Alkutekstit

Alkutekstit on esimerkiksi televisio-ohjelman tai elokuvan alussa oleva osuus tai kohtaus, jossa voidaan esitellä yleensä nimeltä ohjelmassa esiintyvät hahmot ja mahdollisesti niiden näyttelijät. Lisäksi alkuteksteihin voidaan sijoittaa tärkeimpiä ja suurimpia tekijöitä, joissa voidaan mainita mm. käsikirjoittaja, ohjaaja ja leikkaaja.

Välillä alkuteksit sijoitetaan ohjelman ensimmäisen kohtauksen päälle, jottei alkuteksteille tarvitse olla omaa kohtausta.

Historiaa

Yksinkertainen nimen, tuotantoyhtiön ja tekijänoikeusilmoituksen näyttävä alkutekstiplanssi vuodelta 1909.

Varhaisimmissa elokuvissa, kuten Lumièren veljesten ja Georges Mélièsin lyhytelokuvissa, ei käytetty alku- saati lopputekstejä – ne vain alkoivat ja loppuivat kuin nykyajan editoimattomat kotivideot. Alkutekstejä varhemmin elokuviin alkoi vuoden 1900 paikkeilla ilmestyä mykkäelokuvalle tyypillisiä tarinan keskelle sijoitettuja tekstiplansseja, jotka toivat luettaviksi näyttelijöiden repliikkejä tai kerronnan kannalta merkittävää muuta tietoa, kuten ”Samaan aikaan toisaalla” tai ”Seuraavana päivänä”.

Ensimmäiset alkutekstit olivat Yhdysvalloissa elokuvan tekijän- tai esitysoikeuksiin ja muihin lakiasioihin liittyviä ilmoituksia ja varoituksia. Siellä tekijänoikeuden muodostuminen vielä nykyäänkin vaatii erityisen copyright-ilmoituksen eikä tapahdu automaattisesti teosta julkaistaessa kuten muun muassa Suomessa. Luultavasti ensimmäinen yhdysvaltalaisen elokuvan nimen näyttävä alkuplanssi nähtiin Thomas Edisonin tuottamassa 12-minuuttisessa elokuvassa Suuri junaryöstö (1903), ja planssissa oli myös tekijänoikeusilmoitus sekä tuotantoyhtiön nimi.

Näyttelijöiden nimiä ei alkuteksteihin vielä muutamaan vuoteen laitettu, jottei heidän suosiostaan seuraisi ihailijakulttia ja sitä myöden yhä suurempia palkkavaatimuksia. Monet mykän filmin tähdet opittiin omana aikanaan tuntemaan vain roolinimillään tai ulkonäköään kuvailevilla nimityksillä, kuten Mary Pickford ”kiharatukkaisena tyttönä”. Vasta vuoden 1910 paikkeilla oivallettiin näyttelijöiden nimien tehostavan elokuvan lipunmyyntiä, kuten teatterissa oli totuttu jo tekemään nimekkäiden näyttelijöiden kohdalla. Ensimmäinen nimensä alkuteksteihin nimensä saanut ohjaaja oli puolestaan D. W. Griffith elokuvassa Judith of Bethulia (1913). Griffithin kuuluisimman elokuvan Kansakunnan synty alussa hänen nimensä näkyy yhteensä puolen tusinaa kertaa eri tekstiplansseissa.

Liikkumattomista, pahville tai taustavalaistulle lasille maalatuista tekstiplansseista siirryttiin ensi kerran animoituihin alkuteksteihin elokuvassa Humorous Phases of Funny Faces (1906), jossa ne olivat osa J. Stuart Blacktonin liitutaulun ja stop-motion-tekniikan avulla piirtämää kokonaisuutta. Euroopassa ensimmäisiä liikkuvia alkutekstejä nähtiin Lotte Reinigerin elokuvassa Prinssi Ahmedin seikkailut (1926) ja Alfred Hitchcockin mykkäelokuvassa Vuokralainen (1926).

Ensimmäisessä Oscar-palkintogaalassa 1929 oli oma kategoriansa elokuvien alku- ja väliteksteille, mutta siitä luovuttiin tuon ainoaksi jääneen kerran jälkeen, kun tulossa oleva äänielokuva kiinnitti elokuva-alan huomion muihin asioihin.

Tekijätiedot tarkkaan järjestykseen

Vähitellen 1930-luvun mittaan Hollywood-elokuvien alkuteksteiksi vakiintui tietty järjestys. Ensin tuotantoyhtiön nimi, sitten tärkeimmät näyttelijät, sitten elokuvan nimi, sitten sivuosien esittäjät ja lopuksi tärkeimmät ammattiryhmät tietyssä järjestyksessä viimeisinä tuottajat ja ohjaaja. Studiojärjestelmän aikana jokseenkin kaikki elokuvan tekoon osallistuvat olivat elokuvastudion palkkalistoilla, eikä nimien näkymistä elokuvassa pidetty sen tärkeämpänä kuin muussakaan ”teollisuustuotteessa”. Vasta studiojärjestelmän loputtua 1950-luvulla yhä enemmän tekijöiden nimiä alkoi näkyä elokuvan alussa. Elokuvan tekoon osallistui nyt satoja itsenäisiä ammatinharjoittajia, jotka halusivat nimensä elokuvaan todistuksena heidän osallistumisestaan. Elokuva-alan ammattijärjestöt kuten Screen Actors Guild ja Screen Directors Guild alkoivat sanella yhä tarkemmin missä järjestyksessä ja miten isolla minkäkin ammattiryhmän nimien tuli näkyä. Tekstit alkoivat kasvavan määränsä takia siirtyä alkuteksteistä elokuvien loppuun, ”The End” -planssin jälkeiseen musiikilla höystettyyn osuuteen. Vähitellen ”The End” sai väistyä, ja elokuvan loppumisen merkiksi tuli lopputekstien alkaminen.

