Constantin Linder

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Constantin Linder
Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja
19. lokakuuta 1900 – 18. tammikuuta 1905
Edeltäjä Sten Carl Tudeer
Seuraaja Emil Streng
Ministerivaltiosihteeri
18. tammikuuta – 28. marraskuuta[1] 1905
Edeltäjä Edvard Oerstroem
Seuraaja August Langhoff
Henkilötiedot
Syntynyt19. syyskuuta 1836
Pohja
Kuollut19. syyskuuta 1908 (72 vuotta)
Helsinki

Constantin Linder (19. syyskuuta 1836 Pohja – 19. syyskuuta 1908 Nurmijärvi) oli suomalainen aatelismies ja tilanomistaja, joka toimi ensimmäisen sortokauden aikana vuosina 1900–1905 senaatin talousosaston varapuheenjohtajana ja vuonna 1905 lyhytaikaisesti Suomen ministerivaltiosihteerinä Pietarissa.[1] Hän edusti myöntyväisyyslinjaa ja joutui perustuslaillisten voimakkaan arvostelun kohteeksi. Linder omisti Kytäjän kartanon vuosina 1861–1907.

Linder oli naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäinen vaimo oli venäläinen kreivitär Marie Musin-Puškin, joka kuoli vuonna 1870. Kolme vuotta myöhemmin Linder nai Elisabet Amélie Hélène de Fontennilliat’n, joka oli Suomen kenraalikuvernöörin Nikolai Adlerbergin tyttärentytär. Constantin Linderin lapsista tunnetuin oli kamariherra Hjalmar Linder.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Constantin Linder kuului ruotsalaista alkuperää olleeseen Linder-sukuun. Hänen isoisänsä oli Mustion ruukinpatruuna Magnus Linder ja isänsä everstiluutnantti Carl Anton Linder, joka omisti Åminnen kartanon Pohjassa ja aateloitiin vuonna 1830.[2][1] Linderin äiti oli Helena von Brevern,[1] veli poliitikko ja lehtimies Ernst Linder ja veljenpoika kenraali Ernst Linder.[3] Mustion ruukin perinyt vuorineuvos Magnus Linder oli Constantin Linderin setä.[2]

Nuoruus ja ensimmäinen avioliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linder palveli vuodesta 1852 upseerina Suomen kaartissa ja yleni 1854 vänrikiksi ja 1856 luutnantiksi.[1] Hän kuului nuorten liberaalien piiriin yhdessä veljensä Ernstin kanssa.[3] Constantin Linder joutui eroamaan armeijasta kapteenin arvoisena vuonna 1861 osallistuttuaan tammikuun valiokunnan vastaista adressia suunnitelleeseen kokoukseen. Lisäpontta erottamiselle antoivat esimiesten korviin kantautuneet liberaalit puheenvuorot. Historioitsija Werner Nordströmin mukaan ilmiannon teki Linderin oma serkku.[4]

Vuodenvaihteessa 1859–1860 kenraalikuvernööri Fredrik Vilhelm von Berg järjesti tanssiaiset, joissa 19-vuotias kreivitär Marie Musin-Puškin teki debyyttinsä Helsingin seurapiireissä. Kreivitär Musin-Puškin oli syrjäisessä Helsingissä poikkeuksellisen hohdokas.[4] Hänen isänsä oli venäläiseen Musin-Puškinin sukuun kuulunut kreivi Vladimir Aleksejevitš Musin-Puškin (1798–1854) ja äitinsä suomalainen Emilie o.s. Stjernvall (1810–1846), Aurora Karamzinin sisko.[1] Tanssiaiset olivat myös avioliittomarkkinat ja kuusikymmenvuotias kenraalikuvernööri Berg kosiskeli Musin-Puškinia turhaan. Kreivittären huomio oli täysin kiinnittynyt tuolloin 23-vuotiaaseen Constantin Linderiin ja loppiaiseen mennessä heidän romanssinsa oli julkinen salaisuus.[4]

