10. divisioona (talvisota)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
10. divisioona
Sotilaita Taipaleessa talvisodan aikana, jossa 10. divisioonakin taisteli.
Sotilaita Taipaleessa talvisodan aikana, jossa 10. divisioonakin taisteli.
Toiminnassa 1939–1940
Valtio Suomi
Osa joukkoa III armeijakunta
Koko 14 000
Sodat ja taistelut talvisota
Komentajat
Tunnettuja komentajia Eversti Viljo Kauppila
Eversti Einar Vihma

10. divisioona oli talvisotaan osallistunut suomalainen sotilasyhtymä, joka osallistui sotaan lähinnä Taipaleenjoen alueella käytyihin taisteluihin. Divisioona perustettiin Keski-Suomen sotilasläänissä[1] 7. lokakuuta 1939 annetun käskyn perusteella ennen ylimääräisten harjoitusten julistamista 14. lokakuuta 1939. Varsinaiset perustamiseen liittyvät toimet aloitettiin 10. lokakuuta 1939. Divisioonan perustamisvaiheessa (sotilasläänin muodosta johtuen) sen hieman yli 14 000 sotilaasta oli kotoisin Keski-Suomen maakunnasta noin 10 000. Satakuntalaisia oli vajaa 1 500 ja tämän lisäksi mukana oli runsaasti eteläpohjalaisia, savolaisia ja hämäläisiä.[2][3]

Divisioona numeroitiin uudelleen tammikuun 1940 alussa 7. divisioonaksi puna-armeijan tiedustelun hämäämiseksi. Samalla muutettiin myös divisioonan kaikkien alayksiköiden numerointi. Tämä artikkeli käsittelee myös uudelleen numeroinnin jälkeiset tapahtumat divisioonan osalta.[4]

Varustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioona pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaiseksi, mutta Suomen puolustusvoimien kalustopulasta johtuen niihin ei kaluston osalta päästy.[5]

Organisaatio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioonaan kuului muun muassa seuraavat yksiköt[1] (suluissa numerointi tammikuun alusta[6]):

  • Esikunta
  • JR 30 (tammikuun 1940 alusta JR 21)
  • JR 29 (tammikuun 1940 alusta JR 20)
  • JR 28 (tammikuun 1940 alusta JR 19)
  • KTR 10 (tammikuun 1940 alusta KTR 7)
  • Kevyt osasto 10 (tammikuun 1940 alusta Kevyt osasto 7)
  • 10. VK (tammikuun 1940 alusta 7. VK)
  • 10. LRakK (tammikuun 1940 alusta 7. LRakK)
  • 19. pioneerikomppania (19. PionK) perustettiin 1939 Jyväskylässä. Komppania pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaisesti, mutta puolustusvoimien kalustopulasta johtuen määrävahvuuksia ei saavutettu. Komppania keskitettiin Sakkolan–Pyhäjärven alueelle 13. lokakuuta 1939 osana 10. divisioonaa.
  • 20. pioneerikomppania (20. PionK) perustettiin 1939 Jyväskylässä. Komppaniaa ei kyetty varustamaan määrävahvuuksien mukaisesti puolustusvoimain kalustopulan vuoksi. Se keskitettiin perustamisen jälkeen Sakkola–Pyhäjärvi alueelle 13. lokakuuta 1939 osana 10. divisioonaa.

Komentajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskittäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioona keskitettiin tulevalle toiminta-alueelleen Itä-Kannakselle (Pyhäjärvi-Sakkola-Taipale) jo 12. lokakuuta 1939 alkaen. Keskityskuljetukset alkoivat muun muassa Jyväskylästä, Keuruulta, Niinisalosta ja Tampereelta ja niihin käytettiin yhteensä 37:ää junaa. Suurin osa divisioonan joukoista ja kalustosta purettiin junista Sakkolan asemalla, mutta käytössä olivat myös Pyhäjärven ja Myllypellon asemat. Purkuasemilta joukot jatkoivat matkaansa kohti keskitysalueitaan lähinnä marssien. Keskitykset oli pääosin suoritettu 19. lokakuuta mennessä, joskin viimeiset yksiköt saapuivat alueelle 22. lokakuuta.[1][9]

Divisioona liitettiin III armeijakuntaan, jonka komentajana toimi kenraalimajuri E. Heinrichs.[10][11]

Puna-armeijan tavoitteet ja joukot Karjalankannaksella talvisodassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliiton 7. armeijan joukkoja etenemässä Karjalankannaksella joulukuun 1939 alussa.

