Tämä on lupaava artikkeli.

Suomen äänioikeuden historia

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Äänioikeusliike)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen äänioikeuden historia alkaa jo sääty-yhteiskunnan ajalta. Varsinkin 1900-luvun aikana äänioikeutta on Suomessa merkittävästi laajennettu. Ruotsin vallan ja autonomian aikana Suomen kansanedustuslaitoksena toimivat nelisäätyiset säätyvaltiopäivät. Porvarissäädyssä äänioikeus määräytyi veronmaksukyvyn, talonpoikaissäädyssä maaomistuksen ja pappissäädyssä virka-aseman perusteella. Aatelissäädyn edustajia ei valittu lainkaan vaaleilla. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutettiin Suomessa valtiollisella tasolla vuonna 1906 samassa yhteydessä kun säätyvaltiopäivät korvattiin eduskunnalla. Tuolloin naiset ja myös suurin osa miespuolista väestöä saivat ensi kertaa äänioikeuden ja äänioikeutettujen määrä kymmenkertaistui. Kunnallisella tasolla vastaava uudistus toteutettiin 1917. Myöhemmin äänioikeudesta on vielä poistettu eräitä rajoituksia sekä äänioikeusikärajaa alennettu.

Ennen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalitoiminnan alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1362 Ruotsin kuninkaaksi valittu Haakon VI Maununpoika määräsi, että suomalaisilla oli oikeus ottaa osaa Ruotsin kuninkaanvaaliin. Suomen edustajina tuli lähettää Moran kiville laamanni, pappeja ja 12 talonpoikaa.[1]

Äänioikeus säätyvaltiopäivien vaaleissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin säätyvaltiopäivien porvarissäädyssä olivat edustettuina porvarinoikeuksien haltijat kaupungeittain, talonpoikaissäädyssä perintö- ja kruununtilalliset kihlakunnittain, mutta eivät rälssitalonpojat tai maattomat. Talonpoikien asema neljäntenä säätynä oli muualla Euroopassa tuntematon ruotsalainen erikoisuus.[2] Porvarissäädyn vaalissa äänimäärä määräytyi vero-osuuden mukaan ilman ylärajaa.[3] Pappissäätyyn saivat virassa olevat papit ja kappalaiset valita rovastikunnittain edustajansa, minkä lisäksi piispat olivat itseoikeutettuina paikalla. Aatelissäätyyn oli jokaisella ritarihuoneeseen merkityllä aatelissuvulla oikeus lähettää yksi edustaja, yleensä vanhimman sukuhaaran vanhin miespuolinen jäsen tai tämän valtuuttama henkilö. Vuonna 1750 aateli käsitti koko valtakunnan väkiluvusta noin 0,5 prosenttia, papisto 0,9 prosenttia ja porvaristo 2 prosenttia. Valtiopäivillä päätöksen tekeminen edellytti vähintään kolmen säädyn hyväksyntää, perustuslakiasioissa kuitenkin kaikkien neljän säädyn yksimielisyyttä.[2]

Vuoden 1809 Porvoon valtiopäivillä ja vuodesta 1863 alkaen säännöllisesti kokoontuneilla Suomen säätyvaltiopäivillä noudatettiin aluksi Ruotsin-aikaista lainsäädäntöä, jonka pohjalle myös vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys muotoiltiin. Uuteen valtiopäiväjärjestykseen sisällytettiin muodollisesti myös kansanedustuksen periaate, sillä ensimmäisen pykälän mukaan valtiopäiville kokoontuneet säädyt edustivat Suomen kansaa.[4] Äänioikeusikäraja oli kaikissa säädyissä 21 vuotta, joka oli myös täysi-ikäisyyden raja.[5]

Aateli- ja pappissäädyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aatelissäädyssä vuoden 1869 uudistus poisti eri aatelisarvojen välisen luokkajärjestyksen, mikä merkitsi siirtymistä päätöksentekoon yksinkertaisella enemmistöllä. Pappissäätyyn saivat vuodesta 1869 alkaen valita edustajansa evankelis-luterilaisen kirkon pappien ohella myös yliopiston opettajat ja vakinaiset oppikoulujen miesopettajat. Kaikille ryhmille oli erikseen kiintiöity edustajamäärät. Pappissääty torjui edustusoikeuden laajentamisen kansakoulunopettajiin tai muuhun maaseudun korkeakoulutettuun väestöön.[6]

Talonpoikaissääty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Talonpoikaissäädyn edustajat vuoden 1863 valtiopäivillä.

Talonpoikaissääty oli perinteisesti tarkoitettu vain varsinaisille talonpojille, mutta vuodesta 1869 alkaen sen vaaleissa olivat äänioikeutettuja kaikki maalaiskuntien miespuoliset asukkaat, jotka omistivat manttaaliin pantua perintö- tai rälssimaata tai hallitsivat pysyvällä oikeudella kruununtilaa eivätkä kuuluneet muihin säätyihin. Näin valtiopäiville pääsi myös maata omistavia muiden elinkeinojen harjoittajia – pahimmillaan vuoden 1885 valtiopäivillä vain niukka enemmistö säädyn edustajista oli varsinaisia talonpoikia ja muut kuuluvat ylempiin sosiaaliluokkiin. Ilman äänioikeutta jäivät tilattomat, torpparit, palstatilalliset ja tilansa itsenäisiksi lunastaneet Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpojat. Vuoden 1869 uudistus lakkautti myös maataomistavien naispuolisten leskien äänioikeuden sekä valitsijoiden oikeuden antaa edustajilleen sitovia ohjeita.[7]

