Ydinaseohjelmat eri maissa
Ydinaseohjelma on hanke, jonka avulla maa pyrkii hankkimaan itselleen ydinaseen. Ydinaseita on ainakin Yhdysvalloilla, Venäjällä, Britannialla, Ranskalla, Kiinalla, Intialla, Pakistanilla ja Pohjois-Korealla. Lisäksi Israelilla uskotaan olevan ydinase, jota se ei itse ole tunnustanut. Monilla muilla mailla uskotaan olevan kyky tehdä ydinaseita ja osalla niistä epäillään olevan ydinaseita kehittäviä ohjelmia.
Yhdysvaltain ydinaseohjelma
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Manhattan-projekti
Yhdysvallat kehitteli ydinasetta 1942–1945 Los Alamosissa fyysikko Robert Oppenheimerin ja kenraali Leslie Grovesin johdolla niin sanotussa Manhattan-projektissa. Huippusalainen projekti työllisti tuhansia ihmisiä. Ensimmäinen ydinase, Plutoniumpommi lempinimeltään The Gadget (”Vempain”), räjäytettiin 5:30 aamulla 16. heinäkuuta 1945 Alamogordossa, New Mexicossa. Tämä ensimmäinen koe tunnetaan nimellä Trinity.[1] Pommi räjäytettiin terästornissa. Räjähdyksen aiheuttamassa kuumuudessa hiekka ja kivi muuttuivat kraatterissa lasiksi. Räjähdysvoimaltaan pommi vastasi noin 20 kilotonnia TNT:tä.
Myöhemmin sitä että Yhdysvallat käytti ydinpommia on kritisoitu ja jotkut uskovat Yhdysvaltain käyttäneen ydinasetta vain testatakseen Manhattan-projektin tuloksia.
Neuvostoliiton ydinaseohjelma
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Venäjän joukkotuhoaseet
Venäjällä on 15 ydinkäyttöistä sukellusvenettä. Ensisija on pelotusvaikutuksessa.[2]
Toisen maailmansodan jälkeen Josif Stalin halusi Neuvostoliitolle ydinaseita, ja maa räjäyttikin yhdysvaltalaisen ydinaseen kopion vuonna 1949. Yhdysvaltalaisessa ydinohjelmassa mukana ollut Klaus Fuchs oli David Greenglassin ohella, antanut Neuvostoliitolle tietoja ydinaseista. Muiden ohella olivat Lise Meitner sekä Niels Bohr antaneet tukevia eli ydinaseen rakentamisen mahdollisuutta vahventavia tietoja Neuvostoliiton tiedusteluagenteille.[3] Ydinaseita kokeillut ryhmä testasi lämpöydinelementtejä sisältänyttä pommia vuonna 1953, ja varsinaista todellista Teller-Ulam -rakenteista vetypommia vuonna 1955. Neuvostoliitto alkoi kehitellä ohjuksia 1940-luvulla, ja päätyi mannertenvälisiin ohjuksiin 1950-luvun lopussa.
Venäjän atomienergiajärjestön mukaan Neuvostoliitto teki aikavälillä 29. elokuuta 1949–1990 keskimäärin yhden kokeen 23 päivän välein eli yhteensä 715 atomipommikoetta. Noin 500 koetta tehtiin Semipalatinskissa Kazakstanissa ja yli 130 koetta ja yli 220 räjäytystä Novaja Zemljalla aikavälillä 1955–1990. Andrei Sakharov yritti estää kokeita radioaktiivisuuden leviämisen estämiseksi.[4]
Helmikuussa 1989 tunnettu kazakstanilainen runoilija Olzhas Suleimenov kertoi julkisesti radioaktiivisista aineista ja muista myrkyistä. Hän uhkasi julkisesti kaivostyöläisten lakolla, jos ydinkokeita ei lopeteta. Elokuussa 1989 Kazakstanissa 50 000 ihmistä osallistui Hiroshiman muistoksi järjestettyyn mielenosoitukseen. Ihmiset heittivät kiviä koealueelle. Kazakstanilaisen tavan mukaan kivien heitto ajaa pahat voimat pois. Presidentti Nursultan Nazarbajev sulki koealueen 29. elokuuta 1991.[4]