Puna-armeijan Karjalankannaksella toimineiden joukkojen tavoitteena oli talvisodan aikana lyödä Suomen puolustusvoimat taistelualueellaan. Hyökkäyksen painopisteeksi oli määrätty Viipurin ja Leningradin välisen rautatien suunta.[12]

Talvisodan alkaessa Karjalankannaksella hyökkäsi Suomen alueelle Neuvostoliiton 7. armeija, jota komensi 2. luokan armeijakomentaja V. Jakovlev. 7. armeijaan kuului sodan alkaessa yhteensä yhdeksän divisioonaa ja panssariarmeijakunta. Alueelle oli siis ilmeisesti keskitetty lähes 200 000 miestä, noin 1 500 panssaroitua ajoneuvoa sekä noin 900 tykkiä ja kranaatinheitintä.[12]

Joulukuun 1939 aikana Neuvostoliiton pääsotaneuvosto totesi Puna-armeijan kärsineen merkittäviä tappiota ja epäonnistuneen Suomen valtaamisessa lyhyessä ajassa (kuten ennakkoon oli arveltu). Pääsotaneuvosto arvioi tehdyiltä suunnitelmilta puuttuneen todellisuuspohjan ja totesi suomalaisten puolustuskykyä aliarvioidun merkittävästi. Tästä syystä pääsotaneuvosto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen rintaman, jolle annettiin käytettäväksi merkittävä määrä uusia joukkoja. Helmikuussa 1940 Kannaksella hyökkäsi lisäkeskitysten jälkeen noin 600 000 miestä, 1 200–1 400 panssaroitua ajoneuvoa, joita tuki lähes 4 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Kaikkiaan alueella laskettiin toimivan noin 25 divisioonaa.[13]


Puna-armeijan joukkojen johtoa vaihdettiin Luoteisen Rintaman perustamisen yhteydessä. Rintaman komentajaksi nimitettiin 1. luokan armeijakomentaja Semjon Timošenko. Samassa yhteydessä Karjalankannaksella toimivat neuvostojoukot jaettiin kahteen armeijaan joukkojen suuren määrän vuoksi. 7. armeija jatkoi länsi-Kannaksen alueella uuden komentajansa (2. luokan armeijakomentaja) Kirill Meretskovin johtamana ja itä-Kannaksen alueelle perustettiin uusi 7. armeijan Oikea Ryhmä, jonka komantajaksi tuli suomalaissyntyinen armeijakunnankomentaja Vladimir D. Grendahl (aik. Wladimir Gröndahl). Uuteen Ryhmään kuuluivat 49. ja 150. jalkaväkidivisioona. Myöhemmin 26. joulukuuta 1939 Ryhmästä muodostettiin Stavkan (Pääsotaneuvosto) antamalla käskyllä numero 0691 uusi Neuvostoliiton 13. armeija, jonka komennossa oli nyt 2. luokan armeijakomentajan arvoon ylennetty Grendahl. 13. armeija käsitti 4., 49., 150. ja 142. jalkaväkidivisioonan, 116. haupitsirykmentin, 311. kanuunarykmentin, 39. erillisen panssariprikaatin ja 204. panssaripataljoonan.[14]

Divisioonan tehtävä ja ryhmitys talvisodan alkaessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Divisioonan puolustusalue sodan alussa näkyy kartassa Laatokkaan rajoittuvana.

10. divisioonan tehtävänä oli pitää kaikkiaan 30 kilometriä leveä kaista itä-Kannaksella. Divisioonan kaista alkoi Laatokasta ja sisälsi Taipaleenjoen alueen (jota pidettiin puolustuksen ehdottomana painopisteenä) ja jatkui Suvannon koillisrantaa pitkin Sakkolan aseman tasalle.[15]

Taipaleenjoen lohkon puolustuksesta vastasi eversti Urho Sihvosen komentama Jalkaväkirykmentti 28 (JR 28), jonka rintamalinjan etupuolella noin 5 kilometriä sijaitsevaksi puolustusasemaksi oli määrätty ns. Umpilammen linja (jonka rykmentti miehitti muutama tunti ennen talvisodan syttymistä). Sakkolan lohkoa puolusti everstiluutnantti Teuvo Wartiovaaran komentama Jalkaväkirykmentti 29 (JR 29). Divisioonan reservinä oli Jalkaväkirykmentti 30 (JR 30) komentajanaan everstiluutnantti Armas Kemppi. Reservinä olleen rykmentin joukot oli sijoitettu noin kahdenkymmenen kilometrin päähän rintamalinjasta Enkkuan-Pyhäjärven alueelle.[16]

Linnoittamistilanne sodan alkaessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karjalankannaksen linnoittaminen suuntautui vain alkuvaiheissaan 1920-luvulla 10. divisioonan vastuualueelle. Marraskuussa 1939 divisioonan puolustuslohkolla oli vain 14 betonista konekiväärikorsua, joista kaksi oli Keljan lohkolla, samoin kaksi Sakkolan lohkolla sekä kymmenen Taipaleenjoen lohkolla. Tämän lisäksi divisioonan lohkolla oli kolme betonista tykkiasemaa, joiden merkitys tuli erittäin keskeiseksi joulunseudun torjuntataisteluissa neuvostojoukkojen yrittäessä ylittää Suvannon järvialuetta päästäkseen Taipaleessa taistelevien suomalaisjoukkojen selustaan. Näiden lisäksi Taipaleessa oli yksi miehistön majoittamiseen tarkoitettu betoninen majoituskorsu. Kaikki betoniset kestolinnoituslaitteet oli rakennettu jo 1920-luvulla. Lisäksi osa linnoituslaitteista oli sijoitettu taistelujen kannalta aivan vääriin paikkoihin kuten Alcazar-niminen, avoin linnoituslaite oli yli puoli kilometriä suunnitellun pääpuolustuslinjan etupuolella ja niin sanottu Niittykasemattikin oli sijoitettu vain hieman lähemmäksi pääpuolustuslinjaa täysin avoimelle paikalle.[17][18]

