Tämä on suositeltu artikkeli.

Come Taste the Band

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Come Taste the Band
Deep Purple
Studioalbumin Come Taste the Band kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Äänitetty  3. elokuuta –
1. syyskuuta 1975
 Julkaistu 10. lokakuuta 1975
 Formaatti LP, CD
 Tuottaja(t) Martin Birch & Deep Purple
 Tyylilaji hard rock, funk rock
 Kesto 36.55 (alkuperäinen)
90:19 (35-vuotisjuhlajulkaisu)[1]
 Levy-yhtiö Yhdistynyt kuningaskunta Purple Records
Yhdysvallat Warner Bros. Records
Muut kannet

takakansi
Listasijoitukset

 Britannia: 19.
 Yhdysvallat: 43.

Lisää sijoituksia

Deep Purplen muut studioalbumit
Stormbringer
1974 		Come Taste the Band
1975 		Perfect Strangers
1984
Singlet albumilta Come Taste the Band
  1. ”You Keep on Moving”
    Julkaistu: 1975
  2. ”Gettin’ Tighter / Love Child”
    Julkaistu: 1976

Come Taste the Band on englantilaisen hard rock -yhtye Deep Purplen albumi vuodelta 1975. Albumilla yhtye uudisti tyyliään raskaasta rockista amerikkalaistyyliseen funkiin ja yritti tavoittaa nuorempaa yleisöä.

Levyllä soittaa yhtyeen neljäs kokoonpano, niin sanottu Mark IV. Se on yhtyeen ainoa albumi, jolla soittaa yhdysvaltalainen kitaristi Tommy Bolin. Bolin korvasi vuonna 1975 yhtyeen alkuperäisen kitaristin Ritchie Blackmoren. Kokoonpanon ainoat alkuperäisjäsenet ovat kosketinsoittaja Jon Lord ja rumpali Ian Paice. Laulaja David Coverdale ja basisti-laulaja Glenn Hughes olivat liittyneet yhtyeeseen vuonna 1973. Bolinin pahan huumeriippuvuuden vuoksi konserttien onnistuminen oli tuolloin yleensä pitkälti kiinni hänen kunnostaan. Myös Hughesin kokaiininkäyttö aiheutti ongelmia. Albumi jäi Mark IV:n ainoaksi albumiksi, sillä albumin kiertueiden jälkeen Deep Purple hajosi 1976 kahdeksaksi vuodeksi. Myöhemmin samana vuonna Bolin kuoli heroiinin yliannostukseen.

Come Taste the Band menestyi kaupallisesti heikommin kuin aikaisemmat Deep Purple -albumit. Britanniassa albumi oli parhaimmillaan sijalla 19, kun taas Suomessa, jossa yhtye oli nauttinut hyvin suurta suosiota, albumi ei noussut listoille ollenkaan. Yhtyeen tärkeimmällä markkina-alueella Yhdysvalloissa levymyynti jäi Deep Purplen 1970-luvun albumeista vähäisimmäksi.

Ilmestyessään Come Taste the Band sai suopeita arvosteluja ja yhtyeen tyylillistä uudistumista kiiteltiin. Albumin jälkimaine on kuitenkin ollut ristiriitainen. Mark IV:n jäsenet ovat yleensä pitäneet albumia toimivana kokonaisuutena mutta toisaalta kyseenalaistaneet sen, missä määrin kokoonpanoa voi kutsua Deep Purpleksi.

Albumin vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tommy Bolin liittyi Deep Purpleen 1975.

Deep Purple oli 1970-luvun puolivälissä yksi maailman suosituimmista rock-yhtyeistä.[2] Yhtyeen ilmapiiri oli kuitenkin huono ja kokoonpanot vaihtelivat usein.[3] Samalla musiikki siirtyi raskaasta rockista bluesin, funkin ja soulin suuntaan.[4] Deep Purplen keulahahmona pidetty kitaristi Ritchie Blackmore siirtyi soolouralle 1975, jolloin moni spekuloi yhtyeen hajoavan kokonaan.[5]

Alkuperäisjäsenet Jon Lord (urut) ja Ian Paice (rummut) olivat valmiit lopettamaan, mutta menestyksestä vasta pari vuotta nauttineet David Coverdale (laulu) ja Glenn Hughes (basso) suostuttelivat heidät etsimään uuden kitaristin. Myös managerit toivoivat yhtyeen jatkavan. Coverdale ehdotti nimen vaihtamista ”Purpleksi” tai ”Good Companyksi”, mihin muut eivät kuitenkaan suostuneet. Sekä Coverdalen että Lordin mukaan Deep Purplen jatkamispäätöksen taustalla oli lähinnä raha.[6]

Kitaristin etsintä osoittautui pitkäksi ja turhauttavaksi. Koesoitot järjestettiin Robert Simonin Pirate Studiolla Hollywoodissa.[7] Ensin yhtye kokeili Humble Pien Dave Clempsonia, joka ei kuitenkaan halunnut ryhtyä Blackmoren korvaajaksi.[8][9] Sen jälkeen koesoittoon pyydettiin Tommy Bolinia, jonka soitto Billy Cobhamin Spectrum-albumilla oli tehnyt vaikutuksen yhtyeeseen.[7][9]

Yhdysvaltalainen Bolin oli aiemmin soittanut lähinnä fuusiojazzia, eikä tiennyt Deep Purplesta tai sen musiikista paljoakaan.[10] Koesoitot sujuivat tästä huolimatta hyvin ja Bolinia pyydettiin liittymään yhtyeeseen heti.[11] Bolin ihaili yhtyeen soittotaitoja, mutta liittymispäätökseen todennäköisesti vaikutti myös halu saada näkyvyyttä ja rahaa oman soolouran edistämiseen.[12] Viikkoja kestäneiden huhujen jälkeen yhtye tiedotti Blackmoren lähdöstä ja Bolinin liittymisestä kesäkuussa 1975.[13]

Uusi kokoonpano oli innostunut ja motivoitunut.[14] Muut jäsenet tulivat hyvin toimeen Bolinin kanssa, joka oli iloinen ja ulospäinsuuntautunut toisin kuin itsepäinen ja riitaisa Blackmore.[15] Erityisesti Bolinista ja Hughesista tuli läheiset ystävät.[16] Jopa Blackmore piti Bolinia hyvänä valintana seuraajakseen.[17] Managereissa Bolinin amerikkalaisuus herätti epäilyksiä. Lisäksi Bolinin piti äänittää ja promotoida tekeillä ollutta sooloalbumiaan. Sovittiin, että yhtye hellittäisi tiivistä työskentelyätahtiaan ja että Bolin voisi taukojen aikana keskittyä soolouraansa.[18]

Tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Come Taste the Band äänitettiin Musicland-studiolla Münchenissä 3. elokuuta – 1. syyskuuta 1975.[19] Suurin osa albumin materiaalista oli sävelletty jo ennen äänitysten alkua. Kappaleet ovat pääosin Coverdalen ja Bolinin tekemiä. Bolinilla oli aiempien yhtyeidensä ajoilta paljon käyttökelpoista materiaalia, ja monet kappaleista hän oli kirjoittanut ystävänsä Jeff Cookin kanssa. Yhtyeen jäsenet antoivat Bolinin säveltää melko vapaasti, mikä ilahdutti häntä.[20] Albumin tuotti Martin Birch yhteistyössä yhtyeen kanssa. Miksauksen viimeistelivät Birch ja Paice.[19]

Blackmoresta poiketen Bolin käytti soitossaan runsaasti efektipedaaleja ja muita efektejä ja hyödynsi studion mahdollisuuksia edeltäjäänsä enemmän. Albumilla kuullaan esimerkiksi runsaasti päällekkäisiä kitararaitoja. Kosketinsoittaja Jon Lord pysyttelee enimmäkseen taka-alalla lukuun ottamatta soolojaan ”Love Child” -kappaleessa ja kosketinvetoista ”This Time Aroundia”,[21] jossa hän soittaa kaikkia soittimia.[19]

Äänityksiä vaikeuttivat jäsenten päihdeongelmat. Bolin oli ensimmäistä kertaa Euroopassa ja suuntasi heti saavuttuaan Münchenin yökerhoihin. Ennen lähtöään hän söi yhtyeelle aikaeron vuoksi annetut viisi unilääkepilleriä.[22] Heroiinia ja muita opiaatteja Bolin käytti epäsäännöllisesti mutta usein. Muut jäsenet eivät tienneet tilanteen vakavuudesta.[9] Hughes oli jo jonkin aikaa ollut riippuvainen kokaiinista. Roudarit yrittivät estää päihteidenkäyttöä piilottamalla jäsenille toimitetut huumeet ja pahoinpitelemällä diilereitä, mutta yritykset jäivät enimmäkseen tuloksettomiksi. Bolinille ja Hughesille salakuljetettiin huumeita muun muassa ontoksi kaiverrettujen kirjojen sisällä. Hughesin lyötyä roudaria hänet lähetettiin Lontooseen huumevieroitukseen.[23] Julkisuuteen kerrottiin hänen sairastuneen maksatulehdukseen.[24]

Poissaolonsa vuoksi Hughes laulaa albumilla kahta edellistä Deep Purple -albumia vähemmän. Burn- ja Stormbringer-albumeja värittänyttä yhteislaulua ei kuulla kuin Come Taste the Bandin viimeisellä kappaleella ”You Keep on Moving”. ”Dealer”-kappaleella laulaa Coverdalen ohella myös Bolin.[21] Kappaleen alkuperäisen version esitti Hughes, mutta tämän jouduttua vieroitukseen Coverdale äänitti tilalle uuden lauluraidan. Coverdalella ja Hughesilla oli ilmeisesti muutenkin riitaa lauluosuuksien jakamisesta.[25] Hughes ehti äänittää suurimman osan bassoraidoista ennen lähtöään, mutta kappaleessa ”Comin’ Home” bassoa soittaa Bolin. Äänitysten jälkeen muut jäsenet asettivat Hughesin yhtyeessä jatkamisen ehdoksi, että tämä hoitaisi itsensä kuntoon.[21]

Come Taste the Bandin valmistuttua Bolin viimeisteli sooloalbuminsa Teaser. Sekä Glenn Hughes että Jon Lord osallistuivat albumin tekoon, vaikka heitä ei tekijätiedoissa mainitakaan. Lord sävelsi ja äänitti Deep Purplen tauon aikana sooloalbuminsa Sarabanden.[26]

Julkaisu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Come Taste the Band ilmestyi 10. lokakuuta 1975.[27] Britanniassa albumi tuli markkinoille 7. marraskuuta.[28] Yhdysvalloissa julkaisijana toimi Warner Bros, Britanniassa Deep Purplen oma levy-yhtiö Purple Records. Albumilta julkaistiin kaksi singleä: ”You Keep on Moving” Britanniassa ja ”Gettin’ Tighter” Yhdysvalloissa.[29]

Useimmista muista 1970-luvun Deep Purple -albumeista julkaistiin 1990-luvulta alkaen laajennetut 25-vuotispainokset. Vastaava Come Taste the Band -juhlajulkaisu oli pitkään suunnitteilla, ja ilmestyi toistuvien lykkäysten jälkeen lopulta marraskuussa 2010.[30][31][32] 35th Anniversary Edition julkaistiin sekä kahden CD:n että kahden LP:n pakettina. Ensimmäinen levy sisältää alkuperäisen albumin ja singleversion kappaleesta ”You Keep on Moving” remasteroituna. Toisella levyllä on Kevin Shirleyn remixit kappaleista sekä kaksi uutta kappaletta.[33]

Kuvaus albumista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimi ja kansikuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumin nimi on mukailtu Cabaret-musikaalissa esiintyvästä lausahduksesta ”come taste the wine”. Viiniä juodessaan Bolin keksi muuttaa tämän muotoon ”come taste the band”. Kansikuvan kehitteli Castle, Chappell & Partners,[25] joka oli vastannut myös Deep Purplen Fireball-albumin kannesta.[34] Kantta varten yhtye teetti kalligrafialla kaiverretun viinilasin. Viinilaseja tarvittiin lopulta kaksi, sillä ensimmäiseen albumin nimi oli kirjoitettu väärin ”Come & Taste The Band”.[35]

Tyylilaji

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Come Taste the Band eroaa Deep Purplen aiemmasta tuotannosta voimakkaiden funkvaikutteidensa vuoksi.[21] Mukana on vaikutteita myös bluesista[36] ja jazzista.[37] Mika Järvisen mukaan albumi oli ”radikaali ja rohkea – – yritys uudistua täysin”.[38] Kokonaisuus on tästä huolimatta rock-tyylisempi kuin yhtyeen edellinen albumi Stormbringer, jolla oli runsaasti vaikutteita afroamerikkalaisesta musiikista.[39] Stormbringerin tyyli oli jakanut yhtyeen faneja, ja Coverdale olikin jo ennen Bolinin liittymistä lupaillut että yhtye palaisi seuraavalla albumillaan rockin pariin.[40]

Mark IV:n alkuviikkojen harjoitussessioissa yhtye oli soittanut pitkiä ja vapaamuotoisia improvisaatioita, mutta Come Taste the Bandillä niitä ei juurikaan ole.[21] AllMusic-sivustolla albumin tyylilajeiksi mainitaan areenarock, hard rock ja heavy metal.[41] Rolling Stonen aikalaisarvion mukaan albumi jatkaa yhtyeen kahden edellisen albumin funk-tyyliä, mutta siinä on myös pyrkimystä takaisin yhtyeen alkuaikojen progressiiviseen rockiin.[42]