Moskova päätti siirtää Semipalatinskin kokeet vuonna 1989 Novaja Zemljalle Kazakstanin vastustuksen vuoksi. Kanada, Norja, Ruotsi ja Suomi esittivät huolensa kokeista. Novaja Zemljalla tehtiin maailman suurimpia atomiräjäytyksiä. Alueella on myös radioaktiivisten aineiden dumppausta, käytetyn polttoaineen varastointia ja uponneita ydinsukellusveneitä. Ulla Klötzerin mukaan Jäämeren radioaktiivinen saastuminen on merkittävää. Viimeinen koe Novaja Zemljalla oli vuonna 1990. Alueella syöpätapaukset ovat lisääntyneet. Radioaktiivisuutta on vuotanut Novaja Zemljalta Ruotsiin ainakin vuosina 1987 ja 1984. Huhtikuussa 1992 tiedemiehet raportoivat tuhansista radioaktiivisten päästöjen aiheuttamista hylkeiden kuolemista Venäjällä Jäämeren rannikolla.[4]
Britannian ydinase
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Yhdistyneen kuningaskunnan joukkotuhoaseet
Britannia alkoi kehitellä omaa ydinasettaan sodan jälkeen. Ensimmäinen fissiopommi koeräjäytettiin vuonna 1952. Fuusiopommin kehittely oli hankalampaa, mutta sekin saatiin räjäytettyä täysitehoisena vuonna 1957. Edeltävästi kehitettiin, kiihdytettyyn fissioon perustuva ydinpommi, joka oli tavanomaista fissio-asetta huomattavasti voimakkaampi.[5]
Britannia teki 45 atomipommikoetta vuosina 1952–1958 Australiassa ja omistamillaan Tyynenmeren saarilla. Australiassa tehtiin 12 koetta ilmakehässä. Aboriginaaleja siirrettiin heidän pyhiltä mailtaan kokeiden vuoksi, mikä aiheutti sosiaalisia ongelmia. Radioaktiivisen saastumisen vuoksi palaaminen kotiseudulle myöhemmin ei taannut perinteistä elintapaa. Suuri osa maailman uraanista louhitaan aboriginaalien mailta Australiassa. Lisäksi britit ovat suunnitelleet ydinjätteidensä hautaamista aboriginaalien maille. Vuosina 1957–1958 britit altistivat 551 Uuden-Seelannin merisotilasta ydinkokeelle 80–200 kilometrin päässä suojanaan puuvillahuppu ja tummat lasit. Britit kiistävät sotilaiden altistuksen radioaktiivisuudelle. Yhteensä 551:stä koehenkilöstä oli vuonna 2006 elossa 160 henkeä. Monet sotilaista kuolivat 30–40 vuoden iässä. Veteraanien lapsista 50 prosenttia kärsii geneettisistä vaurioista (vertailuryhmässä 2,5 prosenttia).[4]
Britit antoivat vuonna 1958 Joulusaaret yhdysvaltalaisten ydinkoealueeksi. Yhdysvaltalaiset tekivät Joulusaarilla 25 räjäytystä. Britannia ja Yhdysvallat tekivät atomiaseyhteistyötä vuosina 1962–2000. Britit osallistuivat 30 ydinkokeeseen Nevadan koealueella.[4]
Ranskan ydinase
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Ranskan joukkotuhoaseet
1930-luvulla Ranska oli eräs kaikkein kehittyneimpiä maita radiologiassa eli radioaktiivisuuteen liittyvässä tutkimuksessa. Sorbonnen yliopisto oli eräs keskeinen tutkimustaho, jossa mm. Curiet vaikuttivat. Tuohon aikakauteen liittyi ajatus radioaktiivisuuden "parantavasta voimasta". Erityisesti radium oli hyvin tutkittu ja suosittu aine tuolloin. Joitakin tutkijoita siirtyi Englantiin ja Yhdysvaltoihin.
Ranska räjäytti ensimmäisen ydinlatauksensa Algeriassa vuonna 1960 nimellä Gerboise Bleue (”Sininen hyppyrotta”) noin 70 kilotonnin voimalla. Pommin arveltiin olevan amerikkalaisen kehittyneen fissiopommin vakoilemalla saatu kopio, mikä selitti ensimmäisen kokeen poikkeuksellisen suuren räjähdystehon. 24. elokuuta 1968 Ranska räjäytti Tyynenmeren Fangataufan atollilla ilmakehässä Canopus-nimisen vetypommin 2,6 megatonnin voimalla.
Ranskan kehittäessä omia ydinaseitaan, sitä kritisoitiin myös YK:ssa. Myös Ranskan suorittaessa ydinkokeitaan sodan alaisessa Algeriassa kritisoitiin voimakkaasti. Vuoteen 1963 mennessä oli Ranska suorittanut 4 eri ydinkoetta, jotka enimmäkseen tehtiin Regganen lähistöllä. Ranska kävi samaan aikaan Algerian sotaa alueella.
