Tämä on suositeltu artikkeli.

Apartheid-järjestelmän purkaminen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Apartheid-järjestelmän purkaminen tapahtui Etelä-Afrikassa vuosien 1990 ja 1994 välisenä aikana. Vuonna 1989 maan presidentiksi noussut Frederik de Klerk katsoi, että ulko- ja sisäpoliittinen tilanne vaati neuvottelujen aloittamista apartheidia vastustaneiden järjestöjen kanssa. Kun kommunismi oli romahtanut Itä-Euroopassa, ei ollut enää mahdollista puolustaa Kansallispuolueen muodostaman hallituksen aikaisempaa näkemystä, jonka mukaan ANC:n vastainen taistelu oli osa laajempaa kommunismin vastaista taistelua. Pitkällä aikavälillä myös kansainvälinen taloudellinen painostus tulisi johtamaan maan elintason laskemiseen. De Klerk katsoi, että neuvottelujen avulla olisi mahdollista saavuttaa maan valkoisen väestön kannalta parempi lopputulos silloin, kun ne käytäisiin hallituksen vielä ollessa suhteellisen vahvoilla sotilaallisesti.[1]

2. helmikuuta 1990 de Klerk ilmoitti laillistavansa apartheidia vastustaneet järjestöt, vapauttavansa Nelson Mandelan ja satoja muita poliittisia vankeja ja olevansa valmis aloittamaan neuvottelut kaikkien osapuolien kanssa uudesta perustuslaista.[2] [3] Lähes kolme vuotta jatkuneiden neuvottelujen jälkeen eri osapuolet pääsivät sovitteluratkaisuun vallanjaosta ja vaalien ajankohdasta. Neuvottelujen aikana poliittinen väkivalta maassa lisääntyi valkoisten, etupäässä afrikaanerinationalististen äärioikeistolaisten liikkeiden ja Inkatha-vapauspuolueen toiminnan vuoksi.

Vuonna 1994 maassa pidettiin vaalit, joihin saivat ensimmäistä kertaa osallistua kaikki etniset ryhmät. Vaaleissa maan johtoon nousi ANC:n johtama koalitio. ANC sai 62,7 % vaaleissa annetuista äänistä, mikä jäi hiukan alle perustuslain muuttamiseksi vaaditusta kahden kolmasosan enemmistöstä. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 % kannatuksella. 9. toukokuuta Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Nelson Mandelan maan uudeksi presidentiksi.[4]

Ensimmäiset tapaamiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen epävirallinen ja salainen neuvottelu Nelson Mandelan ja Kansallispuolueen muodostaman hallituksen välillä käytiin lokakuussa 1985 Volksin sairaalassa Kapkaupungissa, jossa Mandela oli hoidettavana suurentuneen eturauhasen vuoksi. Mandela oli pyytänyt tapaamista kirjeitse maan oikeusministeriltä Kobie Coetseelta jo vuonna 1984, ja vaikka ministeri ei tuolloin vastannut, hän saapui tapaamaan Mandelaa sairaalaan.[5]

Tapaamisen jälkeen Mandelan lakimies George Bizos kävi tapaamassa Lusakassa maanpaossa ollutta ANC:n johtajaa Oliver Tamboa ja haki järjestön johdolta valtuutuksen, että Mandela sai jatkaa alustavia keskusteluja hallituksen kanssa. Coetsee puolestaan raportoi tapaamisesta maan presidentille P.W. Bothalle, joka kehotti häntä jatkamaan yhteydenpitoa Mandelan kanssa. Seuraavan vuoden aikana Coetsee ja Mandela tapasivat useasti ministerin kartanossa, Palismoorin vankilan sivurakennuksessa ja maan vankiloiden johtajan kenraali Johan Willemsen asunnossa.[6]

Huomattavien henkilöiden ryhmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1986 Kansainyhteisö lähetti Etelä-Afrikkaan Huomattavien henkilöiden ryhmän, jonka tavoitteena oli aloittaa neuvottelut Etelä-Afrikan hallituksen ja vastarintaryhmien välillä. Ryhmän tuli raportoida tilanteesta puolen vuoden kuluttua Lontoossa pidetyssä Kansainyhteisön kokouksessa. Botha vakuutti, että maa oli matkalla muutokseen, ja suostui ryhmän vierailuun. Hän myös salli ryhmän tavata Nelson Mandelan vankilassa. Hallitus suhtautui ryhmän ehdotuksiin aluksi myönteisesti, perui hätätilan ja kumosi vihatut ”passilait”.[7] Toukokuussa 1986 presidentti Botha alkoi kuitenkin perääntyä mahdollisista neuvotteluista. Hallitus teki 19. toukokuuta sotilasiskut ANC:n ja PAC:n sotilastukikohtiin Botswanassa, Zimbabwessa ja Sambiassa ja laajensi aiemman alueellisen hätätilan koskemaan koko maata.[8]