Talonpoikaissäädyn valtiopäivämiehet valittiin kaksiportaisella vaalilla: maanomistajat valitsivat ensin kuntansa edustajat vaalissa, jossa kunkin henkilön käytössä ollut äänimäärä määräytyi tämän omistaman manttaalimäärän mukaan. Vaali suoritettiin kunta- tai pitäjänkokouksessa, jossa valinnasta voitiin myös sopia yhteisymmärryksellä ilman äänestystä. Nämä ”valitsijamiehet” valitsivat lopullisille valtiopäiville yhden miehen kustakin tuomiokunnasta vaalissa, jossa jokaisella edustajalla oli yksi ääni. Vuonna 1900 laskettiin talonpoikaissäädyn vaalissa olleen 102 184 äänioikeutettua, mikä vastasi 4,3 prosenttia maalaiskuntien asukasluvusta ja selvää vähemmistöä myös täysi-ikäisistä miehistä.[7]

Porvarissääty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porvarissääty edusti vuoteen 1879 asti kaupunkien veroa maksavia porvareita ja muita privilegioituja ammatinharjoittajia. Vanhan ammattikuntajärjestelmän lakkauttamisen ja elinkeinovapauden säätämisen jälkeen lakia muutettiin vuonna 1879 siten, että säädyn vaaliin saivat osallistua kaikki kaupunkien muihin säätyihin kuulumattomat miespuoliset veroa maksavat asukkaat, lukuun ottamatta erikseen laissa nimettyjä ryhmiä, kuten palvelusväkeä, palkkatyöläisiä, merimiehiä ja rivisotilaita. Alemmat sosiaaliryhmät pyrittiin rajaamaan valitsijakunnan ulkopuolelle, koska esimerkiksi palkkatyöläiset eivät olleet ”itsenäisessä asemassa”.[8][9]

Väljä lainsäädäntö kuitenkin mahdollisti sen, että vaalikäytännöt muodostuivat eri kaupungeissa voimakkaasti toisistaan poikkeaviksi, varsinkin rajatapauksiksi jäävien ammattiryhmien kohdalla. Monissa kaupungeissa jopa osa työväestöä saattoi päästä äänestämään esimerkiksi talon omistamisen perusteella. Vuonna 1881 äänioikeutettujen osuus henkikirjoitetusta täysi-ikäisestä miesväestöstä vaihteli eri kaupungeissa 15 ja 48 prosentin välillä. Äänimäärä määräytyi veroäyrien mukaan, mutta vuodesta 1869 alkaen kaupungeilla oli halutessaan oikeus asettaa enimmäisäänimäärä eli äänikatto, usein jotain 10 ja 25 äänen väliltä. Viipurissa ennen äänikaton asettamista eräällä yksittäisellä äänestäjällä oli 1 830 ääntä. Käytännössä enin osa äänistä kasaantui suurituloisimmille. Käytössä oli yleensä myös sensus eli äänioikeuteen oikeuttava vähimmäistulomäärä. Vuoden 1883 kunnallisasetuksen mukaan alarajana olivat vähintään kahden veroäyrin eli 400–800 markan tulot.[8]

Kunnallinen äänioikeus vuoteen 1917 asti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1865 kunnallisasetus määräsi maalaiskuntien päättäväksi elimeksi kuntakokouksen, johon saivat osallistua kaikki kunnallisveroa maksavat asukkaat, jotka eivät olleet toisen isäntävallan alaisia. Myös kunnallisvaaleissa sai käyttöönsä yhden äänen veroäyriä kohden, mutta yhdellä henkilöllä sai olla enintään 1/6 kaikista äänistä. Vaikka varakkaimmilla oli edelleen suurin vaikutusvalta, maaseudun kunnallishallinnon äänioikeus oli selvästi laajempi kuin talonpoikaissäädyn vuoteen 1906 saakka, ja talonpojille aukeni tilaisuus päästä paikallistasolla entistä keskeisempiin luottamustehtäviin.[10][11]

Kaupunkien hallintoon saivat ennen vuoden 1875 kunnallisasetusta osallistua vain porvarinoikeuksien haltijat, sen jälkeen kaikki hyvämaineiset, omaisuuttaan hallitsevat kunnallisveronmaksajat – miehet, naiset ja myös yhtiöt. Naimattomilla, veroa maksavilla naisilla oli siis kunnallinen äänioikeus, mutta he olivat vaalikelpoisia eli oikeutettuja asettumaan ehdolle ainoastaan lautakuntiin, eivät valtuustoihin.[12][13][14] Valtuustot valittiin raastuvankokouksissa, joissa voitiin tehdä päätöksiä myös suoraan. Äänikatto oli 25 äänessä ja yhdellä äänestäjällä sai olla enintään 1/50 osa kaikista äänistä. Senaatin vuonna 1879 ilmoittaman tarkennuksen mukaan äänikattoa ei huomioitu pormestaria tai raatimiehiä valittaessa.[15] Myös kaupungeissa valitsijoiden piiri oli vuoden 1875 jälkeen selvästi laajempi kunnallisvaaleissa kuin porvarissäädyn vaaleissa, vaikka sen ulkopuolelle jäivät edelleen muun muassa naimisissa olleet naiset ja suuri osa työväestöä joko toisen alaisuuden tai köyhyyden vuoksi. Vuonna 1900 kaupunkien henkikirjoitetusta väestöstä noin viidennes oli äänioikeutettuja. Uusi kunnallishallinto muodostui kuitenkin varhaisten äänioikeusreformipyrkimysten esikuvaksi.[12][13][14]

