Baruch Spinoza

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Benedict de Spinoza)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Baruch Spinoza
Maalaus Spinozasta noin vuodelta 1665.
Maalaus Spinozasta noin vuodelta 1665.
Henkilötiedot
Syntynyt24. marraskuuta 1632
Amsterdam, Yhdistyneet Alankomaat
Kuollut21. helmikuuta 1677 (44 vuotta)
Haag, Yhdistyneet Alankomaat
Kansalaisuus alankomaalainen
Ammatti filosofi
Koulutus ja ura
Koulukunta rationalismi, länsimainen filosofia
Tunnetut työt Tractatus theologico-politicus (1670)
Etiikka (1677)
Opettaja Franciscus van den Enden
Oppilaat Gottfried Leibniz
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Baruch (de) Spinoza (lat. Benedictus de Spinoza, port. Bento de Espinoza; 24. marraskuuta 1632 Amsterdam – 21. helmikuuta 1677 Haag), oli hollanninjuutalainen filosofi. Spinoza pyrki erottamaan uskonnon ja filosofian (Tractatus theologico-politicus, 1670) ja luomaan rationalistisen etiikan ja valtio-opin teorian (Etiikka, 1674). Hän on René Descartesin ja Gottfried Leibnizin ohella 1600-luvun suurimpia rationalisteja.

Spinozan teokset soveltavat matematiikan menetelmiä ja muotoa kaikkeen filosofiaan. Spinozaa pidetään valistuksen tienraivaajana ja nykyaikaisen raamatuntutkimuksen perustajana. Spinozan käsitykset muun muassa Jumalasta ja ruumiin ja sielun samuudesta johtivat hänet kuitenkin vuosisadoiksi ajattelun valtavirran ulkopuolelle. Hänen teoksensa olivat vielä sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen tuhottavien kirjojen listoilla.

Spinoza syntyi sefardijuutalaiseen perheeseen ja hänen äidinkielensä oli portugali. Panteististen näkemystensä vuoksi hänet suljettiin juutalaisyhteisön ulkopuolelle.[1] Spinoza omistautui filosofialle ja elätti itsensä linssinhiojana. Spinoza halusi erottaa teologian filosofiasta ja uskonnon politiikasta ja näin luoda vapaan, suvaitsevaisen ja kansanvaltaisen yhteiskunnan perusta. Spinozan mukaan ajatusvääristymät aiheuttavat onnettomuutta, josta voi vapautua näkemällä asiat kokonaisuuden näkökulmasta. Ihminen on osa suurempaa kokonaisuutta, luontoa, ja sen lakien alainen. Rakkaus kokonaisuutta kohtaan antaa mahdollisuuden elää sopusoinnussa.[2]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baruch Spinoza syntyi suureen sefardijuutalaiseen perheeseen, joka oli Amsterdamissa asuvia Portugalin juutalaisia. Hänen äidinkielensä oli portugali. Vainottuihin marranoihin, kristillisiä muodollisuuksia noudattaneisiin kryptojuutalaisiin, kuuluneet vanhemmat olivat paenneet Portugalin juutalaisvainoja.[1] Hänen isänsä Michael oli kauppiaana juutalaisyhteisössä. Vuonna 1649 Baruchin velipuoli Isaac kuoli, ja Baruchin piti ottaa tämän työ kaupassa. Vuonna 1654 myös isä Michael kuoli, ja perheen pojat jatkoivat liikettä nimellä ”Bento y Gabriel de Spinoza”.[3]

Spinoza sai ortodoksijuutalaisen kasvatuksen, ja hän opiskeli teini-iässä muun muassa talmud-koulussa, jossa hän perehtyi hepreankieliseen kirjallisuuteen. Kriittisen ja tiedonhaluisen luonteensa vuoksi hän joutui kuitenkin pian ristiriitoihin juutalaisyhteisön kanssa. Aluksi hän sai kielteistä mainetta näkemyksistään, jotka olivat lähellä panteismia ja neutraalia monismia. Spinoza julistettiin 27. heinäkuuta 1656 ”suureen pannaan” (herem), eli hänet suljettiin juutalaisyhteisön ulkopuolelle luopumuksen ja kerettiläisyyden vuoksi.[1] Hän oli esittänyt, että Jumala oli luonnon ja maailmankaikkeuden mekanismi, jolla ei ollut persoonallisuutta, ja että Raamattu oli vertauskuvallinen teos, jota käytettiin Jumalan luonteen opettamiseen. Kummatkin näkemykset perustuivat kartesiolaisuuteen. Seurakunnasta erottaminen tapahtui juutalaisen rituaalin mukaan.[4]