Divisioonan vastuualueella olevista tykkikorsuista Patoniemi ja Kelja olivat sijoitettu ns. etulinjaan, mutta niiden suurimpana ongelmana oli se, että neuvostojoukot saattoivat tulittaa niitä omilla tykeillään lähes suoraan. Mainittujen linnakkeiden etuna oli kuitenkin se, että ne pystyivät ampumaan Keljan taisteluiden aikana (joulun jälkeen) suoraan Suvannon jäällä eteneviä neuvostojoukkoja. Linnakkeiden toimintakyky säilyi suhteellisen hyvin. Näiden lisäksi Taipaleen lohkon taisteluihin vaikutti merkittävällä tavalla Laatokan rannikkolohkoon kuuluva rannikkotykistön patterit. Kaarnajoella oleva nelitykkinen patteri oli rakennettu 1930-luvulla, ja sen sijainti noin neljä kilometriä pääpuolustuslinjan pohjoispuolella sisämaassa teki sen sijainnin vastustajalle vaikeaksi määritellä. Niinpä patterin sijainti jäikin koko sodan ajan vastustajalle arvoitukseksi, joten vastatoimet sitä vastaan jäivät hyvinkin vähäisiksi. Järisevänniemellä sijainneen kaksitykkisen rannikkotykistöpatterin sijainti oli taas koko sodan ajan neuvostojoukkojen tiedossa ja patteri saikin kokea lukuisia puna-armeijan tykistön ja ilmavoimien hyökkäyksiä.[17]

Divisioonan joukkojen saavuttua tulevalle toiminta-alueelleen siellä aloitettiin melko nopeasti ns. kenttälinnoitustyöt. Alueella ei oltu tehty juuri mitään linnoitustöitä kesän 1939 vapaaehtoisen linnoitustoiminnan aikana. Divisioonan reserviläisistä osa oli ottanut osaa mainittuun linnoitustoimintaan, mutta heidän työpanoksensa oli suunnattu lähinnä keski-Kannaksen suuntaan.[19]

Yleiskuvaus divisioonan käymistä taisteluista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulukuun 1939 taistelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioonan osalta sotatoimet alkoivat 1. joulukuuta 1939 Umpilammen linjalle siirretyn pataljoonan (III/JR 28) voimin. Metsäpirtin osaston vetäydyttyä jo 30. marraskuuta iltana mainitulle linjalle siirtyi rintamavastuu 10. divisioonan joukoille. Puna-armeijan aloittaessa 1. joulukuuta puoliltapäivin hyökkäyksen linjaa vastaan hyökkäysvaunujen tukemana alkoivat sotaan tottumattomat suomalaisjoukot vetäytyä kohti Taipaleenjokea ja varustettu asema menetettiin. Vetäytyvä pataljoona miehitti aiemmat asemansa pääpuolustuslinjalla, jota sittemmin alettiin kutsua nimellä Mannerheim-linja.[20]

Tämän jälkeen taisteluissa seurasi useamman päivän mittainen hiljaisempi vaihe, jonka arveltiin johtuvan muun muassa hyökkävien puna-armeijan yksiköiden huoltovaikeuksista ja suomalaisten tekemistä sulutuksista sekä vastapuolen mielenkiinnon suuntautumisesta alueen luoteis-osaan.[21]

Hiljaisempi vaihe päättyi Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta, jolloin taaempaa saapunut puna-armeijan 49. divisioona aloitti voimakkaan tulivalmistelun (alkaen klo 8.15) tukemana hyökkäyksensä yli Taipaleenjoen Koukunniemessä asemissaan ollutta JR 28:aa vastaan puoliltapäivin. Hyökkäys tapahtui Koukunniemen kaakkoisosassa kahdessa eri paikassa ja johti pian koko niemialueen menetykseen vastahyökkäysyrityksistä huolimatta. Vastahyökkäyksiin osallistui myös 10. divisioonan reservinä taempana ollut rykmentti JR 30. Vastahyökkäys epäonnistui pääosin joukkojen kokemattomuuden vuoksi. Lisäksi kahdesta tehdystä vastahyökkäyksestä ensimmäinen alkoi pimeän aikaan 7. joulukuuta klo 5.00 ja johti hyökkäävien joukkojen hajoamiseen toisistaan erillään taisteleviksi osastoiksi. Iltapäivällä aloitettu toinen vastahyökkäys ei myöskään menestynyt muun muassa puna-armeijan vastatoimien vuoksi ja lopputuloksena oli vetäytyminen pääaseman suojiin käytännössä koko rintaman leveydeltä. Tilanteen ollessa sekavimmillaan alisti III armeijakunta oman reservinsä JR 23:n 10. divisioonalle. Osa tämän rykmentin joukoista ehti saada jopa taistelutehtävät pääaseman pitämiseksi suomalaisjoukkojen hallussa.[22]