A-puoli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Come Taste the Bandin avausraita ”Comin’ Home” yhdistelee Deep Purplen vanhaa ja uutta tyyliä. Kappaleen aloittava Ian Paicen rumpufilli on sama, joka käynnisti yhtyeen edellisen kokoonpanon konsertit. Uutta kappaleeseen tuo kitaristi Tommy Bolinin efektejä hyödyntävä soittotyyli. Sävellys edustaa energistä, suoraviivaista rockia.[43]

”Comin’ Homea” seuraa melko samantyylinen ”Lady Luck”. Sen sävellys on Jeff Cookin tekemä, ja Bolin toi kappaleen mukanaan liittyessään Deep Purpleen.[43] Hän oli esittänyt sitä konserteissaan jo neljä vuotta, mutta uusi yhtye toi sävellyksestä esiin ”uusia puolia”. Coverdale viimeisteli kappaleen[44] ja kirjoitti sinisilmäisestä mustalaiskuningattaresta kertovan sanoituksen.[43]

”Gettin’ Tighter” on Glenn Hughesin laulama kitaravoittoinen[45] ja hyväntuulinen kappale, jolla kuultiin enemmän funk-vaikutteita kuin missään Deep Purplen kappaleessa koskaan aiemmin.[43] Sävellys sai alkunsa Bolinin keksimästä riffistä: ”Duunasin sen yksissä treeneissä. Kelasin vain... ’hitto, tästä ne kyllä nauttisi’ – – Mä aloin fiilaamaan niitä ja ne alkokin fiilaamaan mua, se oli niinku... ottamista ja antamista, siis musiikillisesti.” Valmis kappale merkittiin Bolinin ja Hughesin nimiin.[44]

”Dealer” on sävyltään synkkä.[43] Huumekauppiaasta kertova sanoitus oli Coverdalen yritys puhua Hughesille järkeä.[46] Kappaleessa kuullaan myös pari tahtia Tommy Bolinin laulua.[43]

A-puolen viimeisessä kappaleessa ”I Need Lovessa” David Coverdale laulaa seksistä, mikä aiheena oli jo muodostunut hänen tavaramerkikseen.[43] Kappaletta säestää naispuolinen taustalaulaja.[45] Heikki Heino kirjoittaa teoksessaan Syvän purppuran vuodet, että ”I Need Love” on Come Taste the Bandin ainoa täyteraita.[47]

B-puoli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

B-puolen aloittaa vauhdikas ”Drifter”, joka oli saatu valmiiksi jo Pirate-studion harjoitusten aikana.[48] Kappaleen riffi muistuttaa hieman Blackmoren aikaista kappaletta ”Mistreated”.[49]

”Love Child” muistuttaa Led Zeppelinin kappaleita, ja kertosäkeen kitarariffi on lainattu Bolinin aiemmalta yhtyeeltä The James Gangilta.[49] Myös Jon Lordin kosketintyöskentely on merkittävässä osassa.[48]

”This Time Around” on rauhallinen pianoballadi,[50] jossa Glenn Hughes laulaa Jon Lordin kosketinsoitinsäestyksen päälle.[48] Kappale toimii introna Tommy Bolinin soolonumerolle ”Owed to ’G’” -instrumentaalille,[21] joka sai alkunsa Bolinin ja Lordin jammailusta.[44] G-kirjain oli kunnianosoitus säveltäjä George Gershwinille, jonka sävellyksistä Deep Purplen kappaleet ”Black Night” ja ”Burn” olivat saaneet innoituksensa.[21]

Come Taste the Bandin päättää ”You Keep on Moving”, jolla Coverdale ja Hughes esittävät ainoan kerran levyllä yhteislauluaan, joka oli ollut tärkeässä osassa kahdella edellisellä Deep Purple -albumilla.[21] Coverdale ja Hughes sävelsivät kappaleen jo 1974, ennen Bolinin liittymistä.[51] Tämä ei osallistunut säveltämiseen, mutta hänen kitaransoittonsa on kappaleessa vahvasti esillä.[44] ”You Keep on Moving” julkaistiin Britanniassa albumin ainoana singlenä,[52] ja moni aikalaiskriitikko piti sitä levyn parhaana.[51] Dave Thompson on kuvaillut sitä ”aavemaisen uljaaksi balladiksi, jossa oli mukana ripaus Queeniä”.[49]

”Same in L.A.”

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänityksistä jäi yli viimeistelemätön kappale ”Same in L.A.”, josta mahdollisesti suunniteltiin singleä.[28] Kappaleen alussa on muutama tahti laulua, mutta muu äänitys koostuu pelkästä säestyksestä. Kappale on joillain uusintapainoksilla mukana bonusraitana.[53]

Vastaanotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1976 julkaistu Come Taste the Bandia promotoiva mainosjuliste.

Myynti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Come Taste the Band oli kaupallisesti huonoimmin menestynyt 1970-luvun Deep Purple -studioalbumi.[54] Se ei yltänyt missään maassa listojen kärkipäähän, ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa sijoitus oli parhaimmillaan 19. Yhdysvalloissa paras sijoitus Billboardin Hot 200 -listalla oli vasta 43.[54] Suomessa aiemmin suositun yhtyeen albumi ei päässyt listoille lainkaan.[55] Britanniassa myynti ylitti 60 000 kappaletta 1. marraskuuta 1975 mennessä, mikä toi yhtyeelle hopealevyn jo ennen albumin virallista julkaisua.[56] Tšekkoslovakiassa albumi myi vuosikymmenen loppuun mennessä kultaa.[57] Yhdysvalloissa Come Taste the Band on Deep Purplen ainoa 1970-luvun studioalbumi, jolle ei ole myönnetty kulta- tai platinalevyä.[58]

Deep Purplen ihailijat olivat enimmäkseen teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia.[49] Radio Luxembourgin haastattelussa Ian Paice kertoi jäsenten tiedostavan, ettei yhtyeen perinteinen yleisö pitäisi ”You Keep on Movingin” kaltaisista kappaleista. Sen sijaan yhtye halusi tavoittaa uutta, nuorempaa kuulijakuntaa, joka yhtyeen ensimmäisten hittien julkaisun aikaan oli ollut vasta lapsuusiässä.[44] Deep Purplen musiikkityyli oli aiemminkin muuttunut. Perinteisesti yhtye oli markkinoinut albumejaan kiertueilla, joiden menestys oli todistanut vaihtelevien kokoonpanojen elinkelpoisuuden. Come Taste the Bandin kiertue sen sijaan epäonnistui pahoin.[59]

Arvostelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vastaanotto
Arvostelupisteet
JulkaisuPisteet
AllMusic[41]
Alex Henderson		3.5/5 tähteä
Only Solitaire[60]
George Starostin		7/15 tähteä
Sputnikmusic[50]
Jamie Twort		3.5/5 tähteä