Synagogasta erottamisen jälkeen Spinoza otti käyttöön etunimen Benedictus, joka oli latinankielinen vastine hänen etunimelleen Baruch. Molemmat nimet tarkoittavat siunattua. Hän asui ja työskenteli jonkin aikaa Franciscus van den Endenin koulussa, jossa hän oppi latinaa ja filosofiaa. Koulussa hän luki muun muassa Terentiuksen näytelmiä, mikä vaikutti hänen teostensa latinaan. Hän opiskeli myös linssinhionnan taidon, jolla hankki elantonsa. Hän sai myös pieniä mutta säännöllisiä lahjoituksia ystäviltään. Elämäntavoiltaan Spinozaa kuvailtiin vaatimattomaksi yksineläjäksi.

Spinozan kotitalo Rijnsburgissa, nykyinen Spinoza-museo.

Tuohon aikaan Spinoza tutustui myös joihinkin kollegiantteihin, epädogmaattiseen lahkoon, joka suuntautui rationalismiin, sekä mennoniitteihin ja kveekareihin. Hänen ympärilleen alkoi vähitellen syntyä ajattelijoiden piiri. 1660-luvun alkupuolella Spinozan nimi tuli laajemmin tunnetuksi, ja lopulta hänen luonaan vierailivat muiden muassa Gottfried Leibniz ja Henry Oldenburg. Hän oli kirjeenvaihdossa viimeksi mainitun kanssa lopun ikäänsä.

Spinozan ensimmäinen julkaisu oli vuonna 1663 ilmestynyt Renati des Cartes Principiorum Philosophiae, joka käsitteli Descartesin filosofiaa mutta esitteli myös joitakin hänen omia ajatuksiaan. Hän oli kirjoittanut kuitenkin jo aiemmin teoksia, joita levitettiin pienessä piirissä tai julkaistiin vasta hänen kuoltuaan. Vuonna 1665 Spinoza kirjoitti Oldenburgille, että oli aloittanut uuden kirjan nimeltä Tractatus theologico-politicus. Teos julkaistiin ilman tekijännimeä vuonna 1670. Ennen Tractatusta hän oli kirjoittanut jo ensimmäisen version teoksesta Ethica ordine geometrico demonstrata (suom. Etiikka). Panostus Tractatukseen sen sijaan saattoi johtua ajankohdan poliittisesta tilanteesta – Ranska oli hyökännyt Alankomaihin vuonna 1665.

Koska Tractatus theologico-politicus ja sen esittämä tulkinta kartesiolaisuudesta saivat kielteisen julkisen vastaanoton, Spinoza pidättäytyi julkaisemasta lisää teoksia. Spinoza oli kuitenkin osannut varautua kielteiseen julkisuuteen – teos oli julkaistu nimettömänä, ja sen painopaikaksi oli merkitty paikkansapitämättömästi Hampuri. Teos kiellettiin vuonna 1674 samaan aikaan kuin muun muassa Thomas Hobbesin Leviathan. Spinoza oli muutenkin luonteeltaan varovainen. Hänellä oli sinettisormus, jossa oli hänen nimikirjaimensa, ruusu sekä sana caute (lat. ’varovaisuus’). Kaikki muut hänen kirjoituksensa julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen hänen ystäviensä kokoamassa Opera Postuma -teoksessa. Etiikka valmistui vuonna 1675, mutta sitäkään ei voinut julkaista Spinozaan kohdistuneen vihan vuoksi. Tractatus politicus puolestaan jäi keskeneräiseksi.