Neuvostojoukkojen ensimmäisen hyökkäyksen 6.–7. joulukuuta ja sen torjumiseksi suoritettujen vastahyökkäyksien seurauksena alueelle oli siirretty 10. divisioonasta jo kaksi rykmenttiä. Alueen joukkojen komentosuhteiden oltua sangen sekavassa tilanteessa yritettiin joukkoja järjestellä ensimmäisen kerran 8. joulukuuta alkaen. Alueen taistelutoiminta oli vähäisempää puna-armeijan keskittyessä joukkojensa vahvistamiseen läpimurtohyökkäystä valmistellessaan. Tosin neuvostojoukot aloittivat alkamassa olevan suuren hyökkäyksensä tulivalmistelun jo 8. joulukuuta ja parantelivat hyökkäykseen lähtöasemiaan paikallisilla hyökkäyksillä. Suomalaisjoukot päätyivät käytännössä 17. joulukuuta mennessä järjestelyyn, jossa Taipaleenjoen lohko jaettiin kahteen alalohkoon (Kirvesmäen ja Taipaleensuun alalohko), joista edellisen puolustuksesta vastasi JR 30 ja jälkimmäisen puolustamisesta divisioonalle alistettu JR 23 (joka oli vaihtanut edellisen yön aikana etulinjasta JR 28:n, joka siirtyi reserviksi hieman taaemmaksi).[23]

Puna-armeijan uusi hyökkäys alkoi 15. joulukuuta 1939 kello 8.30 kiivaalla tykistötulella. Hieman ennen puoltapäivää neuvostojoukot hyökkäsivät JR 30:n asemia vastaan jalkaväen ja noin 30:n panssarivaunun (joita puna-armeija käytti nyt ensimmäistä kertaa Taipaleenjoen pohjoispuolella) voimin Kirvesmäen alalohkolla. Myös Taipaleensuun alalohkoa vastaan vastustaja hyökkäsi panssari- ja jalkaväkijoukoin. Pieniä paikallisia menetyksiä lukuun ottamatta suomalaisjoukot kykenivät pitämään asemansa ja vastahyökkäyksin palauttamaan pääaseman takaisin hallintaansa seuraavan päivän 16. joulukuuta kuluessa. Neuvostojoukot yrittivät ylittää samana päivänä myös Suvannon jopa joukkueen vahvuisin taistelupartioin, mutta tulivat torjutuiksi. Seuraavan yön kuluessa vaihdettiin etulinjan joukot uusiin, joskin vastahyökkäysten ja vastustajan jatkuvan tykistötulen uuvuttamiin joukkoihin. Suurin muutos oli JR 28:n vaihto everstiluutnantti Matti Laurilan komentamaan JR 23:een Taipaleensuun alalohkolla.[24][25]

Puna-armeijan 150. jalkaväkidivisioonan komentaja eversti Sergei Aleksejevitš Knjazkov

Kolmannen hyökkäyspäivän 17. joulukuuta aamuna kello 8.15 puna-armeijan tykistö aloitti tulivalmistelunsa. Alueella saapuneen uuden eversti Knjazkovin johtaman neuvostodivisioonan (150. Jalkaväkidivisioona) joukot alkoivat ryhmittäyä hyökkäykseen Taipaleenjoen lohkon keskiosissa. Suomalaisjoukkojen tykistön kello 10.30 aloittama tykistökeskitys hyökkäävää joukkoa vastaan vaikutti merkittävästi jopa lamauttavasti neuvostojoukkoihin ja varsinainen hyökkäys ei päässyt lopulta edes kunnolla alkamaan.[26]

Tämän kolmivuorokautisen hyökkäyksen jälkeen, jossa hyökkääjä oli menettänyt muun muassa 35 hyökkäysvaunua, seurasi 10. Divisioonan lohkolla noin viikon mittainen hiljaisempi vaihe tykistötulen kuitenkin edelleen jatkuessa ja vastapuolen ilmatoiminnan lisääntyessä sääolosuhteiden parannuttua. Suomalaisen tiedustelun saamien tietojen mukaan alueelle keskitettiin jälleen vastustajan taholla lisäjoukkoja (Neuvostoliiton 4. jalkaväkidivisioona), mutta sen sijaintia ei kyetty selvittämään.[27]

25. joulukuuta 1939 aamuna neuvostojoukot aloittivat uuden hyökkäyksen suomalaisten puolustusta vastaan puna-armeijan 4. divisioonan ylittäessä pimeän ja lumisateen turvin Suvannon jään yli neljästä eri kohdasta, joista vain yhden ylityskohdan osalta torjunnassa onnistuttiin. Puna-armeijan hyökkäys kohdistui Kirvesmäen alalohkon selustaan ja tuli puolustajalle yllätyksenä (erityisesti siksi, että hyökkäykseen liittyvä tulivalmistelu alkoi vasta hyökkäävien joukkojen päästyä ensimmäiseen tavoitteeseensa eli vesialueen suomalaisjoukkojen puoleiselle rannalle). Suvannon yli päässeiden joukkojen määrä oli melko pitkään vain arvailuiden varassa 10. divisioonan esikunnassa.[28] Puna-armeija oli suunnitelmansa mukaisesti hyökkäämässä noin rykmentin suuruisin voimin kullakin hyökkäysalueella niin Volossulan, Kelkan kuin Paasolan ja Patoniemen alueilla yli Vuoksen. Pohjoisimmalla hyökkäysalueella Paasolassa neuvostojoukot törmäsivät pian rantaan päästyään suomalaisten esterakennelmiin ja konekiväärituleen. Päivän aikana puna-armeija joutui vetäytymään alueelta raskaita tappiota kärsineenä. Suomalaiset onnistuivat torjumaan konekivääribunkkerinsa tulen avulla myös puna-armeijan hyökkäyksen Patoniemen alueella, muuta kahden keskellä sijaitsevan hyökkäyssuuntansa alueella neuvostojoukot pääsivät Vuoksen koillisrantaan.[29]