Ranska teki atomipommikokeita 3. joulukuuta 1960 – 27. tammikuuta 1996 yhteensä 210 kappaletta eli keskimäärin 63 päivän välein. Pääosa kokeista tehtiin Ranskan Polynesiassa. Mururoan atolleilla tehtiin 175 koetta, Fangataufan-atollilla 12 koetta ja Algeriassa lähteestä riippuen 14–17 koetta. Ranskan ydinohjelma on tiukan salailun kohde.[4] Ranska on onnistunut kehittämään boosted fission -tekniikkaan (ei lämpöydinpommi) perustuvista ydinaseistaan, hyvin keveitä (omamassa 700 kg ja sen allekin) ja suhteellisen voimakkaita (100–120 kT).[6]
Ranska on poistanut käytöstään kiinteät ydinaseiden laukaisujen tukikohdat. Ranskan ydinasepelote nojaa 2010-luvun lopulla ASMP-ohjuksiin, jotka laukaistaan lentokoneista, sekä M4 -tyypin pitkän kantaman (kantama n. 5 000 km) strategisiin monikärkisiin ydinohjuksiin. Ne voidaan laukaista ydinsukellusveneistä, joita Ranskan laivastolla on 4 kpl.
Kiinan ydinase
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Kiinan joukkotuhoaseet
Kiina alkoi havitella ydinasetta 1955–1956. Neuvostoliitto toimitti Kiinaan ydintekniikkaa ja ohjuksia kunnes maiden välit katkesivat vuonna 1960. Kiina osti myös lännestä ydinteknisiä osia. Kiina pohjasi pomminsa kehittelyssä alussa helpompana pidettyyn uraaniin, ei plutoniumiin. Kiina räjäytti ensimmäisen ydinalatauksensa vuonna 1964 ja alkoi pian kehitellä vetypommia. Se näkyi parissa vuonna 1966 tehdyssä kokeessa, joissa oli mukana lämpöydinelementtejä. Kiina räjäytti täysitehoisen vetypommin vain kolmen vuoden kuluttua vuonna 1967.
Kiina on tehnyt vähintään 64 atomipommikoetta 16. lokakuuta 1964 alkaen. Kiinan koealue on Lop Norissa Xinjiangin alueella Tiibetin läheisyydessä. Alue on uiguurien kotiseutu. Aluetta käytetään myös radioaktiivisten aineiden dumppaukseen. Ulla Klötzerin mukaan alueella on ekologinen katastrofi radioaktiivisuuden vuoksi. Uiguurien mukaan leukemia on seitsemän kertaa yleisempää kuin muualla Kiinassa. Uiguurit ovat protestoineet kokeita vastaan. Vuonna 1986 maanalaisen kokeen radioaktiivinen pilvi havaittiin Yhdysvalloissa asti.[7]
Israelin salainen ydinase
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Israelin joukkotuhoaseet
CIA:n mukaan Israel aloitti onnistuneen ydinaseiden tuotannon vuonna 1968. Yhdysvaltain tiedustelujärjestöjen arvioiden mukaan Israelilla oli 1990-luvun loppupuolella 75–140, joidenkin mukaan jopa 400 ydinasetta.[8][9]
Vuonna 1975 P.W. Botha allekirjoitti Israelin puolustusministerin Shimon Peresin kanssa salaisen sotilasyhteistyösopimuksen. Israel myi Etelä-Afrikkaan aseita vuosien 1974–1993 välisenä aikana vuosittain 600 miljoonan dollarin arvosta, mikä teki Etelä-Afrikasta Israelin toiseksi tai kolmanneksi suurimman kauppakumppanin. Sasha Polakow-Suranskyn mukaan asekaupan kokonaisarvo ajanjakson aikana oli yli kymmenen miljardia dollaria. Etelä-Afrikka toimitti Israeliin 500 tonnia uraania sen ydinaseohjelmaa varten ja vastavuoroisesti Israel myi Etelä-Afrikalle 30 grammaa tritiumia neutronipommin rakentamiseksi. Syyskuussa 1979 maiden arvellaan suorittaneen yhteistyössä ydinkokeen Etelä-Atlantilla.[10] Todisteena ydinkokeesta pidetään alkuperältään tuntemattomaksi jäänyttä ns. Etelä-Atlantin välähdystä 22. syyskuuta 1979, jonka amerikkalainen Vela Hotel satelliitti havaitsi. Muita todisteita ei ole.