Näiden tapahtumien vuoksi Huomattavien henkilöiden ryhmä poistui maasta ja syytti hallitusta tahallisesta provokaatiosta. Ryhmän työn sabotoinnista syntyi suuri kansallinen kohu. Mandela käytti tilannetta hyväkseen ja pyysi Coetseelta, että saisi tavata presidentti Bothan. Botha ei suostunut tapaamiseen mutta kehotti Coetseeta tutustumaan Mandelaan lähemmin ja raportoimaan keskusteluista hänelle. Vuonna 1988 Coetsee muodosti keskusteluja varten erityisen työryhmän, johon kuuluivat hänen lisäkseen maan keskustiedustelun johtaja Niël Barnard ja varajohtaja Mike Louw, kenraali Willemse ja vankilaosaston johtaja Fanus van der Merwe. Ryhmä kävi Mandelan kanssa pitkiä keskusteluja yhteensä 47 kertaa.[9][10]

Bothan ja Mandelan tapaaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kapkaupungissa sijaitseva Tuynhuys, Etelä-Afrikan presidentin virka-asunto.

Alustavasti luvattu tapaaminen Bothan kanssa viivästyi presidentin saatua aivoverenvuodon tammikuussa 1989. Botha toipui maaliskuuhun mennessä, ja Mandela lähetti hänelle muistion, jota työryhmä oli pyytänyt. Siinä esitettiin ANC:n näkemys keskeisistä poliittisista kysymyksistä, kuten puolueen suhteesta kommunismiin ja enemmistövaltaan. Muistiossa myös esitettiin, että ANC:n ja hallituksen tulisi tavata ja pyrkiä luomaan ilmapiiri, jossa neuvottelut voitaisiin aloittaa. Botha suostui nyt salaiseen tapaamiseen, jonka Coetsee ja Barnard järjestivät 5. heinäkuuta 1989. Mandela kuljetettiin presidentin virka-asuntoon Tuynhuysiin salaa turvallisuuspoliisin ohi. Tapaamisessa ei sovittu mitään konkreettista, mutta sen symbolinen merkitys oli suuri.[11]

Neuvottelut alkavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallispuolueen kenttäväki oli ollut yhä tyytymättömämpi Bothan toimintaan varsinkin aivoverenvuodon jälkeen, ja lopulta 15. elokuuta Botha joutui eroamaan presidentin tehtävästä painostuksen edessä. Uudeksi presidentiksi nousi Frederik de Klerk, joka oli valittu helmikuussa puolueen puheenjohtajaksi.[12]

Frederik de Klerk oli presidentiksi tullessaan melko tuntematon. Hän ei ollut kuulunut keskeisiin ministereihin, ja hänen parlamenttipuheensa olivat antaneet kuvan apartheid-järjestelmän tukijasta. Myös Mandelalle ja ANC:lle de Klerk oli arvoitus.[13] De Klerk oli kuitenkin, pohdittuaan asiaa useita vuosia, tullut syyskuuhun 1989 mennessä siihen lopputulokseen, että maata repivä väkivalta voitiin lopettaa vain aloittamalla neuvottelut ANC:n kanssa. Lokakuussa de Klerk vapautti Walter Sisulun ja viisi muuta ANC:n jäsentä, jotka oli tuomittu elinkautisiin vankeusrangaistuksiin, kuten myös PAC:n sotilaallisen siiven perustajan Jafta Masemolan. Samanaikaisesti Mandela jatkoi neuvotteluja Kobie Coetseen johtaman komitean kanssa.[14]

ANC:n laillistaminen ja Mandelan vapauttaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa järjestettyjen parlamenttivaalien jälkeen de Klerk neuvotteli keskeisten Kansallispuolueen johtajien kanssa 4.–5. joulukuuta puolueen uudesta strategiasta, joka julkistettiin parlamentin avajaisissa 2. helmikuuta 1990. Puheessaan hän ilmoitti ANC:n, PAC:n, Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen ja 31 muun järjestön laillistamisesta ja Nelson Mandelan ja satojen muiden poliittisten vankien vapauttamisesta. De Klerk myös ilmoitti olevansa valmis aloittamaan neuvottelut kaikkien osapuolien kanssa uudesta perustuslaista, joka antaisi kaikille maan kansalaisille yhtenäiset oikeudet. Samalla de Klerk kuitenkin ilmoitti, ettei hyväksyisi yksinkertaista enemmistövaltaa, mutta ehdotti järjestelmää, jossa valta olisi jaettu eri etnisten ryhmien kesken.[2][15]

Nelson Mandela vapautettiin vankilasta ”kymmenentuhannen vankilapäivän” jälkeen 11. helmikuuta. Tuhansille kannattajilleen pitämässään puheessa hän ilmoitti, että taistelua apartheidia vastaan ja demokratian puolesta oli tehostettava ja tavoitteena oli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus yhdistyneessä ja roduttomassa Etelä-Afrikassa. Hän myös pyrki rauhoittelemaan maanpaossa ollutta ANC:n johtoa, joka oli tietämätön niiden neuvottelujen sisällöstä, joita hän oli käynyt hallituksen edustajien kanssa. Hän korosti, ettei ollut missään vaiheessa neuvotellut maan tulevaisuudesta vaan vaatinut hallituksen ja ANC:n tapaamista.[16][13][17]

Alustavat neuvottelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Inkatha-vapauspuolueen tunnus.
PAC:n logo.