Tähtien sota -elokuvasarjan ensimmäisessä osassa sarjan luoja George Lucas laittoi elokuvan alkuun vain Lucasfilm-tuotantoyhtiönsä nimen, josta siirryttiin kuuluisaan avaruudessa ohi leijailevaan johdantotekstiin. Hän yritti toistaa saman jatko-osassa Imperiumin vastaisku (1980), mutta sen ohjaajana oli Lucasin sijasta Irvin Kershner ja käsikirjoittajina Lucasin lisäksi Leigh Brackett ja Lawrence Kasdan. Ammattiliitot nostivat asiasta oikeusjutun, jossa Lucas Film tuomittiin korvauksiin.

François Truffaut’n tieteiselokuvassa Fahrenheit 451 (1966) alkutekstit puhutaan sen sijaan että ne näytettäisiin. Tämä kuvastaa elokuvan dystooppista maailmaa, jossa kirjoitettu teksti on pannassa ja kirjoja poltetaan.

Alkutekstijakso alkaa elää

1950-luvun Yhdysvalloissa graafinen suunnittelu nousi entistä tärkeämpään asemaan lehti- ja televisiomainonnan lisääntyessä. Aikakauden johtavaksi tyylisuunnaksi tuli eurooppalainen Bauhaus-typografia ja siitä periytyvä minimalistinen sveitsiläinen tyyli. Lähes rutiininomaisista alkuteksteistä (opening credits) alkoi kasvaa miltei oma itsenäinen teoksensa, alkutekstijakso (title sequence). Modernien ja kekseliäästi animoitujen alkutekstijaksojen tunnetuimmaksi tekijäksi nousi Saul Bass, joka oli tullut Hollywoodin 1940-luvun lopulla elokuvajulisteiden suunnittelijaksi. Hän mullisti julistegrafiikan lisäksi myös alkutekstien ilmaisukeinot. Bassin ensimmäinen alkutekstijakso oli musikaalielokuvaan Carmen Jones tehty animaatio liekehtivästä ruususta, ja läpimurtonsa Bass teki abstraktilla, mustista ja valkoisista palkeista muodostuvalla alkutekstijaksolla elokuvaan Kultainen käsivarsi (1955). Animaatio syntyi vaivalloisesti parin metrin mittaisia alumiinitankoja liikutellen ja niitä suoraan ylhäältä päin kuvaten. Kuuluisimmiksi Bassin alkutekstijaksoiksi ovat muodostuneet monet Hitchcockin myöhäistuotannon elokuvat.

James Bond -elokuvien alkutekstijaksoista tuli tunnetuksi Maurice Binder. Hän kehitti elokuvaan Salainen agentti 007 ja tohtori No käsiaseen rihlatun piipun läpi nähdyn ja Bond-musiikkiteeman säestämän ”aseenpiippukohtauksen”, jota sitten muunneltiin hänen johdollaan seuraavissa Bond-filmeissä. Pablo Ferro teki 1960-luvulla alkutekstit noin sataan elokuvaan, ja niiden tyyli ulottui Tohtori Outolemmen käsintekstauksesta Thomas Crownin tapauksen monimutkaiseen split-screen- animaatioon.

Loputtomat lopputekstit

Elokuvien yhä pidemmistä lopputeksteistä alkoi pian tulla pelkkä muodollisuus, jota tuskin kukaan tavallinen elokuvissa kävijä jäi seuraamaan. Vuoden 1979 Muppet-elokuva oli ensimmäinen, jossa lopputekstien perään oli sijoitettu lyhyt kohtaus. Siinä yksi hahmoista huutaa ”Menkää kotiin!”. Samaa ideaa sovellettiin elokuvassa Vaihdetaan vapaalle, Ferris (1986), jossa Matthew Broderick tulee ihmettelemään kameraan katsoen ”mitä te siellä vielä teette”. Lopputeksteillä alettiin leikkiä yhä enemmän muun muassa elokuvassa Hei, me lennetään! (1980) ja myöhemmissä Jim Abrahamsin, David Zuckerin sekä Jerry Zuckerin kreisikomedioissa. Myöhemmin komediaelokuvissa tuli suosituksi näyttää lopputekstien aikana elokuvan epäonnistuneiden ottojen kavalkadi.

Digitaalisuus: enemmän nopeammin ja halvemmalla

Tietokoneiden myötä myös alku- ja lopputekstien teko alkoi digitalisoitua 1970-luvun lopulta alkaen. Jo Saul Bass oli käyttänyt ilmatorjuntakäyttöön rakennettua tietokonetta elokuvan Vertigo (1958) alkutekstijakson spiraalikuvioiden tekoon. Ensimmäinen täysin tietokoneella tehty alkutekstijakso syntyi elokuvaan Teräsmies (1978). Digitaalisuus on tuonut alku- ja lopputekstien laadintaan – kuten kaikkeen elokuvantekoon – aivan uusia mahdollisuuksia, ja tekstijaksoihin ja niiden musiikkiin on alettu panostaa enemmän myös televisiosarjojen toistuvana tunnelmanluojana.

Kirjallisuutta

• Betancourt, Michael: Semiotics and Title Sequences : Text-Image Composites in Motion Graphics. New York : Routledge, 2017. ISBN 9781138634206.
• Betancourt, Michael: Synchronization and Title Sequences : Audio-Visual Semiosis in Motion Graphics. New York : Routledge, Taylor & Francis Group, 2017. ISBN 978-1-138-08506-0.

Aiheesta muualla

• BBC:n ohje alku- ja lopputekstien laadintaan (englanniksi)