Etelä-Afrikka apartheidin jälkeen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikan historia alkaa huhtikuussa 1994 järjestettyjen ensimmäisten vapaiden ja demokraattisten vaalien jälkeen. Vaaleissa maan johtoon nousi ANC:n johtama kansallisen yhteinäisyyden hallitus, jossa olivat edustettuna kaikki yli 20 kansanedustajan paikkaa vaaleissa saaneet puolueet.[1]

ANC sai 62,7 % vaaleissa annetuista äänistä, joka jäi hiukan alle perustuslain muuttamiseksi vaaditusta 2/3 enemmistöstä. Maan toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi Kansallispuolue 20,4 % kannatuksella. 9. toukokuuta Etelä-Afrikan uusi parlamentti valitsi yksimielisesti Nelson Mandelan maan uudeksi presidentiksi.[2] ANC:n ja Kansallispuolueen lisäksi ministerinpaikkoja sai Inkatha-vapauspuolue, joka sai 10 % annetuista äänistä.[1]

Kansallisen yhtenäisyyden hallitus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen vaaleja sovitussa väliaikaisessa perustuslaissa oli sovittu, että maahan perustetaan vaalien jälkeen viideksi vuodeksi kansallisen yhtenäisyyden hallitus, johon kuuluisivat kaikki yli 5 % ääniä vaaleissa saaneet puolueet.[3][4] Hallituksen muodostivat siten ANC, Kansallispuolue ja Inkatha-vapauspuolue.

Väliaikaisen perustuslain säännösten mukaan Perustuslaillisen kokouksen (engl. Constitutional Assembly, CA) tuli tehdä esitys uudesta perustuslaista 9. toukokuuta 1996 mennessä. Perustuslakituomioistuimen tarkastuksen ja Perustuslaillisen kokouksen kanssa käytyjen neuvottelujen päätteeksi uusi perustuslaki saatiin valmiiksi 2. joulukuuta 1996 ja presidentti Mandela vahvisti sen 10. joulukuuta. Perustuslaki astui voimaan 3. helmikuuta 1997. Kansallisen yhtenäisyyden hallituksen kausi jatkui vuoden 1999 vaaleihin asti, mutta 30. kesäkuuta 1996 Kansallispuolue erosi hallituksesta ja liittyi oppositioon.[5]

Mandelan presidenttikaudella hallitus paneutui maan uudistamiseen ja sen talouden avaamiseen. ANC loi uuden talouspoliittisen ohjelman GEAR:in (engl. Growth, Employment and Redistribution), joka perustui markkinalähtöiseen talouspolitiikkaan. Mandelan keskeisin tavoite oli kuitenkin apartheidin aiheuttamien traumojen sovittaminen. Pitkälti Mandelan toiminnan ansiosta maassa ei ilmennyt juurikaan poliittista väkivaltaa vuosina 1994–2004.[5]

Thabo Mbekin kausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

ANC:n on onnistunut kasvattamaan suosiotaan: vuoden 1999 vaaleissa sen kannatus oli 66,35 % ja vuoden 2004 vaaleissa 69,69 %.[6] Maan parlamentissa on kuitenkin edustettuna 16 eri puoluetta.[7] Nelson Mandelan jätettyä politiikan ennen vuoden 1999 vaaleja maan presidentiksi nousi Thabo Mbeki, joka uudelleenvalittiin vuonna 2004.[8]

ANC:n tärkeimmät liittolaiset ovat olleet ammattiyhdistysliike COSATU ja Etelä-Afrikan kommunistinen puolue (SACP). Liitolaisten välisiin suhteisiin on viimeisten vuosien aikana muodostunut jännitteitä, kun COSATU ja SACP ovat vaatineet suurempaa vaikutusvaltaa päätettäessä maan makroekonomisesta talouspolitiikasta.[9]

Maan keskeiseksi oppositiopuolueeksi on noussut kesäkuussa 2000 perustettu Demokraattinen allianssi (DA), joka syntyi Demokraattisen puolueen ja Uuden kansallispuolueen liitosta. DA:n puheenjohtaja on demokraattisen puolueen entinen puheenjohtaja Tony Leon. DA on pyrkinyt kasvattamaan suosiotaan maan mustan väestön keskuudessa, mutta ei ole toistaiseksi onnistunut. Sen kannattajakunta tulee pääasiassa valkoisesta keskiluokasta.[9] Sittemmin puolueen ensimmäinen mustaihoinen puheenjohtaja oli Mmausi Maimane. Toukokuun 2019 vaaleissa DA edelleen tuli parlamentin toiseksi suurimmaksi puolueeksi ANC:n säilyttäessä ehdottoman enemmistönsä. Lokakuussa 2019 puolueen sisäisten ristiriitojen johdosta Mmusi Maimane erosi puoluejohtajuudesta sekä myös puolueen jäsenyydestä. Taustalla oli puolueen aikaisemman valkoihoisen puheenjohtajan Helen Zillen paluu valta-asemiin.[10]