Ensimmäiset neuvottelut ANC:n ja hallituksen välillä käytiin 2. – 4. toukokuuta Pöytävuoren juurella sijaitsevassa Groote Schuurin kartanossa, jonka Cecil Rhodes oli testamentannut maan pääministerien virka-asunnoksi. Neuvottelujen tuloksena syntyneessä Groote Schuurin pöytäkirjassa sovittiin loppujen poliittisten vankien vapauttamisesta, maanpaossa olleiden paluuoikeudesta sekä turvallisuuslakien muutoksista. Elokuussa neuvottelut jatkuivat Pretoriassa, ja niiden aikana Mandela ilmoitti ANC:n yksipuolisesti keskeyttävän aseellisen taistelun.[18]

Keskeiseksi erimielisyydeksi nousi nyt kysymys siitä, miten uusi perustuslaki säädettäisiin. De Klerk halusi, että perustuslaista neuvoteltaisiin kokouksessa, johon osallistuisivat kaikki poliittiset ryhmät. Presidentin tavoitteena oli muodostaa ANC:n vastainen liitto Mangosuthu Buthelezin johtaman Inkatha-vapauspuolueen ja muiden sellaisten ryhmien kanssa, jotka pelkäsivät yksinkertaisen enemmistövallan johtavan mustien ylivaltaan. ANC vastusti tätä, koska se katsoi, että monet bantustanien poliittisista järjestöistä olivat vain apartheid-järjestelmää varten luotuja kulissijärjestöjä ilman todellista kannatusta. ANC:n mukaan uskottavan perustuslain saattoivat luoda vain vaaleilla valitut edustajat.[19]

Kiistaan löytyi ratkaisu tammikuussa 1991. Mandelan ehdottaman kompromissin mukaan ensin järjestettäisiin kaikkien puolueiden kokous, jossa tehtäisiin väliaikainen perustuslaki ja valmisteltaisiin demokraattiset vaalit. Vaaleilla valittu parlamentti säätäisi tämän jälkeen lopullisen perustuslain. ANC:n hallitus hyväksyi ehdotuksen 22. lokakuuta, ja pian kaikki kokoukseen osallistuvat ryhmät pitivät varsinaista Demokraattisen Etelä-Afrikan kokousta valmistelevan kokouksen. PAC kuitenkin vaati, että kokous tulisi järjestää Etelä-Afrikan ulkopuolella puolueettomalla maaperällä. ANC ja Kansallispuolue eivät suostuneet tähän, ja PAC ilmoitti jättäytyvänsä kokouksen ulkopuolelle.[19]

CODESA 1 & 2

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Demokraattisen Etelä-Afrikan kokous
Afrikaner Weerstandsbewegingin lippu.

CODESA, eli Demokraattisen Etelä-Afrikan kokous, pidettiin Johannesburgin World Trade Centerissä keskellä Etelä-Afrikan kesälomakautta 21.–22. joulukuuta 1991. Kokoukseen osallistui 228 edustajaa 19 poliittisesta puolueesta ja järjestöstä. PAC:n lisäksi kokouksesta jäi pois myös Mangosuthu Buthelezi. Hän vaati Inkatha-puolueensa lisäksi delegaatioita myös KwaZulun bantustanille ja zulujen kuninkaalle Goodwill Zwelethinille, mihin muut ryhmät eivät suostuneet. Inkathan delegaatiota johti siten puolueen puheenjohtaja Frank Mdlalose. Neuvottelut alkoivat värikkäästi, kun presidentti de Klerk syytti ANC:tä siitä, että se ei sopimuksesta huolimatta ollut hajottanut aseellista siipeään Umkhonto we Sizweä. Mandela vastasi, että de Klerk oli rikkonut hallituksen ja ANC:n välisten neuvottelujen luottamuksellisuuden.[20]

Kansanäänestys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afrikaner Weerstandsbeweging ja muut oikeistolaiset valkoista ylivaltaa kannattavat järjestöt olivat aloittaneet pommi- ja terrorikampanjan erityisesti ANC:n kannattajia vastaan jo maaliskuussa 1990, mutta pian iskuja tehtiin myös Kansallispuolueen poliitikkojen toimistoihin. Poliittisella rintamalla maan Konservatiivinen puolue syytti Kansallispuoluetta valkoisten poliittisten ja taloudellisten etujen unohtamisesta, ja se saavutti vuoden 1991 vaaleissa merkittävän vaalivoiton. Poliittisen oikeiston painostuksen vuoksi de Klerk päätti järjestää maaliskuussa 1991 kansanäänestyksen, jossa kysyttiin äänestäjien kannatusta ”uudistuksille, jotka tähtäävät neuvottelujen kautta luotavaan uuteen perustuslakiin”. De Klerk sai kansanäänestyksessä 69 % kannatuksen. Vaalivoittoon vaikutti osaltaan se, että ANC kehotti valkoisia kannattajiaan äänestämään esityksen puolesta.[21]

