Axel Olof Freudenthal

Axel Olof Freudenthal
Henkilötiedot
Syntynyt	12. joulukuuta 1836 Siuntio
Kuollut	2. kesäkuuta 1911 (74 vuotta) Helsinki
Kansalaisuus	Suomi
Ammatti	yliopiston rehtori
Koulutus ja ura
Tutkinnot	Helsingin yliopisto
Instituutti	Helsingin yliopisto
Tutkimusalue	muinaispohjoismaisen kielet, antikviteetti
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Axel Olof (A. O.) Freudenthal ['fröidentaːl] (12. joulukuuta 1836 Siuntio – 2. kesäkuuta 1911 Helsinki) oli suomenruotsalainen kielentutkija ja 1800-luvun svekomaanien johtohahmoja ja sitä kautta merkittävimpiä suomenruotsalaisen kansallistunteen herättäjiä. Hän oli Helsingin yliopiston muinaispohjoismaisen kielen ja antikviteettien dosentti vuodesta 1866 sekä ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professori vuosina 1878–1904. Freudenthal edisti merkittävästi Suomen ja Viron ruotsalaismurteiden tutkimusta. Hän harrasti rotuoppeja ja uskoi suomalaisten alempiarvoisuuteen.

Elämänvaiheet

Nuoruus

Freudenthalin vanhemmat olivat apteekkari ja kartanonomistaja Gabriel Freudenthal ja Brigitta Catharina Björkling, jotka olivat syntyjään ruotsalaisia. Isä oli toiminut aiemmin apteekkarina Turussa ja hankkinut sen jälkeen Pikkalan kartanon Siuntiossa, jossa Axel varttui. Isä kuoli vuonna 1845 ja perhe muutti Helsinkiin. Freudenthal kirjoitti ylioppilaaksi Helsingfors privatlyceumista vuonna 1854 ja aloitti heti filologian ja arkeologian opinnot Helsingin Aleksanterin yliopistossa. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1859 ja maisteriksi seuraavana vuonna. Hän antoi periksi mielihaluilleen ja antautui kreikan kielen opiskelujen sijasta opiskelemaan ja jatkossa myös tutkimaan skandinaavisia kieliä.

Yliopistossa toimineet osakunnat oli kielletty muutamaa vuotta aiemmin, mutta opiskelijat jatkoivat niiden toimintaa salaa ”osastoina” lakia uhmaten. Freudenthal liittyi vuonna 1857 salaisesti toimineeseen Uusmaalaiseen osakuntaan eli Nylands nationiin. Jäsenyytensä toisena vuotena hän koki herätyksen, jolla oli suuri vaikutus kaikkeen hänen myöhempään toimintaansa.^lähde? Freudenthal aloitti pitkän taistelunsa suomenruotsalaisuuden puolesta kevätlukukaudella 1858. Hän levitti aatettaan varsinkin uusmaalaisen osakunnan kokouksissa ja osakunnan julkaisemassa Nylands Dragon -lehdessä luoden järjestön sisälle svekomaanisen ryhmän. Hänen osakuntatovereistaan tuli ruotsinmielisen kansallisuusliikkeen ydinryhmä.

Freudenthal vuonna 1862.

Freudenthal sai vaikutteita Ruotsin skandinavisteilta, kuten August Sohlmanilta, joka oli vuonna 1855 julkaissut teoksen Det unga Finland. Lisäksi Freudenthalia luultavasti provosoivat J. V. Snellmanin Litteraturbladet-lehdessään 1850-luvun lopulla julkaisemat suomenmieliset kirjoitukset. Kesällä 1860 Freudenthal teki kahden ystävänsä kanssa kolme kuukautta kestäneen vaelluksen Uudenmaan ruotsinkielisiin pitäjiin, joissa he keräsivät harvinaisia kasveja ja merkintöjä kansanperinteestä sekä tutkivat muinaisjäännöksiä. Freudenthal teki vuonna 1861 yksinään uuden matkan ja myöhemmin vielä kolmannen vaelluksen ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Tällöin hän kiinnostui lopullisesti Suomen ruotsinkielisestä maalaisväestöstä ja ryhtyi avustamaan vuonna 1860 perustettua maalaisille suunnattua Folkvännen-lehteä. Hän oli myös mukana tekemässä osakunnan julkaisemia Nyland- ja Nyländsk Album -nimisiä kotiseutulehtiä.