Hyökkäävien puna-armeijan joukkueiden vahvuus aliarvioitiin kaikissa Suvannon ylityskohdissa ja siksi vastatoimet myöhästyivät tai jäivät tehottomiksi. 26. joulukuuta aikana hyökkäyksen vakavuus alkoi hahmottua 10. divisioonan esikunnalle ja alueelle ryhdyttiin keskittämään kyllin suuria joukkoja vastatoimiin. Neuvostojoukkojen yrittäessä vahvistaa sillanpääasemissa olevia joukkojaan oli paikalla jo kylliksi joukkoja estämään mainitun tavoitteen saavuttamisen ja Suvannon jään yli hyökänneet joukot kärsivät merkittäviä tappioita. Suomalaisten torjuntatoimien onnistumista auttoi merkittävästi se, että Taipaleen alueella puna-armeijan joukot pysyivät melko passiivisina.[30]

Neuvostojoukkojen jäätyä ilman uusia joukkoja ja huoltoa niiden vastarinta saatiin murrettua seuraavan vuorokauden (27. joulukuuta) kuluessa. Taistelut olivat hyökkääjän kannalta erityisen raskaat, koska pelkästään Keljan alueella puna-armeijan laskettiin kärsineen jopa 2 000:n kaatuneen tappiot. Suomalaiset saivat tämän lisäksi runsaan sotasaaliin, joka käsitti muun muassa 140 konekivääriä ja 12 pst-tykkiä.[31]

Tämän jälkeen taistelutoiminta 10. divisioonan alueella hiljeni. Saavutetut torjuntavoitot lisäsivät joukkojen luottamusta omiin kykyihinsä. Etulinjan joukkoja vaihdettiin tämän jälkeen säännöllisesti.[32]

Tammikuun 1940 taistelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammikuun alussa 10. divisioona ja kaikki sen alayksiköt numeroitiin uudelleen vihollistiedustelun hämäämiseksi. Divisioonan uudeksi numeroksi tuli 7. divisioona.[4]

Hiljaisempi jakso taisteluissa koko tammikuun 1940 ajan ei kuitenkaan tarkoittanut sotatoimien loppumista. Neuvostojoukkojen suorittamat pienemmät hyökkäykset etenkin Terenttilää (seitsemän kertaa) ja Kirvesmäkeä (viisi kertaa) kohtaan jatkuivat 1–3 komppanian voimin. Myös Suvannon yli vastustaja lähetti tiedustelupartioita. Kaikki hyökkäykset kuitenkin torjuttiin.[33]

Pienempien hyökkäysten ohella neuvostojoukkojen yötä päivää jatkunut tykistötuli murensi hiljalleen suomalaisten asemia ja ennen kaikkea riisti puolustajilta mahdollisuuden lepoon sekä aiheutti luonnollisesti myös tappioita, jotka olivat ajoittain merkittäviäkin (esimerkiksi täysosumia majoituskorsuihin).[33]

Helmikuun 1940 taistelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taipaleen lohkon puolustajia jatkuvan tykistötulen kuluttamissa asemissaan.

Helmikuun alku sujui Taipaleenjoen puolustuslohkolla melko hiljaisesti, mutta 8. helmikuuta puna-armeija aloitti uuden, huolellisesti valmistellun, suurhyökkäyksen. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksen noin tunnin mittaisen tulivalmistelun jälkeen kello 11.15. Kahden pataljoonan suorittama hyökkäys kohdistui maastollisesti erinomaiseen kohtaan Kirvesmäen ja Terenttilän alalohkojen saumaan. Suomalaiset menettivät nopeasti Terenttilän alalohkon kaksi läntisintä tukikohtaa, joita ei useammastakaan vastahyökkäyksestä huolimatta saatu vallattua takaisin. Vastahyökkäysten aiheutettua merkittäviä tappioita päätettiin enemmistä yrityksistä luopua ja suomalaisjoukot tyytyivät vain murtoalueen (noin 100 metriä syvä ja noin 500 metriä leveä) rajoittamiseen.[34]

Heti suurhyökkäyksen alettua todettiin neuvostojoukkojen taisteluissa käyttämän taktiikan kehittyneen huomattavasti joulukuisen hyökkäyksen aikaisesta taktiikasta. Puna-armeijan panssarivaunut eivät enää syöksyneet yksin (välittämättä omien jalkaväkijoukkojen jäämisestä jälkeen) suomalaisasemiin vaan pyrkivät selvästi saamaan myös jalkaväen joukot mukaansa. Panssarivaunut jäivät myös aiempaa selvästi kauemmaksi suomalaisasemista, joten suomalaisten vähälukuiset panssarintorjuntatykit eivät kyenneet niitä tuhoamaan ja tilapäisvälinein (polttopullo, kasapanos) toimineiden lähitorjuntamiesten toimintaa taas rajoitti neuvostojalkaväki. Puna-armeijan joukkojen todettiin myös pyrkivän hävittämään järjestelmällisesti suomalaisten, jo aiemmassa tulessa vaurioituneita, estelinjoja.[35]