1800-luvun ylhäisöpiireissä avioliitto ei ollut vain kahden rakastavaisen välinen asia, vaan sitä seurasivat sukujen väliset monimutkaiset omaisuus- ja myötäjäisjärjestelyt. Lisähankaluutta toi se, että tulevat aviopuolisot kuuluivat eri kirkkokuntiin. Avioliitto oli rakkausavioliitto, mutta Constantin Linder sai sen kautta tuntuvaa sosiaalista nousua. Puolisonsa myötä Linder tutustui venäläiseen vanhaan aristokratiaan jonka rinnalla Suomen aatelispiirit tuntuivat kovin maalaismaisilta. Marie Musin-Puškin kuului tätinsä Aurora Karamzinin kautta venäläiseen, erittäin varakkaaseen ja kauppahuoneen omistaneeseen Demidovin sukuun. Marie Linder opetteli puhumaan ruotsia vasta avioliiton myötä ja avioparin arkikieli oli ranska.[5]

Kartanonomistajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Linder noin vuonna 1860.

Avioliiton solmittuaan Linder osti Nääsin eli Kytäjän kartanon Hyvinkäältä ja muutti sinne perheineen asumaan heinäkuussa 1861. Kartano maksoi 60 000 hopearuplaa. Varat tähän saatiin Marie Linderin isältään saaman 100 00 hopearuplan perinnön turvin. Perintöä tilitettiin vuosittain Demidovien kauppahuoneen välityksellä. Kartanoon kuului maata 18 000 hehtaaria ja sillä oli 40 torppaa. Kartano oli nuoren parin yhteinen hanke, sillä Marie Linder osasi hoitaa kirjanpidon ja oli perehtynyt myös meijeritoimintaan. Vuonna 1864 Linderit perustivat Kytäjän kansakoulun, sairastuvan ja apteekin. Toisen kansakoulun he perustivat vuonna 1874 Rytkönniemeen.[6]

Suurmaanviljelijänä Linder keskittyi erityisesti karjatalouteen ja sai luvan myös viinatehtaan perustamiseen kartanon maille. Vuosina 1875–1882 hän rakennutti kartanolle uuden päärakennuksen. Linderin taloudellinen tilanne heikkeni vuoden 1868 nälkävuoden aikana merkittävästi. Viljasato oli jäänyt pieneksi eikä kartano saanut viljan myymisestä juurikaan tuloja. Kytäjään saapui useita nälkää näkeviä pyytämään ruokaa ja Linderit pitivät velvollisuutenaan auttaa. Tämä maksoi ja hänen oli pyydettävä avustuksia sukulaisiltaan. Lopulta hänen piti lisätulojen hankkimiseksi ottaa vastaan virka Suomen Yhdyspankista 583 markan kuukausipalkalla. Nälkävuosina liikkuivat kulkutaudit ja Linderin veli, Ernst Linder kuoli lavantautiin. Tieto veljen kuolemasta masensi Constantin Linderin pitkäksi aikaa.[1][7]

Kytäjän ohella Linder omisti myös Pohjan pitäjässä sijainneen Joensuun kartanon vuosina 1868–1908 ja Mustion sääntöperintötilan 1896–1908.[8] Lisäksi hän muodosti Kytäjän kartanon alaisesta, Janakkalan puolella sijainneesta Hiivolasta 1870-luvulla erillisen ulkotilan, joka nykyään tunnetaan myös Hiivolan kartanona.[9]