Freudenthal matkusti syksyllä 1861 vuodeksi Uppsalan yliopistoon opiskelemaan pohjoismaista filologiaa professori Carl Säven johdolla ja seuraavana vuonna Kööpenhaminaan opiskelemaan arkeologista museotiedettä. Opinnot kuitenkin keskeytyivät talvella 1863 hänen sairastuttuaan tuberkuloosiin. Taudin hoitamiseksi hän matkusti Algeriin Algeriaan kolmen muun potilaan kanssa, jotka kuitenkin menehtyivät kaikki sairauteen. Freudenthal palasi Suomeen toukokuussa 1863, mutta pystyi jatkamaan opintojaan vasta seuraavan vuoden syksyllä. Hän oleskeli taudin vuoksi myös Saksan Görberdorfissa.^lähde? Toivuttuaan Freudenthal julkaisi vuonna 1865 dosenttiväitöskirjana jo aiemmin Uppsalassa kirjoittamansa tutkielman muinaisislantilaisen Einar Skálaglammin runoteoksesta Vellekla. Väitöskirjan tarkastuttaminen Helsingissä tuotti vaikeuksia, ja siihen oli pyydettävä apua Uppsalan yliopistosta.^lähde? Väitöskirja hyväksyttiin ja Freudenthal nimitettiin muinaispohjoismaisen kielen ja antikviteettien dosentiksi vuonna 1866. Hänestä tuli seuraavana vuonna myös ylimääräinen kirjastoamanuenssi.

Kun uusmaalainen osakunta laillistettiin vuonna 1868, Freudenthal nimettiin sen ensimmäiseksi kuraattoriksi. Hän toimi tehtävässä vuoteen 1880, jolloin hänet nimettiin osakunnan kunniajäseneksi. Vuosina 1868–1878 hän työskenteli myös ruotsin opettajana Helsingfors svenska lyceumissa. Hän oli vielä vuosina 1884–1886 osakuntansa inspehtorina. Freudenthal oli yksi vuosina 1870–1874 ilmestyneen Vikingen-lehden taustavoimista. Se oli svekomaanien ensimmäinen varsinainen äänenkannattaja. Lehti edusti erittäin jyrkkiä mielipiteitä, eikä siinä ollut ainoastaan ruotsin kieltä puolustavia artikkeleita, vaan se hyökkäsi ja mustamaalasi niin suomen kieltä kuin sen kannattajiakin.^lähde? Vielä pitkään lehden ilmestymisen lakattua ruotsinkielisiä ja -mielisiä kutsuttiin suomenmielisessä lehdistössä ”viikingeiksi”.

Professori

1870-luvulla Freudenthal teki pääasiassa tutkimusta Uudenmaan ruotsalaisesta kansanmurteesta ja Viron ruotsalaismurteista. Vuoden 1872 valtiopäivillä ruotsinmieliset ja liberaalit tekivät yhteisen ehdotuksen, jossa ehdotettiin ylimääräisen ruotsin kielen ja kirjallisuuden professorinviran perustamista yliopistoon. Tuohon aikaan lähes kaikista kysymyksistä tehtiin puoluepoliittisia ja niin myös tästä viran perustamisesta. Lopputulos on tasapeli, sillä kaksi säätyä vastusti ja toiset kaksi kannattivat viran perustamista. Niinpä virka jäi perustamatta vielä tuossa vaiheessa. Vuonna 1876 professuuri kuitenkin saatiin perustettua ja Freudenthal nimitettiin siihen. Ensimmäiset pari vuotta hän toimi virkaatekevänä professorina, mutta sai vakinaisen viran vuonna 1878 julkaistuaan professorinväitöskirjanaan tutkimuksen Über den Närpesdialect. Hän toimi tässä virassa kunnes jäi eläkkeelle vuonna 1904.