CODESA 2

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanäänestyksessä saavuttamansa voiton kannustamana Kansallispuolue tiukensi neuvottelulinjaansa CODESA 2:ssa toukokuussa 1992. Kokous järjestäytyi viiteen työryhmään, joista jokainen koostui kolmestakymmenestä delegaatista ja 38 neuvonantajasta. Ensimmäinen ryhmä käsitteli vapaaseen poliittiseen toimintaan liittyviä kysymyksiä, toinen keskeisiä perustuslain periaatteita, ja kolmas laati suunnitelman nimellisesti itsenäisten bantustanien, Bophuthatswanan, Ciskein, Transkein ja Vendan varalle. Neljännen ryhmän vastuulla oli laatia muutoksen aikataulu ja vastata sen toteutumisesta. Viimeinen ryhmä oli varattu neuvottelujen aikana nousseiden uusien ongelmakohtien käsittelyyn.[22]

Tulevaisuuden kannalta tärkeimpiä kysymyksiä käsiteltiin toisessa ryhmässä, johon osapuolet olivat koonneet myös johtavat neuvottelijansa. ANC:tä ryhmässä edusti muun muassa Cyril Ramaphosa ja Joe Slovo ja hallitusta entinen Broederbondin puheenjohtaja, perustuslakiministeri Gerrit Viljoen ja hänen apulaisministerinsä Tertius Delport. Neuvottelut ajautuivat nopeasti umpikujaan, koska osapuolet eivät kyenneet sopimaan siitä, milloin ja missä tehtäisiin lopullinen valinta ANC:n ajaman enemmistödemokratian ja Kansallispuolueen vallanjakomallin välillä. 15. toukokuuta neuvottelut olivat pysähtyneet siihen, kuinka suuri enemmistö parlamentissa vaadittaisiin väliaikaisen perustuslain muuttamiseksi. Hallitus vaati 3/4 enemmistöä, ja ANC:n tarjous oli ensin 2/3 ja lopulta 70 %. ANC katsoi, että hallituksen esittämä 75 % enemmistö olisi käytännössä tarkoittanut ”pysyvää tilapäistä perustuslakia”, joka olisi ollut Kansallispuolueen vallanjakomallin mukainen. Neuvottelut jatkuivat koko päivän tuloksettomina, ja lopulta illalla Ramaphosa ilmoitti ANC:n vetäytyvän työryhmästä. Tämä tarkoitti käytännössä CODESA 2:n päättymistä tuloksettomana.[23]

Neuvottelujen katkeaminen ja ANC vastarintakampanja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Boipatongin verilöyly ja Bishon verilöyly

Jo CODESA-kokouksien aikana ANC ja muut vastarintajärjestöt alkoivat ajatella laajamittaisen vastarintakampanjan järjestämistä, koska sitä voitaisiin käyttää painostuskeinona neuvottelujen nopeuttamiseksi. Tarkoituksena olisi myös liikkeiden kannatuksen lisääminen. Kampanjan aloittamista ajoi erityisen voimakkaasti ammattiyhdistysliike COSATU, joka oli työehtosopimusneuvotteluissa tottunut käyttämään lakkoja ja mielenosoituksia painostuskeinona. Painetta kampanjan aloittamiseksi lisäsi myös Inkatha-vapauspuolueen aloittama väkivaltakampanja, joka kohdistui ANC:n kannattajiin ja jota poliisi ei ollut voinut tai halunnut hillitä. Monet mustat uskoivat, että hallitus tuki Inkathaa ja halusi heikentää ANC:tä. Vaikka Mandela olikin sitoutunut neuvotteluihin, hän joutui myöntymään liikkeen militanttisiiven vaatimuksiin, ja kaksi viikkoa CODESA 2:n päättymisen jälkeen ANC päätti aloittaa lakkojen, boikottien ja mielenosoitusten sarjan. Kampanja alkoi 16. kesäkuuta Soweton mellakoiden vuosipäivänä.[24]

Neuvottelut kariutuivat lopullisesti, kun 17. kesäkuuta joukko Inkathan kannattajia hyökkäsi yöllä Boipatongin townshipissa työläisten yömajaan ja murhasi 46 ihmistä, pääasiassa naisia ja lapsia. Maan turvallisuusjoukot eivät yrittäneetkään estää tapahtumia tai saattaa tekijöitä oikeuteen. Joidenkin silminnäkijöiden mukaan poliisi olisi jopa saattanut hyökkääjät townshipiin ja sieltä pois. Pian verilöylyn jälkeen Mandela ilmoitti ANC:n vetäytyvän neuvotteluista ja esitti neljätoista ennakkoehtoa, jotka hallituksen tuli toteuttaa ennen kuin neuvottelut saattoivat jatkua. Ehtoina oli muun muassa, että hallituksen oli lopetettava ANC:n kannattajia vastaan suunnattu terrorikampanja, siirtotyöläisten yömajojen suojaamiseksi tehty sopimus oli pantava toimeen ja Inkathan kannattajia oli kiellettävä kantamasta niin sanottuja ”kulttuuriin kuuluvia aseita”. Kiristyneessä ilmapiirissä hallitus hylkäsi ANC:n vaatimukset.[24] [25]

