilevästä kansallisromantiikasta rationaalisempaan ja klassillisempaan suuntaan. Tämä näkyy selvästi Saarisen tunnetuimmasta työstä, Helsingin päärautatieasemasta (1905–1914). Samoja arkkitehtonisia ideoita Saarinen käytti myös muissa saman ajan töissään, kuten Viipurin rautatieasemassa (1913, tuhoutui jatkosodassa) sekä Lahden (1912) ja Joensuun (1914) kaupungintaloissa.

Arkkitehtuurin lisäksi Saarinen loi myös muuta käyttötaidetta. Suomen vuosien 1909 ja 1922 setelisarjat olivat Saarisen suunnittelemia. Ensimmäinen edusti jugend-tyyliä kansantalouden eri osa-alueisiin liittyvine aiheineen, jälkimmäinen lähinnä kansallisromantiikkaa alastomine ihmisryhmineen ja maisemineen.[4] Hän suunnitteli myös Saarisen mallina tunnetun itsenäisen Suomen ensimmäisen postimerkkisarjan vuonna 1917.

Eliel Saarinen avioitui liikekumppanin sisaren, kuvanveistäjä Loja Geselliuksen kanssa. Hvitträskin erämaa-ateljeesta muodostui nopeasti käsityöläisten ja arkkitehtien keskus, jossa vierailivat muun muassa venäläinen kirjailija Maksim Gorki, kriitikko Julius Meier-Graefe, marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim ja säveltäjä Jean Sibelius.[5]

Toteutumattomat suunnitelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1910–1920-luvulle sijoittuvat Saarisen kuuluisat toteutumattomat kaupunkisuunnitelmat, joissa hän hahmotteli Helsingin kasvamista eurooppalaisen luokan suurkaupungiksi. Saarinen teki kuitenkin mittavia kaupunkisuunnitelmia myös ulkomaille. Vuonna 1911 Saarinen osallistui Canberran asemakaavasta järjestettyyn kansainväliseen arkkitehtuurikilpailuun ja sijoittui toiseksi. Seuraavana vuonna hän laati kunnianhimoisen Suur-Tallinnan yleiskaavaehdotuksen, joka sisälsi muun muassa tarkat väestöennusteet.[6]

Osa Munkkiniemi–Haaga-suunnitelman pienoismallista

Näiden töiden ajatuksia Saarinen kehitteli edelleen Munkkiniemi–Haaga-suunnitelmassa (1915), jossa hän luonnosteli valtavan esikaupunkimetropolin Munkkiniemen ja Haagan alueelle kantakaupungin luoteispuolelle. Pro Helsingfors -suunnitelmassa (1918) hän kaavaili Helsingin ympärille vyöhykemäisesti leviäviä esikaupunkeja, joilla oli jokaisella oma keskuksensa, sen ympärillä olevat huvila-alueet, joita erottivat toisistaan viheralueet ja joita yhdisti raideliikenneverkko. Saarisen esikaupungit, joiden esikuvana oli tuohon aikaan Englannissa muodissa ollut puutarhakaupunkiajattelu, ennakoivat lähiörakentamisen aikaa, joka alkoi Helsingissä vasta puoli vuosisataa myöhemmin.

Eliel Saarinen vuonna 1973 julkaistussa posti­merkissä. Taustalla toteutumaton suunnitelma edus­kunta­talosta Helsingin Tähtitornin vuorella.

Saarinen voitti vuonna 1908 arkkitehtikilpailun uudesta eduskuntatalosta. Hänen ehdotuksessaan monumentaalinen, kansallisromanttinen eduskuntatalo oli sijoitettu Tähtitorninmäen huipulle. Suunnitelmaa ei kuitenkaan toteutettu, ja eduskuntatalosta järjestettiin myöhemmin uusi kilpailu, jonka voitti J. S. Sirén. Vuonna 1921 Saarinen suunnitteli Kalevalaseuran tilauksesta Kalevalatalon, josta oli tarkoitus tulla kansanperinteeseen ja kansanrunouteen keskittyvien tieteiden ja taiteiden tyyssija. Saarisen piirtämä temppelimäinen jättirakennus, joka oli koristeltu kansallisromanttisella symboliikalla ja joka oli tarkoitus sijoittaa Munkkiniemeen, ei koskaan edennyt suunnitelmaa pitemmälle.

Saarinen laati vuonna 1917 ehdotuksen Turun uudeksi raatihuoneeksi, koska vanha raatihuone oli vaurioitunut pahoin Turun suuressa palossa vuonna 1827. Ns. Samuel Bernerin raatihuoneen keskiaikainen kellari ja seinämuurit säilyivät, ja niiden pohjalle rakennettiin asuintalo, joka myöhemmin korotettiin kolmikerroksiseksi. Tornia ei ole vielä palautettu. Saarisen suunnittelema uusi raatihuone olisi edustanut jugendtyyliä ja olisi torneineen muistuttanut jonkin verran Helsingin nykyistä päärautatieasemaa. Ehdotusta ei kuitenkaan koskaan toteutettu, eivätkä lukuisat muutkaan suunnitelmat ja pyrkimykset uuden raatihuoneen rakentamiseksi Turkuun ole tähänkään päivään mennessä tuottaneet tulosta.

Ura Yhdysvalloissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saarisen kansainvälinen läpimurto oli vuonna 1922 järjestetty Chicago Tribune -lehden pilvenpiirtäjän suunnittelua koskenut kilpailu. Saarinen sijoittui kilpailussa toiseksi. Hänen rohkeasti massoitellulla suunnitelmallaan oli syvällinen vaikutus Yhdysvaltojen pilvenpiirtäjien suunnitteluun[7].