Freudenthal toimi monissa luottamustehtävissä kansalaisjärjestöissä. Hän oli vuonna 1874 perustamassa Svenska Landsmålsföreningen -seuraa ja toimi sen ensimmäisenä puheenjohtajana vuoteen 1900. Hän osallistui Svenska Folkskolans Vänner -yhdistyksen perustamiseen vuonna 1882, ja toimi kolme vuotta sen johtokunnan jäsenenä, ja oli samoin yksi Svenska Litteratursällskapet i Finlandin perustajista vuonna 1885 ja sen ensimmäisenä varapuheenjohtaja vuoteen 1894 sekä hallituksen jäsene vuoteen 1904. Freudenthal nimitettiin vuonna 1876 Suomen Tiedeseuran jäseneksi, ja hän toimi sen puheenjohtajana vuosina 1888–1889. Hän oli myös Suomen muinaismuistoyhdistyksen varapuheenjohtajana 1876–1878 sekä arkeologisen komission jäsenenä 1887–1902. Lisäksi Freudenthal kuului Helsingin kansakoulujohtokuntaan ja ruotsinkielisen normaalilyseon kouluneuvostoon. Hän oli myös yksi Nya svenska läroverket -oppikoulun perustajista vuonna 1882. Freudenthal toimi vielä viimeisinä vuosinaan 1908–1911 Svenska folkakademin hallituksen jäsenenä ja varapuheenjohtajana. Svenska Landsmålsföreningen nimesi hänet kunniajäsenekseen vuonna 1900 ja Svenska Litteratursällskapet vuonna 1909. Lisäksi hänet vihittiin Uppsalan yliopiston kunniatohtoriksi vuonna 1877.

Freudenthal vanhempana.

Freudenthal avioitui vuonna 1886 Edla Lovisa Winbergin kanssa, jonka vanhemmat olivat talollinen Fredrik Winbergin ja Lovisa Holmström. Edla Freudenthal oli tunnettu kieltenopettaja, joka perusti vuonna 1895 Helsinkiin Saksalainen iltakoulu -nimisen opiston ja toimi sen johtajana kuolemaansa saakka. He saivat kaksi lasta. Freudenthal harrasti kalastusta ja vietti kesiään Itä-Uudenmaan saaristossa, Ruotsinpyhtään Bullersissa sekä Pernajan Sarvisalon Kuggaksella. Vanhemmilla päivillään 110-kiloisen ja tuuheapartaisen Freudenthalin on sanottu vastanneen stereotyyppistä mielikuvaa suomenruotsalaisesta ”viikinkipäälliköstä”. Ihailijat korostivat mielleyhtymää, sillä svekomaanit käyttivät runsaasti muinaisskandinaavista mytologiaa ja viikinkiromantiikkaa ruotsinkielisten uusmaalaisten identiteetin rakentamisessa.

Myöhempinä vuosinaan Freudenthal vetäytyi poliittisesta taistelusta ja keskittyi tieteelliseen työhönsä, mutta kannattajat veivät hänen aatteitaan eteenpäin. Freudenthalin kuoltua vuonna 1911 hänelle järjestettiin ”viikinkipäällikön” hautajaiset. Hänen haudalleen Helsingin Hietaniemen hautausmaalle pystytettiin toukokuussa 1913 ruotsinkielisten uusmaalaisten ylioppilaiden aloitteesta riimukiviä jäljittelevä korkea graniittinen hautamuistomerkki, jonka suunnitteli arkkitehti Birger Brunila. Hautakivessä on teksti få skola födas bättre än han (”monta hänenlaistaan ei ole syntyvä”).

Tieteellinen työ

Freudenthal oli Suomen ensimmäinen tiedemies, joka antautui kokonaan skandinaavisten kielten, etenkin ruotsin, tutkimiseen. Hänen suurimpana saavutuksenaan tieteen alalla pidetään itämerenruotsin Suomessa ja Virossa käytettyjen murteiden kartoittamista ja tutkimista. Hän keräsi tutkimusaineistonsa pääasiassa itse ja kirjoitti aiheeseen liittyviä tutkimuksia. Närpiön murretta käsittelevän professorinväitöskirjansa lisäksi hän julkaisi aiheesta teokset Om svenska allmogemålet i Nyland (1870), Upplysningar om Rågö- och Wichterpalmålet i Estland (1875), Ordbok öfver de svenska dialecterna i Estland (1886, yhteistyössä Herman Vendellin kanssa) ja Vöyrin murretta käsittelevän Vöråmålet (1889).