Yksi ANC:n suurimmista huolista oli, että se ei kyennyt pitämään poliittisia tilaisuuksia nimellisesti itsehallinnollisissa bantustaneissa. 23. elokuuta ANC päätti kohdistaa painostuskampanjansa erityisesti KwaZulun, Ciskein ja Bophuthatswanan hallituksiin. Syyskuussa 70 000 ANC:n kannattajaa marssi kohti Ciskein pääkaupunkia Bishoa. Kun joukko lähestyi kaupunkia, bantustanin johtajan prikaatikenraali Oupa Gqozon joukot avasivat tulen ja tappoivat 29 ihmistä.[26] [27]

Tragediasta syytettiin myös ANC:n johtoa, jonka katsottiin toimineen harkitsemattomasti, ja aloite liikkeen sisällä siirtyi jälleen maltillisille. Kaksi viikkoa tapahtuman jälkeen Mandela laski neuvottelujen aloittamiseksi asetettujen ennakkoehtojen määrän kolmeen. De Klerk kutsui ANC:n muutaman päivän kuluttua neuvotteluihin väkivallan kierteen katkaisemiseksi.[26] 26. syyskuuta Mandela ja de Klerk tapasivat huippukokouksessa, jossa allekirjoitettiin ”yhteisymmärryksen pöytäkirja”. Siinä osapuolet sitoutuivat jatkamaan monipuolueneuvotteluja.[28]

Paine apartheidin lopettamiseksi kasvaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Afrikan hallitusta arvosteltiin kesän 1991 aikana yhä enemmän, kun todisteita sen osallisuudesta maata riepotelleeseen poliittiseen väkivaltaan alkoi paljastua. Paljastusten myötä kasvoi myös paine jatkaa neuvotteluja uudesta perustuslaista.[29] Kesäkuussa 1991 entinen armeijan tiedustelu-upseeri, kapteeni Nico Basson tunnusti olleensa mukana Namibian ensimmäisiä vaaleja vuonna 1989 edeltäneessä sabotaašikampanjassa, jolla oli tuettu SWAPO:n kilpailijaa DTA:ta. Basson kertoi myös, että kampanja oli samalla ollut kenraaliharjoitus samankaltaisen operaation toteuttamiseksi ANC:tä vastaan.[30]

Bassonin väitteitä pidettiin aluksi epäuskottavina, mutta kuukautta myöhemmin johannesburgilainen sanomalehti Weekly Mail paljasti, että maan turvallisuuspoliisi oli salaa rahoittanut Inkatha-vapauspuoluetta ja auttanut Mangosuthu Buthelezia perustamaan COSATU:lle kilpailevan ammattijärjestön United Workers Union of South African (UWUSA). Inkathagaten aiheuttaman julkisen skandaalin vuoksi de Klerk joutui myöntämään, että hallitus oli tukenut DTA:ta Namibiassa. De Klerk kuitenkin väitti, että Inkathaa ei ollut rahoitettu 1990 maaliskuun jälkeen. Myöhemmin Weekly Mail paljasti, että Inkathaa oli rahoitettu ainakin vielä tammikuussa 1991.[30] Lopulta julkisen paineen vuoksi de Klerk nimitti tuomari Richard Goldstonen johtaman puolueettoman komission tutkimaan tapahtumia. Goldstonen-komission vuonna 1992 ja 1993 julkaistuissa raporteissa esitetään todisteita siitä, että hallitus oli käyttänyt turvallisuuspoliisia ANC:n horjuttamiseksi.[29][31]

Myöhemmin on saatu todisteita siitä, ettei presidentti de Klerk ollut todennäköisesti täysin tietoinen turvallisuuspoliisin toimista, vaan niiden takana oli "kolmas voima", joka koostui pääasiassa armeijan upseereista ja turvallisuusjoukkojen johtajista. Etelä-Afrikan presidentti Thabo Mbeki on arvellut, että tarkoituksena oli luoda maahan sekasorto, jonka jälkeen de Klerk olisi voitu syrjäyttää ”järjestyksen palauttamiseksi”.[32]

”Roelfin ja Cyrilin show”