Israel on ydinsulkusopimuksen ulkopuolella.[11] Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA antoi 2009 päätöslauselman Israelin ydinaseiden tarkastamisesta. Israel kieltäytyi yhteistyöstä IAEA:n kanssa; Israelin edustaja antoi lausunnon, ettei ”Israel tule miltään osin toimimaan päätöksen mukaan, jonka ainoa tarkoitus on vahvistaa poliittisia vihamielisyyksiä ja jakoa Lähi-Idässä.”[12]
Intian ydinase
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Intian joukkotuhoaseet
Vuonna 2003 Intialla arvioitiin olevan asekelpoista uraania 7–100 atomiräjäytykseen. Intia ei ole allekirjoittanut ydinsulkusopimusta. Intia teki Tharin autiomaassa ensimmäinen ydinkokeen toukokuussa 1974 ja viisi koetta toukokuussa 1998. Jälkimmäiset kokeet tehtiin varoitukseksi Pakistanille ja Kiinalle. Räjäytysalueesta 3,5 km:n päässä oli asutusta. Kyläläisiä ei evakuoitu. Sotilaat kehottivat ennakkoon asukkaita pysymään rakennusten ulkopuolella. Maa tärisi ja kyläläiset näkivät pölyspiraalin horisontissa. He kuulivat radiosta jälkeenpäin mistä oli kyse. Asukkaat ovat tyytymättömiä saamiinsa 100–200 dollarin korvauksiin materiaalivahingoista. Eläimiä sairastui paljon. Asukkaat ovat huolissaan terveyshaitoista. Seurantatutkimuksia ei ole tehty. Lääkäreiden mukaan välittömät terveysongelmat johtuivat lämpimästä kesästä.[7]
Kun Kiina räjäytti ensimmäisen fissiopomminsa vuonna 1964, sen kanssa huonoissa väleissä olleessa Intiassa jotkut tahot halusivat maan kehittävän oman ydinaseensa. Intia hankki jo 1960-luvulla plutoniumin jälleenkäsittelylaitoksen, jollainen käy aseluokan plutoniumin tuotantoon. Intia aloitti ydinaseohjelmansa vuonna 1971 käydyn Intian-Pakistanin sodan jälkeen. Vuonna 1972 Indira Gandhi määräsi ydinaseen rakennettavaksi. Maan tiedemiehet rakensivatkin plutoniumpohjaisen fissiopommin parissa vuodessa. Pommi oli yksinkertaistettu, pienempitehoinen versio yhdysvaltalaisesta Nagasakissa räjähtäneestä Fat Manista. Vuonna 1974 pommi räjäytettiin 107 metrin syvyydessä Pokhranin alueella Tharin autiomaan pinnan alla Luoteis-Intiassa Rajasthanin osavaltiossa. Pommi synnytti maan pinnalle 60 metrin läpimittaisen kraatterin. Intialaiset sanoivat pommin räjähtäneen 12 kilotonnin voimalla, mutta todellisuudessa pommin räjähdysteho lienee ollut yksinkertaisen rakenteen takia vain 4–8 kilotonnia. Pommikoetta on kutsuttu muun muassa nimillä Pokhran-1 tai ”Hymyilevä Buddha”. Virallisesti Intia sanoi koetta ”Rauhanomaiseksi ydinräjäytykseksi”. Siinä suhteessa se oli totta, että Intia ei kyennyt käyttämään koekappaletta maaliin kuljetettavana taistelukärkenä.
Tämän jälkeen Intian tiedemiehet kehittelivät ydinasetta salassa muun muassa lentokonepommeihin ja ohjuksiin sopiviksi. Intian ydinaseohjelma kehittyi hitaasti, ja Intialla oli ensimmäinen taistelukärjeksi soveltuva ydinpommi vasta 1986–1988. Maa alkoi rakentaa ydinarsenaalia vastauksena Pakistanin ohjelmaan vuonna 1989. Intia alkoi kehittää vetypommia 1980-luvulla ja lienee saanut sen valmiiksi 1995. 80-luvun lopulla Intian ohjusohjelma alkoi edetä vauhdilla.
Vuonna 1998 Intian kansallismielisen BJP-puolueen vetämä hallitus päätti julistaa maan ydinasevallaksi ja tehdä ydinkokeita. Niinpä toukokuun puolivälissä 1998 tehtiin operaatio Shakti eli ”Voima”-niminen koesarja. Tällöinkin Intia liioitteli joidenkin kokeidensa tehoa.