Freudenthal ei kerännyt vain itse materiaalia sekä Suomen että Viron alueelta, vaan hän innosti myös oppilaitaan tekemään samoin. Tässä oli apuna hänen perustamansa Svenska Landsmålsföreningen. Koska hän oli jäsenenä myös Svenska litteratursällskapet i Finlandissa, hän saattoi innostaa ja tukea nuoria tutkijoita tämänkin yhteisön avulla.

Pidetään Freudenthalin ansiona, että ruotsalaisista murrealueista juuri Suomen murteita on tutkittu perusteellisemmin kuin muita. Hän oli myös ensimmäinen tutkija, joka kiinnostui riikinruotsin ja suomenruotsin välisistä eroista. Hänen aloitteestaan Landsmålsföreningen-yhdistys keräsi vuosina 1893–1899 suomenruotsille ominaisten sanojen (”finlandismien”) luettelon, jonka hän julkaisi vuonna 1902 kirjana. Hän oli myös paikannimistön tutkimuksen uranuurtajia koko Pohjolassa. Siltä alalta hän kirjoitti useita teoksia: Om svenska ortnamn i Nyland (1867), Om svenska ortnamn i Egentiliga Finland ja Om Ålands ortnamn.

Myös ruotsin kielen oikeinkirjoitus kuului Freudenthalin mielenkiinnon kohteisiin. Hän otti vilkkaasti osaa aiheesta virinneeseen aikalaiskeskusteluun. Tämän keskustelun innoittamana hän laati vuonna 1881 ilmestyneen oikeinkirjoitusoppaan Svensk rättskrifningsläran, joka rakentui melko suuressa määrin ääntämyksen mukaiselle oikeinkirjoitukselle. Sen mukainen niin sanottu freudenthalilainen oikeinkirjoitusoppi otettiin käyttöön muun muassa yksityiskoulujen opetuksessa

Vanhemmalla iällä Freudenthal kiinnostui myös historian tutkimisesta. Hän julkaisi vuonna 1895 kommentoidun lähdejulkaisun Itä-Götanmaan keskiaikaisesta maakuntalaista (Östgötalagen).

Tutkimuskritiikkiä

Jo aikalaiset totesivat, että Freudenthalin suurimmat ansiot eivät olleet hänen omassa tutkimuksessaan ja sen tasokkuudessa, vaan siinä herätyksessä, jonka hän sai aikaan omalla tieteenalallaan Suomessa.

Freudenthalin saavuttamat tieteelliset tulokset eivät olleet yhtä arvokkaita. Syynä lienee ollut se, että hän ei omaksunut tuolloin voimakkaasti uudistuneita kielitieteellisiä menetelmiä, vaan pysytteli vanhakantaisuudessa. Hänen seuraajansa professorina, Hugo Pipping, luonnehti, että Freudenthalilta puuttui ”se aavistamiskyky, joka toisinaan johtaa probleeman ratkaisuun ankaran koulun sääntöjä kyselemättä; luonto on lahjoittanut hänelle selvän pään ja lämpimän sydämen, mutta ei rikasta mielikuvitusta”.

Näkemykset ruotsinkielisten alkuperästä

Freudenthal esitti uransa alkuvaiheessa silloin vallinneen käsityksen mukaan, että ruotsalaiset olivat tulleet Keski-Venäjältä Ruotsiin Suomen ja Ahvenanmaan kautta ja osa heistä oli jäänyt asumaan Suomen rannikkoseudulle, jolloin ruotsalainen asutus Suomessa olisi siis vanhempaa kuin suomalainen. Kielitieteellisen todistusaineistonsa perusteella hän kuitenkin kallistui päinvastaiselle kannalle suomenruotsalaisten tulosuunnasta. Freudenthal osoitti, että Suomen ruotsinkielisen asutuksen juuret olivat Manner-Ruotsissa ja Gotlannissa, ei siis suoraan Keski-Venäjällä. Freudenthalin mukaan Suomen ruotsinkielisten alueiden syntyhistoriassa oli kuitenkin eroja. Hän näki Pohjanmaan ruotsinkielisen väestön olevan verrattain nuorta, sen sijaan Uudenmaan ja Turun saariston ruotsinkielisen asutuksen juuret ulottuivat hänen mukaansa kauas ennen ensimmäistä ristiretkeä.