Valkoiset oikeistopuolueet kuten konservatiivinen puolue ja avoimen rasistinen Afrikaner Weerstandsbeweging (AWB) ovat marginalisoituneet. Afrikaanerinationalistinen, buurien Volkstaatin perustamista ajava Vapausrintama plus ei myöskään ole onnistunut hankkimaan merkittävää kannatusta. Myös panafrikkalainen PAC on menestynyt vaaleissa huonosti.[9]

Mielenosoitukset paikallishallintoa vastaan lisääntyivät vuoden 2004 jälkeen, ja osa protesteista oli väkivaltaisia.[11] Levottomuudet johtuivat asuntojen, veden ja muiden peruspelvelujen puutteesta ja rikkaiden ja köyhien välisen elintasoeron kasvusta.[12]. [13]. Suurkaupunkeja ympäröivien mustien slummien olot ovat jopa huonompia kuin mustilla apartheidin aikana[14]. Väkivaltaiset levottomuudet ovat kohdistuneet hallinnon lisäksi muun muassa Zimbabwesta tulleisiin mustiin pakolaisiin[15].

Jacob Zuma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mbekin merkittävin kilpailija ANC:ssa oli vasemmistolaisempi ja populistinen Jacob Zuma. Zuma oli varapresidenttinä vuoteen 2005, jolloin Mbeki erotti hänet lahjusten otosta epäiltynä. Joulukuun 2007 ANC:n puoluekokouksessa Mbeki asettui vielä ehdolle puolueen johtoon Zumaa vastaan estääkseen tämän nousun puolueen johtajaksi ja seuraavaksi presidentiksi, vaikka ei itse voikaan perustuslain mukaan jatkaa enää kolmatta kautta presidenttinä. Mbeki hävisi puheenjohtajaäänestyksen 18. joulukuuta 2007 äänin 1 505 vastaan 2 329.[16]

Syyskuussa 2008 puolue vaati Mbekin eroa kolme kuukautta ennen hänen presidenttikautensa päättymistä. Väliaikaiseksi presidentiksi nousi Kgalema Motlanthe. Zuma valittiin presidentiksi jälleen vuoden 2009 vaaleissa. Myös Nelson Mandela antoi hänelle tukensa[17].

Puoleen sisäiset jännitteet Mbekin ja Zuman kannattajien välillä johtivat syksyllä 2008 uuden puolueen, Kansankongressin (engl. Congress of the People COPE) perustamiseen, kun joukko Mbekin kannattajia erosi ANC:stä. Puolueen johtoon nousi maan entinen puolustusministeri Mosiuoa Lekota, jonka mukaan puolue tulee haastamaan ANC:n ohjelmalla, joka nojaa vahvaan talouskasvuun ja liike-elämän tukemiseen.[18] COPE on sittemmin kutistunut merkityksettömäksi pienpuolueeksi.[19]

Cyril Ramaphosa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa 2018 Zuma joutui ANC-puolueensa toivomuksesta eroamaan Etelä-Afrikan tasavallan presidentin tehtävästä ja hänen tilalleen maan presidentiksi valittiin ANC:n johtoon jo aiemmin joulukuussa 2017 Zuman tilalle valittu Cyril Ramaphosa. Toukokuussa 2019 parlamentti valitsi Ramaphosan jatkamaan maan presidenttinä seuraava täyden viisivuotiskauden.[20][21]

Parlamenttivaaleissa toukokuussa 2019 ANC sai 230 paikkaa, DA 84 paikkaa, EFF 44 paikkaa ja Inkatha 14 paikkaa. ANC ja DA menettivät kumpikin paikkoja, mutta siis ANC:n ehdoton enemmistö parlamentissa säilyi edelleen. Kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi tuli Julius Maleman johtama radikaali ja äärivasemmistolainen EFF (Economic Freedom Fighters), joka oli eniten kannatustaan vaaleissa lisännyt puolue . Taannoinen merkittävin oppositiopuolue Inkatha sai 14 paikkaa ja COPE kuihtui taas aivan merkityksettömäksi.[22]

Desmond Tutu

Etelä-Afrikan perinteinen mustien oppositiopuolue on ollut Inkatha-vapauspuolue, joka perustettiin vuonna 1975 ja sitä johti 44 vuotta Mangosutho Buthelezi, jonka seuraajaksi puolueen puheenjohtajana valittiin elokuussa 2019 Valenkosini Hlabisa.[23]

Totuuskomissio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Totuus- ja sovintokomissio (Etelä-Afrikka)
Totuuskomission tunnus

Vuonna 1995 kansallisen yhtenäisyyden hallitus nimitti Totuuskomission (engl. Truth and Reconciliation Commission, TRC) selvittämään apartheidin aikaisia rikoksia. Komissio kuuli rikoksen uhriksi joutuneiden todistuksia ja poliittisista syistä rikoksia tehneet saattoivat anoa komissiolta armahdusta täydellistä, rehellistä tunnustusta vastaan.[24] Totuuskomissiota pidetään yleisesti onnistuneena yrityksenä selvittää maan traumaattista poliittista historiaa.[25] Totuuskomission puheenjohtajana toimi Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon emeritusarkkipiispa Desmond Tutu.lähde?