Come Taste the Bandin vastaanotto oli ristiriitainen.[37] Dave Thompsonin (2004) mukaan ”se ei saanut murska-arvosteluja, sillä ei ollut heikkoja kappaleita eikä se ollut huono levy, mutta se ei – – kuulostanut Deep Purplelta”.[49] Ammattikriitikkojen arviot olivat kuitenkin enimmäkseen myönteisiä.[61] Daniel Bukszpan (2003) kirjoittaa ”tyylillisesti ehyen ja linjakkaan” albumin olleen ”monien yllätykseksi [Deep Purplen] vahvin levy vuosikausiin”.[62]

Fanfaren arvostelussa Come Taste the Bandia pidettiin yhtyeen parhaana sitten Machine Headin (1972) ja NME:n arvostelussa parhaana sitten In Rockin (1970).[63] Myös Suosikki vertasi Come the Bandia [sic] myönteisesti Deep Purple in Rockiin:[64]

»Uuden veren mukaantulo on vaikuttanut myös musiikilliseen suuntaukseen. Mutta meidän onneksemme tuo uudistusleikkaus on vain kaunistanut. Nykyinen Purple on jälleen lähempänä alkuperäisiä rockin reheviä, sytkyviä juuria. – – Tommy Bolin vaikuttaa muutenkin erittäin edukkaalta valinnalta. Mies käsittelee kitaraansa kuin mestari.»

Rolling Stonen Kris Nicholson kehui Bolinia edeltäjäänsä monipuolisemmaksi kitaristiksi ja albumin uusia tyylisuuntia oivina aluevaltauksina Deep Purplelle. Nicholsonin mukaan Deep Purple oli päässyt Bolinin avulla eroon aiempien albumiensa ennalta-arvattavuudesta ja luotti nyt äänenvoimakkuuden sijaan melodiaan ja dynamiikkaan. ”Ilmeinen pyrkimys kokeellisuuteen on laajentanut yhtyeen musiikkia heavy metal -vankilan ulkopuolelle”, ja Nicholson toivoo yhtyeen löytävän uudelleen alkuaikojensa progressiivisuuden, jonka se oli In Rockin jälkeen kadottanut.[42]

Soundsin Geoff Barton kirjoitti Bolinin tuoneen yhtyeeseen uutta voimaa, minkä seurauksena musiikissa voi pitkästä aikaa aistia soittamisen iloa. Bolinin soitto on letkeää mutta hillittyä, ja yleisvaikutelma on vapaamuotoisempi ja hyväntuulisempi kuin Deep Purplen aiemmilla albumeilla. Bartonin mukaan Come Taste the Band on selvästi keskivertoa parempi rock-levy, mutta hän ei kuitenkaan ole varma, onko se riittävän hyvä takaamaan yhtyeen jatkuvuuden.[65]

Circus-lehden arvostelu tulkitsi Come Taste the Bandin rock-elämän ”psyykkisistä sijaltaanmenoista” kertovaksi konseptialbumiksi. Street Lifen Steve Peacock suhtautui levyyn kielteisemmin ja kritisoi kaavamaisia kappaleita sekä erityisesti ”banaaleja” sanoituksia.[66]

Tuoreemmassa arvostelussa AllMusicin Alex Henderson kehuu Come Taste the Bandin musiikkia miellyttäväksi, mutta se ei kohoa yhtyeen parhaiden saavutusten joukkoon eikä sisällä suuria klassikoita.[41] BBC:n Greg Moffitt kuvailee albumia ”leppoisaksi easy listeningiksi”, joka on ”kaukana katastrofista”. Yhtyeen huippuaikojen räjähtävä energia on kuitenkin vaihtunut ”harmittomiin pikku kipinöihin”.[67] Kielteisessä arviossa George Starostin kuvailee Come Taste the Bandia ”geneeriseksi funkiksi”, jonka kaikki kappaleet kuulostavat täsmälleen samalta. Hän kehuu kuitenkin kansikuvaa, joka Deep Purple in Rockin kannen ohella oli yhtyeen siihenastisista mielenkiintoisin.[60]

Mika Järvisen mukaan Deep Purple teki virheen yrittäessään suunnata musiikkiaan nuorille sen sijaan, että olisi pitänyt kiinni vanhasta yleisöstään, joka oli tuossa vaiheessa jo kasvanut aikuisiksi. Albumiin olisi ehkä suhtauduttu myönteisemmin, jos se olisi julkaistu Deep Purplen sijaan jollain muulla nimellä. Toisaalta manageriporras ei tätä olisi hyväksynyt, ”ja tuskin Bolinkaan olisi liittynyt uuteen Coverdalen ja Hughesin perustamaan yhtyeeseen, jos sellaiseen häntä olisi kysytty.”[68]

Listamenestys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Lähde
 Alankomaat 12. 6 [69]
 Iso-Britannia 19. 4 [70]
 Italia 7. [71]
 Norja 6. 11 [69]
 Ruotsi 16. 5 [69]
 Saksa 29. 4. [69]
 Uusi-Seelanti 6. 9 [69]
 Yhdysvallat 43. 14 [72]

Sertifikaatit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtio Sertifikaatti Toimitukset tai myynti Vuosi Lähde
 Iso-Britannia hopealevy 60 000 1975 [56]
 Tšekkoslovakia kultalevy 50 000 1979 [57]

Julkaisun jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiertue

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Matkasimme maailman ympäri ja tuhosimme Deep Purplen maineen kaikkialla missä soitimme.»
(Jon Lord vuonna 1995[73])

Promokuva vuoden 1976 Britannian-kiertueelle.

Deep Purplen jäsenten välillä syntyi ristiriitoja jo ennen kiertueen alkua. Aiemmin taiteellisesta vapaudesta nauttinut Bolin turhautui, kun häntä pyydettiin soittamaan Blackmoren aikaiset kappaleet edeltäjänsä tyyliin.[16] Erityisen katkeraksi tämän teki oikeudenkäynti, jossa Bolinin piti todistaa Blackmoren vaimon uskottomuudesta.[74] Kiertueen alettua paljastui, ettei Bolin osannut Blackmoren kappaleita kunnolla.[75] Niiden ohella yhtye esitti kaikkia uuden albumin kappaleita jossain vaiheessa kiertuetta. Bolin ja Lord soittivat myös pitkät improvisoidut kitara- ja kosketinsoolot, jotka aiemmasta poiketen esitettiin varsinaisista kappaleista irrallisina soolonumeroina.[76] Lisäksi yhtye esitti Bolinin Teaser-albumin kappaleita ”Wild Dogs”, ”Marching Powder” ja ”Homeward Strut”. Bolin lauloi soolokappaleensa itse.[77]