Ensimmäinen lataus, joka oli kiihdytetty fissiopommi tai pieni fuusioase, räjähti ehkä noin 15–30 kilotonnin voimalla, mutta intialaiset ilmoittivat räjähdystehoksi 45 kilotonnia. Sen sijaan 12 kilotonnin plutoniumpohjainen fissiopommi lienee räjähtänyt oikein. Kokeiden perusteella on selvää, että Intia onnistui kehittämään muutamia ydinasetyyppejä. Intia ilmoitti kokeiden jälkeen, ettei se tule käyttämään ydinaseitaan koskaan ensin.
Pakistanin ydinase
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Pakistanin joukkotuhoaseet
Pakistan alkoi kehittää omaa ydinasettaan vuonna 1972, jolloin maan silloinen johtaja Zulfikar Ali Bhutto määräsi maansa tiedemiehet hankkimaan ydinaseita. Intia räjäytti oman ydinlatauksensa jo 1974. Pakistanin ohjelma huomattiin 1970-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin länsimaat, muun muassa Ranska vetäytyivät ydinyhteistyöstä. Pakistanilainen metallurgian insinööri Abdul Qadeer Khan hankki 1970-luvulla Belgiasta uraanin rikastamiseen sopivan sentrifugin piirustukset, ja nousi maan ydinaseohjelman johtoon vuonna 1976. Pakistan osti ydinteknologiaa Kiinasta, joka oli Pakistanin tavoin riidoissa Intian kanssa ja eri linjoilla länsimaiden kanssa. 70-luvun lopuilla maan ydinaseohjelma oli täydessä vauhdissa. Kahutan rikastamo alkoi tuottaa rikastettua aseluokan uraania täydellä teholla vuoden 1985 jälkeen, ja Pakistanilla arvellaan olleen valmius pommiin joskus vuoden 1987 tienolla. Maa räjäytti sekä uraani- että plutoniumpommin vuonna 1998. Khan myi ydintekniikkaa muun muassa Iraniin ja Pohjois-Koreaan salaa. Pakistan hankki Kiinasta ja Pohjois-Koreasta lyhyen ja keskipitkän matkan ohjuksia 1990- ja 2000-luvuilla.
Pohjois-Korean ydinase
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Pohjois-Korean joukkotuhoaseet
Pohjois-Korea on oman ilmoituksensa mukaan kehittänyt ydinaseen. Maalla on muutamia fissiopohjaisia ydinkärkiä, jotka eivät luultavasti sovellu ohjuksen kärjiksi, koska ovat niin raskaita. Maa irrottautui ydinsulkusopimuksesta vuonna 2003 ja vaikka Pohjois-Korea ilmoitti vuonna 2005 keskeyttävänsä pommiohjelmansa, teki maa pienen räjäytyksen maan luoteisosassa vuonna 2006. Räjähdyksen voima oli pieni, välillä 0,55–15 kilotonnia. Tämä räjäytys ei liene täysin onnistunut. Maa on kehitellyt muun muassa Scud-ohjuksen pohjalta keskimatkan ohjuksia ja myynyt niitä Pakistaniin ja Iraniin. Pakistanilainen tutkija Abdul Qadeer Khan on myynyt ydinaseen valmistustaitoa vastoin Pakistanin viranomaisten lupaa Pohjois-Koreaankin. Vuonna 2009 Pohjois-Korean satelliittilaukaisu epäonnistui, mutta raketti lensi silti 3 200 km:n matkan. Taepodong 2-ohjuksen laukaisukokeena yleisesti pidetty rakettikoe herätti vastalauseet YK:ssa. Pohjois-Korea julisti aloittavansa ydinaseohjelman uudelleen, ja Kiina ja Venäjä kehottivat Pohjois-Koreaa ydinaseneuvotteluihin. Kansainvälisistä vastalauseista huolimatta Pohjois-Korea karkotti ydinasetarkastajat maasta huhtikuussa 2009, ja päätti aloittaa ydinaseohjelman uudelleen, ja sulkea ydinaseneuvottelut lopullisesti. Toukokuussa vuonna 2009 Pohjois-Korea räjäytti 1-20 kilotonnin latauksen lähellä vuoden 2006 koepaikkaa. Koe oli selvästi voimakkaampi kuin vuoden 2006 koe ja epäilyksettä pienitehoinen ydinase.