Vaatimukset äänioikeuden laajentamisesta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksikamariseen parlamenttiin siirtymisestä oli tehty aloitteita valtiopäivillä jo 1860-luvulta alkaen, mutta ne eivät olleet koskaan johtaneet mihinkään.[16] Säätyvaltiopäivien edustavuus heikkeni koko 1800-luvun jälkipuoliskon ajan, sillä teollisuustyöläisten ja varsinkin maaseudun tilattoman väestön suhteellinen osuus kasvoi huomattavasti. Maataomistavia talonpoikia oli 1900-luvun alussa enää noin kaksi viidesosaa maataloudessa toimivasta väestöstä.[17] Lisäksi pyrkimys yhtenäistää porvarissäädyn vaalikäytäntöjä uusien kunnallisasetusten kanssa johti tilapäisiin taka-askeliin. Kun vuoden 1869 valtiopäiväjärjestystä sovellettiin ensimmäisen kerran vuoden 1872 valtiopäivävaaleissa, eräät kaupungit – joukossa Helsinki – käyttivät 10 äänen äänikattoa, mutta vuoden 1882 vaaleihin mennessä lähes kaikki kaupungit joko poistivat äänikaton pormestarivaalien tapaan tai vähintään nostivat sen kunnallisasetuksen mallin mukaiseen 25:een ääneen. Matalahko 10 äänen katto jäi pysyvään käyttöön vain Maarianhaminassa.[18]

Fennomaanit alkoivat 1880-luvulta alkaen vaatia porvarissäädyn vaaliin yleistä 10 äänen äänikattoa, kun taas ruotsinkieliset liberaalit olivat äänioikeusreformien suhteen varsin pidättyväisiä ja konservatiivisimmat svekomaanit kannattivat pääsääntöisesti rajattomia ääniasteikkoja. Fennomaanien päätavoite oli vallata enemmistö porvarissäädyssä, koska hallitsemalla tämän jälkeen kolmea säätyä he olisivat saaneet suvereenin vallan valtiopäivillä. Vastaavasti yleinen 25 äänen äänikatto vastasi liberaalien keskivertokannattajien tulotasoa, joten heillä ei ollut syytä vaatia radikaaleja muutoksia.[19] Vuoden 1885 valtiopäivillä eräät nuorten fennomaanien johtajat nostivat jo esiin ajatuksen yhtäläisestä äänioikeudesta, mutta vielä seuraavan kahden vuosikymmenen ajan kamppailu käytiin lähinnä porvarissäädyn ääniasteikoista. Myös talonpoikaissäädyn äänioikeuden laajentamisesta tehtiin aloitteita, mutta ne eivät edenneet lainkaan.[20]

Mielenosoitus yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puolesta.

Nuorsuomalaisten tavoitteeksi tuli 1890-luvulla ääniasteikkojen korvaaminen yhtäläisellä äänioikeudella porvaris- ja talonpoikaissäädyssä, joskaan ei vielä yleinen äänioikeus. Naisten äänioikeus nousi valtiopäiväkeskusteluun vasta 1890-luvun jälkipuoliskolla.[21] Ensimmäisen aloitteen siitä tekivät porvarissäädyn edustajat August Herckman, Ivar Kyander ja Kustaa Killinen vuoden 1897 valtiopäivillä.[21][22] Vuonna 1884 perustettu Suomen Naisyhdistys oli jo aiemmin vaatinut naisille kunnallista vaalikelpoisuutta ja valtiollista äänioikeutta.[23] Yleistä, yhtäläistä ja välitöntä ääni- ja vaalioikeutta sekä miehille että naisille asettui ensimmäisenä vaatimaan Suomen Työväenpuolue perustavassa kokouksessaan vuonna 1899. Forssan kokouksessa vuonna 1903 listalle lisättiin vielä parlamentin yksikamarisuus.[24] Porvarillisista puolueista yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden sisällytti ohjelmaansa ensimmäisenä Suomalainen puolue lokakuussa 1904.[25]

Valtiopäivillä esitykset äänioikeuden laajentamisesta eivät menestyneet säätyjen jarrutuksen ja osaksi myös Venäjän vanhoillisuuden vuoksi, mutta useat suomenkieliset kaupungit siirtyivät omalla päätöksellään alempiin äänikattoihin.[26] Päätökset tehtiin raastuvankokouksissa, minkä jälkeen senaatin ja keisarin oli vielä vahvistettava ne. Kun vuoden 1885 valtiopäivillä käsitelty senaatin lakiesitys porvarissäädyn vaalijärjestelmän yhtenäistämisestä raukesi säätyjen ja puolueiden erimielisyyteen, alkoi Suomalainen puolue ajaa muutosta tekemällä aloitteita kaupunki kerrallaan. Myöhemmin nuorsuomalaiset ja työväenliike käyttivät samaa keinoa.[27]

Raastuvankokouspäätösten laillisuudesta syntyi politisoituneita kiistoja, sillä vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys velvoitti epämääräisesti sitomaan äänet veroäyreihin, mutta ei maininnut alinta sallittua äänikattoa. Ääniasteikon täydellisestä poistamisesta päätti ensimmäisenä Käkisalmi vuonna 1899, mutta Viipurin läänin kuvernööri kieltäytyi lähettämästä lainvastaisena pitämäänsä päätöstä senaatin vahvistettavaksi. Savonlinnan vuonna 1902 tekemä vastaava päätös eteni senaattiin, joka kuitenkin kieltäytyi lähettämästä sitä keisarille.[27] Lokakuussa 1905 Tampereelle, Ouluun ja Kemiin vahvistettiin senaatin hyväksynnällä alhaisin laillisena pidetty eli kahden äänen äänikatto, jota nämä kaupungit käyttivät viimeisissä säätyvaltiopäivien vaaleissa saman vuoden lopulla.[27][28]