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b D Burger: History Government Communication and Information System (GCIS). Arkistoitu 11.8.2007. Viitattu 9.8.2007. (englanniksi)
  2. ↑ Clark, Nancy L. & Worger, William H.: Seminar Studies in History: South Africa – The Rise and Fall of Apartheid, s. 109. Pearson Education Limited, 2004. ISBN 0-582-41437-7
  3. ↑ Allister Sparks: Tomorrow Is Another Country, s. 186–187. The University of Chicago Press, 1995. ISBN 0-226-76855-4
  4. ↑ Nelson Mandela: Pitkä tie vapauteen, s. 654–655. WSOY, 1994. ISBN 951-0-20444-7
  5. ↑ a b Background Note: South Africa The Office of Electronic Information, Bureau of Public Affairs, manages this site as a portal for information from the U.S. State Department. Viitattu 12.9.2007. (englanniksi)
  6. ↑ National & Provincial Elections 2004 IEC. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  7. ↑ South Africa's political parties International Marketing Council of South Africa. Arkistoitu 10.7.2007. Viitattu 15.8.2007. (englanniksi)
  8. ↑ Mbeki quashes third-term whispers 6.2.2006. Mail&Guardian. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  9. ↑ a b c Political forces 12.9.2006. The Economist. Viitattu 23.8.2007. (englanniksi)
  10. ↑ Eusebius McKaiser: The Democratic Alliance’s Demise Puts South Africa’s Multiparty Democracy at Risk Foreign Policy. Viitattu 13.12.2019. (englanti)
  11. ↑ Mercury: Rethinking the crisis of local democracy, The Mercury August 16, 2007 Edition 1
  12. ↑ South Africa discontent spreads BBC 22.7.2009
  13. ↑ Rebellion of the poor: South Africa's service delivery protests – a preliminary analysis Peter Alexander DOI: 10.1080/03056241003637870
  14. ↑ Johannesburg ja Pretoria luisuvat uuteen apartheidiin (Arkistoitu – Internet Archive) Mark Waller maailma.net 4.12.2008
  15. ↑ Etelä-Afrikan ulkomaalaisvastaiset levottomuudet yltyvät Yle, uutiset 20.5.2008, päivitetty 31.10.2008
  16. ↑ Riaan Wolmarans, Matthew Burbidge and Sapa: Zuma is new ANC president 18.12.2007. Mail&Guardian. Viitattu 2.5.2008. (englanniksi)
  17. ↑ Mandela näyttäytyi ANC-puolueen vaalitilaisuudessa 15.2.2009. Yle Uutiset. Viitattu 15.2.2009.
  18. ↑ Uusi puolue haastaa Etelä-Afrikan ANC:n 16.12.2008 22:30. Helsingin Sanomat.
  19. ↑ South Africa, this is your new Parliament The M&G Online. Viitattu 13.12.2019. (englanniksi)
  20. ↑ Ramaphosa jatkaa Etelä-Afrikan presidenttinä – oli ainoa ehdokas tehtävään Ilta Sanomat. 22.5.2019. Viitattu 11.12.2019.
  21. ↑ Valta vaihtui Etelä-Afrikassa – Cyril Ramaphosa valittiin Zuman seuraajaksi Yle Uutiset. Viitattu 30.11.2019.
  22. ↑ South Africa, this is your new Parliament The M&G Online. Viitattu 12.12.2019. (englanniksi)
  23. ↑ IFP elects Velenkosini Hlabisa as new leader after 44 years of Buthelezi citizen.co.za. Viitattu 13.12.2019. (englanniksi)
  24. ↑ Truth and Reconciliation Commission Website Totuuskomissio. Viitattu 12.9.2007. (englanniksi)
  25. ↑ South Africans reconciled? 30.10.1998. BBC. Viitattu 12.9.2007. (englanniksi): "[TRC] was never meant to punish people, just to expose their role in crimes committed under apartheid. It is in this respect that the achievements of the Truth and Reconciliation Commission stand out."
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Etelä-Afrikka_apartheidin_jälkeen&oldid=22630576”