Funk

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee musiikin tyylilajia. Sanan muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Funk
Alkuperä soul
Alkuperämaa Yhdysvallat
Kehittymisen
ajankohta		 1960-luvun loppu, 1970-luku
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia		 disko, rap

Funk on 1960-luvun lopussa syntynyt ja 1970-luvulla kultakautensa kokenut afroamerikkalaisen musiikin tyyli. Termiä funk oli aiemmin käytetty mustien slangissa ruumiin hajun merkityksessä.[1]

Soulmusiikista kehittyneelle funkille luonteenomaista on erityisen vahvasti synkopoitu rytmi. Kappaleet voivat koostua vain yhdestä riffistä, joskin paljon monimutkaisemmatkin rakenteet ovat yleisiä. Funkissa korostuu pyrkimys intensiivisen rytmin luomiseen loputtomiin toistettavien riffien avulla. Soittimet ovat usein samat kuin soulmusiikissa eli mukana on yleensä puhallinsektio. Myöhemmässä funkissa alettiin käyttää syntetisaattoreita. Bassokitara saa funkissa usein merkittävän roolin. Funk vaikutti voimakkaasti diskomusiikin ja rapin syntyyn.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvun puolivälissä tapahtui soulmusiikissa myöhemmin funkin syntyyn johtanut oleellinen muutos, joka lasketaan enimmäkseen James Brownin vastuulle. Synkopoidut kahdeksas- ja kuudestoistaosanuotit muodostuivat funkin tavaramerkeiksi. Brown usutti yhtyettään intensiiviseen grooveen ”on the one” -huudoilla. Tässä on usein nähty samankaltaisuus Länsi-Afrikan rytmimusiikkiin, jossa niin ikään monimutkaiset rytmit yhtyvät tietyllä iskulla. Brownin vuoden 1965 menestyssingle, ”Papa’s Got a Brand New Bag”, nähdään usein käänteentekevänä. Tällä tiellä jatkoivat pari vuotta myöhemmin ilmestyneet singlet ”Cold Sweat” (1967), ”I Got the Feelin’” (1967) ja ”Say It Loud, I’m Black And I’m Proud” (1968). Tältä ajalta Brownin ”Licking Stick – Licking Stick” on ehkä paras esimerkki rakenteeltaan äärimmilleen pelkistetystä kappaleesta, joka lepää rytminsä varassa.

Joukko muita pioneereja ottivat opikseen Brownin innovaatioista riffien, rytmien ja vokaalityöskentelyn alueella, ja uusi tyyli alkoi levitä laajemmalle. Dyke & The Blazers -nimisen yhtyeen vuoden 1967 single, ”Funky Broadway”, on jo nimensä puolesta merkittävä, ja samoin Charles Wrightin yhtye The Watts 103rd Street Rhythm Band levytti noihin aikoihin varhaista funkia.

The Meters oli niin ikään yksi funkin edelläkävijöistä vuoden 1969 singlellään ”Cissy Strut”, joka oli julkaistu albumilta Look-A Py Py. The Isley Brothersin listaykköseksi noussut ”It’s Your Thing” vuodelta 1969 sekä etenkin Sly and The Family Stonen samana vuonna julkaistu peukutusbassoa hyödyntänyt ”Thank You (Falettin’ Be Mice Elf)” raivasivat myös tietä funkille.

1970-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Parliament-Funkadelic.

1970-luku oli funkin kulta-aikaa. Sly and the Family Stone oli funkin vaikutusvaltaisimpia yhtyeitä vuosikymmenen alkaessa. Myöhemmin merkittävään asemaan nousi George Clintonin funk-imperiumi, jonka tunnetuimpien yhtyeiden nimet olivat Parliament ja Funkadelic. Muita 1970-luvun funkia levyttäneitä yhtyeitä ja artisteja olivat esimerkiksi Average White Band, Bar-Kays, Brass Construction, The Brothers Johnson, B.T. Express, Cameo, The Commodores, Con Funk Shun, Graham Central Station, Jimmy Castor Bunch, Kool and the Gang, The Meters, Ohio Players, Slave ja Johnny ”Guitar” Watson. James Brown itse pysyi uransa huipulla 1970-luvun puoliväliin asti keskittyen nimenomaan funkiin.