Ongelmia kiertueella aiheuttivat jäsenten huumeongelmat. Hughes oli vieroitushoidon aikana vähentänyt kokaiininkäyttöä mutta tullut samalla riippuvaiseksi vieroitusoireisiin määrätystä diatsepaamista.[78] Bolin käytti suuria määriä heroiinia, mikä paljastui muille jäsenille vasta kiertueen alettua.[79] Goldmine-lehdessä yhtyeen lähipiiriin kuulunut henkilö tosin huomautti: ”Ongelma ei ollut niinkään siinä, että Tommy piti huumeista, vaan siinä, etteivät muut bändin jäsenet olleet siinä mukana. Hän oli pitkiä aikoja omissa maailmoissaan, eivätkä muut ymmärtäneet lainkaan, mistä oli kysymys.”[80] Ristiriitoja herätti myös seksuaalinen uskottomuus: Bolinin tyttöystävällä oli suhde Hughesiin ja Hughesin tyttöystävällä Lordiin.[81]

Managerit päättivät aloittaa kiertueen Kaukoidästä, jotta uusi kokoonpano voisi hankkia kokemusta eikä Euroopassa ja Amerikassa kuultaisi mahdollisista epäonnistumisista.[82] Ensimmäinen konsertti oli Havaijilla, minkä jälkeen yhtye siirtyi Uuteen-Seelantiin ja Australiaan. Konsertit onnistuivat hyvin erityisesti Uudessa-Seelannissa, missä yhtye keräsi ennätysyleisöjä ja siitä kuvattiin dokumentti paikalliseen televisioon.[83]

Joulukuussa Deep Purple siirtyi Indonesiaan. Yhtyeelle oli kerrottu, että se esiintyisi noin 10 000 ihmiselle, mutta todellinen esiintymispaikka oli yli sadantuhannen hengen stadion. Lisäksi yhtyettä vaadittiin esiintymään kahtena iltana vaikka se sai korvauksen vain yhdestä pienestä konsertista. Yhtyeelle maksettiin Indonesian-konserteista yhteensä 11 000 dollaria, kun vakiintuneen käytännön mukainen osuus lipputuloista olisi ollut noin 750 000 dollaria. Järjestyksenvalvojina toimi 6 000 konetuliasein ja dobermannein varustautunutta poliisia. Ensimmäinen konsertti oli kaoottinen ja yhtye lopetti soittamisen lyhyeen. Jälkimmäinen eskaloitui mellakaksi ja päättyi, kun poliisit koirineen alkoivat pahoinpidellä yleisöä. Konserttien välisenä yönä yksi Deep Purplen henkivartijoista putosi hissikuiluun, jolloin Hughes ja kaksi roudaria pidätettiin murhasta epäiltyinä. Seuraavana aamuna sotilaspukuinen tuomari totesi tapahtuneen onnettomuudeksi ja määräsi pidätetyt lunastamaan passinsa 2 000 dollarilla. Lord ja Hughes ovat myöhemmin arvelleet, että kyseessä oli murha, jonka avulla yhtyeeltä kiristettiin rahaa. Kun yhtye yritti poistua Indonesiasta, siltä vaadittiin vielä 10 000 dollaria tekaistuihin lentokenttäkuluihin vedoten.[84]

Indonesiassa Bolin piikitti käteensä huonolaatuista heroiinia, minkä seurauksena käsi muuttui tunnottomaksi eikä hän kyennyt soittamaan kunnolla. Muille hän väitti saneensa hermopinteen käden päällä nukkumisesta. Ongelmat jatkuivat Japanissa, missä yhtye soitti neljä konserttia. Bolin joutui käyttämään avointa viritystä[54] ja Jon Lord paikkasi kitaraosuuksia uruillaan.[85]

Vuoden 1976 alkupuolella Deep Purple suuntasi Yhdysvaltain-kiertueelle. Kotimaassaan Bolin oli itsevarmempi ja konsertit onnistuivat hyvin. Lähes kaksi kuukautta kestänyt kiertue käsitti yhteensä 30 esitystä, ja niiden päätyttyä yhtye oli pahoin ylirasittunut. Alkuperäisenä suunnitelmana oli pitää taukoa ja jatkaa esiintymisiä vasta kesällä, mutta managerit järjestivät viiden konsertin Britannian-kiertueen jo maaliskuuksi.[86] Coverdale, Lord ja Paice käyttivät väliin jääneen kuuden päivän loman lepäämiseen, kun taas Bolin ja Hughes juhlivat koko ajan.[87]

Britannian-kiertue oli riitaisa ja konserttiarviot kielteisiä.[87] Bolinin ja Hughesin huumeidenkäytön vuoksi konserttien taso vaihteli suuresti, ja Blackmoren nimeä huudellut yleisö heikensi Bolinin suoriutumista entisestään.[86] Yhtyeen mielialaan vaikutti myös Come Taste the Bandin huono myynti.[54] Coverdalea turhauttivat Bolinin ja Hughesin lauluosuudet sekä pitkät instrumentaaliosuudet, joiden aikana laulajalla ei ollut paljoakaan tekemistä.[88] Lisäksi jäsenet olivat erimielisiä yhtyeen musiikillisesta linjasta. Coverdale, Lord ja Paice halusivat pitäytyä rockissa, kun taas Bolin ja Hughes olivat kiinnostuneempia funkista.[86]

Yhtyeen hajoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiertueen viimeinen konsertti oli 15. maaliskuuta 1976 Liverpoolissa, missä Hughes pahoitteli yleisölle yhtyeen huonoa suoritusta tekaistulla amerikkalaisella aksentilla. Konsertin päätyttyä Lord ja Paice päättivät lopettaa yhtyeen toiminnan. Hetken päästä Coverdale saapui paikalle itkuisena ja ilmoitti eroavansa, mihin Lord ja Paice vastasivat sen olevan mahdotonta, sillä Deep Purplea ei enää ollut.[89]

Deep Purplen hajoamisesta ei tiedotettu heti julkisuuteen. Kesälle kaavailtu Euroopan-kiertue oli yhtyeen ylirasittuneisuuden vuoksi siirretty epämääräiseen tulevaisuuteen. Bolin ja Hughes kuulivat hajoamisesta vasta heinäkuussa, jolloin virallinen lehdistötiedote ilmoitti yhtyeen haluavan lopettaa huipulla. Bolin oli jo ehtinyt haastattelussa kertoa odottavansa, että yhtye aloittaisi seuraavan albumin teon.[90]

Huumeongelman ohella yhtyeen hajoamiseen vaikuttivat ankara työskentelyaikataulu sekä managerien haluttomuus järjestää jäsenille lomaa.[90] Vain 25-vuotias Bolin kuoli 4. joulukuuta 1976 heroiinin yliannostukseen.[91] Deep Purple teki paluun vuonna 1984, jolloin koottiin sen kuuluisin vuosien 1969–1973 kokoonpano (Mark II).[92]