9. helmikuuta oli rintamalohkolla hiljaisempi päivä, eikä seuraavanakaan päivänä tapahtunut kuin kaksi pienempää hyökkäystä etulinjaa vastaan. Päivän aikana puna-armeijan ilmavoimat suorittivat kuitenkin runsaasti pommituksia.[36]

11. helmikuuta puna-armeija aloitti jo aamusta voimakkaan tulivalmistelun ja hyökkäsivät puolilta päivin jälleen Kirvesmäkeä ja Terenttilää vastaan. Hyökkäykseen liittyi myös Laatokan kautta tehty noin pataljoonan suuruisen joukon yritys edetä puolustajien selustaan (joka kuitenkin epäonnistui muun muassa rannikkotykistön tulen tuella). Päivän aikana puna-armeijan joukkojen onnistui saada haltuunsa yksi suomalaisten tukikohta, joka kuitenkin saatiin vallattua vastahyökkäyksellä takaisin. Seuraavan yön aikana etulinjan joukkoja vaihdettiin muun muassa väsymyksen ja sotatoimien aiheuttamien tappioiden vuoksi.[36]

Taistelut Taipaleenjoen lohkon tukikohdista jatkuivat seuraavien päivien aikana kiivaina ja 13.–14. helmikuuta välisenä yönä yritti vastustaja jälleen ylittää Suvannon tavoitteena päästä puolustajien selustaan. Hyökkäykset kyettiin kuitenkin torjumaan koko rintamanosalla.[37]

Puna-armeijan hyökkäyksiä tukivat koko sodan ajan hyökkäysvaunut. Kuvassa suomalaisasemien eteen tuhottu T-26.

Suomalaiset keskittivät alueelle lisäjoukkoja, jotta pitkään taistelleille yksiköille olisi saatu lepoaikaa. Talvisodalle tyypilliseen tapaan alistettuja ja eri paikkoihin siirreltyjä yksiköitä esiintyi myös Taipaleen lohkolla. Esimerkiksi 18. helmikuuta Taipaleen lohkolla oli joukkoja alkuperäisesti alueella olleesta 7. divisioonasta, 21. divisioonan jokaisesta rykmentistä ja muun muassa alun perin 8. divisioonaan kuuluneesta JR 23:sta. Mainittu päivä oli suomalaisjoukoille erittäin raskas. Kello 14 alkaneella hyökkäyksellä neuvostojoukot saivat haltuunsa kaikki Kirvesmäen etulinjan tukikohdat ja Terenttilänkin alueella kolme läntisintä tukikohtaa. Puna-armeijan joukot eivät kuitenkaan onnistuneet käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja suomalaisille jäi kylliksi aikaa miehittää hieman taempana oleva tukilinja, josta käsin suoritetuilla vastahyökkäyksillä etulinja palautettiin jälleen suomalaisten hallintaan seuraavan yön aikana.[38]

19. helmikuuta oli neuvostojoukkojen hyökkäysten osalta kiivaampi kuin koskaan aiemmin. Tavoitteena oli selkeästi lyödä suomalaisten puolustus koko Taipaleen lohkolla. Kirvesmäen ja Terenttilän alueilla tapahtuvan hyökkäyksen lisäksi puna-armeijan joukot lähettivät joukkojaan hyökkäämään suomalaisten molempia sivustoja vastaan. Suvannon yli pyrittiin hyökkäämään kokonaisen jalkaväkirykmentin voimin ja Laatokan kautta suomalaisten selustaan pyrki noin pataljoonan vahvuinen hiihto-osasto. Hyökkäykset tulivat kuitenkin torjutuksi (Laatokan alueella myös rannikkotyksitön tuella).[39]

Puna-armeijan totisin yritys murtaa Taipaleen lohkon puolustus jatkui seuraavana päivänä 20. helmikuuta, jolloin neuvostojoukkojen onnistui saada aikaan vakava sisäänmurto tien suunnassa Terenttilässä. Puna-armeijan joukot pääsivät hyökkäämään läpi lohkon tukilinjankin aina puolentoista kilometrin syvyyteen. Illan aikana suomalaisten onnistui palauttaa vastahyökkäyksin koko tukilinja ja osa etulinjastakin hallintaansa.[40]

Varsinaisen päähyökkäyksen epäonnistuttua ja suomalaisten onnistuttua torjunnassaan puna-armeijan joukot tyytyivät jatkossa tavoittelemaan puolustusaseman läpäisyä paikallisin, pienemmin joukoin toteutetuin hyökkäyksin. Tilanne pysyi käytännössä muuttumattomana koko helmikuun lopun ajan. Puolustaja joutui vaihtamaan joukkojaan paineen alla melko tiheästi. Ainoastaan kahtena päivänä (24.–25. helmikuuta) neuvostojoukot tyytyivät horjuttamaan suomalaisten puolustusta pelkästään tykistön voimin, muina päivinä toistuivat pienemmin joukoin tehdyt hyökkäykset.[40]