Lukuisten äänioikeuden uudistamista koskeneiden valtiopäiväaloitteiden johdosta vuoden 1897 valtiopäivät hyväksyivät keisarille osoitetun anomuksen tehdä asiasta lakiesitys. Sen valmistelu senaatissa kuitenkin kesti seitsemän vuotta.[29] Senaatti antoi viimein vuosien 1904–1905 valtiopäiville esityksen ääniasteikkojen poistamisesta, mikä olisi tuonut yhtäläisen äänioikeuden aatelittomiin säätyihin. Säätyjen perustuslakivaliokunnan mietinnössä olisi lisäksi annettu myös palkollisille ja naisillekin vaalioikeus, mutta ei vaalikelpoisuutta. Nuorsuomalaiset K. J. Ståhlberg ja Antti Mikkola laativat vastalauseena esityksen, jossa myös sensus olisi poistettu kokonaan ja porvaris- ja talonpoikaissäädyssä olisi siten toteutunut miesten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Talonpoikais- ja pappissäädyt hyväksyivät mietinnön Ståhlbergin ja Mikkolan ehdottamassa muodossa, mutta aatelis- ja porvarissäädyt eivät ottaneet yhtäkään esityksistä käsittelyyn, sillä varsinkin ruotsinkieliset perustuslailliset halusivat ”valtiopäivälakkoa” kunnes lailliset olot olisi palautettu. Tämän seurauksena työväenliike otti vuoden 1905 aikana äänioikeustaistelun johdon käsiinsä ja sai mobilisoitua kansanjoukot suuriin mielenosoituksiin vaatimaan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Kun säädyt käsittelivät äänioikeusasiaa viimeisinä päivinä ennen valtiopäivien päättymistä, ympäröitiin Helsingin Säätytalo 14. huhtikuuta 1905 valtavalla joukkomielenosoituksella.[30]

Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntauudistuksen valmistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1902 saatiin Suomen suuriruhtinaskunnassa toteutettua kokonaisuudessaan keisarin hyväksymä kielireskripti, joka teki kansan enemmistöstä, eli suomenkielisistä asukkaista, täysivaltaisia kansalaisia. Se oli eduskuntauudistuksen edellytys.[31]

Keisarikunnan huono menestys sodassa Japania vastaan laukaisi Venäjällä vallankumouksen vuoden 1905 aikana, ja lokakuun lopussa keisari Nikolai II myöntyi antamaan lokakuun manifestin, jossa luvattiin perustaa laajalla äänioikeudella valittava lakia säätävä parlamentti eli duuma. Myös Suomessa puhkesi suurlakko, jonka aikana työväenliike sai ajettua läpi vaatimuksensa äänioikeusuudistuksesta. Asiaa ei tosin työväen toiveiden mukaisesti saanut ratkaista kansalliskokous, vaan sen hyväksyminen jäi vanhan järjestelmän käsiin. Keisarin 4. marraskuuta Suomelle antamaan marraskuun manifestiin sisältyi toimeksianto uudelle senaatille valmistella yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuva valtiopäiväjärjestys, mikä oli perustuslaillisten ja venäläisen esivallan myönnytys työväenliikkeelle ja kansanjoukoille. Poikkeuksellinen kumouksellinen tilanne mahdollisti vain hieman aiemmin mahdottomina pidettyjen uudistusten toteuttamisen ja konservatiiviset tahot katsoivat välttämättömäksi taipua radikaalien vaatimuksiin.[32][33]

Alex Federleyn pilapiirroksessa Suomi tekee eduskuntauudistuksellaan äänioikeuden maailmanennätyksen. Venäjän hyppy sen sijaan epäonnistuu.

Uusi Mechelinin senaatti nimitti 4. joulukuuta 1905 eduskuntauudistusta valmistelemaan 14-henkisen komitean, jonka puheenjohtajaksi tuli professori Robert Hermanson ja jäseniksi ruotsalaisista Emil Schybergson, Felix Heikel ja T. J. Boisman, nuorsuomalaisista P. E. Svinhufvud, Th. Rein, E. N. Setälä ja Santeri Alkio, vanhasuomalaisista J. R. Danielson-Kalmari, J. K. Paasikivi ja Juho Torppa sekä sosiaalidemokraateista Edvard Valpas, Heikki Lindroos ja Yrjö Sirola.[34]

Naisten vaalioikeus hyväksyttiin komiteassa lähes keskusteluitta, mutta naisten vaalikelpoisuudesta jouduttiin äänestämään lähinnä ruotsalaisten vastustaessa sitä. Vain puheenjohtaja Hermanson vastusti molempia ja jätti yksinään komiteamietintöön vastalauseensa naisten äänioikeudesta. Miesten osalta yleinen vaalioikeus ja -kelpoisuus oli jo etukäteen selvä komitean toimeksiannon johdosta. Vaalioikeuden alaikärajaksi komitea esitti vanhaa 21 vuotta, mutta vaalikelpoisuuteen 24 vuotta.[35] Pitkän kiistelyn jälkeen komitea päätti myös, että eduskunnasta tulisi yksikamarinen ja vaalitavasta suhteellinen. Se jätti mietintönsä 28. helmikuuta 1906.[36]

Lopullisessa laissa äänioikeus toteutui komitean esittämässä muodossa, tosin senaatin esityksestä myös vaalioikeuden ikäraja korotettiin 24 vuoteen – äänioikeutetun tuli olla täyttänyt 24 vuotta ennen vaalivuotta. Viimeiset säätyvaltiopäivät hyväksyivät lopulta uuden valtiopäiväjärjestyksen ja vaalilain 1. kesäkuuta 1906 oleellisilta osiltaan muuttumattomina ja keisari vahvisti ne 20. heinäkuuta.[37] Venäjä hyväksyi radikaalin uudistuksen, sillä se ei kuitenkaan kaventanut hallitsijan valtaoikeuksia Suomessa.[38]

Suomen ja maailman ensimmäiset naiskansanedustajat.