Albumin jälkimaine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä Jon Lord että Ian Paice ovat myöhemmissä haastatteluissa pohtineet, voiko Come Taste the Bandia pitää Deep Purplen albumina. Lordin mukaan levy toimii omillaan ”yllättävän hyvin” ja ”on loistavasti kasattu ja upeasti soitettu. Jokainen soittaa siinä erinomaisesti.” Ian Paice pitää Come Taste the Bandin rumpuraitoja eräinä parhaistaan.[93] ”You Keep On Moving” oli hänen mielestään albumin klassikko.[44] Bolinin taitoihin Paice on suhtautunut ristiriitaisesti: ”Hän oli studiossa erinomainen soittaja, mutta lavalla hänestä ei ollut mihinkään. Isolla lavalla hän jäätyi täysin. Soolon soittamisen sijaan hän alkoi huudella yleisölle ja riidellä heidän kanssaan.” Jon Lordin mukaan Bolin ”ei ymmärtänyt, mitä Purplen yleisö halusi ja tarvitsi, ja päädyimme tekemään albumin, jolla ei ollut mitään tekemistä Deep Purplen kanssa”.[94]

Deep Purplessa vuosina 1969–1973 ja jälleen vuodesta 1984 soittanut Roger Glover pohdiskeli asiaa: ”Vasta kun bändit ovat epäonnistuneet, on mahdollista pohtia ongelmien syitä. – – Kukapa tietää, mihin bändi olisi kehittynyt Tommy Bolinin kanssa? Siitä olisi voinut tulla valtavan suosittu. Jos niin olisi käynyt, suhtautuminen hänen kokoonpanoonsa voisi olla nyt erilainen.”[95] Laulaja Ian Gillan taas on kertonut albumin funk-vaikutteiden tyrmistyttäneen häntä:[96]

»Mitä tulee Mk IV-kokoonpanoon, kuuntelin heidän Come Taste The Band -levynsä. Mielestäni se ei ollut Purplea. – – Glenn Hughes on luonnostaan taitava muusikko mutta – – en laske häntä aidoksi Purple-jäseneksi. Mk IV-kokoonpanossa oli taitoa mutta eihän futisjoukkueestakaan välttämättä tule voittajatiimiä pelkästään isolla rahalla.»
(Ian Gillan[97])

Come Taste the Bandiin liittyviä albumeja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itse Come Taste the Band -albumin lisäksi Mark IV:n ajoilta on julkaistu monia muitakin äänityksiä:

  • Days May Come & Days May Go: The California Rehearsals, Volume 1 ja 1420 Beachwood Drive: The California Rehearsals, Volume 2 (molemmat 2000). Pirate Studion demoäänityksiä ensimmäisiltä viikoilta Bolinin kanssa.[14][98][99]

Albumin kiertueelta on saatavana useita konserttitaltiointeja. Last Concert in Japan oli pitkään näistä ainoa, mutta 1990- ja 2000-luvulla on julkaistu runsaasti arkistomateriaalia sisältäviä livealbumeja:

  • Last Concert in Japan (1977). Yhtyeen viimeisellä Japanin-konsertilla levyttämää livealbumia pidetään yleensä epäonnistuneena. Mark IV:n ja Bolinin huono maine Deep Purple -fanien joukossa ovat osittain johtuneet tästä julkaisusta. Albumi sisältää lähinnä yhtyeen vanhoja kappaleita, jotka Bolin soitti huonosti,[85] ja hänen kätensä oli edelleen vammautunut.[54]
  • This Time Around – Live in Tokyo (2CD, 2001) sisältää saman konsertin kuin Last Concert in Japan, mutta kokonaisuudessaan ja leikkaamattomana.[85]
  • Live in California Feb 1976: On the Wings of a Russian Foxbat (2CD, 1995). Tätä albumia ja This Time Aroundia on usein pidetty ansioituneempina kuin Last Concert in Japania ja ne ovatkin parantaneet Bolinin mainetta Purple-fanien keskuudessa.[100]
  • Deep Purple in Concert (2CD, 1995). King Biscuit -levy-yhtiön julkaisema livealbumi vuoden 1976 Amerikan kiertueelta.[101] Albumia ei pidä sekoittaa toiseen samannimiseen taltiointiin vuodelta 1980, jonka julkaisi EMIn Harvest Records.[102] Vuoden 1995 Deep Purple in Concert on materiaaliltaan lähes identtinen On the Wings of a Russian Foxbatin kanssa.[103]
  • Phoenix Rising (2LP ja DVD, 2011). Sisältää 8 kappaletta Japanin ja Longbeachin konserteista.[104] Konserttien epäonnistuneimmat osat on editoitu pois.[105] DVD sisältää viisi Budokanin-konsertissa videoitua kappaletta sekä 80-minuuttinen dokumenttielokuva Gettin’ Tighter.[104]

Kiertueelta on julkaistu myös useita bootlegejä. Saatavilla on esimerkiksi Mark IV:n kaikkein viimeinen konsertti Liverpoolissa.[106]

Kappaleet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
A-puoli
  1. Comin’ Home – 3.55 (säv. David Coverdale/Tommy Bolin/Ian Paice)
  2. Lady Luck – 2.48 (säv. Coverdale/Jeff Cook)
  3. Gettin’ Tighter – 3.37 (säv. Bolin/Glenn Hughes)
  4. Dealer – 3.50 (säv. Coverdale/Bolin)
  5. I Need Love – 4.23 (säv. Coverdale/Bolin)
B-puoli
  2. Drifter – 4.02 (säv. Coverdale/Bolin)
  3. Love Child – 3.08 (säv. Coverdale/Bolin)
  4. a) This Time Around
    b) Owed to ’G’ (Instrumental) – 6.10 (säv. a) Hughes/Jon Lord, b) Bolin)
  5. You Keep on Moving – 5.19 (säv. Coverdale/Hughes)

35th Anniversary Edition

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen CD/LP

Kaikki kappaleet ovat uudelleen masteroituja

  1. Comin’ Home – 3.55 (säv. David Coverdale/Tommy Bolin/Ian Paice)
  2. Lady Luck – 2.48 (säv. Coverdale/Jeff Cook)
  3. Gettin’ Tighter – 3.37 (säv. Bolin/Glenn Hughes)
  4. Dealer – 3.50 (säv. Coverdale/Bolin)
  5. I Need Love – 4.23 (säv. Coverdale/Bolin)
  6. Drifter – 4.02 (säv. Coverdale/Bolin)
  7. Love Child – 3.08 (säv. Coverdale/Bolin)
  8. a) This Time Around
    b) Owed to ’G’ (Instrumental) – 6.10 (säv. a) Hughes/Jon Lord, b) Bolin)
  9. You Keep on Moving – 5.19 (säv. Coverdale/Hughes)
  10. You Keep On Moving (Single Edit) – 4.26 (säv. Coverdale/Hughes)
Toinen CD/LP