Vuonna 1669 Spinoza muutti Amsterdamista Haagiin. Vuonna 1673 hänelle tarjottiin professorin virkaa Heidelbergin yliopistosta. Spinoza kuitenkin kieltäytyi, koska halusi säilyttää riippumattomuutensa. Leibniz ja Spinoza tapasivat vuonna 1676, vuotta ennen Spinozan kuolemaa, Haagissa ja keskustelivat Etiikasta, joka oli juuri ilmestynyt. He eivät ilmeisesti päässeet yhteisymmärrykseen monestakaan seikasta. Spinoza kuoli vuonna 1677 ennenaikaisesti, mahdollisesti sen vuoksi, että oli hengittänyt linssien hiomisen seurauksena lasipölyä ja se oli pahentanut hänen keuhkotautiaan.[5]

Filosofia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Spinozan kirjakokoelma.

Spinozan mukaan aineellinen luonto voidaan johtaa muutamasta perusmääritelmästä eli aksioomasta. Spinoza esitti filosofiansa Etiikka-teoksessaan matemaattisena menetelmänä, aksioomineen ja todistuksineen.

Spinoza luokitteli tiedon lajit kolmeen luokkaan: (1) luulo (välittömät tunteet, mielikuvat, mielikuvitus, auktoriteettiusko ja niin edelleen), (2) järjen tieto (tiede) ja (3) suora tieto luonnosta, intuitio.[6] Spinozan mukaan Jumala on yhtä kuin luonto ja ihmisen tarkoitus on Jumalan, siis luonnon (olemassaolon ja siis itsensä) ymmärtäminen. Koska koko deterministinen kaikkeus, luonto, on Jumala, mikään ei voi tapahtua toisin kuin se tapahtuu. Hieman stoalaisten tapaan Spinoza ajatteli, että determinismin ja mysteerin eli tuntemattoman hyväksyminen auttaa yksilöä olemaan sovussa maailmankaikkeuden kanssa.

Joitakin Spinozan filosofisia mielipiteitä olivat:

  • Jumala on sama kuin luonnollinen maailma, eikä jumaluudella ole persoonallisuutta.[7]
  • Jumala on sekä luova luonto (natura naturans) että luotu luonto (natura naturata).[8]
  • Luonnollinen maailma on ikuinen.
  • Hyvän ja pahan käsitteet, jotka pohjaavat ihmisten tuntemuksiin, eivät siten ole määrättävissä.
  • Ymmärryksen tavoittelu, sekä todellisuuden ja mysteerin hyväksyminen ovat todellisia hyveitä.
  • Usko ja toivo ovat hairahduttavia tuntemuksia, jotka ovat aina kytköksissä pelkoon ja epätoivoon niiden kääntöpuolien roolissa.
  • Kaikki tapahtuu välttämättä niin kuin se tapahtuu. Ei ole olemassa vapaata tahtoa missään substantiaalisessa mielessä. Ihmisen vapaus koostuu siitä tai sikäli, kuin hän näkee kaiken tapahtuvan adekvaatit (eli oikeat) syyt.[9]
  • Kaikki ihmisten ja muiden eläinten tekemä on aina deterministisesti merkityksellistä, koska kaikella on vaikutus ikuisessa luonnossa.[10]

Yksi substanssi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spinoza katsoi, että Jumala ja luonto olivat kaksi nimeä samalle todellisuudelle, nimittäin yhdelle jakamattomalle ja äärettömälle substanssille, joka on koko maailmankaikkeuden perustana. Hänen argumenttinsa tällaisen yhden jakamattoman substanssin puolesta eteni näin:

Premissi 1: Substanssi on olemassa eikä voi olla riippuvainen mistään muusta ollakseen olemassa.
Premissi 2: Kaksi substanssia ei voi jakaa samaa attribuuttia.
Todistus: Jos ne jakavat attribuutin, ne olisivat samanlaisia. Näin ne voitaisiin erottaa vain moodinsa perusteella. Tällöin ne olisivat kuitenkin riippuvaisia moodistaan ollakseen yksilöitäviä. Tällöin substanssi olisi riippuvainen omasta moodistaan, mikä olisi ristiriidassa premissin 1 kanssa. Tämän vuoksi kaksi substanssia eivät voi jakaa samaa attribuuttia.
Premissi 3: Substanssin voi aiheuttaa vain joku, joka on samanlainen kuin se itse, eli joku, joka jakaa sen attribuutin.
Premissi 4: Substanssia ei voida aiheuttaa.
Todistus: Jonkun asian voi aiheuttaa vain joku, joka on samanlainen kuin kyseinen asia, eli joku joka jakaa sen attribuutin. Mutta premissin 2 mukaan kaksi substanssia ei voi jakaa yhtä attribuuttia. Siksi substanssi ei voi olla aiheutettu.
Premissi 5: Substanssi on ikuinen.
Todistus: Jos substanssi ei olisi päättymätön (eli aiheuttamaton ja ikuinen) ja rajaton, se olisi päättyvä ja rajallinen. Mutta olla rajoitettu on sama kuin olla riippuvainen. Mutta premissin 1 mukaan substanssi ei voi olla riippuvainen mistään muusta. Siksi substanssi on päättymätön.
Johtopäätös: Voi olla vain yksi substanssi.
Todistus: Jos olisi olemassa kaksi ikuista substanssia, ne rajoittaisivat toisiaan. Tämä toimisi pidäkkeenä, jolloin ne olisivat riippuvaisia toisistaan. Mutta premissin 1 mukaan ne eivät voi olla riippuvaisia toisistaan. Siksi ei voi olla kahta substanssia.

Spinoza katsoi, että Deus sive Natura (”Jumala tai luonto”) oli olento, jolla oli äärettömän monta attribuuttia ja ajattelu ja ulottuvaisuus olivat niistä kaksi.[11] Spinozan mukaan kaikki vähäisemmät oliot tai kappaleet eivät olleet osia tästä yhdestä substanssista, vaan ne olivat sen modifikaatioita tai moduksia. Tällöin esimerkiksi yksityinen ihminen ei ollut oma substanssinsa, vaan tämä yksi substanssi kyseisen ihmisen moduksessa – luonto modifikoituneena tämän ihmisen ruumiiksi, ja Jumala modifikoituneena tämän ihmisen ymmärrykseksi tai mieleksi.

Spinoza oli monisti, eli hän katsoi sielun ja ruumiin olevan sama asia: aine, kaikkeus ja Jumala ovat Spinozan ajattelussa perimmältään yksi ja sama substanssi. Siten hänen mukaansa sekä sielu että ruumis ovat tämän saman substanssin moduksia, eikä niin, että toinen näistä olisi toisen ilmiö. Tämä monismi voidaan nähdä vastauksena 1600-luvun suureen ongelmaan mieli- ja ainesubstanssien suhteesta, minkä Descartesin filosofia oli nostanut esille. Spinozan filosofiassa mieli ja aine ovat todellisuuden (Jumalan) ”attribuutteja”. Attribuutteja jumalalla on loputtomasti hänen täydellisen luonteensa vuoksi, mutta ihmiset tuntevat niistä vain ajattelun (mielen) ja ulottuvaisuuden (aineen). Koska nuo kaksi ovat saman asian eri puolia, on kaikilla ainetason ilmiöillä vastineensa mielitasolla ja toisin päin. Esimerkiksi jos ainetasolla kivi putoaa, on mielitasolla tästä vastineena Jumalan ajatus tuosta samasta tapahtumasta. Spinozan näkökulmaa kutsutaan neutraaliksi monismiksi, ja se on historiallisesti merkittävä panpsykistinen ratkaisu mielen ja ruumiin ongelmaan.

Determinismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spinoza oli perinpohjainen deterministi, joka katsoi, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättömyydestä eikä mikään voi tapahtua toisin kuin se tapahtuu. Tämä johtuu siitä, että koko deterministinen maailma, luonto, on Jumala, joka on täydellinen. Myös inhimillinen käyttäytyminen oli täysin määrättyä, ja inhimillinen vapaus oli kykyämme tietää, että kaikki meissä on määrättyä ja kykyämme ymmärtää, miksi toimimme niin kuin toimimme. Vapaus ei siis ole mahdollisuus sanoa ”ei” sille, mitä meille tapahtuu, vaan mahdollisuus sanoa ”kyllä” ja ymmärtää täydellisesti, miksi asioiden tulisi todellakin tapahtua niin. Muodostamalla tarkoituksenmukaisia käsityksiä tekemisistämme, tunteistamme ja affektioistamme (mielenliikutuksistamme), meistä tulee aikaansaannostemme tarkoituksenmukaisia syitä, joko sisäisiä tai ulkoisia, mikä saa aikaan aktiivisuuden lisääntymisen (passiivisuuden vastakohtana). Tämä tarkoittaa, että meistä tulee sekä vapaampia että enemmän Jumalan kaltaisia (Etiikka II, Prop. 49, Scholium).