Ensimmäiset eduskuntavaalit pidettiin 15.–16. maaliskuuta 1907. Siihen asti muita Euroopan maita demokratian suhteen jäljessä ollut Suomi siirtyi niiden edelle. Suomessa naiset saivat ensimmäisinä Euroopassa sekä vaalioikeuden että -kelpoisuuden, ja uuteen eduskuntaan valitut 19 naisedustajaa olivat maailman ensimmäiset naispuoliset kansanedustajat. Säätyvaltiopäivien ajan lopulla äänioikeutettuja oli Suomessa noin 126 000, mutta ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1 272 873, eli eduskuntauudistus kymmenkertaisti valitsijakunnan. Myös moderni puoluelaitos syntyi Suomessa yleisen äänioikeuden myötä vuoden 1906 aikana.[39]

Yleisen äänioikeuden toteuttaminen kunnallisvaaleissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siinä missä kunnallisvaalit olivat säätyvaltiopäivien aikana olleet valtiollisia vaaleja demokraattisemmat, kääntyi tilanne vuoden 1906 uudistuksen myötä päinvastaiseksi. Edelleen tulojen mukaan porrastettua kunnallista äänioikeutta pidettiin Euroopan vanhanaikaisimpana.[40] Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden toteuttaminen myös kunnallisella tasolla kuitenkin lykkääntyi vielä vuosikymmenellä. Eduskunta hyväksyi asiaa koskevan lain jo vuonna 1908 pääasiassa vanhasuomalaisten ja sosiaalidemokraattien äänin 146–41, mutta amiraalisenaatti viivytteli sen esittelyä keisarin vahvistettavaksi vuoteen 1914 saakka. Lopulta antamassaan lausunnossa senaatti totesi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ”epäoikeudenmukaiseksi” ja hallitsija jätti lain vahvistamatta.[14]

Vasemmistoenemmistöinen eduskunta hyväksyi heinäkuussa 1917 uudet yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat kunnallislait, joissa lisäksi oli äänioikeusikärajana 20 vuotta ja mahdollisuus kunnallisiin kansanäänestyksiin.[14] Venäjän väliaikainen hallitus ei vahvistanut näitäkään lakeja, vaan hajotti eduskunnan valtalain vuoksi. Kahdeksan tunnin työaikalain ohella kunnallislakien toimeenpano oli samana syksynä yhtenä päävaatimuksista sosiaalidemokraattien ”Me vaadimme” -ohjelmassa, jonka toteuttamiseksi järjestettiin marraskuussa uusi yleislakko. Julistauduttuaan 15. marraskuuta korkeimman vallan haltijaksi Suomessa uusi eduskunta vahvisti välittömästi nämä lait.[41][42]

Ensimmäiset yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat kunnallisvaalit päästiin sisällissodan vuoksi järjestämään vasta joulukuussa 1918, mutta tuolloisen käytännön mukaisesti niissäkin valittiin vasta kolmannes valtuutetuista. Kokonaisuudessaan yleisellä äänioikeudella valitut valtuustot saatiin siis vasta vuoden 1920 kunnallisvaalien myötä. Lisäksi porvarienemmistöinen eduskunta poisti vuoden 1919 aikana kunnallisvaalilaeista niiden radikaaleimmat piirteet: äänioikeusikäraja nostettiin ensin 24:een ja tasattiin sitten 21:een vuoteen, minkä lisäksi kansanäänestysten mahdollisuus poistettiin. On arveltu, että kunnallisen demokratian puuttumisella oli merkittävä vaikutus sisällissotaan johtaneeseen kehitykseen, sillä varsinkin syksyllä 1917 harvainvaltaisten valtuustojen ja järjestäytyneen työväestön välit kiristyivät monilla paikkakunnilla hyvin jyrkiksi.[14]

Yleiseen äänioikeuteen jääneet rajoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys rajasi vielä muutamat ryhmät äänioikeuden ulkopuolelle. Ilman äänioikeutta jäivät vakinaisessa sotapalveluksessa olevat, holhouksen alaiset, kolmen edellisen vuoden aikana hengillekirjoittamattomina olleet, kruununverot kahden edellisen vuoden aikana maksamatta jättäneet (muusta syystä kuin todistetun köyhyyden vuoksi), vakinaista vaivaishoidon apua nauttivat, omaisuutensa velkojille luovuttaneet (”kunnes hän on pesäntilansa valalla vahvistanut”), kolmen edellisen vuoden aikana irtolaisuudesta tuomitut, tuomion nojalla kansalaisluottamusta vailla olleet sekä edellisen kuuden vuoden aikana vaalirikoksesta kuten äänten myymisestä tai ostamisesta tuomitut.[43]