Toinen avioliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Constantin ja Marie Linderin rakkausavioliittona alkanut suhde alkoi hiljalleen ajautua vaikeuksiin. Osittain syynä oli puolisoiden erilaiset luonteenpiirteet ja osittain erilaiset poliittiset näkemykset. Constantin oli luonteeltaan ulkoilmaihminen, hän piti metsässä liikkumisesta, ratsastuksesta ja uimisesta. Hän oli myös aktiivinen metsästäjä sekä yksi ensimmäisistä suomalaisista polkupyöräilijöistä. Häntä kiinnosti maanviljelyn kehittäminen ja hän ymmärsi, että Suomen kylmässä ilmastossa pitää panostaa karjanhoitoon. Hän raivautti paljon uutta peltoa kartanonsa maille. Marie alkoi puolestaan viihtyä Kytäjän kartanossa entistä huonommin ja hän vietti paljon aikaa perheen Helsingin asunnolla. Hän harrasti teatteria, kirjoitti omia näytelmiä, emännöi salonkia ja valvoi usein myöhään, mitä Constantin ei voinut sietää. Marie sympatisoi liberaaleja, kiinnostui sosiaalikysymyksistä ja alkoi suhtautua entistä kriittisemmin siihen ylelliseen elämänpiiriin, johon oli syntynyt. Constantin puolestaan houkuttui rahan ja vallan ilmapiiristä ja alkoi hakeutua kohti keisarillista hovia. Hän alkoi suhtautua sekä aatteisiin ja ihmisiin vailla illuusioita.[10]

Ensimmäisen kerran puolisot olivat erossa toisistaan vuonna 1864, kun Marie Linder matkusti yhdessä tätinsä Aurora Karamzinin kanssa Eurooppaan hoitamaan terveyttään. Constantin, joka oli tarkka raha-asioissa, alkoi olla entistä tyytymättömämpi puolisonsa tapaan käyttää rahaa. Monet raskaudet ja synnytykset olivat heikentäneet Marien terveyttä ja lääkärien mielestä ainoa parannuskeino oli muuttaminen erilleen. Vuonna 1865 Marie muutti Kytäjältä, jota hänen sukulaisensa pitivät ”kirottuna ja sopimattomana”, Helsinkiin Hakasalmen huvilaan. Constantinia tämä luonnollisesti loukkasi. Pariskunnan suhdetta puitiin runsaasti seurapiireissä eikä Marien serkun lausunto, että ”Marie ei ole enää puoliso miehelleen” parantanut asiaa.[11] Mariella on myös väitetty olleen salainen suhde vuonna 1865 kuolleeseen pankinjohtaja Henrik Borgströmiin.[12] Tavatessaan puolisot riitelivät paljon ja heidän kirjeenvaihtonsa on täynnä avioerokaavailuja. Vaimonsa edustaman liberalismin Constantin hylkäsi täydellisesti. Vuonna 1870 Constantin sai työpaikan Pietarista Wächter & Steinbockin yrityksestä ja koko perhe muutti sinne yrittämään uutta alkua. He päättivät vielä käydä Helsingissä, mutta matkalla Marie sairastui ja hän otti kipuihinsa kloroformia, jonka vaikutus todennäköisesti aiheutti hänen kuolemansa.[11]

Constantin Linderin toinen vaimo Elisabeth Amélie Hélène de Fontenilliat.

Uuden puolison Constantin Linder löysi kenraalikuvernööri Adlerbergiä ympäröineistä aatelispiireistä. Näissä piireissä vallitsi kokonaan toinen ajatusmaailma kuin hänen edesmenneen vaimonsa liberaaleissa piireissä. Uusi puoliso oli vain 17-vuotias Elisabeth Amelie Hélène de Fontenillat. Uusi avioliitto vahvisti Linderin suhteita venäläiseen ylhäisöön ja toi hänelle uusia sukulaissuhteita Ranskasta ja Saksasta. Häitä vietettiin 25. tammikuuta 1873, ja uudesta avioliitosta tuli huomattavasti sopuisampi kuin edellisestä.[13]