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Etelä-Afrikan lippu

ANC ja hallitus ryhtyivät hakemaan kompromissia syrjäisellä D'Naylan metsästysmajalla pidetyissä salaisissa neuvotteluissa joulu-tammikuussa 1993. Neuvottelujen aikana Kansallispuolueen asenne alkoi hitaasti muuttua ja osa hallituksen jäsenistä oli valmis luopumaan pysyvästä vallanjakomallista, jota puolue oli aikaisemmin ehdottomasti vaatinut uuteen perustuslakiin. Neuvottelujen päätteeksi osapuolet sopivat, että maahan perustettaisiin viideksi vuodeksi kansallisen yhtenäisyyden hallitus, johon kuuluisivat kaikki yli 5 % ääniä vaaleissa saaneet puolueet. Tämän siirtymäkauden jälkeen siirryttäisiin yksinkertaisen enemmistön hallitukseen.[33][34]

Helmikuussa Johannesburgin World Trade Centerissä alkoi monipuoluekokous, johon osallistui kaikkiaan 26 eri ryhmittymää. ANC ja Kansallispuolue tekivät heti aloitteen kompromissin luomiseksi, ja vaikeimmat kysymykset sovittiin enimmäkseen ryhmien pääneuvottelijoiden Cyril Ramaphosan ja Roelf Meyerin kesken. Kokous saikin mediassa lempinimen "Roelfin ja Cyrilin show". Vaikeuksia kokouksessa tuotti Inkatha-vapauspuolueen, Konservatiivipuolueen ja kahden nimellisesti itsenäisen bantustanin, Ciskein ja Bophuthatswanan, liittoutuma, joka nimitti itseään ”huolestuneiden eteläafrikkalaisten ryhmäksi”. Ryhmä ajoi voimakkaasti liittovaltiomallia. Kun ryhmän vaatimuksiin ei suostuttu, Buthelezi ryhtyi uhkailemaan sisällissodalla ja lopulta veti Inkathan jälleen pois neuvotteluista.[33]

Uuden perustuslain viimeinen pykälä saatiin sovittua 18. marraskuuta 1993. Perustuslain mukaan kaikille 5 % äänikynnyksen ylittäneille puolueille taattiin paikka hallituksessa seuraavaksi viideksi vuodeksi, ja se takasi myös valkoisten poliisien, sotilaiden ja virkamiesten työpaikat ja eläkkeet. Maahan tuli kaksikamarinen parlamentti, jonka edustajainhuoneessa oli 400 jäsentä ja senaatissa 90, kymmenen jokaisesta uudesta provinssista. Uuden parlamentin tuli valmistella myös lopullinen perustuslaki, joskaan kukaan ei uskonut suuria muutoksia olevan enää tulossa. Sopimukseen päästiin myös maan uudesta lipusta ja kansallislaulusta nimeltään Nkosi Sikelel' iAfrika, joka laulettiin rinnan vanhan Die Stem van Suid Afrikan kanssa.[35]

Sopimuksen vastustus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvotteluissa syntynyttä kompromissiratkaisua arvostelivat sekä apartheidin kannattajat että sen vastustajat. Buthelezi oli vetänyt Inkatha-puolueensa pois neuvotteluista, ja vaikka liikkeellä ei juurikaan ollut kannattajia KwaZulu-Natalin ulkopuolella, hän tavoitteli johtoasemaa mustien eteläafrikkalaisten keskuudessa. Inkathan maine oli kuitenkin kärsinyt, kun sen yhteistyö maan hallituksen kanssa tuli julki. Myös radikaalin nuorison suosima PAC ja sen aseellinen siipi APLA vastustivat sopimusta ja pyrkivät hankkimaan kannatusta iskulauseella ”Yksi siirtolainen, yksi luoti”. [36][37] Jotkut valkoisten eteläafrikkalaisten järjestöt pyrkivät säilyttämään apartheidin. Toukokuussa 1993 joukko entisiä poliisi- ja sotilaskomentajia perusti ”kenraalien komitean” vastustamaan enemmistövaltaa. Maan puolustusvoimien entisen komentajan Constand Viljoenin johtama Vapausrintama (engl. Freedom Front) suunnitteli vuonna 1994 afrikaanerien Volkstaatin perustamista voimakeinoin. Vapausrintamaan kuulunut, Eugène Terre'Blanchen johtama AWB jatkoi myös pommikampanjaansa.[37]

PAC:n terrori

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

PAC joutui laajan kansallisen ja kansainvälisen kritiikin kohteeksi, kun joukko sen kannattajia hakkasi kuoliaaksi nuoren yhdysvaltalaisen Amy Biehlin. Biehl oli työskennellyt mustien parissa apartheidin lopettamiseksi. Heinäkuussa 2003 viisi naamioitua miestä rynnäköi Kapkaupungissa St. Jamesin kirkkoon, ampui siellä olleita ihmisiä automaattiasein ja heitti kranaatteja. Hyökkäyksessä kuoli kaksitoista ihmistä ja 46 haavoittui. Iskusta epäiltiin PAC:ta ja sen aseellista siipeä APLA:ta, vaikka APLA ei tunnustanutkaan tekoa. APLA oli kuitenkin aikaisemmin tunnustanut jo useita muita kuolonuhreja vaatineita terroritekoja, kuten joulukuussa tehdyn kranaatti-iskun King William's Town Golf Clubille, joka oli vaatinut neljä ihmishenkeä. [36] [37]