Kansallismielisyys

Etninen ruotsalaisuus ja Suomen suhde Skandinaviaan

Freudenthal oli svekomaanisen liikkeen johtava ideologi, joka katsoi, että ruotsalaisuus oli Suomessa länsimaisen kulttuurin etuvartioasema "idän barbariaa" vastaan suomalaisten edustaessa henkiseltä kehitykseltään alempaa tasoa germaanikansoihin verrattuna. Koska kansa eli kielensä mukana, täytyi ruotsinkielisten säilyäkseen säilyttää kielensä.

Freudenthalin on sanottu perustaneen fennomanian vastapainoksi syntyneen Suomen ruotsalaisen kansallisuusliikkeen. Hänen tullessaan yliopistolle ylioppilasnuorison ensimmäinen suomalaiskansallisen heräämisen kausi oli juuri päättynyt. Osa opiskelevaa nuorisoa oli innostunut kansallisuusliikkeestä ja sen ajamista asioista. Suomenmielisten ryhmän rinnalle oli syntynyt toinen ryhmittymä, joka suhtautui kielikysymykseen toisarvoisena asiana ja halusi enemmänkin painottaa toiminnassaan ja julistuksissaan vapaamielisyyden eli liberalismin näkemyksiä. Opiskelijoiden ”muotiaate” oli fennomian ja liberalismin yhdistelmä. Ruotsinmielistä ryhmää ei sen sijaan ollut muodostunut.

Uusmaalaisen osakunnan (”osaston”) keskusteluissa J. V. Snellmanin ”yksi kansakunta, yksi kieli” -aatteeseen suhtauduttiin myönteisesti. Osakunnan kokouksissa 25. huhtikuuta ja 2. toukokuuta 1858 keskusteltiin kysymyksestä: ”Onko Uudenmaan ruotsalaisen rahvaan sulautuminen suomalaiseen kansanainekseen todennäköistä ja onko meillä oikeutta koettaa edistää sitä?”. Jälkimmäisessä kokouksessa luettiin ääneen Freudenthalin Nylands Dragon -osakuntalehteen kirjoittama lausunto, joka sisälsi vastakysymyksen ”Pitääkö meidän toivoa ruotsalaisen kansallisuuden tuhoa maassa ja sen sulautumista suomalaiseen?” Hän vaati tämän kehityksen estämistä ruotsinkieliseen väestöön kohdistuvalla sivistystyöllä ja totesi samalla, että vaikka Suomen ruotsin- ja suomenkieliset muodostivat poliittisessa mielessä yhteisen kansan, kansallisessa mielessä ruotsinkieliset olivat ”skandinaavisen rungon haara” ja heidän tulisi toimia skandinaavisten kansojen ja suomalaisten välisenä yhdistävänä linkkinä, kun Suomi joskus tulevaisuudessa liittyisi Skandinaviaan ”niin kuin neljäntenä valtiona”. Freudenthal tuli siten samalla kertaa esittäneeksi sekä ruotsinmielisten kieliohjelman että Suomen geopoliittisen suuntautumisen ohjelman. Jälkimmäinen ajatus oli itänyt opiskelijaradikaalien piireissä jo 1840-luvulla, mutta hän muotoili sen selkeäksi tavoitteeksi.

Freudenthalin mukaan Suomessa asui siis kahta eri kieltä puhuvia ja eri etnistä alkuperää olevia asukkaita, joita kutsuttiin suomalaisiksi. Suomen ruotsinkielinen rahvas ei ollut ruotsalaistuneita suomalaisia vaan ruotsalaisia. Freudenthal suositteli August Solhmanin aloitteesta, ettei suomenruotsalaisista käytettäisi ruotsin kielessä sanaa finne, joka tarkoittaa suomalaista, vaan sanaa finländare, joka voidaan suomentaa ”suomenmaalaiseksi”.

Toiminta ruotsin kielen puolesta

Taistelussaan ruotsin kielen puolesta Freudenthal lähti Snellmanin toteamuksesta, että kieli määrää kansallisuuden. Tämä Snellmanin ajatus oli sopusoinnussa eurooppalaisen kansallisuusfilosofian kanssa. Freudenthal ei kuitenkaan pitänyt kansalaisuuden kriteerinä yksistään kieltä, vaan hänen mukaansa oli katsottava myös laajemmin historiallisia, valtiollisia ja maantieteellisiä olosuhteita, jotka toimivat kansallisuuden muodostajina.