Poliittiseksi vaikuttajaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linder osallistui valtiopäiville aatelissäädyssä 1863–1864, 1867, 1872, 1877–1878, 1888, 1891, 1894, 1897, 1899 ja 1904–1905.[8][14][15] Vuoden 1863 säätyvaltiopäivillä Linder ilmoitti kannattavansa uskonnonvapautta. Uskonnonvapaus oli hänestä tärkeä asia jo perhesyistä, sillä hänen venäläissyntyinen vaimonsa oli ortodoksi. Linder puolusti myös naisten oikeudellisen aseman parantamista ja ehdotti, että myös naimattomien naisten täysi-ikäisyys tulee olla 21 vuotta, kuten miestenkin. Täysi-ikäisten naisten ei hänen mukaansa pitäisi enää pyytää huoltajiensa lupaa avioitumiseen ja niille, jotka pitävät naisia liian kevytmielisinä hän totesi, että tästä ennakkoluulosta päästään, kun naisia siirtyy vastuullisiin tehtäviin. Hän sai 1864 kamarijunkkarin, 1874 kamariherran ja 1885 hovijahtimestarin arvonimen.[16]

Vuonna 1891 Linder nimitettiin hovijahtimestariksi. Hän liittyi jo vuonna 1867 Ryska klubben -nimiseen seuraan (’venäläinen kerho’) ja asui vuodesta 1880 alkaen perheineen Pietarissa, jossa toimi ruhtinas Demidovin liikkeen toimitusjohtajana. Demidovien liikeasioiden hoitoon liittyi myös paljon matkustelua, aina Italiaa ja Ranskaa myöden. Kerran Linderille lankesi epäkiitollinen tehtävä pelastaa Paul Demidov Monte Carlon kasinolta, missä tämä oli vähän ennen kuolemaansa hävinnyt yli puolimiljoonaa ruplaa. Demidovien omaisuuden järjestely ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä siihen kuului metsiä, maatiloja, kaivoksia Uralilla ja San Donaton huvila Italiassa erittäin suurine taidekokoelmineen. Työ Demidovien kauppahuoneessa toi Linderille näkyvyyttä ja hän toimi Pariisin maailmannäyttelyn tuomaristossa vuonna 1878. Constantin Linder erosi Demidovien kauppahuoneen palveluksesta vuonna 1883 kyllästyttyään perheen lähes holtittomaan tuhlailuun.[17]

Nuoruuden liberalismin jälkeen Constantin Linderin maailmankuva oli tehnyt täyskäännöksen. Hänestä oli kehkeytynyt kyyninen liikemies ja reaalipoliitikko. Hänen piireissään muutokset tapahtuivat hitaasti, jos niitä yleensä tapahtui. Niissä merkitsivät konventiot, sukulaissuhteet ja uskollisuus itsevaltaiselle hallitsijalle. Siellä reitti yhteiskunnalliseen arvostukseen kävi erilaisten kabinettien ja luottamuksellisten keskustelujen kautta. Linder uskoi, että vain palvelus hovissa on oikeutettu tapa hankkia muutos asioihin. Niissä pietarilaispiireissä, missä Linder ja hänen vaimonsa tunsivat itsensä kotoisiksi, olivat Suomi ja koko Venäjä vain alisteisia välikappaleita suuren imperiumin intresseille. 1860-luvulta lähtien olivat asiat Suomessa kehittyneet toiseen suuntaan. Suomalainen suuri yleisö oli erityisesti Venäjään verrattuna lukutaitoista ja valveutunutta. Sitä kiinnosti määrittää tsaarin ja Suomen väliset valtasuhteet perustuslailla ja paljon pohdittiin siirtymistä 8-tuntiseen työpäivään sekä siirtymistä säätyvallasta yleiseen äänioikeuteen. Linder oli täydellisesti ajautumassa törmäyskurssille kotimaansa kanssa.[18]

Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin aloittaessa venäläistämispolitiikkansa Linderistä tuli nuoruutensa liberaalista taustastaan huolimatta varsin pitkälle taipuvan myöntyväisyyslinjan edustaja. Suomen ja Venäjän suhteet alkoivat heikentyä jo 1880-luvulla ja ne kärjistyivät 1890-luvulla. Suomen posti alistettiin Venäjän postille ja vuonna 1884 venäläisnationalistit esittivät ankaraa kritiikkiä Suomen ja Venäjän välistä tullirajaa kohtaan. Asiaa ratkaisemaan asetettiin komitea, johon kuului myös Linder. Suomalaiset puolustivat tullirajaa ja venäläiset esittivät yhä pidemmälle esittäviä vaatimuksia. Linder kirjoitti kirjeen nuoruusystävälleen Leo Mechelinille, jossa oli sitä mieltä että suomalaisten ehdotukset ovat perusteettomia ja joustamattomia kun taas venäläisosapuoli on oikealla asialla. Linder puolusti loppuun asti venäläisten vaatimuksia ja hänen mielestään suomalaiset ovat käyttäytyneet provosoivasti.[19]

Suomen kenraalikuvernööriksi nimitetty Nikolai Bobrikov oli sekä äärikonservatiivi että -nationalisti. Hänen mielestään Suomella oli sen Venäjästä erottaneita laittomia erioikeuksia kuten kalenteri, tulli, valutta, hallinto, lainsäädäntö ja virallinen kieli. Hänen mukaansa Suomi piti liittää Pietarin kaupungin sotilaalliseen turvavyöhykkeeseen, mutta Suomi erillisenä maana esti sen. Tämän hän julisti Suomen lehdistölle saavuttuaan Suomeen vuonna 1898 ja sai aikaan valtavan suuttumuksen. Tätä seurasi helmikuun manifesti vuonna 1899. Sen mukaan Suomi piti yhtenäistää Venäjään kuten Baltian provinssit. Linder ei seurannut kehitystä huolestuneena. Hän ei pitänyt Bobrikovista, joka oli hänestä karkea ja naurettava. Hänen mielestään suomalaisten reaktiot olivat "karkeaa agitaatiota", joka vahingoittaa Suomen suhteita suuriruhtinaaseen.[20]

Senaattorina ja maamarsalkkana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavaksi Bobrikov järjesti kesäkuussa 1900 julkaistun kielimanifestin. Sen mukaan Suomen keskushallinto siirtyi käyttämään pelkkää venäjää. Suomalaiset senaattorit vierailivat Pietarissa esittämässä vastalauseensa hallitukselle, mutta heitä uhkailtiin kostotoimenpiteillä Suomea kohtaan. Useat senaattorit erosivat ja uusia oli vaikea saada. Tämän johdosta Linderistä tehtiin senaatin talousosaston varapuheenjohtaja syksyllä 1900. Linderiä pidettiin Venäjällä järkevänä miehenä ja hallinnon mieleen oli myös hänen aatelistaustansa. Bobrikov oli tyytyväinen nimitykseen ja myös vanhasuomalaisten johtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen löysi pian Linderin kanssa yhteisen sävelen. Linder uskoi, että Suomen venäläistämistä voitaisiin hidastaa ainoastaan myötäilemällä Venäjän politiikkaa ja välttämällä vastarintaa.[1][21] Bobrikov oli suunnitellut senaatin talousosaston korvaamista kenraalikuvernöörin neuvostolla tai sen täyttämistä venäläisillä, mutta nämä suunnitelmat kävivät tarpeettomiksi Linderin ja muiden myöntyväisyysmiesten tultua senaattiin, jolloin sen suhde Bobrikoviin parani.[22]

Saatuaan vuonna 1903 oikeudet maastakarkotuksiin Bobrikov asetti komitean käsittelemään karkotusasioita ja Linder nimitettiin sen jäseneksi.[1][21] Hän kannatti useampien henkilöiden karkottamista kuin komitean toinen suomalaisjäsen Eliel Johnsson. Linderin aloitteesta käynnistettiin vuonna 1904 Helsingin ja Pietarin välisen puhelinlinjan suunnittelu.[22]