Chris Hanin murha

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääsiäissunnuntaina 10. huhtikuuta äärioikeistoon kuulunut puolalaissyntyinen Janusz Waluz ampui kommunistisen puolueen pääsihteerin ja Umkhonto we Sizwen johtajan Chris Hanin tämän kotitalon portaille. Hanin naapurit hälyttivät välittömästi poliisin, ja ampuja saatiin kiinni neljännestunti murhan jälkeen. Murhan vuoksi pidätettiin myös konservatiivipuolueen johtaviin jäseniin kuulunut Clive Derby-Lewis ja hänen vaimonsa Gaye. Hani oli radikaalin mustan nuorison suuri ihanne, ja hänen murhansa pelättiin aiheuttavan valtavia mellakoita. Mandela vetosi televisiossa sekä mustiin että valkoisiin väkivaltaisuuksien välttämiseksi. Väkivaltaisuuksilta vältyttiinkin, ja sekä ANC että Kansallispuolue ilmoittivat, ettei murha vaikuta neuvotteluiden jatkamiseen. Lokakuussa Waluz ja Clive Derby-Lewis tuomittiin kuolemaan Hanin murhasta. Gaye Derby-Lewis vapautettiin, koska hänen osallisuudestaan salaliittoon ei ollut tarpeeksi näyttöä.[38]

AWB:n mellakka World Trade Centerissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa noin 3 000 äärioikeistolaista, pääasiassa AWB:hen kuulunutta afrikaaneria kokoontui mielenosoitukseen Kempton Parkin World Trade Centerin ulkopuolelle, missä monipuolueneuvottelut jatkuivat. He vaativat itsenäistä afrikaanerien volkstaatia (kansantasavaltaa). Mielenosoitus muuttui pian mellakaksi, ja lopulta mielenosoittajat tunkeutuivat sisään rakennukseen. Mellakoijat sotkivat neuvottelusalin pahoin muun muassa virtsaamalla pöydille. Terre'Blanche piti salissa puheen kannattajilleen. Lopulta mellakoijat poistuivat rakennuksesta läheiselle aukiolle. Myöhemmin kenraali Viljoen myönsi, että mellakasta oli volkstaatin asialle enemmän haittaa kuin hyötyä.[39]

Bophuthatswanan kriisi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bophuthatswanan bantustan koostui 19 eri maa-alueesta.
Pääartikkeli: Bophuthatswana

Bophuthatswanan bantustanin kriisistä tuli käännekohta, jonka jälkeen valkoiset äärioikeistolaiset liikkeet eivät enää uhanneet demokraattista muutosta. Maaliskuussa 1994 ANC:tä kannattaneet kodinturvajoukot kaappasivat vallan nimellisesti itsenäisessä maassa ja vangitsivat sen johtajan Lucas Mangopen. Constand Viljoen loi nopeasti suunnitelman, jossa joukko Vapausrintamaan kuuluneita Etelä-Afrikan armeijan ja poliisin upseereita hyökkäisi Bophuthatswanaan ja palauttaisi Mangopen valtaan tarkoituksena ylläpitää suurapartheid-järjestelmää. Mangope ilmoitti, että hyökkäyksessä ei saisi käyttää AWB:n jäseniä järjestön poliittisen arkaluonteisuuden vuoksi.

Eugène Terre'Blanche ehti kuitenkin jo 10. maaliskuuta johtaa 600 kannattajaansa hyökkäämään alueelle. He ajoivat ympäri bantustania ja ampuivat sattumanvaraisesti kaikkia mustia, joiden arvelivat olevan ANC:n kannattajia. Hyökkäys kuitenkin päättyi traagisesti Mangopen vastustajien miehittämälle katusululle. Laukaustenvaihdon jälkeen, televisiokameroiden tallentaessa tapahtumia, raivostunut musta poliisi ampui haavoittuneen AWB:n jäsenen. Televisiokuvat näyttivät selvästi, miten epäpäteviä valkoiset amatöörisotilaat olivat mustiin ammattisotilaisiin verrattuna. Tämä murensi hetkessä äärioikeiston käsityksen, jonka mukaan korkeampaan rotuun kuuluvat valkoiset pystyvät paremman koulutuksensa ja aseistuksensa ansiosta aina hallitsemaan mustia alkuasukkaita. Kun vapausrintama ei kyennyt kaappaamaan valtaa edes yhdessä mustien kotimaassa, myös Etelä-Afrikan turvallisuusyhteisö luopui yhteistyöstä AWB:n kaltaisten järjestöjen kanssa. Pian tapahtuman jälkeen sekä Inkatha että Etelä-Afrikan konservatiivinen puolue ja suuri osa muistakin ryhmistä, jotka olivat alun perin aikoneet boikotoida vaaleja, ilmoittivat osallistuvansa niihin.[40][4]