Suurin osa rajoituksista perustui siihen, että jonkinasteisen taloudellisen itsenäisyyden katsottiin edelleen olevan välttämätön edellytys yhteiseen päätöksentekoon osallistumiselle. Monet niistä poimittiin suoraan vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksestä. Sosiaalidemokraatit arvostelivat erityisesti köyhiin kohdistuneita rajoituksia. Henkikirjoitusehto katsottiin välttämättömäksi, sillä Suomessa ei ollut muuta yleistä väestökirjanpitoa, mutta varsinkin vailla vakituista asuinpaikkaa olleet ja runsaasti matkustavat jäivät helposti pois henkikirjoista. Muutkin ihmiset joutuivat lain vuoksi henkikirjoittajien erehdysten ja mielivallan armoille – esimerkiksi kansanedustaja Matti Helenius-Seppälä ei voinut vuoden 1909 vaaleissa asettua uudelleen ehdolle, sillä hänen nimensä puuttui vahingossa henkikirjasta. Myös äänioikeusikärajan nosto karsi huomattavasti äänioikeutettujen joukkoa. Rajoitusten kohteeksi joutuneiden tarkkaa osuutta on mahdotonta laskea, mutta henkikirjojen ja kirkonkirjojen vertailulla sen on arveltu olleen 1900-luvun alussa noin 11–15 prosenttia äänioikeusikäisistä. Verojen maksamattomuus ja vaivaishoidon apu karsivat noin 140 000 äänestäjää, loput rajoitukset koskettivat pienempää joukkoa.[44] Myös vangit olivat pitkään käytännössä vailla äänioikeutta, sillä vankiloissa ei ollut äänestysmahdollisuutta.lähde?

Sosiaaliset äänioikeuden menettämisperusteet eli verojen maksamatta jättäminen ja vaivaishoito puuttuivat vuonna 1917 säädetyistä kunnallislaeista, mutta ne lisättiin niihin jo vuonna 1919 valtiollisia vaaleja vastaavasti. Konkurssitilaa ja irtolaisuustuomiota ei kuitenkaan lisätty kunnallisen äänioikeuden rajoitusehtoihin.[45] Vuosina 1930–1944 olivat lisäksi voimassa niin sanotut kommunistilait, jotka epäsivät vaalikelpoisuuden ”yhteiskuntajärjestykselle vaaralliseen yhdistykseen” kuuluneilta.[46]

Myöhemmät laajennukset äänioikeuteen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äänioikeuden menetysperusteet poistettiin myöhemmin valtiopäiväjärjestyksestä yksi kerrallaan: konkurssitila ja maksamattomat kruununverot vuonna 1928 (uuden valtiopäiväjärjestyksen yhteydessä), vakinainen sotapalvelus ja köyhäinhoito 1944, kansalaisluottamuksen puuttuminen 1969 ja holhouksenalaisuus, irtolaisuustuomio sekä hengillekirjoittamattomuus 1972.[47][48] Kunnallisen äänioikeuden menettämisperusteina verojen maksamattomuus ja köyhäinhoidon apu säilyivät vuoteen 1948, joskin ensimmäinen ehto oli poikkeussäädöksellä poissa käytöstä jo vuosien 1945 ja 1947 kunnallisvaaleissa.[45] Vaalirikoksista tuomittu vaalioikeuden menettäminenkin poistui rajoitusperusteena kunnallislaista vuonna 1976 ja viimein 1995 myös valtiollisista vaaleista viimeisenä äänioikeuden rajoitusperusteena – ikärajaa ja kansalaisuusehtoa lukuun ottamatta.[48] Vaalikelpoisuuden esteistä ovat edelleen jäljellä vajaavaltaisuus (ent. holhouksenalaisuus) sekä eduskuntavaalien osalta sotilasvirassa toimiminen.[49]

Kunnallisvaalien äänioikeusikäraja oli ollut jo vuodesta 1919 21 vuotta, mutta valtiollisissa vaaleissa se laskettiin takaisin 21 vuoteen vasta 1944. 1960- ja 1970-luvuilla äänestysikärajaa alennettiin vielä neljästi: kunnallisvaalien äänioikeusikäraja alennettiin 20 vuoteen 1968 ja valtiollisten vaalien 1969; vaalioikeuden ikäraja laskettiin kaikissa vaaleissa 18 vuoteen vuonna 1972 ja myös vaalikelpoisuuden vuonna 1976. Vuonna 1995 siirrettiin vielä äänioikeuden määräytymispäivä vaalivuotta edeltävän vuoden viimeisestä päivästä itse vaalipäivään, mikä keskimäärin alensi ikärajaa noin puolella vuodella. Pikemminkin ikärakenteen muutoksen kuin äänioikeusikärajan alentamisen vuoksi on äänioikeutettujen suhteellinen osuus väestöstä kasvanut suuresti: vuonna 1907 heitä oli 45,0 %, vuonna 2003 jo 80,9 %.[50]

Vuonna 1955 tehty lainmuutos mahdollisti oteäänestyksen sairaaloissa, Suomen ulkomaisissa edustustoissa ja suomalaisissa laivoissa merellä. Oteäänestys korvattiin vuonna 1969 ennakkoäänestyksellä, joka 1972 määrättiin toimitettavaksi myös suljetuissa laitoksissa, kuten mielisairaaloissa, vankiloissa ja työlaitoksissa. Näin myös suljettujen laitosten asukkaat saivat tosiasiallisen äänioikeuden.[51] Henkikirjojen korvaaminen uudella väestörekisterillä mahdollisti toisen vuoden 1972 lainmuutoksen, jolla annettiin äänioikeus valtiollisissa vaaleissa myös ulkomailla asuville Suomen kansalaisille. Tämä oli ensi kertaa käytössä vuoden 1975 eduskuntavaaleissa.[52] Kunnallisvaalien äänioikeus laajennettiin 1976 koskemaan myös Suomessa vähintään kaksi vuotta asuneita muiden Pohjoismaiden kansalaisia ja 1991 kaikkia vähintään neljä vuotta maassa asuneita ulkomaalaisia. Vuonna 1995 kaikkien Euroopan unionin maiden sekä Islannin ja Norjan Suomessa asuvat kansalaiset saivat kunnallisen äänioikeuden samoilla ehdoilla kuin Suomen kansalaisetkin.[53]