Saarinen laati myös Chicagon tuolloin joutomaana olleelle ranta-alueelle mittavan parannussuunnitelman.

Työkiireistään huolimatta Saarinen ei unohtanut kotimaataan, vaan hän kävi joka kesä lomalla Hvitträskissä 1940-luvulle saakka. Kun hän oli erään kerran jälleen lähdössä Suomeen, Yhdysvaltain viranomaiset ilmoittivat, ettei hänellä ollut paluuta Yhdysvaltoihin, ellei hän anoisi Yhdysvaltain kansalaisuutta. Saarisesta tuli Yhdysvaltain kansalainen vuonna 1945, eikä hän sen jälkeen enää koskaan käynyt Suomessa.[8]

Cranbrook, amerikkalainen unelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanomalehtikustantaja George Gough Boothin aktiivisuuden ansiosta Saarinen muutti vuonna 1923 Yhdysvaltoihin kehittämään ja suunnittelemaan Cranbrookin Taideakatemiaa ja muita uuden kampusalueen rakennuksia. Booth oli hankkeen mesenaatti ja samalla sen ensisijainen pääsuunnittelija, joka pyysi Saarista hankkeen pääarkkitehdiksi.[9] Saarisen tehtäviin kuuluivat sekä alueen että rakennusten suunnittelu ja opettaminen. Cranbrook oli Bauhausin amerikkalainen vastine ja perillinen. 1930-luvulla Saarinen siirtyi vähitellen yhä enemmän opetustoimen johtoon, ja hän veti Cranbrookiin oman perheensä lisäksi monia suomalaisia suunnittelijoita.[2] Saarinen suunnitteli Cranbrookiin 1920–1930-luvuilla useita rakennuksia, muun muassa Cranbrook School for Boys, Kingswood School for Girls, The Institute for Science ja The Academy of Art.[7] Boothin ja Saarisen yhteistoiminta oli 1900-luvun onnistuneimpia yhteistyöhankkeita.

Saarinen suunnitteli 1940-luvulla Yhdysvaltoihin kaksi huomattavaa kirkkorakennusta, Columbukseen First Christian Churchin ja Minneapolisiin Christ Lutheran Churchin.[7] Hän työskenteli myös yhdessä arkkitehtipoikansa Eero Saarisen kanssa. Heidän töitään ovat muun muassa Kleinhansin konserttitalo Buffalossa ja First Christian Church (Tabernacle-kirkko) Indianassa. Saaristen toimiston päätyö vuodelta 1949, jonka lopulliset piirustukset laati Eero Saarinen, on General Motorsin teknillinen keskus Detroitissa.

Eliel Saarisen töitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palkintoja ja kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Suomen leijonan suurristi
  • Suomen Valkoisen Ruusun K I
  • Professorin arvo 1919
  • Kunniatohtori: Helsinki 1932
  • Kunniatohtori: Teknillinen korkeakoulu 1934
  • Kunniatohtori: Karlsruhe 1933
  • Kunniatohtori: Michiganin yliopisto 1933
  • Kunniatohtori: Harvard 1940
  • Kunniatohtori: Cambridgen yliopisto 1940
  • AIA Gold Medal: 1947
  • Kunniatohtori: Draken yliopisto 1948
  • Kunniatohtori: Des Moinesin yliopisto 1948.
  • Royal Gold Medal: 1950

Galleria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eliel Saarisen mukaan nimetty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Eliel Saarisen tie (1952), Helsinki
  • Elielinaukio (1996), Helsinki
  • Eliel Saarisen puisto, Joensuu
  • Elielinkuja, Joensuu
  • Postimerkki 1973
  • Ravintola Eliel, Helsingin päärautatieasema
  • Elielinkatu, Lahti[10]
  • Eliel Saarisen tie, Rantasalmi (2023)[11]
  • Saarinen rue Pariisissa

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Calamnius-sukuseura ry calamnius.fi. Viitattu 18.12.2010.
  2. ↑ a b Wäre, Ritva: Saarinen, Eliel (1873–1950). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 2.1.2010.
  3. ↑ The Golden Age of Finnish Art Art Museum of Estonia. Arkistoitu 10.12.2017. Viitattu 10.12.2017.
  4. ↑ Historiallisia suomalaisia seteleitä ja metallirahoja Suomen Pankki. Arkistoitu 17.9.2009. Viitattu 2.1.2010.
  5. ↑ Time: The Maturing Modern (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. ↑ Eliel Saarinen Estofilia. 2018. Tallinna: Suomen suurlähetystö. Viitattu 4.5.2018. (viroksi) (suomeksi)
  7. ↑ a b c The Editors of Encyclopaedia Britannica: Eliel Saarinen - Finnish architect Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica, inc. Viitattu 11.5.2020.
  8. ↑ Historian suurmiehiä, s. 207. Helsinki: Oy Valitut Palat - Reader's Digest Ab, 1972. ISBN 951-9078-00-2.
  9. ↑ Frank Lloyd Wright Building Conservatory, news
  10. ↑ Ukskoski, Laura: Karamzininrannasta Aulis Rytkösen kadulle : Tutkimus 2000-luvun muistonimeämisestä (Pro gradu -tutkielma. Sivu 74) 2019. Helsingin yliopisto. Viitattu 21.9.2020.
  11. ↑ Dynasty tietopalvelu : Rantasalmen kunta dynasty.rantasalmi.fi. Arkistoitu 5.7.2023. Viitattu 5.7.2023.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Eliel Saarinen.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Eliel_Saarinen&oldid=22329967”