Kaikki kappaleet ovat Kevin Shirleyn uudelleen miksaamia

  1. Comin’ Home – 4.08
  2. Lady Luck – 2.46
  3. Gettin’ Tighter – 4.23
  4. Dealer – 3.55
  5. I Need Love – 5.17
  6. You Keep on Moving – 5.18
  7. Love Child – 3.08
  8. This Time Around – 3.22
  9. Owed to ’G’ – 2.57
  10. The Drifter – 4.03
  11. Same in L.A. – 3.16
  12. Bolin/Paice Jam – 5.48

Singlet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
”You Keep on Moving” (1975, UK 1976, Purple Records)
  1. You Keep on Moving – 4.26 (säv. Coverdale/Hughes)
  3. Love Child – 2.45 (säv. Coverdale/Bolin)

Päätösraita ”You Keep on Moving” julkaistiin lyhennettynä singleversiona joissain Euroopan maissa jo syksyllä 1975, mutta Britanniassa vasta maaliskuussa 1976.[107] Yhdysvalloissa sitä ei julkaistu lainkaan.[108]

Kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muusikot
Muut albumia tehneet
  • Tuotanto – Martin ”The Wasp” Birch ja Deep Purple
  • Lopullinen miksaus – Martin Birch ja Ian Paice
  • Teknikko – Martin Birch
  • Kannen kuvat – Peter Williams
  • Ryhmäkuvat ja sisäkannen kuvat – Dieter Zill