Funk-musiikkia on pyritty toisinaan luokittelemaan toisaalta intensiivisempään ja raaempaan tyyliin, jota on nimitetty esimerkiksi ”hardcore funkiksi”, sekä toisaalta soundeiltaan pehmeämpään tyyliin, jota on kutsuttu nimellä ”sophisticated funk”. Juuri Brownin funk-musiikki edusti ensin mainittua suuntausta, kun taas esimerkiksi Brothers Johnsonin ja Earth, Wind & Firen kaltaiset yhtyeet tekivät enemmän jälkimmäiseen suuntaukseen kuuluvia popmaisempia funk-levyjä.

Funk ei syrjäyttänyt soulia, vaan 1970-luvun soulin edustajat kuten Marvin Gaye ja Stevie Wonder menestyivät usein levylistoilla paremmin kuin funkiin keskittyneet artistit. 1970-luvun puolivälistä alkaen diskomusiikki tuli erittäin suosituksi muuttaen näin suuresti soulmusiikin kenttää. Monet funkia levyttäneet yhtyeet kuten Kool and The Gang ja Earth, Wind & Fire hyödynsivät myös aikakauden diskotrendiä. Toiset funk-artistit, kuten George Clinton, julistivat sodan diskomusiikkia vastaan.

1980-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
The Meters esiintyy.

Funk oli uudistanut soundiaan 1970-luvun lopulla sähköisemmäksi syntetisaattoreiden myötä ja teki myös diskolle lieviä myönnytyksiä rytmin monimutkaisuuden suhteen. Uudempaa funk-tyyliä edustavat esimerkiksi Prince, Rick James ja Zappin 1980-luvun levyt. Cameo sekä Midnight Star tekivät 1980-luvulla vahvasti funk-vaikutteista R&B:tä. Tällaisten yhtyeiden hiipumisen myötä myös funkin aikakausi alkoi 1980-luvun puolivälin jälkeen olla lopullisesti ohitse.

Yhä uudet artistit ottivat kuitenkin vaikutteita funkista. 1980-luvulla Red Hot Chili Peppers levytti paljon materiaalia, jonka voidaan laskea kuuluvan funk rockiin. 1990-luvulla suosittu oli niin ikään myös funkista voimakkaita vaikutteita saanut yhtye Jamiroquai. Myös Primuksen ja Living Colourin kaltaiset joskus ”funk-metalliksi” kutsuttua musiikkia levyttäneet yhtyeet pitivät funk-vaikutteita näkyvästi esillä.[1]

Funkin piirteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjäänsä, 1960-luvun souliin, verrattuna funk käyttää monimutkaisempia rytmejä, mutta kappalerakenteet ovat yksinkertaisempia koostuen yksinkertaisimmillaan vain yhdestä tai kahdesta riffistä (riffin vaihtuminen voi nousta kappaleen kohokohdaksi). Funk-musiikki on yleensä hyvin tanssimiseen sopivaa, ja sen perusideana on useimmiten luoda mahdollisimman intensiivinen groove. Taitavasti soitettuna rytmillä saadaan usein liki hypnoottinen vaikutus.

Average White Band (2013).
Bernie Worrell (Parliament-Funkadelic).