Syyskuussa 2017 Pohjois-Korea menestyksekkäästi koeräjäytti ballistiseen ohjukseen sopivan ydinräjähteen, jonka tehokkuus on arvioitu olevan 4–5 kertaa tehokkaampi kuin Yhdysvaltojen Japania vastaan käyttämät lataukset [13].
Iranin ydinaseohjelma
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Katso myös: Iranin ydinkriisi
Iran on solminut joukkotuhoaseita kieltäviä sopimuksia, muun muassa Biological Weapons Convention ja Chemical Weapons Convention ja Nuclear Non-Proliferation Treaty eikä sillä tiedetä olevan joukkotuhoaseita. Yhdysvallat on toistuvasti syyttänyt Iranin havittelevan ydinasetta sillä perusteella, että Iran haluaa rikastaa itse uraaninsa. Iran ei ole suostunut siihen, että jokin muu maa toimittaisi sille rikastetun ydinpolttoaineen, koska oman uraanin rikastaminen muussa maassa luo riippuvuuden ulkomaiseen toimittajaan etenkin ydinsähkön tuotannon kasvaessa länsimaissa. Länsimaat ovat 2000-luvulla toistuvasti aikaansaaneet julkisia ristiriitoja Iranin ydinenergiaohjelma perusteena. Iran ei ole taipunut länsimaiden ja IAEA:n avoimeen painostukseen, vaan on toistuvasti sanonut rikastamisohjelmansa olevan rauhanomainen.[14][15] Ydinaseitten valmistukselle on välttämätöntä korkearikasteinen uraani, jollaista ei käytetä sähköä tuottavissa ydinreaktoreissa. Iranilla on kehittynyt ydinpolttoainekierto ja useita ydinvoimalaitoksia, jollaiset sopivat myös asekelpoisen ydinmateriaalin tuotantoon. Sillä on sentrifugeja, joissa pysytään tuottamaan aseluokan uraania. Iranin on ostanut Pohjois-Koreasta keskimatkan ohjuksia, joita Iranissa kutsutaan nimellä Shahab. 2000-luvulla Iran kehitti itse kiinteäpolttoaineisen ohjuksen nimeltä Sejil. Sillä on myös raskaampia ohjuksia sen avaruusohjelmaa varten. Vuoden 2010 alussa Iran aloitti 20-prosenttisen tutkimusuraanin tuotannon ja päätti perustaa uusia rikastamoja. Länsimaiden synkimpien uhkakuvien mukaan Iran saattaa olla jo 1,5 vuoden päässä pommiuraanin tuotannosta. Vuosi 2015 on myös mainittu eräänä mahdollisena merkkipaaluna. Vuonna 2020 Iranilla väitettiin olevan kyllin uraania kahteen ydinpommiin, jos se rikastettaisin edelleen.
Irakin edesmennyt ydinaseohjelma
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Irakin joukkotuhoaseet
Irak allekirjoitti ydinsulkusopimuksen vuonna 1969, mutta aloitti salaisen ydinaseohjelman vuonna 1971. Vuonna 1981 Israel hyökkäsi yllättäen Irakin Al Tuwaithassa sijaitsevaa Osirak-reaktoria vastaan tuhoten sen. Länsimaissa esitettiin väitteitä, että Irak saattoi olla muutaman kuukauden päässä ydinaseen valmistamisesta Persianlahden sodan aikoihin vuonna 1991.lähde? Liittouma pommitti sodassa maan ydintutkimuslaitoksen hajalle. Loppu maan ydinohjelmasta tuhottiin irakilaisten ja YK:n voimin vuosina 1991–1998. Yhdysvallat ja Iso-Britannia väittivät maan yhä kehittelevän ydinasetta, mikä antoi Yhdysvaltain presidentti George W. Bushille perustelun hyökätä Irakiin vuonna 2003. Todisteita ydinaseohjelmista ei löydetty.
Etelä-Afrikan peruutettu ydinaseohjelma
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Etelä-Afrikan apartheid-hallinto kehitti melko alkeellisen tykkityyppisen, maan suuriin uraanivaroihin perustuneen ydinpommin. Pommin tuotanto-ohjelma kesti parikymmentä vuotta.[16] Aseita tehtiin kuusi, kussakin noin 80 kiloa uraania.
Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelulla (CIA) on todisteet Etelä-Afrikan ja Israelin laajasta yhteistyöstä ohjus- ja rakettiteknologian alalla, mutta Israel ei antanut Etelä-Afrikalle läheskään kaikkea ydinasealan tietämystä. Ne toteuttivat CIA:n mukaan yhteisen ydinkokeen kesäkuussa 1980. Sitä ennen Etelä-Afrikassa vieraili suuri joukko israelilaisia ydinfyysikoita, insinöörejä ja sotilasvirkailijoita. Molemmat valtiot kielsivät väitteet.[17]
Etelä-Afrikka luopui apartheid-hallinnon päätyttyä ydinaseohjelmasta ja liittyi pienen ydinasevarastonsa tuhottuaan ydinsulkusopimukseen vuonna 1991.[16]
Ruotsin ydintutkimusohjelma
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Ruotsin ydintutkimusohjelma
Ruotsin ryhtyessä tutkimaan ydinenergian hyödyntämistä 1950-luvulla suunnitelmiin kuului myös mahdollinen ydinaseohjelma. Marvikeniin suunniteltiin rakennettavaksi ydinaseeseen plutoniumia tuottava reaktori. Ruotsin liityttyä ydinsulkusopimukseen se hylkäsi suunnitelmat ydinaseesta.
Millainen maa hankkii ydinaseen?
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä] |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Ydinaseen leviämistä on pyritty estämään ydinsulkusopimuksella. Tästä huolimatta muun muassa Irak yritti kehittää ydinasetta, ja Pohjois-Korea sanoutui ydinsulkusopimuksesta irti ennen koeräjäytystään. Siitä, että jokin maa aikoo hankkia ydinaseita, voivat kertoa seuraavat seikat: maa hankkii tutkimusreaktoreita, luonnonuraania plutoniumiksi rikastavia CANDU-raskasvesireaktoreita, alkaa rikastaa itse uraania, rakentaa raskasvesilaitoksen ja ydinjätteen jälleenkäsittelylaitoksen. Esimerkiksi Iran rikastaa itse uraania, pienessä määrin tosin, ja on rakentanut raskasvesilaitoksen. Usein ydinaseita hankkiva maa on jonkinasteisessa konfliktissa ainakin yhden naapurinsa kanssa, esimerkiksi Iran ja Israel tai Pakistan ja Intia. Pohjois- ja Etelä-Korean välit ovat erittäin huonot. Ydinaseita hankkivalla maalla on usein yhteyksiä ydintekniikkaa omaaviin maihin ja ydinaseiden tuleva omistaja vakoilee usein länsimailta ydintekniikkaa. Ydinasevaltojen tiedemiehet saattavat myydä ydintekniikkaa liittolaismaihin rahaa hankkiakseen ilman isäntävaltionsa suostumusta niin kuin Pakistanissa kävi. Ydinaseen kehittelyyn voi vihjata myös laaja pitkän matkan kantaman ohjusohjelma, jollainen Iranilla on.
Ensimmäiset ydinkokeet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| valtio | aktiiviset ydinkärjet/yhteensä | ensimmäinen ydinkoevuosi | ensimmäisen kokeen sijainti | Ydinkoekieltosopimus status[18] |
|---|---|---|---|---|
| Viisi ydinasevaltiota, jotka ovat allekirjoittaneet ja ratifioineet Ydinsulkusopimuksen | ||||
 Yhdysvallat
|
2 150 / 8 000 | 1945 | Alamogordo New Mexico | allekirjoittanut |
 Neuvostoliitto /  Venäjä
|
1 800 / 10 000 | 1949 | Semey Kazakstan | ratifioinut |
 Britannia
|
160 / 225 | 1952 | Montebellosaaret Korallimeri Länsi-Australia | ratifioinut |
| Tiedosto:Flag of France (1794–1815, 1830–1974).svg Ranska | 290 / 300 | 1960 | Saharan autiomaa Ranskan Algeria | ratifioinut |
 Kiina
|
ei tietoa / 240 | 1964 | Lopjärvi Xinjiang | allekirjoittanut |
| Ydinsulkusopimuksen ulkopuolella olevat valtiot | ||||
 Intia
|
ei tietoa / 80–100 | 1974 | Tharin autiomaa Rajasthan | ei-allekirjoittanut |
 Pakistan
|
ei tietoa / 90–110 | 1998 | Ras Koh-vuori, Sulaimanin vuoristo Balochistan | ei-allekirjoittanut |
 Korean demokraattinen kansantasavalta
|
ei tietoa / <10 | 2006 | Kilju, Pohjois-Hamgyeong | ei-allekirjoittanut |
| Kiistanalaiset ydinasevaltiot | ||||
 Israel
|
todennäköisesti noin 90 | 1960–1979 | katso Etelä-Atlantin välähdys | allekirjoittanut |
| Tiedot: Independent,[19] RFE/RL/Reuters[20] | ||||
.svg){kind=link}
Naton ydinaseiden sijaintivaltiot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Valtio | Tukikohta | Haltija | Ydinkärkien lukumäärä |
|---|---|---|---|
 Turkki
|
Incirlikin lentotukikohta | Yhdysvaltain ilmavoimat | 50 |
 Italia
|
Aviano | 40 | |
| Ghedi | |||
 Saksa
|
Büchelin lentotukikohta | 20 | |
 Alankomaat
|
Volkelin lentotukikohta | 20 | |
 Belgia
|
Kleine Brogelin lentotukikohta | 20 | |
| Lähde:[21] | |||
Ydinaseiden laukaisun auktoriteetti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ydinase
- Ydinaseiden leviäminen
- Ydinaseonnettomuus
- Ydinaseriisunta
- Ydinainevalvonta
- Natsi-Saksan ydinohjelma
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Trinity The Nuclear Weapon Archive. Viitattu 11.10.2007.
