Pakistanin joukkotuhoaseet

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

  Pakistanin joukkotuhoaseet ovat ydinasejärjestelmiä, joita Pakistan on pyrkinyt saamaan ainakin 1970-luvun alkupuolelta asti. Niihin liittyy riittävä infrastruktuuri ohjusten laukaisemiseksi maasta, lentokoneista tai sukellusveneistä.

Vuonna 2011 maalla arvioitiin olevan noin sata ydinpommia.[1] Pakistan räjäytti ensimmäisen ydinlatauksensa vuonna 1998 Ras Kohin vuoristossa Chagain kukkuloiden lähellä.[2] 1990-luvulla ja 2000-luvulla Pakistan on hankkinut Pohjois-Koreasta ja Kiinasta ohjuksia, joita kutsutaan muun muassa nimillä Shaheen ja Ghauri[3] ja yhteisnimellä Hatf, "Kuolettava".

Ydinaseen kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakistanin atomienergiakomissio perustettiin vuonna 1965. Pakistan alkoi kehittää ydinasetta 1972 vastavetona Intian uhkaan. Intian ydinkoe vuonna 1974 pani vauhtia ohjelmaan. Samana vuonna tehtiin sopimus Ranskan kanssa jälleenkäsittelylaitoksen rakentamisesta. Kuitenkin seuraavana kahtena vuotena monet länsimaat vetäytyivät yhteistyöstä Pakistanin kanssa, ja Ranskakin lopetti ohjelmansa 1976 Yhdysvaltain painostuksesta.lähde?

1976 aloitti toimintansa Kahutan rikastuslaitos. Pakistanin ohjelmaa on vienyt eteenpäin 1970-luvulta tohtori Abdul Khader Khan.[4]

Pakistan alkoi tuottaa asekelpoista uraania 1985 ja riittävästi sitä oli yhtä pommia varten 1986. Pakistanilaisten mukaan sillä oli kyky räjäyttää ydinase 1987. Vuonna 1989 oltiin siinä pisteessä, jolloin Pakistan kykeni rakentamaan kentällä toimivia ydinaseita[5].

Pakistanin turvallisuuspoliittinen tilanne oli maan itsenäistymisen jälkeen huono, koska se kävi kolmeen otteeseen sotaa Intian kanssa. Pakistan käynnisti Parr-tutkimusreaktorin vuonna 1965 ja kieltäytyi allekirjoittamasta ydinsulkusopimusta vuonna 1968. Vuonna 1971 Pakistan menetti silloisen Itä-Pakistanin, nykyisen Bangladeshin, Intiaa vastaan käydyn sodan tuloksena.

Pakistanin johto alkoi kiinnostua ydinaseesta vuonna 1972, ja hallitsija Zulfikar Ali Bhutto kutsui maan insinöörejä ja tutkijoita keskustelemaan aiheesta Multaniin. Intia räjäytti ydinaseensa Tharin autiomaassa Pokhranin alueella 1974, mikä ei ainakaan hillinnyt Pakistanin halua saada ydinase haltuunsa. Pakistanin johto tunsi maan uhatuksi, olihan se käynyt kolme sotaa Intian kanssa. Alussa ydinohjelmaa johti Munir Ahmad Khan, joka lienee ollut Pakistanin ydinohjelman todellinen perustaja. Vuonna 1974 metallurgian insinööri Abdul Khadeer Khan onnistui varastamaan Belgiasta uraanin rikastamiseen sopivan ultrasentrifugin piirustukset, minkä jälkeen käynnistettiin Ohjelma-706 eli uraanin rikastamisohjelma. Toisaalta Pakistan pyrki moneen otteeseen 1970-luvulla saamaan Intian kanssa alueelle ydinaseettoman vyöhykkeen, mutta sopuun siitä ei päästy.

Abdul Khadeer Khanista tuli ohjelman johtaja 1976. Pakistanin ydinaseohjelma alkoi pyöriä täydellä teholla vuonna 1976, jolloin Pakistanin armeija ja atomienergiakomissio PAEC perustivat sotilaallisen ydintutkimusosaston DTD:n ja valitsivat Chagain kukkulat toiseksi tulevien ydinkokeiden alueeksi. Pakistanilla oli ensimmäinen ydinaseen rakennepiirustus vuonna 1978. Yhdysvallat rajoitti kauppaa Pakistanin kanssa 1979 saatuaan selville Pakistanin ydinohjelmasta. Ranskakin vetäytyi lopulta tukemasta Pakistania ydinasioissa. Niinpä Pakistan alkoi hankkia ydintekniikkaa Kiinasta. Chagaihin porattiin räjäytystunneli vuonna 1979 ja Kiranan alueelle räjäytystunneleita 1979–1983. Molemmilla alueilla tehtiin vuodesta 1983–1990 ydinräjähteiden kylmäkokeita, joissa ydinaseen räjähdekuori räjäytettiin ilman ydinmateriaalia. Esimerkiksi 1985 Yhdysvallat sai selville Pakistanin hankkineen muun muassa ydinaseiden kytkimiksi sopivia krytroneja[6]. Suorittajana oli niin sanottu Wahin ryhmä. Myös Kahutan tutkimuslaitos teki toisaalla omia kokeitaan. Kokeilla oli tarkoitus etsiä sopiva fissiopommin räjähdekuoren rakenne, jota ei ole päästetty julkisuuteen. Vuonna 1986 Pakistan rakensi oman plutoniumia ja tritiumia tuottavan reaktorin Khushabiin Joharabadiin. Vuonna 1986 Kahutan rikastuslaitos alkoi tuottaa aseluokan uraania täydellä teholla sentrifugipohjaisella laitteistolla.