Senaatin talousosaston johtajaksi tultuaan Linder oli ympäröinyt itsensä miehillä, joilla oli sama näkemys kuin hänellä. Linderin piirien mukaan Suomen kansa ei tuhoutuisi, vaikka Venäjä venäläistäisi Suomen. Prosessi kestäisi vuosikymmeniä, mutta myöntyväisyyspolitiikalla sitä olisi mahdollista hidastaa. Sillä, että kansakuntaa hallittaisiin laittomasti, ei ollut mitään merkitystä. Linderin piireissä merkittävää oli vain suhde hallitsijaan. Yleisellä mielipiteellä ja tiedotusvälineillä ei ollut mitään merkitystä niin kauan kuin esivalta seisoi hänen takanaan. Näistä lähtökohdista Linder puolusti myös Bobrikovin ja karkotuskomitean, jonka jäsen oli, toimia. Kansaa oli suojeltava ”kapinallisilta voimilta” oli hänen näkemyksensä. Yleinen mielipide ei enää karkotusten jälkeen ollut välinpitämätön ja tämän myös Linder tunsi pian henkilökohtaisesti.[23]

Linder nimitettiin myös maamarsalkaksi vuoden 1904 valtiopäiville, mikä ei ilahduttanut perustuslaillisten hallitsemaa aatelissäätyä. Aatelissäädyn 87 edustajaa kirjelmöi kenraalikuvernööri Ivan Obolenskille, että Linder ei nauttinut aateliston luottamusta eikä soveltunut lakiasäätävän kokouksen johtajaksi.[24] Jo pelkästään Linderin uskollisuutta ja kunnioitusta hallitsijalle perinteiseen tapaan korostanut puhe valtiopäivien avajaisissa nostatti säädyssä vastalauseiden myrskyn, sillä edustajien mielestä avajaispuheessa olisi pitänyt nostaa esiin huoli Suomen tilanteesta.[1][25] Linderin nyt entinen ystävä Mechelin ja Linderin vävy J. A. Törngren esittivät vastalauseen myös siitä, että aatelissäädyn edustajat eivät olleet saaneet tutustua puheeseen etukäteen. Keskellä vastalausemyrskyä Linder jätti myöntämättä pyydetyt puheenvuorot ja poistui paikalta nopeasti. Asiaa pidettiin ennennäkemättömänä skandaalina.[24] Linder ei osallistunut valtiopäivien avajaisjumalanpalvelukseen vaan ainoastaan varsinaiseen avajaisseremoniaan, jossa luki puheensa. Sen jälkeen hän ei enää osallistunut lainkaan valtiopäiville vaan jätti sairauteen vedoten tehtävänsä varamaamarsalkka Ossian Wuorenheimolle. Aatelissääty ei koskaan tilannut Linderistä muotokuvaa, vaikka yleensä maamarsalkoille oli suotu tämä kunnianosoitus.[26]

Vuonna 1905 Helsinki ja Suomi eivät olleet enää Linderille turvallisia. Häntä uhattiin henkilökohtaisesti ja vihakirjeitä tuli jopa amerikansuomalaiselta siirtolaiselta Oregonista. Suomen aktiivinen vastustuspuolue oli liittänyt hänet eliminoitavien henkilöiden listalle ja aktivisti August Rissanen suunnitteli häntä vastaan pommiattentaattia Pietarissa.[27]

