Wilford Woodruff
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Wilford Woodruff (1. maaliskuuta 1807 – 2. syyskuuta 1898) oli Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkon neljäs presidentti, profeetta ja ilmestyksensaaja vuodesta 1889 kuolemaansa asti.[1] Häntä edelsi virassa John Taylor ja seurasi Lorenzo Snow.
Elämäkerta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Woodruff oli yksi Aphek ja Beulah Woodruffille syntyneistä yhdeksästä lapsesta. Isä Aphek Woodruff oli maanviljelijä ja mylläri Farmingtonissa, Connecticutissa. Wilfordin äiti Beulah kuoli pilkkukuumeeseen pojan ollessa vasta viidentoista kuukauden ikäinen. Nuoruudessaan Wilford työskenteli isänsä omistamilla myllyillä.
Woodruff liittyi myöhempien aikojen pyhien liikkeeseen yhdessä veljensä Azmonin kanssa 31. joulukuuta 1833 Richmondissa, New Yorkissa. Tuolloin kirkkoon kuului vain muutama tuhat jäsentä Kirtlandissa, Ohiossa. Vuonna 1835 Woodruff lähti lähetystyöhön Arkansasiin, Kentuckyyn ja Tennesseehen.
Monien varhaisten myöhempien aikojen pyhien tavoin Woodruff eli moniavioisuudessa. Hänellä oli viisi (mahdollisesti kuusi) vaimoa. Woodruff meni naimisiin Phoebe Whittemore Carterin kanssa 1837, Mary Ann Jacksonin kanssa 1846 (myöhemmin avioero), Emma Smoot Smithin ja Sarah Brownin kanssa 1853 ja Sarah Delight Stockingin kanssa 1857. On myös arveltu, että Woodruff olisi mennyt naimisiin kansainvälisesti tunnetun luennoitsijan ja juutalaisten oikeuksien puolustajan Lydia Mountfordin kanssa 1897. Tätä liittoa ei ole kuitenkaan pystytty vastaansanomattomasti todistamaan. Woodruffin vaimot synnyttivät hänelle kaiken kaikkiaan 33 lasta. Eräs hänen tyttäristään, Phoebe Woodruff, meni naimisiin Woodruffin seuraajaksi nousseen Lorenzo Snown kanssa.
Vuonna 1839 32-vuotias Wilford Woodruff kutsuttiin kahdentoista apostolin koorumin jäseneksi. Hänestä tuli myös Nauvoon kaupunginvaltuuston jäsen sekä Nauvoon legioonan, paikallisen puolisotilaallisen järjestön, kappalainen. Woodruff sai vastaanottaa endaumenttinsa profeetta Joseph Smithiltä tämän omistaman Punatiilisen kaupan yläkerrassa jo ennen Nauvoon temppelin valmistumista. Tämä nosti hänet kirkon hengelliseen ytimeen, nk. voideltujen koorumiin.
Profeetta Smithin saatua surmansa väkivaltaisen joukkion käsissä 27. kesäkuuta 1844 Woodruff pysytteli uskollisena kahdentoista apostolin koorumin johtajalle, kirkon myöhemmälle presidentille Brigham Youngille. Hän vaelsi ensimmäisten mormonikaravaanien mukana preerioiden ja Kalliovuorten yli länteen, kohti nykyistä Utahia. Woodruff oli ensimmäisten Suuren suolajärven laaksoon saapuneiden pioneerien joukossa vuonna 1847.
1856 Woodruff alkoi palvella kirkon virallisena historioitsijana, palvellen tässä tehtävässään 33 vuoden ajan. Woodruff oli voimakas ja karismaattinen puhuja sekä selkeä teologinen ajattelija. Tämä teki hänestä erään vuosien 1856–1858 uskonnollisen uudistusliikkeen, nk. mormonireformaation, johtajista. Woodruff piti Salt Lake Cityn tabernaakkelissa tulisia saarnoja kirkon opin noudattamisen tärkeydestä. Toimiessaan St. Georgen temppelin johtajana Woodruff standardisoi endaumenttiseremonian Brigham Youngin antamien ohjeiden mukaan. Hänen kastettiin Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajien ja muiden "perustajaisien" puolesta. Woodruffin mukaan nämä olivat ilmestyneet hänelle tätä ennen näyssä.
Woodruff tuli myös tunnetuksi ahkerana ja menestyksekkäänä lähetyssaarnaajana, jonka saarnojen ansiosta tuhannet kääntyivät Myöhempien aikojen pyhien kirkon jäseniksi. Pian kääntymisensä jälkeen hän lähti lähetystyöhön Arkansasiin, Kentuckyyn ja Tennesseehen. Vuonna 1837 hän palveli Mainessa. Kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä hän palveli Isossa-Britanniassa 1839 ja Yhdysvaltain itärannikolla 1848. Woodruff käännytti kirkkonsa jäseniksi muun muassa muiden uskontokuntien pappeja ja kerran jopa konstaapelin, joka oli lähetetty hänen luokseen pidättämään hänet laittoman lähetystyön tekemisestä.