Spinozan filosofialla on paljon yhtäläisyyksiä stoalaisuuteen sikäli, että molemmat pyrkivät toimimaan terapeuttisesti neuvomalla, kuinka ihmiset voivat saavuttaa onnellisuuden (stoalaisille eudaimonian). Spinozan ajattelu kuitenkin poikkeaa stoalaisista yhdessä merkittävässä kohdassa: hän hylkäsi ehdottomasti heidän väitteensä siitä, että järki voisi voittaa tunteet. Spinoza väitti päinvastoin, että tunteen voi voittaa vain vahvempi tunne. Hänelle ratkaiseva ero oli aktiivisten ja passiivisten tunteiden välillä, ensin mainitun sisältäessä rationaalisesti ymmärretyt tunteet ja jälkimmäisen sisältäessä ne, joita ei ole ymmärretty. Hän katsoi myös, että tieto passiivisten tunteiden todellisista syistä voi muuntaa sen aktiiviseksi tunteeksi, mikä ennakoi Sigmund Freudin psykoanalyysia.

Etiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spinozan teoksen Tractatus de intellectus emendatione alussa on kuvattu hänen eettisen filosofiansa ydin, se mitä hän piti todellisena ja lopullisena hyvänä. Spinoza oli ajattelumaailmaltaan relativistinen eli ajatteli, ettei mikään ole hyvää tai pahaa, ihmiset ainoastaan subjektiivisesti kokevat asiat sellaisina. Joku henkilö saattaa esimerkiksi ajatella, että paahdetut maapähkinät ovat hyvänmakuisia, ja siksi ne ovat hänelle hyvää. Joku toinen taas saattaa olla allerginen pähkinöille, joten hänelle ne ovat pahaa. Spinozan ajatus oli, että asioissa, kuten pähkinöissä, ei ole sisäänrakennettuna mitään hyvää tai pahaa. Asiat ovat hyviä tai pahoja ainoastaan suhteessa siihen, että ihmiskunta katsoo hyväksi luokitella asioita näiden mukaan. Tämän vuoksi hän katsoi muiden filosofisten eettisten pyrkimysten menneen hakoteille.

Sen sijaan Spinoza uskoi omaan deterministiseen maailmankaikkeuteensa, jossa ”kaikki asiat luonnossa etenevät tietyn välttämättömyyden mukaan ja mitä suurimmalla täydellisyydellä”. Tämän vuoksi hänen maailmassaan mikään ei tapahtunut sattumalta, eikä ymmärrys toiminut satunnaisuuksien mukaan. Maailmankaikkeudessa kaikki mikä tapahtuu tuli olioiden välttämättömästä luonnosta, tai Jumalasta ja luonnosta. Kaikki tämä oli täydellistä. Jos asiat vaikuttivat epätäydellisiltä, se johtui vain vaillinaisesta näkemyksestämme todellisuudesta.[12]

Spinoza ajatteli, että vaikka ihminen toimii vain itsesuojeluvaiston ohjaamana, järkevä oman edun tavoittelu ei välttämättä ole muiden etujen vastaista. Koska itsesuojeluvaistoa ei voi asettaa valtion harteille, Spinozan filosofiassa valtion merkitys on pienempi kuin Hobbesilla. Järki – joka mahdollistaa hyveen – on itsesuojeluvaiston ja ymmärryksen yhdistelmä. Spinozan mukaan epäitsekkäät ja hurskaat teot tuli tehdä ”pelkällä järjen ohjauksella”. Spinozan järjestelmä opetti myös, että tieto Jumalasta taivuttaa ihmiset ”tekemään niitä asioita joihin rakkaus ja hurskaus meitä houkuttavat”.