Pakistanilaiset tekivät Ras Kohin alueella 28. toukokuuta 1998 2–5 ydinkoetta, jotka vastasivat magnitudin (mb) 4,8–4,9 maanjäristystä. Kharanin alueella havaittiin 30. toukokuuta 1998 vielä yksi seisminen tapaus, jonka magnitudi (mb) oli 4,6. Nämä olivat Pakistanin mukaan ydinpommien koeräjäytyksiä.[7]

Teknologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakistanin aseet pohjautuvat rikastettuun uraaniin, jota on helpompi ja turvallisempi tuottaa ja käsitellä kuin plutoniumia. Uraanin rikastustekniikkana on ollut kaasusentrifugi.lähde?

Pakistan testasi ydinaseita 1998 vastavetona Intian ohjelmaan. Varmoja voidaan olla kahdesta räjäytyksestä. Myös Pakistanin kuten Intian epäillään liioitelleen vuoren sisässä räjäytettyjen aseiden tehoa ja ehkä sanoneen räjäyttäneensä olemattomia latauksia. Pakistanin ensimmäinen koe Chagain kukkuloilla oli Khanin mukaan kiihdytetty fissioase. Pakistanin kokeiden voimat lienevät olleen todellisuudessa 10 ja 5 kt. Pienet räjähdystehot viittaavat mahdollisesti käytetyn tekniikan alkeellisuuteen.

Suhteet muihin maihin avun saajana ja antajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakistan on mukana Etelä-Aasian "kolmiodraamassa" jossa Pakistan ja Kiina ovat Intian vihollisia.[8] Kiina on pitkäaikainen Pakistanin tukija ja on toimittanut Pakistanille muun muassa ydinaseen piirustukset sekä ohjuksia. Pakistanin ohjus- ja ydinaseohjelma perustuvat pitkälle salakuljetettuun tekniikkaan, sillä maan oma rajallinen teollinen kapasiteetti ei pysty tuottamaan ydinaseen tekoon vaadittavaa korkeatasoista tekniikkaa. Osa Kiinan alueella suoritetuista ydinkokeista on saattanut ehkä olla Pakistanin ydinaseiden testauksia, Kiina olisi "lainannut" Lop Norin aluetta Pakistanille.lähde?

Pakistan on hankkinut Hatf-sarjan ohjuksia joihin kuuluvat muun muassa Shaheen ja Ghauri ja tehnyt monia onnistuneita ohjuskokeita.[3] Sillä arvioidaan olevan kaikkiaan noin sata ydinkärkeä eli enemmän kuin Intialla.[8] Ohjukset ovat enimmäkseen tuontitavaraa muun muassa Kiinasta ja Pohjois-Koreasta. Pakistan tulee hankkimaan luultavasti uusia ohjuksia, joilla on pidempi kantomatka.

Intialaisten lähteiden mukaan pakistanilaiset tiedemiehet ovat myyneet ydinasetekniikkaa muun muassa Pohjois-Koreaan, Iraniin ja Libyaan.[9]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Pakistan doubles its nuclear arsenal Washington Post. Viitattu 20.1.2013.
  2. ↑ Chagai Hills FAS federation of American Scientists. Viitattu 20.1.2013. (englanniksi)
  3. ↑ a b Pakistan: Missiles Nuclear Threat Initiative (NTI). Viitattu 20.1.2013.
  4. ↑ Pakistan Nuclear Weapons FAS federation of American Scientists. Viitattu 20.1.2013. (englanniksi)
  5. ↑ India's Nuclear Weapons Program The Momentum Builds: 1989–1998
  6. ↑ Pakistan Nuclear Weapons - A Chronology 3.6.1998. Federation of American Scientists. Viitattu 2.1.2009. (englanniksi)
  7. ↑ Pakistan's Nuclear Weapons Program – 1998: The Year of Testing nuclearweaponarchive.org. Viitattu 28.12.2017.
  8. ↑ a b Pakistan 'expanding nuclear arsenal to deter US attack' Telegraph. Viitattu 20.1.2013.
  9. ↑ Pakistan’s Nuclear Blackmarketing: North Korea, Iran and Libya (PDF) 2004. ORF. Arkistoitu 6.6.2012. Viitattu 20.1.2013.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pakistanin_joukkotuhoaseet&oldid=20921365”