- ↑ Venäjä, Kovan linjan energiajätti, Anne Kuorsalo, Ilmari Susiluoto, Martti Valkonen, Edita 2007, s. 232
- ↑ Sudoplatov, P. A., 1994: s. 264, 282, 316
- ↑ a b c d e f Ulla Klötzer, Säteilevä tulevaisuus. Osa 2: Atomit sodassa, Sahlgrenin kustannusliike 2006, Neuvostoliitto s. 62–67, Britannia s. 71–73, Ranska s. 67–71
- ↑ https://www.atomicheritage.org/history/british-nuclear-program Viitattu 28.12.2012.
- ↑ https://nuclearweaponarchive.org/France/FranceArsenalDev.html Viitattu 14.12.2020.
- ↑ a b Ulla Klötzer, Säteilevä tulevaisuus. Osa 2: Atomit sodassa, Sahlgrenin kustannusliike 2006, Kiina s. 73–74, Intia s. 75–76 ref. Reuters 17.6.2002
- ↑ Israel's nuclear weapons Fas.org. Federation of American Scientists. (englanniksi)
- ↑ Israeli nuclear forces Bulletin of the Atomic Scientists. 2002. Arkistoitu 28.9.2006. (englanniksi)
- ↑ Glenn Frankel: Israel's Most Illicit Affair Foreign Policy. May 24, 2010. Arkistoitu 30.5.2010. Viitattu 26.7.2010. (englanniksi)
- ↑ Background Information, 2005 Review Conference of the Parties to the Treaty on the Non-Proliferation of Nuclear Weapons United Nations. (englanniksi)
- ↑ Israel pressured on nuclear sites. Al Jazeera 18.9.2009 (englanniksi)
- ↑ Helsingin Sanomat, asiantuntijalausunto kokeesta Helsingin Sanomat 3.7.2018 (suomeksi)
- ↑ https://web.archive.org/web/20080119101756/http://afp.google.com/article/ALeqM5hA01f9zNaIJ4IK_Hcuwqy4zf6MWg AFP:Six powers to meet soon over Iran's nuclear program]
- ↑ http://www.tehrantimes.com/index_View.asp?code=207020 Tehran Times: Iran wants new nuclear fuel talks
- ↑ a b South Africa's Nuclear Weapons Program: An Annotated Chronology, 1969–1994 James Martin Center for Nonproliferation Studies. Viitattu 7.10.2007.
- ↑ New Statesman: Britain's dirty secret South Africa's Nuclear Autopsy (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Status of Signature and Ratification of the Comprehensive Test Ban Treaty ctbto.org. Viitattu 13 January 2012.
- ↑ The ninth member of the Nuclear Club? 9.10.2006 20:15. Independent News and Media Limited. Arkistoitu 1.10.2007. Viitattu 10.10.2006.
- ↑ North Korea: Examining Where Crisis Goes From Here 9.10.2006. RFE/RL. Viitattu 10.10.2006.
- ↑ Hans M. Kristensen, Matt Korda: United States nuclear weapons, 2021. Bulletin of the Atomic Scientists, 2.1.2021, 77. vsk, nro 1, s. 43–63. doi:10.1080/00963402.2020.1859865 ISSN 0096-3402 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Whose Finger Is on the Button? | Union of Concerned Scientists www.ucsusa.org. Viitattu 16.4.2023. (englanniksi)