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bloom, Jerry: Musta ritari Ritchie Blackmore. ((Black Knight. Ritchie Blackmore, 2006.) Suomentanut Yasir Gaily) Helsinki: Like, 2009. ISBN 978-952-01-0142-8
  • Casey, Ronan: Deep Purple: Come Taste the Band. (35-vuotispainoksen kansivihkonen) EMI Records, 2010. (englanniksi)
  • Charlesworth, Chris: Deep Purple. The Illustrated Biography. London: Omnibus Press, 1983. ISBN 0-7119-0174-0 (englanniksi) (Kirjassa ei ole sivunumeroita, joten tässä artikkelissa viitataan ajankohtaan, jota sillä hetkellä käsitellään [esimerkiksi April 1976 = vuoden 1976 huhtikuuta käsittelevä kappale]. Nämä viitteet on merkitty englanniksi, sillä kirjan sivujen ulkoreunaan on aina merkitty senhetkinen ajankohta, ja alkukielenä on englanti.)
  • Heino, Heikki: historiikki teoksessa Ekblad, Jan M. (toim.): Deep Purple. Syvän purppuran vuodet 1967—2004. (Useita kirjoittajia) Tampere: Pop-lehti, 2004. ISBN 952-5546-02-0
  • Heino, Heikki: Deep Purple. Vuodet 1967–2006. (Pop-kirja 11. 2. muutettu painos) Tampere: POP-lehti, 2006. ISBN 952-5546-21-7
  • Järvinen, Mika: Deep Purple – Highway Star: Ritchie Blackmoren vuodet 1968–1993. Helsinki: Johnny Kniga, 2018. ISBN 978-951-0-41537-5
  • Kean, Matthew: Mark IV:n lyhyt historiikki, löytyy Deep Purplen This Time Around – Live in Tokyo -albumin kansilehtisestä. Purple Records, vuoden 2007 uusintapainos (alun perin 2001).
  • Thompson, Dave: Smoke on the Water. Deep Purplen tarina. (Suomentanut Jere Saarainen) Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-743-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Come Taste The Band: 35th Anniversary Edition, Deep Purple – Downloads Meteli.net. Arkistoitu 25.5.2013. Viitattu 31.10.2010.
  2. ↑ Järvinen 2018, s. 203.
  3. ↑ Heino 2004, s. 13, 21, 38–40; Järvinen 2018, s. 247, 265–266, 270.
  4. ↑ Bloom 2009, s. 211, 219–220; Järvinen 2018, s. 246, 270.
  5. ↑ Heino 2004, s. 47–52; Järvinen 2018, s. 266, 270–273.
  6. ↑ Järvinen 2018, s. 272–273.
  7. ↑ a b Heino 2004, s. 51–52.
  8. ↑ Järvinen 2018, s. 273–274.
  9. ↑ a b c Preto, Greg: Tommy Bolin: the story of a doomed genius Classic Rock. 17.11.2020. Louder. Viitattu 28.10.2021. (englanniksi)
  10. ↑ Charlesworth 1983, June 1975.
  11. ↑ Järvinen 2018, s. 275.
  12. ↑ Järvinen 2018, s. 275, 281.
  13. ↑ Järvinen 2018, s. 270.
  14. ↑ a b Heino 2004, s. 52–53.
  15. ↑ Kean 2007, s. 4.
  16. ↑ a b Heino 2004, s. 57.
  17. ↑ Bloom 2009, s. 236–237; Järvinen 2018, s. 277.
  18. ↑ Heino 2004, s. 53–54.
  19. ↑ a b c Deep Purple: Come Taste the Band. (Alkuperäinen vinyylipainos ja sen kansiin painetut perustiedot albumista. Aukeavat kannet, 1 LP. Tuotantokoodi: 5C 062-97044.) Hayes, Middlesex, England: Purple Records LST / Deep Purple (Overseas) LTD, 1975. (englanniksi)
  20. ↑ Järvinen 2018, s. 276–278; Heino 2004, s. 54–55.
  21. ↑ a b c d e f g h Heino 2004, s. 54–56.
  22. ↑ Casey 2010, s. 9.
  23. ↑ Heino 2004, s. 54–56; Casey 2010, s. 14; Järvinen 2018, s. 278–280.
  24. ↑ Casey 2010, s. 18.
  25. ↑ a b Järvinen 2018, s. 283.
  26. ↑ Heino 2004, s. 54; Casey 2010, s. 14.
  27. ↑ Deep Purple – Come Taste the Band Encyclopaedia Metallum: The Metal Archives. Viitattu 8.9.2010. (englanniksi)
  28. ↑ a b Casey 2010, s. 17.
  29. ↑ Charlesworth 1983 (”Albums”, kirjan viimeinen kappale).
  30. ↑ Deep Purple • Come Taste The Band Deep Purple Appreciation Society. Viitattu 8.9.2010. (englanniksi)
  31. ↑ Deep Purple: Two More Reissues Classick Rock. 02.09.2010. Viitattu 8.9.2010. (englanniksi)
  32. ↑ Deep Purple : Come taste the band -35th anniversary edition levykauppax.fi. Levykauppa X. Viitattu 31.10.2010.
  33. ↑ Come Taste the Band – 35th Anniversary Edition. Deep Purple, EMI, 2010.
  34. ↑ Castle, Chappell & Partners Limited. Discogs. Viitattu 14.10.2020.
  35. ↑ Casey 2010, s. 16–17.
  36. ↑ Casey 2010, s. 23.
  37. ↑ a b Deep Purple Mark 4 History (Deep Purple #4 Jun 75 Mar 76) Deep-Purple.net. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  38. ↑ Järvinen 2018, s. 282.
  39. ↑ Heino 2004, s. 47, 54–56.
  40. ↑ Heino 2004, s. 48.
  41. ↑ a b c Henderson, Alex: Come Taste the Band (Deep Purple) Allmusic. All Media Guide. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  42. ↑ a b Nicholson, Kris: Deep Purple: Come Taste The Band : Music Reviews (Rolling Stonen arvostelu Web Archivessa) Rolling Stone. 12.2.1976. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  43. ↑ a b c d e f g Heino 2004, s. 55.
  44. ↑ a b c d e f Thompson 2013, s. 220.
  45. ↑ a b Heino 2004, s. 118.
  46. ↑ Casey 2010, s. 10.
  47. ↑ Heino 2004, s. 55.
  48. ↑ a b c Heino 2004, s. 55–56.
  49. ↑ a b c d e Thompson 2013, s. 223.
  50. ↑ a b Twort, Jamie: Deep Purple: Come Taste the Band Sputnik Music. 13.5.2010. Viitattu 9.9.2018. (englanniksi)
  51. ↑ a b Casey 2010, s. 11.
  52. ↑ Heino 2004, s. 190.
  53. ↑ ”Same in L.A.” (Come Taste the Band – 35th Anniversary Edition). Deep Purple, EMI, 2010.
  54. ↑ a b c d e Charlesworth (Mark IV June 1975 to April 1976).
  55. ↑ Pennanen, Timo: Sisältää hitin. Levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla vuodesta 1972, s. 126. Helsinki: Otava, 2006. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  56. ↑ a b BRIT Certified. (Hakusana ”Come Taste the Band”.) British Phonographic Industry. Viitattu 14.10.2020.
  57. ↑ a b Billboard 17 Nov 1979: hakusana "czech gold". Google-kirjat. Viitattu 14.10.2020.
  58. ↑ Gold & Platinum – Deep Purple. RIAA. Viitattu 14.10.2020.
  59. ↑ Thompson 2013, s. 222–224.
  60. ↑ a b Starostin, George: Come Taste the Band starling.rinet.ru. Viitattu 28.12.2017. (englanniksi)
  61. ↑ Ks. esim. record reviews 1968–1976. Deep Purple appreciation society. Viitattu 3.9.2021. (englanniksi)
  62. ↑ Bukszpan, Daniel: ”Deep Purple”, Heavy Metal. Raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset, s. 56–58. (Suomentaneet Lotta Heikkeri ja Miki Peltola) Helsinki: Nemo, 2003. ISBN 978-952-240-054-3
  63. ↑ Casey 2010, s. 2.
  64. ↑ Heino 2006, s. 91–92.
  65. ↑ Barton, Geoff: Deep Purple: Exit The Man In Black... Classic Rock. 29.8.2017. Viitattu 2.7.2018. (englanniksi)
  66. ↑ Casey 2010, s. 2, 11–12.
  67. ↑ Moffitt, Greg: A harmless little sparkler where once there was a ton of TNT. BBC. 2010. Viitattu 25.11.2017. (englanniksi)
  68. ↑ Järvinen 2018, s. 281–283.
  69. ↑ a b c d e Deep Purple – Come Taste the Band Austriancharts. Viitattu 14.10.2020. (englanniksi) (saksaksi)
  70. ↑ Chart Stats – Deep Purple – Come Taste the Band chartstats.com. Chartstats. Viitattu 12.9.2010. (englanniksi)
  71. ↑ Gli album più venduti del 1976 Hit Parade Italia. Viitattu 14.10.2020. (englanniksi)
  72. ↑ Come Taste The Band – Deep Purple. Billboard. Viitattu 14.10.2020. (englanniksi)
  73. ↑ Kean 2007, s. 5.
  74. ↑ Järvinen 2018, s. 293.
  75. ↑ Järvinen 2018, s. 287–288.
  76. ↑ Heino 2004, s. 57–58.
  77. ↑ Järvinen 2018, s. 287–288: Heino 2004, s. 57–58; Charlesworth 1983 (Mark IV June 1975 to April 1976).
  78. ↑ Järvinen 2018, s. 280.
  79. ↑ Casey 2010, s. 17–18.
  80. ↑ Thompson 2013, s. 225.
  81. ↑ Järvinen 2018, s. 287, 295.
  82. ↑ Järvinen 2018, s. 287–288: Heino 2004, s. 57–58.
  83. ↑ Järvinen 2018, s. 287.
  84. ↑ Järvinen 2018, s. 288–291; Heino 2004, s. 58–59.
  85. ↑ a b c Heino 2004, s. 59–60.
  86. ↑ a b c Heino 2004, s. 60–61.
  87. ↑ a b Järvinen 2018, s. 294.
  88. ↑ Kean 2007, s. 7–8.
  89. ↑ Järvinen 2018, s. 294–295; Heino 2004, s. 61–62.
  90. ↑ a b Heino 2004, s. 38, 61–62.
  91. ↑ Heino 2004, s. 62–63.
  92. ↑ Heino 2006, s. 69–70.
  93. ↑ Järvinen 2018, s. 281; Heino 2004, s. 54–56.
  94. ↑ Thompson 2013, s. 228.
  95. ↑ Thompson 2013, s. 232.
  96. ↑ Charlesworth (April 1976).
  97. ↑ Kaunisto, J. A.: Kuin naisesi toisen kainalossa, toteaa Ian Gillan muista Purple-versioista V2.fi. 16.1.2009. Viitattu 10.11.2010.
  98. ↑ Deep Purple – Days May Come & Days May Go: The California Rehearsals Pt 1 Encyclopaedia Metallum: Metal Archives. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  99. ↑ Deep Purple – 1420 Beachwood Drive: The California Rehearsals Pt 1 Encyclopaedia Metallum: Metal Archives. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  100. ↑ Heino 2004, s. 62.
  101. ↑ Deep Purple – Deep Purple in Concert Encyclopaedia Metallum: The Metal Archives. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  102. ↑ Deep Purple – In Concert Encyclopaedia Metallum: The Metal Archives. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  103. ↑ Deep Purple – Live in California Feb 1976: On the Wings of a Russian Foxbat Encyclopaedia Metallum: The Metal Archives. Viitattu 9.9.2010. (englanniksi)
  104. ↑ a b Phoenix Rising. Deep Purple, Edel Germany, 2011.
  105. ↑ Heino, Kalevi: Deep Purple: Phoenix Rising (EarMusic/Edel). Imperiumi, 16.5.2011. Viitattu 3.9.23021.
  106. ↑ Heino 2004, s. 61.
  107. ↑ The Deep Purple (Vinyl) Singles Bar thehighwaystar.com. Viitattu 12.9.2010. (englanniksi)
  108. ↑ Heino 2004, s. 189.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Come_Taste_the_Band&oldid=22764456”