Freudenthalin ja svekomaanien ”kaksi kieltä, kaksi kansaa” -malli nousi vastavoimaksi Snellmanin ”yksi kieli, yksi mieli” -aatteelle ja sen ”joskus aggressiivisellekin suomalaistamispolitiikalle”, jonka monet ruotsinkieliset kokivat uhaksi omalle identiteetilleen. Svekomaanien ohjelmaan kuului ruotsinkielisen väestön sivistystason nosto ja sen saattaminen tietoiseksi omasta identiteetistään. Freudenthalin ajattelussa kansakunta (nationalitet) oli ajan kielifilosofian mukaisesti puhtaasti kieleen pohjautuva entiteetti ja kieli ilmaisi samalla myös rodullista ja etnistä alkuperää. Kansa (folk) oli puolestaan hallinnollinen ja kulttuurinen käsite. Näin ollen suomenkieliset ja ruotsinkieliset muodostivat yhden ”Suomen kansan” (finländska folket). Svekomaanit katsoivat, että ruotsalainen kulttuuriperintö ja hallintokulttuuri olivat Suomessa ratkaisevassa asemassa ja että suomalaistamispolitiikka vain avasi ovet venäläistämiselle.

Näitä ajatuksia Freudenthal esitti osakunnassaan sitkeästi, mutta sekä suomenmieliset että liberaalit vierastivat niitä. Vähitellen hänen mielipiteensä kuitenkin voittivat alaa, ja maakunnasta sekä ruotsinkielisestä rahvaasta nousseet ylioppilaat ryhtyivät tukemaan niitä.

Rotuopit

Freudenthal näki suomenkielisen enemmistön uhkana, ja esitti siltä suojautumiseksi aktiivista vastarintaa ja jopa radikaaleja toimia, kuten separatismia, vastoin Axel Lillen maltillisempia kantoja. Freudenthalin teorioissa kieli, kansallisuus ja rotu oli yhdistetty. Näiden pohjalta hän väitti ruotsinkielisten olevan rodullisesti ylivertaisia tavalla, joka voidaan rinnastaa sen aikaisiin arjalaisiin rotuoppeihin Euroopassa.

Freudenthalin ajatukset edustavatkin ajankohdan tietynlaista germanistista henkistä ilmapiiriä ja jopa tieteellistä ajatteluakin. Fennomaanit eivät kannattaneet rotuoppeja. Se on ymmärrettävää, sillä rotuopit luokittelivat juuri suomalaiset kielisukulaisineen usein muita eurooppalaisia alemmaksi roduksi. Toisaalta suomalaisetkaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eivät kiistäneet mongolien alemmuutta, vaan pyrkivät vapautumaan mongolin maineesta.

Ruotsalaisen puolueen synty

Freudenthal ei ollut koskaan varsinainen poliitikko vaan vaikutti lähinnä kulttuurin ja tieteen aloilla. Hänen edustamaansa suuntausta, joka haki yhteyttä Suomen ruotsinkieliseen maalaisväestöön on kutsuttu maalaisruotsalaisuudeksi (bygdesvenskhet) erotuksena elitistisemmästä kulttuuriruotsalaisuudesta. Hänen alkuperäinen tukijoukkonsa uusmaalaisessa osakunnassa muodostui pääosin keskiluokkaisesta taustasta olleista uusmaalaisista ja helsinkiläisistä ylioppilaista, kun taas kulttuuriruotsalaisuuden johtajat olivat yläluokkaa. Varsinainen Ruotsalainen puolue perustettiin 1880-luvun alussa pohjalle, jonka Freudenthal oli kirjoituksissaan luonut. Puolueen synty oli tietenkin monimutkainen prosessi, eivätkä Freudenthalin aatteet sellaisinaan tulleet määrittelemään ruotsalaisen puolueen ideologista kantaa.