Alueelle keskitetystä 21. divisioonasta päätettiin täydentää taistelukykyisempänä pidettyä 7. divisioonaa ja edellisestä siirrettiinkin noin 1 400 miestä jälkimmäiseen. Tämä luonnollisesti laski 21. divisioonan taisteluarvoa varsinkin kun mainittu divisioona oli kärsinyt muutenkin tappioita taisteluissa.[40]

Maaliskuun 1940 taistelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeijan suurhyökkäyksen epäonnistuttua taistelutoiminta Taipaleen lohkolla ei suinkaan päättynyt vaikka hyökkäykset selvästi vähenivätkin. Taistelut olivat kuitenkin käytännössä päivittäisiä. Taisteluiden vähenemisen vuoksi alueelta ryhdyttiin siirtämään pois suomalaisjoukkoja. Neuvostojoukkojen toiminta maaliskuussa Taipaleen lohkolla oli pääasiassa voimakasta tykistötoimintaa (johon ajoittain liittyi myös ilmapommituksia). Hämäystarkoituksessa tykistötuli oli ajoittain hyvinkin voimakasta, jolla oletettavasti pyrittiin luomaan suomalaisille kuva alkamassa olevasta hyökkäyksestä, jotta suomalaisjoukkoja ei voitaisi siirtää pois alueelta. Tykistötuli jatkui ympäri vuorokauden ja aiheutti puolustajalle tappioita.[41]

Puolustajan joukot joutuivat vaihtamaan etulinjan yksiköitä jopa päivittäin johtuen etulinjan majoituskorsujen tuhoutumisesta ja siitä johtuvasta joukkojen väsymisestä. Suomalaisten tykistö osallistui merkittävällä tavalla (ammuspulastaan huolimatta) hyökkäysten torjumiseen pystyen ajoittain jopa hajottamaan hyökkäysyrityksiä niiden lähtöasemiin.[42]

Paikalliset hyökkäykset ja voimakas tykistötuli jatkuivat Taipaleen lohkolla aina sodan loppuun asti. 6. maaliskuuta torjuttiin hyökkäys Kirvesmäkeä vastaan ja Terenttilän alueella jatkuivat päivittäiset hyökkäykset, joista voimakkain tapahtui 7. maaliskuuta. 9. maaliskuuta suomalaiset tyhjensivät Terenttilässä etulinjan käyttökelvottomaksi ammutut tukikohdat, toimenpide joka jäi neuvostojoukoilta havaitsematta ja massiivinen tykistötuli jatkui tyhjiin asemiin. Erityisesti sodan päättymispäivänä tykistötuli oli erittäin voimakasta.[43]

Vastassa olleet puna-armeijan joukot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan alussa 10. divisioonaa vastassa oli Neuvostoliiton 142. divisioona, joka kuitenkin jatkoi etenemistään Suvannon lounaispuolitse kohti Kiviniemen aluetta, joka kuului 8. divisioonan vastuualueeseen.[44]

Tämän jälkeen 10. divisioonaa vastaan hyökkäsi 6.–7. joulukuuta 1939 taaempaa rintamavastuuseen tullut Neuvostoliiton 49. divisioona.[44]

Seuraavan hyökkäyksen 10. divisioonaa vastaan 15.–17. joulukuuta juuri ylempänä mainittu divisioona kantoi todennäköisesti hyökkäyksen päävastuun hyökkäyksen kahtena ensimmäisenä päivänä. Todennäköisesti hyökkäyksen toisesta päivästä eteenpäin alueelle keskitetty Neuvostoliiton 150. divisioona kasvatti vastuutaan nopeasti ja vastasi käytännössä viimeisen hyökkäyspäivän sotatoimista pääasiallisesti. Tukena hyökkäyksessä oli Puna-armeijan 39. hyökkäysvaunuprikaati.[45]

25. joulukuuta 1939 alkaneen hyökkäyksen aikana alueelle uutena yksikkönä saapunut Neuvostoliiton 4. divisioona pyrki Suvannon yli hyökkäämällä päästä suomalaisten puolustuksen selustaan. Suvannon ylimeno onnistuikin joulupäivän aamuna pimeyden ja lumisateen turvin. Suomalaisten vastatoimet alkoivat kuitenkin vaikuttaa nopeasti ja lisäjoukkojen tulon sekä huollon estäminen johtivat parissa vuorokaudessa siihen, että hyökkäys epäonnistui. Aiemmin mainitut divisioonat pysyivät melko passiivisina Taipaleenjoen alueella.[30]

7. tammikuuta 1940 puna-armeijan joukkojen johtosuhteet muuttuivat siten, että vastuun sotatoimista Suomea vastaan tarkoitusta varten perustettu Luoteinen rintama. Kannaksen alueen joukot jaettiin kahteen armeijaan, joista toinen (13. armeija) otti johtoonsa Taipaleen alueella taistelevat neuvostojoukot. Puna-armeijan yksiköitä ryhdyttiin täydentämään ja uuden hyökkäyksen valmistelut aloitettiin samalla intensiteetillä kuin länsi-Kannaksellakin. Lisäksi alueelle siirrettiin Neuvostoliiton 62. divisioona.[34]