Ministerivaltiosihteerinä ja viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linder nimitettiin Suomen ministerivaltiosihteeriksi Pietariin 18. tammikuuta 1905.[28] Ministerivaltiosihteerinä hän kannatti yleensä kenraalikuvernööri Obolenskin ehdotuksia.[29] Jo saman vuoden syksyllä suurlakon jälkeen Suomessa alettiin vaatia Linderin eroa. Suomen olojen rauhoittamiseksi tsaari Nikolai II myönsi hänelle eron 28. marraskuuta[28] ja nimitti hänet samalla Venäjän valtakunnanneuvoston jäseneksi. Tässä tehtävässä Linder toimi kuolemaansa asti. On epäselvää, mikä hänen asemansa Venäjän valtakunnanneuvostossa oli ja pystyikö hän vaikuttamaan siellä mihinkään mikä koski Suomea. Vuonna 1907 hänelle myönnettiin vielä ylihovijahtimestarin arvo. Jäsenyys valtakunnan neuvostossa ja uusi arvonimi olivat seurasta siitä, että Venäjän hallitus luotti kovin harvoihin suomalaisiin ja vielä harvempi suostui työskentelemään Venäjän hallituksessa. Samana vuonna hän myi Kytäjän kartanon pojalleen, kamariherra Hjalmar Linderille viiden miljoonan markan hinnalla.[30]

Elämänsä viimeisinä vuosina Linder piti itseään edelleen suomalaisena isänmaanystävänä. Talousasioissa hän piti itseään jopa liberaalina. Vaikka monissa piireissä häntä pidettiin täysin mahdottomana ja ei-toivottuna henkilönä, hän ei elänyt suinkaan eristäytyneenä. Hän seurusteli edelleen vanhasuomalaisten piirien kanssa ja huhuttiin, että hän aikoisi suhteillaan estää Leo Mechelinin valmistelemaa eduskuntauudistusta. Huhut kumottiin eikä niille ole myöhemminkään löytynyt mitään näyttöä. Sanottiin, että Linder eli ”totilehdossa”. Siihen kuului ylhäisiä piirejä, kuten kenraalikuvernööri Obolenski puolisoineen, muistelmiaan Kytäjälle kirjoittamaan vetäytynyt Anders Gustaf Ramsay, ranskalaisia diplomaatteja ja Casimir Ehrnrooth.[31]

Constantin Linder kuoli kartanossaan vuonna 1908 lyhyen sairastelun jälkeen. Kuolinsyy oli aivoverenvuoto.[1] Kuolinuutinen levisi nopeasti ja sanomalehtien muistokirjoitukset eivät olleet tavanomaisen kohteliaita. Hufvudstadsbladet oli neutraali, mutta perustuslaillinen Suomalainen Kansa totesi, että Linderin poliittista uraa ei voi nekrologissa kiitollisesti käsitellä. Nya Pressen kirjoitti pitkän muistokirjoituksen, jossa kritiikkiä ei säästelty ja sosialistien Työläinen meni jopa henkilökohtaisuuksiin. Venäläinen lehdistö piti Linderiä maiden välisten suhteiden normalisoijana ja leski sai Nikolai II:n henkilökohtaisen surunvalittelusähkeen. Kytäjän kartanon torppareiden ja maatyöläisten mielestä Linder oli ollut oikeudenmukainen isäntä joka oli osannut keskustella myös rahvaan kanssa. Epäsuosittuna ja joidenkin piirien jopa vihaamana kuolleen Linderin hautajaisia turvaamaan asetettiin poliisiosasto. Minkäänlaisia mielenosoituksia ei kuitenkaan tapahtunut.[32]

Ritarikunnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linderille syntyi yhdeksän lasta. Ensimmäisestä avioliitosta syntyivät Emilie de Pont (1861–1942), kuvernööri Kasten de Pontin puoliso, kamariherra Hjalmar Linder (1862–1921), Marie Törngren (1863–1900), diplomaatti Adolf Törngrenin puoliso, sekä imeväisenä kuollut Voldemar (s. 1865). Toisesta avioliitosta syntyivät eversti Paul Linder (1873–1940), lapsena kuollut Alexis (1875–1883), keisarillinen hovineiti Amélie von Massenbach (1883–1967), seurapiirinainen Catharina ”Kitty” Linder (1887–1969) ja tilanomistaja Constantin Linder nuorempi (1888–1950).[1]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähdekirjallisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Wolff, Charlotta: Keisarin mies: Constantin Linder ja hänen maailmansa 1836–1908. ((Kejsarens man, 2016.) Suomentanut Jouko Nurmiainen) Helsinki: Siltala, 2016. ISBN 978-952-234-415-1

