Studiojärjestelmä

Studiojärjestelmä oli tapa järjestää elokuvien tuotanto ja levitys klassisen Hollywoodin aikakaudella. Siinä elokuvatuotanto toimi kahdeksan suuren studion varassa, ja studiot omistivat kaikki elokuvan tekemiseen ja levittämiseen tarvittavat tekijät. Studiojärjestelmä alkoi kehittyä 1920-luvulla ja kehittyi huippuunsa 1930-luvulla. Studiojärjestelmän aikakausi alkoi olla ohi 1950-luvun lopulla.

Studiojärjestelmän aikakaudella Hollywoodissa kehitettiin tähtijärjestelmä, lajityyppijärjestelmä eli genret ja monia elokuvan tekniikkaan liittyviä käytäntöjä.

Studiojärjestelmän kahdeksan suurta

Studiojärjestelmä oli kahdeksan elokuvastudion muodostama elokuva-alan monopoli. Järjestelmän "viisi suurta" studiota olivat Fox Film Corporation, Metro-Goldwyn-Mayer, Paramount Pictures, Warner Bros. sekä RKO Radio Pictures. Kaikilla viidellä studiolla oli omat teatteriketjut ja keinot elokuvien tuotantoon ja levitykseen. Lisäksi studiojärjestelmään kuuluivat myös "kolme pientä" studiota Universal Pictures, Columbia Pictures ja United Artists. Näillä studioilla oli pienemmät rahalliset ja tuotannolliset resurssit kuin edellä mainituilla.

Kaikilla studioilla oli studiojärjestelmän aikaan oma erikoisalansa, omat tähdet ja tyylilajit joihin keskityttiin. Esimerkiksi Universal keskittyi laatuun kalliiden lavasteiden tai tähtien sijaan ja teki useita kauhu- ja jännityselokuvia, kun taas Warner keskittyi halpoihin lajityyppielokuviin.

Studiojärjestelmä on esimerkki vertikaalisesta keskittymisestä, sillä koko tuotanto- ja levitysketju oli studion hallussa. Suuret elokuvastudiot pitivät palkkalistoillaan tuhansia työntekijöitä. Heihin lukeutuivat tuottajat, ohjaajat, näyttelijät, käsikirjoittajat, ja muut elokuva-alan ammattilaiset. Studioiden sisällä vallitsi hierarkkinen työnjako. Elokuva-alan ammattilaisten katsottiin olevan työntekijöitä, ei taiteilijoita. Työvoiman lisäksi studiot omistivat satoja elokuvateattereita eri puolilla Yhdysvaltoja.

Klassinen Hollywood elokuvakerronta

Hollywood loi klassisella kaudellaan, eli 1920-luvulta 1960-luvun alkuun saakka ulottuvalla ajanjaksolla, eräänlaisen standardin fiktiiviselle elokuvalle. Studiojärjestelmä kehitti klassisen elokuvakerronnan säännöt, jotka määrittävät edelleen elokuvia maailmanlaajuisesti.

Klassiset Hollywood elokuvat noudattavat yhtäjaksoisen leikkaamisen käytäntöjä, jotta katsojalle muodostuu kokonaisvaltainen kuva tarinan tapahtumista. Monet tekniikoista pyrkivät yksinkertaisesti linkittämään kuvan seuraavaan. Esimerkiksi jatkuvuusleikkaus pyrkii saamaan elokuvaan mahdollisimman ehjän aikajatkumon ja tapahtumien jatkumisen leikkauskohtien yli luontevasti.

Elokuvien liukuhihnatuotanto

Useat elokuvahistorioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että vaikka studiojärjestelmä tuotti elokuvia liukuhihnalta kaavamaisesti, monet aikakauden elokuvat ovat klassikkoja. Esimerkiksi vuoden 1938 elokuvaa Robin Hoodin seikkailut pidetään yhtenä Hollywoodin studiojärjestelmän helmenä, jossa liukuhihnatuotannon kaikki osaset toimivat täydellisesti yhdessä. Yksi syy klassikkoelokuvien määrään on se, että elokuvien massatuotanto mahdollisti sen ettei kaikkien elokuvien tarvinnut olla suuria menestyksiä. Studiojärjestelmä tuottikin myös paljon niin kutsuttuja B-elokuvia.

Esimerkkejä tyypillisistä studiojärjestelmän elokuvista:

• Huolia paratiisissa (Paramount Pictures, 1932)
• King Kong (RKO, 1933)
• Tapahtui eräänä yönä (Columbia Pictures, 1934)
• Robin Hoodin seikkailut (Warner Bros., 1938)
• Tuulen viemää (Metro-Goldwyn-Mayer, 1939)
• Humiseva harju (United Artists, 1939)
• Hyökkäys erämaassa (Fox Film Corporation, 1939)
• Citizen Kane (1941) RKO
• Casablanca (Warner Bros., 1942)
• Piukat paikat (United Artists, 1959)

Studiojärjestelmän mureneminen

Hollywood ei ollut entisensä toisen maailmansodan jälkeen ja studiojärjestelmä mureni hiljalleen 1940- ja 50-luvuilla. Tähän vaikutti esimerkiksi se, että Yhdysvaltain liittovaltio määräsi vuonna 1948 antitrustilain, jonka mukaan tuotantoyhtiöt eivät saaneet enää monopoliasemaa elokuvamarkkinoilla eikä yksinoikeutta elokuvateattereihin, elokuvien levitykseen tai lipputuloihin.

Elokuvateollisuus sai myös varteenotettavan kilpailijan 1950-luvulla kun televisio alkoi yleistyä. Elokuvastudioiden tuli tuolloin löytää uusia tapoja saada tuotantonsa maksavan elokuvateatteriyleisön lisäksi myös televisioruuduille katsojien koteihin.

Studiojärjestelmän lopusta hyötyivät luonnollisesti etenkin itsenäiset elokuvantekijät. Alan muutos ei lopulta kuitenkaan heikentänyt suuria elokuvastudioita, vaan yksinkertaisesti pakotti turvalliseen ja tietyiltä osin jopa helppoon tilanteeseen tottuneet studiot etsimään uusia toimintatapoja.

Kirjallisuutta

• von Bagh, Peter: Elokuvan historia. (Uudistettu painos 1998 ja 2004) Helsinki: Weilin+Göös, 1975. ISBN 978-951-3-51333-7
• King, Geoff: New Hollywood Cinema: An Introduction. Lontoo: I.B. Tauris, 2002. ISBN 978-186-0-647499 (englanniksi)
• Nummelin, Jyri: Valkoinen hehku. Johdatus elokuvan historiaan. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-164-X