Presidentti John Taylorin kuoltua 1887 Wilford Woodruff nousi kirkon johtoon apostolien koorumin vanhimpana jäsenenä. Myöhempien aikojen pyhien kirkko oli tuolloin kaaosmaisessa tilassa moniavioisuuden vastaisten lakien takia. Kirkon omaisuus oli takavarikoitu ja sen julkinen toiminta kielletty. Kirkon jäseniltä oli riistetty kansalaisoikeudet, he eivät saaneet toimia valamiehinä, eivät äänestää vaaleissa eivätkä asettua ehdolle tai tulla valituiksi julkisiin edustajantoimiin. Satoja kirkon jäseniä oli vangittu ja tuomittu moniavioisuudesta. Kirkon johtajat, mukaan lukien kahdentoista apostolin koorumi, olivat hajaantuneet eri puolille Kalliovuoria piileskellen viranomaisten vainoa. He joutuivat johtamaan kirkko salaa, ikään kuin "maan alta".
Kuullessaan Taylorin kuolemasta Woodruff oli Sanpete Countyssa, Utahissa. Hän matkusti heti salaa Salt Lake Cityyn ottaakseen kirkon asiat johtoonsa. Hän joutui kuitenkin piileskelemään edelleen, eikä hän voinut näyttäytyä julkisuudessa. Kaksi vuotta myöhemmin, 1889, Wilford Woodruff nimitettiin virallisesti MAP-kirkon presidentiksi. Sekä Brigham Young että John Taylor olivat odottaneet vuosia, ennen kuin järjestivät ensimmäisen presidenttikunnan ja ottivat vastaan profeetan viran, väliaikana kahdentoista apostolin koorum johti kirkkoa kollektiivisesti. Kyseessä oli siis perinne, sitä paitsi vaikeat ajat tekivät valinnan vahvistavan kokouksen koolle kutsumisen mutkikkaaksi.
Woodruff joutui ottamaan johtoonsa kirkon, jonka tuho näytti olevan lähellä. Oli olemassa todellinen uhka siitä, että viranomaiset lakkauttaisivat kirkon toiminnan moniavioisuuden vastaisien lakien perusteella. Woodruff ymmärsi pian, että moniavioisuudesta kiinni pitäminen toisi tuhon.
Vuoden valintansa jälkeen, 1890, Woodruff julkaisi nk. ensimmäisen julkisen julistuksen eli manifestin, jolla Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko luopui virallisesti moniavioisten liittojen solmimisesta Yhdysvaltain alueella. Presidentti Woodruff vetosi liittovaltion moniavioisuuden kieltäviin lakeihin, jotka Yhdysvaltain korkein oikeus oli katsonut perustuslain mukaisiksi, ja vaati kirkon jäseniä alistumaan niihin. Hän sanoi antavansa virallisen julistuksen (joka on osa Oppi ja liitot -nimistä MAP-kirkon pyhää kirjaa nimellä "Virallinen julistus n:o 1") kirkon ajallisen pelastuksen takia. Vaikka asiaa koskeva ilmoitus oli muotoiltu viralliseksi julistukseksi eikä ilmoitukseksi Jumalalta, Woodruff sanoi sen tulleen vastauksena rukoukseen ja täten ilmoituksena. Kirkon yleiskonferenssi totesi sen innoitetuksi ja täten kirkon jäseniä sitovaksi.
Virallisesta julistuksesta huolimatta on olemassa viitteitä siitä, että presidentti Woodruff salli moniavioisten liittojen solmimisen (tai ainakin hyväksyi ne hiljaisesti) alueilla, jotka eivät olleet Yhdysvaltain lainsäädännön alaisia. Kirkolla oli edelleen moniavioisia kolonioita Kanadassa ja Meksikossa. Moniavioisia liittoja lienee myös solmittu kansainvälisillä vesialueilla merillä. Lopullisesti MAP-kirkko teki pesäeron moniavioisuuteen vasta 1904, jolloin kirkon tuolloinen presidentti Joseph F. Smith antoi nk. II manifestin, jossa hän laajensi moniavioisuuden kiellon maailmanlaajuiseksi ja uhkasi sen rikkojia kirkosta erottamisella.
Kirkon talous oli kärsinyt kovin vainon vuosina. Kirkko oli pahasti velkaantunut, eikä se pystynyt lyhentämään velkojaan muutenkin vaikeassa kansantaloudellisessa tilanteessa. Presidentti Woodruff yritti tervehdyttää kirkon taloutta, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Virkakaudellaan Woodruff otti käytäntöön tavan, jonka mukaan yksilöitä voidaan temppeleissä sinetöidä vain omiin sukulaisiinsa. Woodruff myös tehosti kirkon sukututkimustyötä. Hän vihki kirkolle myös kaksi uutta temppeliä, Mantin ja Salt Laken temppelin.
Woodruffin kauden saavutuksiin kuuluu myös se, että Utah nousi territoriosta osavaltioksi.
Kuolema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Woodruff kuoli San Franciscossa Kaliforniassa 2. syyskuuta 1898. Häntä seurasi presidenttinä hänen vävynsä Lorenzo Snow.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Wilfoord Woodruff kuollut. Vartija, 01.12.1898, nro 12, s. 36-37. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.07.2014.