Panteismikysymys (Pantheismusstreit)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1785 Friedrich Heinrich Jacobi tuomitsi omassa teoksessaan Spinozan panteismin. Jacobi väitti, että Spinozan oppi oli puhtaan materialistinen, koska luonto ja Jumala eivät ole mitään muuta kuin laajennettua substanssia. Jacobille tämä oli valistusajan rationalismin tulos, eikä se voinut johtaa muuhun kuin täydelliseen ateismiin ja nihilismiin. Moses Mendelssohn oli eri mieltä Jacobin kanssa ja totesi, että teismin ja panteismin välillä ei ole todellista eroa. Koko kysymyksestä tuli tuon ajan Euroopassa merkittävä filosofinen ja uskonnollinen huolenaihe. Jacobi syyttikin Mendelssohnia spinozismista.

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Korte Verhandeling (1657–1660)
  • Tractatus de intellectus emendatione (”Tutkielma ymmärryksen parantamisesta”) (1661)
  • Renati des Cartes Principiorum Philosophiae (”René Descartesin filosofian periaatteet”) (1663)
  • Tractatus theologico-politicus (”Teologis-poliittinen tutkielma”) (1670)
  • Etiikka (Ethica ordine geometrico demonstrata, ”Etiikka geometriseen tapaan esitettynä”, 1674, suom.)
  • Tractatus politicus (”Poliittinen tutkielma”) (1676–1677)
  • Compendium Grammatices Linguae Hebraeae (heprean kielioppi)
  • Epistolae (75 kirjettä)
  • Opera Posthuma (jälkeenjääneet teokset latinaksi, julkaistu kuoleman jälkeen 1677)
  • Nagelate Schriften (jälkeenjääneet teokset hollanniksi, julkaistu kuoleman jälkeen 1677)

Spinoza julkaisi tuotantoaan anonyymisti ja osa siitä jäi hänen elinaikanaan kokonaan julkaisematta. Puuttuvasta tekijännimestä huolimatta ”Teologis-poliittinen tutkielma” tunnistettiin hänen työkseen ja hänen oli sen ilmestyttyä muutettava väliaikaisesti pois Amsterdamista.[13] Omalla nimellään hän julkaisi ainoastaan ”Filosofian periaatteet”.[14]

Vaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nicolas Dings, Spinoza-muistomerkki, Amsterdam 2008. Monumentin jalustaan on kaiverrettu sanat ”Valtion päämäärä on vapaus.”

Muutama kymmenen vuotta Spinozan kuoleman jälkeen, 1600-ja 1700-luvun vaihteessa, hänen maineensa oli edelleen kielteinen. Muun muassa Pierre Bayle luonnehti häntä jumalattomaksi ateistiksi, jonka oppi oli paitsi ”hirvittävä ja mieletön” myös täysin päinvastainen siihen nähden, mitä normaali järki sanoi. Päinvastoin kuin esimerkiksi kartesiolaisuus, johon Spinozan oppi perustui, hänen ajattelunsa ei koskaan saanut laajalti tunnustettua asemaa, vaan häneen viitattiin usein Hobbesin ohella ateistin perikuvana. Gilles Ménage jopa vertasi häntä Kainiin ”kirouksen merkkeineen”.

Asennoituminen Spinozan ajattelua kohtaan alkoi muuttua vasta 1700-luvun loppupuolella. Panteismi- eli spinozismikiista oli yksi esimerkki siitä, kuinka jotkut alkoivat vähitellen omaksua Spinozan ajatuksia. Spinozisteihin kuuluivat muun muassa saksalaiset Johann Wolfgang von Goethe, Friedrich Hölderlin, Novalis ja Friedrich Schleiermacher. Spinozismi liittyi erityisesti 1800-luvun romantiikkaan.