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Kalleinen, Kristiina: Linder, Constantin (1836–1908). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001 (päivitetty 12.11.2009). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. ↑ a b HG-m: Linder, släkt (ruotsiksi) Svensk Biografiskt Lexikon (1980–1981), Ruotsin valtionarkisto. Viitattu 2.9.2024.
  3. ↑ a b Landgrén, Lars-Folke: Linder, Ernst (1838–1868). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 11.10.2005. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. ↑ a b c Wolff 2016, s. 52–53.
  5. ↑ Wolff 2016, s. 54–56.
  6. ↑ Wolff 2016, s. 58–59.
  7. ↑ Wolff 2016, s. 74.
  8. ↑ a b Wikiaineisto: Kuka kukin oli 1961. Viitattu 16.10.2012.
  9. ↑ Selvitys Kalmun alueen maisemasta ja kulttuurihistoriallisista arvoista, s. 21–22 (Arkistoitu – Internet Archive) Riihimäen kaupunki 2007. Viitattu 28.11.2018.
  10. ↑ Wolff 2016, s. 59–66.
  11. ↑ a b Wolff 2016, s. 82–83.
  12. ↑ Hedi Vaalisto: Kytäjän ”kirotun” kartanon purkutyöt alkoivat Ilta-Sanomat 27.1.2023. Viitattu 6.2.2024.
  13. ↑ Wolff 2016, s. 66–75.
  14. ↑ Constantin Linder. Raja-Karjala, 24.09.1908, nro 110, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 11.04.2021.
  15. ↑ Förteckning öfver Finlands till urtima landtdagen i Helsingfors år 1899 församlade Ridderskap och Adel. Protokoll fördt hos Finlands Ridderskap och Adel vid Urtima Landtdagen 1899. Helsingfors: Helsingfors Centraltryckeri, 1899, ss. 207-215.
  16. ↑ Wolff 2016, s. 52, 66.
  17. ↑ Wolff 2016, s. 92–94.
  18. ↑ Wolff 2016, s. 103, 108, 110.
  19. ↑ Wolff 2016, s. 114–115.
  20. ↑ Wolff 2016, s. 119–121.
  21. ↑ a b Wolff 2016, s. 122–123.
  22. ↑ a b Tuomo Polvinen: Valtakunta ja rajamaa: N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904, s. 185–186, 239, 313. WSOY, Helsinki 1984.
  23. ↑ Wolff 2016, s. 135.
  24. ↑ a b Wolff 2016, s. 138–140.
  25. ↑ Valtiopäivät 1904–1905. Aatelissäädyn pöytäkirjat, osa 1, s. 48–68. Helsingfors Centraltryckeri, Helsinki 1905.
  26. ↑ Aminoff-Winberg, Johanna (toim.): Ritarihuone ja Suomen aatelissuvut, s. 101. Minerva, Helsinki 2013.
  27. ↑ Wolff 2016, s. 142–143.
  28. ↑ a b Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 136. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  29. ↑ Osmo Jussila: ”Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti”, s. 236–237 teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996 (toim. Raimo Savolainen). Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996.
  30. ↑ Wolff 2016, s. 154–155, 162.
  31. ↑ Wolff 2016, s. 149, 156–157.
  32. ↑ Wolff 2016, s. 59, 163–165.
Edeltäjä:
Sten Carl Tudeer 		Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja
1900–1905 		Seuraaja:
Emil Streng
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Constantin_Linder&oldid=22610412”