Bassokitaristit nousivat funkin myötä valokeilaan. Aikaisemmin basistit olivat olleet populaarimusiikissa statistin roolissa. Jo aiemmin Motown-yhtiön taustamuusikkona toiminut basisti James Jamerson oli luonut bassolle uutta melodisempaa soittotyyliä. Hänen bassokuvionsa nousivat usein keskeiselle sijalle Motown-yhtiön soulyhtyeiden kappaleissa. Sly Stonen basistina toimineen Larry Grahamin ansioksi puolestaan luetaan usein funk-musiikille tyypillisen ”peukutus”-tekniikan luominen. Siinä basisti tuottaa perkussiivisia ääniä iskemällä kieliä peukalolla tai nostamalla niitä otelaudasta muilla sormilla. Muita merkittäviä funk-basisteja ovat esimerkiksi George Porter Jr., Bootsy Collins ja Louis Johnson.

Myös funk-kitaristit käyttävät perkussiivista soittotyyliä usein lisäten riffeihin ”kuolleita nuotteja” (eli otelaudan käsi painaa kieliä niin kevyesti, että niistä kuuluu vain rämpsytystä eikä varsinaisia säveliä). Tunnettuja funk-kitaristeja olivat esimerkiksi Jimmy Nolen ja Phelps Collins. Jimi Hendrix kehitti ”funk rockin”, jossa funkille tyypilliset rytmit ja riffit sovelletaan rock-kokoonpanolle. Tätä suuntausta jatkoi 1970-luvulla Funkadelic, jonka tunnetuin kitaristi oli Eddie Hazel. Puhallinsoittimet säilyttivät rhythm and bluesille tyypillisen tärkeän roolinsa funkissa. Funkin ja koko r&b-perinteen tunnetuimpiin puhaltajiin kuuluvat esimerkiksi pasunisti Fred Wesley sekä saksofonisti Maceo Parker.

Funkin yksinkertaiset kappalerakenteet olivat selvä vastakohta 1960-luvun yhä monimutkaisemmille jazz-tyyleille. Funk keskittyi sen sijaan intensiivisen rytmin luomiseen. Jazz-muusikot, etenkin fuusiojazzin parissa työskennelleet, ottivat vaikutteita funk-rytmeistä. Tämä vaikutus näkyy toisinaan edelleen vahvana modernissa jazzissa. Trumpetisti Miles Davis ja hänen kanssaan työskennellyt pianisti Herbie Hancock olivat keskeisiä funk-rytmejä käyttäneitä jazz-muusikoita. Usein käytetään sanaa ”jazz-funk” viitatessa funk-rytmeihin perustuvaan jazz-musiikkiin.

Laulajat jatkavat funkissa soulmusiikille tyypillistä ”sielukasta” vokaalityöskentelyä. Tähän liittyen funk-levyille on usein mahtunut mukaan hitaita soulballadeja. Samalla funk alkoi viedä vokaalityöskentelyä yhä enemmän huudahdusten ja iskevien hokemien suuntaan. Usein sanoitukseksi funk-kappaleessa riittävät iskulauseenomaiset mantrat, joita toistetaan loputtomiin. Tällöin laulamiseen voi osallistua koko yhtye. Esimerkkeinä läpi kappaleen toistuvista lauseista voidaan mainita vaikka James Brownin ”Talkin’ Loud – And Sayin’ Nothing” tai George Clintonin ”Shit! Goddamn! – Get Off Your Ass And Jam”.

Yksi funk-musiikin näkyvimmistä piirteistä on muusikoiden tyypillinen värikäs ulkoasu. Usein suositaan afrolettejä sekä huomiota herättäviä asuja. Useille funk-yhtyeille tyypillistä oli rento tyyli kirjavine vaatteineen siinä missä muut R&B -artistit olivat yleensä tyylitellymmän oloisia kiiltelevissä puvuissaan. Yksi funkin parhaiten muistetuista pukeutujista on basisti Bootsy Collins, jonka tavaramerkkinä olivat tähtien muotoiset silmälasit (ja bassokitara). Myös musiikkina funk on usein humoristista ja eroottisuutta korostavaa. George Clintonin yhtyeiden levyillä huumori on alati näkyvästi esillä. Ohio Players taas lienee paras esimerkki erotiikan korostamisesta 1970-luvun R&B:ssä. Yhtye aiheutti huomiota levyjen rohkeilla kansikuvillaan, joista monet olivat S&M-henkisiä. Useat funk-yhtyeet viljelivät tuotannossaan myös poliittisia teemoja. Esille nostettuja aiheita olivat esimerkiksi rasismin vastustaminen, yhteiskuntapoliittiset ongelmat sekä sodanvastaisuus.