Vuonna 2010 oikeusministeri Tuija Brax asetti julkisen keskustelun vuoksi työryhmän selvittämään mahdollista äänioikeusikärajan alentamista 16 vuoteen kunnallisvaaleissa. Työryhmä ei mietinnössään ottanut kantaa siihen, tulisiko muutos toteuttaa.[54][55][56][57]

Äänioikeuden kieltoperusteiden ja muiden esteiden voimassaolo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Äänioikeuden estänyt syy[58] Käytössä valtiollisissa vaaleissa Käytössä kuntavaaleissa
Konkurssi 1906−1928 Sai äänestää.
Maksamattomat kruununverot tai kunnalliset maksut edellisen kahden vuoden aikana
(muusta syystä kuin todistetun köyhyyden vuoksi) 		1906−1928 1919−1948
Vakituinen sotapalvelus 1906−1944 Sai äänestää.
Vakituinen köyhäinhoito 1906−1944 1919−1948
Ulkomailla asuminen/oleskelu (ei äänestysmahdollisuutta) 1906–1955 1917−1955
Sairaalassa tai kunnalliskodin sairasosastolla olo (poislukien mielisairaalat ja mielisairasosastot)
(ei äänestysmahdollisuutta) 		1906–1955 1917−1955
Kunnalliskodin yleisosastolla olo (ei äänestysmahdollisuutta) 1906–1969 1906–1964
Kansalaisluottamuksen menettäminen 1906−1969 1917−1969
Irtolaisuus (voimassa 3 vuotta pakkotyölaitostuomion jälkeen) 1906−1972 1919
Holhouksenalaisuus 1906−1972 1917−1972
Hengillekirjoittamattomuus (ei väestökirjanpidossa) 1906−1972 1917−1990
Pakko-asuminen mielisairaalassa, alkoholistihuoltolassa, pakkotyölaitoksessa tai vankilassa
(ei äänestysmahdollisuutta) 		1906−1972 1917−1972
Pakko-asuminen palvelutalossa tai kehitysvammahuoltolassa (ei äänestysmahdollisuutta) 1906 − 1980-luvun aikana 1917 − 1980-luvun aikana
Kodista poistumisen estävä vamma tai pitkäaikaissairaus (ei kotiäänestysmahdollisuutta) 1906–1988 1906–1988
Pidetään mielenvikaisena (laiton käytäntö) 1900-luvun alku –1980-luvun loppu?lähde? 1900-luvun alku –1980-luvun loppu?lähde?
Vaalirikos 1906−1995 1917−1976
Ulkomailla asuminen/oleskelu, jos ei pääsyä Suomen edustustoon (ei äänestysmahdollisuutta)[59] 1906–2017 1917−2017
Ei Suomen kansalainen (sis. Suomen romanit vuoteen 1919[60]) 1906 – yhä voimassa 1917–1976/1991