Vuoden 1994 vaalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka inkatha ja AWB yrittivät häiritä vaalikampanjaa ja poliittinen väkivalta jatkui aina vaalipäiviin saakka, vaalit pidettiin siitä huolimatta 26.–29. huhtikuuta 1994. Noin 91 prosenttia äänioikeutetuista eli yli 19 miljoonaa ihmistä äänesti näissä Etelä-Afrikan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa. Mustat äänestivät pääsääntöisesti ANC:tä, ja vain KwaZulu-Natalissa Inkathan onnistui kerätä ANC:tä laajempi kannatus. ANC nousi ylivoimaisesti suurimmaksi puolueeksi 62,6 prosentin kannatuksella, mutta varsinkin Inkathan menestyksen vuoksi (10,5 prosenttia äänistä) se ei saavuttanut tarvittavaa määräenemmistöä perustuslain muuttamiseksi. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 prosentin kannatuksella, ja de Klerk nousi siten toiseksi varapresidentiksi Thabo Mbekin kanssa. Äärioikeisto sai 2,17 prosenttia äänistä ja PAC vain 1,25 prosenttia. 9. toukokuuta Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Nelson Mandelan maan uudeksi presidentiksi.[4] Maan kansalliskokouksen puhemieheksi valittiin ANC:n Frene Ginwala.[41]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Meredith 2005, s. 436–437
  2. ↑ a b Sparks 1995, s. 5–14, 106–108
  3. ↑ Address by the State President, Mr FW de Klerk, DMS, at the opening of the second session of the ninth parliament of the republic of South Africa, Cape Town, 2 February 1990 2 Februay 1990. South African Government Information website. Arkistoitu 15.12.2004. Viitattu 1.6.2007. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Clark & Worger 2004, s. 109
  5. ↑ Sparks 1995, s. 23–25
  6. ↑ Sparks 1995, s. 30–31
  7. ↑ The Liberation Struggle in South Africa: Chronology (pdf) (s. 4) The London School of Economics and Political Science. Viitattu 20.5.2011. (englanniksi)
  8. ↑ 1986 Nelson Mandela Centre of Memory and Dialogue. Viitattu 20.5.2011. (englanniksi)
  9. ↑ Hamill, James: South Africa and the Commonwealth part one: the years of acrimony. (Commonwealth of Nations). Contemporary Review, 1995, nro 7.1..
  10. ↑ Sparks 1995, s. 34–35
  11. ↑ Sparks 1995, s. 48–56
  12. ↑ Clark & Worger 2004, s. 102
  13. ↑ a b Clark & Worger 2004, s. 103
  14. ↑ Sparks 1995, s. 100–101
  15. ↑ ADDRESS BY THE STATE PRESIDENT, MR FW DE KLERK, DMS, AT THE OPENING OF THE SECOND SESSION OF THE NINTH PARLIAMENT OF THE REPUBLIC OF SOUTH AFRICA, CAPE TOWN, 2 FEBRUARY 1990 2 FEBRUARY 1990. South African Government Information website. Arkistoitu 15 joulukuu 2004. Viitattu 1.6.2007. (englanniksi)
  16. ↑ Sparks 1995, s. 120–121
  17. ↑ Nelson Mandela: Nelson Mandela's address to rally in Cape Town on his release from prison 11. helmikuuta 1990. ANC. Arkistoitu 28.7.2008. Viitattu 1.6.2007. (englanniksi)
  18. ↑ Sparks 1995, s. 121–124
  19. ↑ a b Sparks 1995, s. 125–128
  20. ↑ Sparks 1995, s. 130–132
  21. ↑ Clark & Worger 2004, s. 105
  22. ↑ U.S. Library of Congress: Toward Democracy Country Studies US. Viitattu 13.6. 2007. (englanniksi)
  23. ↑ Sparks 1995, s. 132–141
  24. ↑ a b Sparks 1995, s. 138–139
  25. ↑ Clark & Worger 2004, s. 106
  26. ↑ a b Sparks 1995, s. 147–152
  27. ↑ Clark & Worger 2004, s. 106–107
  28. ↑ Sparks 1995, s. 184
  29. ↑ a b Clark & Worger 2004, s. 107
  30. ↑ a b Sparks 1995, s. 154-155
  31. ↑ Sparks 1995, s. 172–175
  32. ↑ Sparks 1995, s. 156-157
  33. ↑ a b Sparks 1995, s. 186–187
  34. ↑ Mandela 1994, s. 654–655
  35. ↑ Sparks 1995, s. 194–195
  36. ↑ a b Sparks 1995, s. 192–193
  37. ↑ a b c Clark & Worger 2004, s. 108
  38. ↑ Sparks 1995, s. 188–189
  39. ↑ Sparks 1995, s. 190–191
  40. ↑ Sparks 1995, s. 197–225
  41. ↑ Frene Noshir Ginwala South African History Online. Viitattu 7.6.2008. (englanniksi)

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Apartheid-järjestelmän_purkaminen&oldid=22766894”