Funkin perilliset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kool and the Gang.

Lähinnä funkin pohjalta kehittyi 1970-luvun lopussa rap-musiikki. Rap-artistit ovat aina ottaneet kappaleisiinsa runsaasti sampleja 1970-luvun funk-levyiltä. Eniten samplatuksi artistiksi on usein nimetty James Brown, jonka viimeisiin suuriin hitteihin kuulunut ”Payback” (1974) voidaan mainita selkeästi rappia ennakoivana julkaisuna.

Samoin 1970-luvun diskomusiikki oli varsinkin rytmikkäimmässä muodossaan varsin suora funkin perillinen. Monissa diskohiteissä, kuten Chicin ”Le Freak” tai Heatwaven ”Boogie Nights” on säilytetty funkille tyypilliset riffit. Diskomusiikin tuoma keskeinen muutos oli palauttaa rytmi takaisin aiempaa yksinkertaisempaan muotoon. Samoin siinä lisättiin tuotannollisia keinoja musiikin pehmentämiseksi, kuten jousien käyttöä. Diskomusiikki voidaan nähdä osana kaupallista käännettä, jonka yhteydessä myös kokeellisempi fuusiojazz taantui smooth jazziksi.

Keskeisiä funk-artisteja ja levyjä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet funk-levyt sisältävät varsinaisen funkin lisäksi myös soulballadeja, joskus myös diskoa. ”Funk”-sanaa käytetään usein väärässä yhteydessä viittaamaan kaikkeen 1970-luvun mustaan popmusiikkiin. Todellisuudessa monet 1970-luvun soulartistit eivät levyttäneet varsinaista funkia juuri lainkaan. Samoin usein funk-yhtyeenä mainittujen Tower of Powerin ja Earth, Wind & Firen useimmat levyt sisältävät enemmän soulia ja R&B-balladeja kuin varsinaista funkia. Rockyhtyeellä Grand Funk Railroad ei ole mitään tekemistä funkin kanssa, muutamaa Closer to Home -levyn kappaletta lukuun ottamatta.

Varsinaisten funk-albumien lisäksi 2000-luvulla huomiota ovat herättäneet markkinoille ilmaantuneet funk-kokoelmalevyt, joille on etsitty 1970-luvun alkupuolen unohdettujen artistien singlejä tai muita kappaleita, joita on vaikea saada käsiinsä muista lähteistä. Nämä levyt sisältävät useimmiten enemmän tai vähemmän James Brown -tyyppistä kovaa funkia, jossa on suhteellisen rosoinen soundi, ja monet kappaleista ovat instrumentaaleja. Tunnetuin tällaisista levyistä on mahdollisesti Funky 16 Corners, ja muita musiikkikriitikoiden laadukkaiksi kehumia kokoelmia ovat esimerkiksi Florida Funk 1968–1975, Cold Heat: Heavy Funk Rarities 1968–1974 Vol. 1, Keb Darge’s Legendary Deep Funk Vol. 1–3 sekä Texas Funk 1968–1975

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Burrows, Terry: Rock-kitara. Opas rockin soittamiseen, äänittämiseen ja esittämiseen, s. 127. Helsinki: Readme.fi, 2009. ISBN 978-952-220-159-1

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hilamaa, Heikki & Varjus, Seppo: Musta syke. Funkin, diskon & hiphopin historia. Helsinki: Like, 2000. ISBN 951-578-729-7
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Funk&oldid=22235637”