Äänioikeus muissa vaaleissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seurakuntavaalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaaleissa äänioikeus määräytyi vuoden 1869 kirkkolain mukaisesti perheittäin ja perheenpää äänesti koko perheen puolesta. Äänimäärä oli sidottu siihen osuuteen, jolla perhe osallistui papin palkkaukseen, mutta kenelläkään ei saanut olla enempää kuin 1/6 seurakunnan äänistä. Yleinen äänioikeus tuli seurakuntavaaleihin kirkolliskokouksen päätöksellä 1913. Äänioikeus oli muutoin yhtäläinen, paitsi että yli 40-vuotiaat saivat yhden lisä-äänen ja yli 10 vuotta naimisissa olleet toisen. Naiset hyväksyttiin vaalikelpoisiksi muihin kirkon luottamustehtäviin paitsi kirkolliskokousedustajiksi vuonna 1923. Järjestelmä korvattiin täysin yhtäläisellä äänioikeudella 1953.[61] Vuonna 2008 säädetyllä lailla äänioikeusikäraja alennettiin kirkollisissa vaaleissa kirkkoherranvaalia lukuun ottamatta 16 vuoteen.[62]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Minna Harjula: Kelvoton valtiokansalaiseksi? Yleisen äänioikeuden rajoitukset ja äänioikeusanomukset Suomessa 1906–1917. Historiallinen aikakauskirja, 2006, 104. vsk, nro 4, s. 368–381. Artikkelin verkkoversio.
  • Juhani Mylly: Edustuksellisen kansanvallan läpimurto. Helsinki: Suomen eduskunta (Edita), 2006. ISBN 951-37-4541-4
  • Aki Rasilainen: Oikeudellinen argumentointi politiikassa: Suomalaisen legalismin poliittinen historia. (Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 257) Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 2004. ISBN 951-855-232-0
  • Lauri Tarasti: Suomen vaalilainsäädäntö. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1990. ISBN 951-37-0099-2
  • Lauri Tarasti: Vaali- ja puoluelainsäädäntö. Helsinki: Edita, 2006. ISBN 951-37-4513-9
  • Vesa Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Kansanvalta koetuksella (Vares, Uola & Majander). Suomen eduskunta (Edita), Helsinki 2006. ISBN 951-37-4541-4
  • Suomen historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0
  • Suomen historia 6: Romantiikasta modernismiin; rajamaasta tasavallaksi. Weilin+Göös: WSOY, 1987. ISBN 951-35-2495-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 76.
  2. ↑ a b Suomen historian pikkujättiläinen, s. 274–275.
  3. ↑ Rasilainen 2004, s. 57–58, 68.
  4. ↑ Mylly 2006, s. 32–33.
  5. ↑ Mylly 2006, s. 148.
  6. ↑ Mylly 2006, s. 33, 36–38.
  7. ↑ a b Mylly 2006, s. 38–40.
  8. ↑ a b Mylly 2006, s. 41–45, 52, 63.
  9. ↑ Rasilainen 2004, s. 82–84.
  10. ↑ Mylly 2006, s. 40.
  11. ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 496–497.
  12. ↑ a b Mylly 2006, s. 45–46.
  13. ↑ a b Suomen historian pikkujättiläinen, s. 497–498.
  14. ↑ a b c d e Jorma Kallenautio: Kunnallinen äänioikeus, Suomen historia 6, s. 282–283.
  15. ↑ Rasilainen 2004, s. 73–74, 84.
  16. ↑ Mylly 2006, s. 34–35.
  17. ↑ Mylly 2006, s. 29–30, 226.
  18. ↑ Rasilainen 2004, s. 68, 71, 79–80, 84–85.
  19. ↑ Mylly 2006, s. 50–51, 53.
  20. ↑ Mylly 2006, s. 39, 57–59, 61–62, 72.
  21. ↑ a b Mylly 2006, s. 67–73.
  22. ↑ Naisten äänioikeutta esittäneille muistolaatta Kuopioon (tilaajille) Helsingin Sanomat 29.2.2000. Viitattu 24.9.2021.
  23. ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 538.
  24. ↑ Mylly 2006, s. 77–78.
  25. ↑ Mylly 2006, s. 88.
  26. ↑ Mylly 2006, s. 102.
  27. ↑ a b c Rasilainen 2004, s. 65, 123–125, 149, 151, 155, 164, 173.
  28. ↑ Mylly 2006, s. 63–64, 79.
  29. ↑ Mylly 2006, s. 72–73.
  30. ↑ Mylly 2006, s. 91–93, 255–256.
  31. ↑ Engman, Max: Pitkät jäähyväiset. Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen, s. 243. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34880-2
  32. ↑ Mylly 2006, s. 80–83, 93–103.
  33. ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 561–565.
  34. ↑ Mylly 2006, s. 103–111.
  35. ↑ Mylly 2006, s. 142–148.
  36. ↑ Mylly 2006, s. 121–129, 166–187.
  37. ↑ Mylly 2006, s. 190–193, 223–249.
  38. ↑ Suomen historian pikkujättiläinen, s. 566.
  39. ↑ Mylly 2006, s. 148, 189–190, 254, 292.
  40. ↑ Harjula 2006, s. 369.
  41. ↑ Vares 2006, s. 68, 70, 81–82.
  42. ↑ Suomen historia 6, s. 304–305.
  43. ↑ Mylly 2006, s. 150, 305–306.
  44. ↑ Harjula 2006, s. 369–375, 379.
  45. ↑ a b Tarasti 1990, s. 56–57.
  46. ↑ Tarasti 2006, s. 49.
  47. ↑ Harjula 2006, s. 368.
  48. ↑ a b Tarasti 2006, s. 17, 34–35.
  49. ↑ Suomen perustuslaki 27 § Finlex.fi. Viitattu 27.12.2011.
  50. ↑ Tarasti 2006, s. 18–20, 26, 31–32.
  51. ↑ Tarasti 2006, s. 40–41.
  52. ↑ Tarasti 2006, s. 9, 30, 32–33.
  53. ↑ Tarasti 2006, s. 31.
  54. ↑ Kunnallisvaalien äänestysikärajasta tehdään selvitys oikeusministeriössä[vanhentunut linkki] Oikeusministeriö 19.8.2008. Viitattu 29.12.2011.
  55. ↑ Äänioikeusikärajan laskemista kunnallisvaaleissa selvitetään (Arkistoitu – Internet Archive) Oikeusministeriö 26.1.2010. Viitattu 29.12.2011.
  56. ↑ Äänestysikärajan alentaminen voisi osaltaan aktivoida nuoria osallistumaan[vanhentunut linkki] Oikeusministeriö 8.6.2010. Viitattu 29.12.2011.
  57. ↑ Lausunnot ja kannanotot äänestysikärajan alentamisesta koottu yhteen (Arkistoitu – Internet Archive) Oikeusministeriö 24.1.2011. Viitattu 29.12.2011.
  58. ↑ Köyhä, kelvoton, kansalainen? Köyhäinapu yleisen äänioikeuden esteenä Suomessa - PDF (s. 5 (PDF:n s. 2), s. 13 (PDF 10) sairaala ja sairasosasto s. 15 (PDF 12), laitokset, kotiäänestys s. 16 (PDF 13) prosenttiosuus) Janus 1/2010. docplayer.fi. Viitattu 1.10.2017.
  59. ↑ Kirjeäänestys ulkomailla tulee mahdolliseksi Valtioneuvosto. Viitattu 5.3.2018.
  60. ↑ Internetix-materiaali Opit-ympäristöön materiaalit.internetix.fi. Viitattu 5.3.2018.
  61. ↑ Seurakuntavaalit neljän vuoden välein (Arkistoitu – Internet Archive) Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 29.12.2011.
  62. ↑ Lakimuutos – Äänioikeus 16-vuotiaille[vanhentunut linkki] Seurakuntavaalit 2010. Viitattu 29.12.2011.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_äänioikeuden_historia&oldid=22835212”