8. helmikuuta 1940 neuvostojoukkojen aloittaman suurhyökkäyksen aikana suurimman vastuun taisteluista kantoivat aiemmin mainitut 49. ja 150. divisioona, joista ensimmäinen hyökkäsi pääasiassa Terenttilässä ja jälkimmäinen Kirvesmäessä. Alueella ollut puna-armeijan 4. divisioona ei juuri osallistunut taisteluihin ja se siirrettiinkin myöhemmin Vuosalmelle. Neuvostoliiton 62. divisioona osallistui lyhyen ajan hyökkäykseen yrittäen muun muassa kiertää puolustuksen selustaan Suvannon yli, mutta hyökkäykset tulivat torjutuiksi.[46]

Rauha 13. maaliskuuta 1940

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Talvisodan puolustusvoimien kotiuttaminen

Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan taistelut taukosivat 12. maaliskuuta tehdyn Moskovan rauhan perusteella seuraavana päivänä 13. maaliskuuta klo 11.[47]

10.(7.) divisioona vetäytyi muun III armeijakunnan mukana uudelle valtakunnanrajalle tehdyn rauhansopimuksen mukaisesti 15. maaliskuuta klo 10 ja 25. maaliskuuta klo 20 välisenä aikana. Rauhansopimuksessa vetäytymismatkaksi oli määritelty vähintään seitsemän kilometriä vuorokaudessa.[48]

Joukkojen kotiuttamista ei aloitettu vielä tämänkään jälkeen vaan asteittain siten, että ensin lomautettiin muun muassa maatalousväestöä lähestyvien kevättöiden vuoksi. Aluksi ei myöskään puhuttu kotiuttamisesta vaan lomauttamisesta, jotta miesten nopea uudelleen kutsuminen palvelukseen olisi ollut mahdollista. Lomauttamiset alkoivat vanhimmista ikäluokista 15. huhtikuuta ja päättyivät pääosin kesäkuun puoleenväliin mennessä.[49]

Tappiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

10.(7.) divisioonan miehistötappiot olivat talvisodassa noin 1 040 kaatunutta, noin 200 kadonnutta ja noin 2 750 haavoittunutta. Kokonaistappiot olivat siis noin 3 990 miestä.[50]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X
  • Jorma Järventaus jne.: Suomi sodassa. Helsinki: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0
  • Ensio Siilasvuo jne.: Talvisota kronikka. Jyväskylä: Atena Kustannus OY, 1989. ISBN 951-20-3446-8
  • Ari Raunio - Juri Kilin: Talvisodan taisteluja. Helsinki: Suomen sotakirjuri Oy ja AffectoGenimap Finland Oy, 2007. ISBN 978-951-593-068-2
  • Kimmo Sorko: Keskisuomalaisten Taipale 1939-1940. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 1998. ISBN 952-91-0231-3

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s.117
  2. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s. 104
  3. ↑ Kimmo Sorko: "Keskisuomalaisten Taipale 1939-1940" s. 16 ja 18
  4. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 118-119
  5. ↑ Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 34
  6. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 119
  7. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 325
  8. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 326
  9. ↑ Kimmo Sorko: "Keskisuomalaisten Taipale 1939-1940" s. 18
  10. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 ss. 117-118
  11. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s. 113
  12. ↑ a b Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s.50
  13. ↑ Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s.50-51
  14. ↑ Itsenäisyyden puolustajat, Talvisota, s. 29, 59 (teksti Juri Kilin)
  15. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 27
  16. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 27-28
  17. ↑ a b Kimmo Sorko: "Keskisuomalaisten Taipale 1939-1940" s. 22
  18. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s. 215
  19. ↑ Kimmo Sorko: "Keskisuomalaisten Taipale 1939-1940" ss. 22-23
  20. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 83
  21. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 83-84
  22. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 84-85
  23. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 88-92
  24. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 93-94
  25. ↑ E.Siilasvuo jne.: "Talvisodan kronikka" s.46
  26. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 94
  27. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 95
  28. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 96
  29. ↑ Raunio-Kilin: "Talvisodan taisteluja" s.58
  30. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 96-99
  31. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 99
  32. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 101 ja 118
  33. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 121
  34. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 268-270
  35. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.133-134
  36. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 270
  37. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 271
  38. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 270 ja 273
  39. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 273
  40. ↑ a b c Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 274
  41. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.296-297
  42. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 297
  43. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 298
  44. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 84
  45. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 93
  46. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss. 269-270
  47. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s.30
  48. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 316
  49. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 ss.392-393
  50. ↑ Sotatieteen laitos:"Talvisodan Historia" osa 4 s. 407


Suomen armeijan divisioonat talvisodassa

1. D - 2. D - 3. D - 4. D - 5. D - 6. D - 7. D - 8. D - 9. D - 10. D - 11. D - 12. D - 13. D - 21. D - 22. D - 23. D

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=10._divisioona_(talvisota)&oldid=22763311”