Usein kansallisuusaate jäi puoluepolitiikassa vähemmälle huomiolle, mikä merkitsi myös sitä, että johtavan ruotsinkielisen luokan demokraattinen liittyminen yhteen ruotsinkielisen rahvaan kanssa ei ollut ruotsalaisen puolueen näkyvimpiä tunnusmerkkejä. Freudenthal ei itse ottanut osaa valtiolliseen elämään, ja jätettyään uusmaalaisen osakunnan inspehtorin tehtävät vuonna 1886 hän siirtyi kokonaan syrjään myös ylioppilasmaailmasta, jonka välityksellä hän oli suurimman työnsä tehnyt.

Eduskuntauudistuksen yhteydessä vuonna 1906 Suomen porvarilliset puolueet loivat itselleen kenttäorganisaatiot. Tällöin ruotsalaisen puolueen seuraajaksi tuli Ruotsalainen kansanpuolue (RKP). Se pitää nykyään Freudenthalia ”puolueen perustamiseen johtaneen kansallisen yhtenäisyysliikkeen isänä”. Tätä osoittaa myös se, että hänen elämäntyönsä kunnioittamiseksi puolue jakoi vuodesta 1936 lähtien vuosittain pidettävien puoluepäiviensä yhteydessä Freudenthal-mitaleja. Mitalin saajan tuli olla ansioitunut ruotsin kielen aseman edistämisessä erityisesti Suomessa. Mitalia jaettiin pronssisena, hopeisena ja kultaisena. Elisabeth Rehn on ainoa kultaisella mitalilla palkittu.

Åbo Akademin aloitteesta Freudenthalin syntymän satavuotisvuonna 1936 perustettiin myös hänen mukaansa nimetty muistorahasto. Samana vuonna ilmestyi Arvid Mörnen kirjoittama lyhyt elämäkerta Axel Olof Freudenthal: liv och gärning.

Julkaisuja

• Einar Skålaglams Vellekla öfversatt och förklarad (dosentinväitöskirja), 1865
• Om svenska ortnamn i Nyland, 1866
• Om svenska ortnamn i Egentliga Finland: med en sidoblick på dem, som förekomma i Satakunda och Österbotten, 1867
• Om svenska allmogemålet i Nyland, 1869
• Upplysningar om Rågö- och Wichterpalmålet i Estland, 1875
• Über den Närpesdialekt (professorinväitöskirja), 1878
• Svensk rättskrifningslära, 1881
• Ordbok öfver estländsk-svenska dialekterna, 1886 (H. A. Vendellin kanssa)
• Vöråmålet, 1889
• Skiljaktigheter mellan finländska svenskan och rikssvenskan, 1902

Lähteet

• Gunnar Castrén: Freudenthal, A. O., teoksessa Kansallinen elämäkerrasto, osa II, WSOY 1929
• Lars-Folke Landgrén (suom. Oili Tapionlinna): ”Freudenthal, Axel Olof (1836–1911)”, Suomen kansallisbiografia, osa 3, s. 102–104. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-444-4 Teoksen verkkoversio.
• A. Lille: Den svenska nationalitetens i Finland samlingsrörelse, 1921
• Arvid Mörne: Axel Olof Freudenthal och den finlandssenska nationalitetsrärelsen. 1927.
• Hugo Pipping: Axel Olof Freudenthal. Svenska litteratursällskapet i Finland, Förhanlingas och utsatser, 25, 19911.
• Hugo Pipping: Axel Olof Freudenthal. Minnestal, Acta Soc. Scient. Fenn., 42, 1913.
• L. A. Puntila: Ruotsalaisuus Suomessa, aatesuunnan synty. Otava, 1944
• Marja Vuorinen: Uusmaalaisia henkilökultteja^{[vanhentunut linkki]} (arvostelu kirjasta Ahl, Eva, Bränn, Michaela, Vainio, Maria, Halonen, Tero, Tamminen, Marketta: 1904. Nyland – samlingar utgivna av Nylands Nation XIII. Nylands Nation. Helsingfors 2004. 164 s.). Agricolan kirja-arvostelut 25.2.2005 11:39.

Aiheesta muualla

• Axel Olof Freudenthal 375 humanistia -sivustolla 23.3.2015, Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta
• Freudenthal, Axel Olof (ruotsiksi) Biografiskt lexikon för Finland (Kansallisbiografian artikkeli ruotsiksi)
• Itämaasta itsenäisyyteen (Arkistoitu – Internet Archive). PDF. Suomalaisuuden liitto.