Albert Einstein sanoi, että Spinoza oli filosofi, joka oli vaikuttanut eniten hänen maailmankuvaansa. Spinoza katsoi Jumalan (äärettömän substanssin) olevan sama kuin luonto, ja Einstein uskoi samoin persoonattomaan jumaluuteen. Samoin kuin Spinoza, hänkin oli sitä mieltä, että kaikella on syynsä. Myös syväekologisen liikkeen isä Arne Næss mainitsi saaneensa paljon innoitusta Spinozan töistä. Bertrand Russellin mielestä Spinoza on ”suurista filosofeista jaloin ja rakastettavin”.[15]

1900-luvun lopulla kiinnostus Spinozaan kasvoi Euroopassa, usein vasemmistolaisista tai marxilaisista näkökulmista. Merkittävät filosofit, kuten Gilles Deleuze, Antonio Negri ja Étienne Balibar, ovat kirjoittaneet Spinozasta. Samoin Stuart Hampshire ja H. H. Joachim ovat kirjoittaneet merkittäviä englanninkielisiä tutkimuksia Spinozasta. Muita filosofeja, joihin Spinoza on vaikuttanut, olivat Constantin Brunner ja John David Garcia.

Alankomaiden korkein ja arvostetuin tieteellinen palkinto on nimeltään Spinozapremie (Spinoza-palkinto). Spinozan kuva oli tuhannen guldenin setelissä, joka oli käytössä Alankomaissa euron käyttöönottoon vuoteen 2002 saakka.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hiltunen, Jari Olavi: ”Orion – Spinoza”, Abrahamin korpus. Galaktista runousoppia suurten kertomusten tähtisumuista, s. 171–210. Sastamala: Warelia, 2022. ISBN 978-952-3870-14-7
  • Nadler, Steven: Spinoza. A Life. Cambridge: Cambridge University Press, 1999. ISBN 0-521-55210-9 (englanniksi)
  • Nordin, Svante: ”Spinoza, pyhimysmäinen kerettiläinen”, Filosofian historia. Länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin, s. 254–264. ((Filosofins historia. Det västerländska förnuftets äventyr från Thales till postmodernismen, 1995.) Suomentanut Jukka Heiskanen) Oulu: Pohjoinen, 1999. ISBN 951-749-292-8
  • Saarinen, Esa: ”Spinoza”, Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin, s. 137–154. Helsinki: WSOY, 1985. ISBN 951-0-22838-9
  • Scruton, Roger: Spinoza. (Spinoza, 1986.) Suomennos: Mervi Kuusela ja Tapio Puolimatka. Teoksessa Monk, Ray & ja Raphael, Frederic (toim.): Suuret filosofit II, s. 67–135. Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22308-5

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Nordin 1999, s. 254–255.
  2. ↑ Sillfors, Mikko: Jumalattomuus ja hyvä elämä. Ateistinen henkisyys vaihtoehtona monoteistiselle uskonnolle 2000-luvun länsimaissa, s. 57–58. (Väitöskirja) Helsinki: Helsingin yliopisto, 2017. ISBN 978-952-345-063-9
  3. ↑ Nadler 1999, s. 87.
  4. ↑ Hiltunen 2022, s. 185–186.
  5. ↑ Nordin 1999, s. 255.
  6. ↑ Scruton 2008, s. 97.
  7. ↑ Saarinen 1985, s. 149.
  8. ↑ Scruton 2008, s. 86.
  9. ↑ Saarinen 1985, s. 148.
  10. ↑ Nadler, Steven: Baruch Spinoza Stanford Encyclopedia of Philosophy. Stanford University. Viitattu 3.3.2008. (englanniksi)
  11. ↑ Nordin 1999, s. 256.
  12. ↑ Scruton 2008, s. 96.
  13. ↑ Scruton 2008, s. 72.
  14. ↑ Nordin 1999, s. 255.
  15. ↑ Saarinen 1985, s. 137.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Israel, Jonathan: Radical Enlightenment. Philosophy and the Making of Modernity, 1650–1750. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 0-19-820608-9 (englanniksi)
  • Pietarinen, Juhani: Ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. Helsinki: Yliopistopaino, 1993. ISBN 951-570-135-X
  • Pietarinen, Juhani: Opas Spinozan Etiikkaan. Helsinki: Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-017-2
  • Spinoza, Baruch: Etiikka. ((Ethica ordine geometrico demonstrata, 1677.) Suomentanut ja selitykset laatinut Vesa Oittinen) Helsinki: Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-023-3

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Baruch Spinoza.
Vaikutusvaltaisimpia läntisiä filosofeja
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Baruch_Spinoza&oldid=22452369”