Tämä on lupaava artikkeli.

Viiltäjä-Jack

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Viiltäjä-Jack
”Kodinturvajoukot East Endissä: epäilyttävä hahmo”, The Illustrated London News, 13. lokakuuta 1888.
”Kodinturvajoukot East Endissä: epäilyttävä hahmo”, The Illustrated London News, 13. lokakuuta 1888.
Henkilötiedot
Kansalaisuus  Yhdistynyt kuningaskunta
Muut tiedot
Rikokset murha
Uhrit Todennäköisesti ainakin viisi, useita murhia ei ole voitu yhdistää samaan tekijään.

Viiltäjä-Jack (engl. Jack the Ripper) oli tunnistamaton, Lontoon köyhässä Whitechapelin kaupunginosassa vuonna 1888 toiminut sarjamurhaaja, jonka väitetään tappaneen veitsellä ainakin viisi naista. Poliisi ei koskaan saanut hänen henkilöllisyyttään selville. Viiltäjä-Jackia pidetään yleisesti ottaen yhtenä maailman kuuluisimmista sarjamurhaajista ja ensimmäisenä nykyaikaisena sarjamurhaajana.

Viiltäjän tekemiksi arvioiduissa teoissa hän hyökkäsi naisten kimppuun, viilsi heiltä auki kurkun ja silpoi alavatsaa. Ainakin kolmelta uhrilta poistettiin sisäelimiä, ja siksi ehdotettiin, että tekijällä oli anatomian tuntemusta tai kirurgista osaamista. Murhiin liittyvät huhut kiihtyivät syys-lokakuussa 1888, ja lehdistö ja Scotland Yard saivat kirjeitä murhaajaksi itseään kutsuvalta kirjoittajalta tai kirjoittajilta.

Whitechapelin kodinturvajoukon (engl. Whitechapel Vigilance Committee) jäsenelle George Luskille lähetetyn ”Helvetistä”-kirjeen kylkiäisenä oli ihmisen munuaisen säilötty puolikas. Kun aihetta käsiteltiin lehdistössä, yleisö alkoi uskoa, että surmien takana oli yksi sarjamurhaaja, joka tunnettiin nimellä ”Viiltäjä-Jack”. Nimi on peräisin kirjeestä, jota yleisesti pidetään huijauksena. Sen kirjoittaja on voinut olla toimittaja, jonka tarkoituksena on ollut kasvattaa kiinnostusta juttuun. Aikoinaan sarjamurhaaja tunnettiin myös nimillä "Whitechapelin murhaaja" ja ”Nahkaesiliina”. Monesti ajatellaan murhaajan olleen pahasti mieleltään häiriytynyt. Murhaajan oletetaan syvästi vihanneen huonomaineisia naisia.

Aihetta käsiteltiin lehdissä laajalti, minkä johdosta Viiltäjä on yhä kansainvälisesti laajalti tunnettu pahamaineinen sarjamurhaaja. Vuoteen 1891 asti jatkuneissa Whitechapelin surmien tutkinnassa ei kaikkia tutkittuja surmia kyetty yhdistämään vuoden 1888 murhiin, mutta Viiltäjä-Jackin tarinaan alettiin uskoa. Koska murhia ei ole koskaan selvitetty, niihin liittyvistä kertomuksista on tullut aidon historiantutkimuksen, kansanperinteen ja näennäishistorian yhdistelmä. Termiä ”ripperology” käytetään englannissa kuvaamaan Viiltäjä-tapausten tutkimusta. Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä oli yli sata teoriaa, ja murhat ovat innoittaneet monia fiktiivisiä teoksia.

Neljännelle uhrille kuuluneeksi oletetusta vaatekappaleesta löydetyn DNA:n havaittiin vuonna 2014 kuuluneen todennäköisesti Aaron Kosminskille, joka on aina ollut yksi pääepäillyistä.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun puolivälissä Englantiin virtasi irlantilaissiirtolaisia, niin että Lontoon East Endin ja muiden Englannin suurimpien kaupunkien väkiluku paisui. Vuodesta 1882 alkaen samoille alueille muutti juutalaispakolaisia Itä-Euroopasta ja Venäjältä.[1] Whitechapelin alue alkoi olla tungokseen asti täynnä. Työ- ja asumistilanne huononi, ja kehittyi merkittävä köyhä väestönosa.[2]

Oli paljon huonosti rakennettuja taloja. Kodittomia oli paljon. Ryöstely, väkivalta ja alkoholismi olivat yleisiä, ja jatkuva köyhyys ajoi monet naiset prostituution pariin. Vuonna 1888 Lontoon pääkaupunkiseudun poliisi arvioi Whitechapelissa olevat 1 200 prostituoitua ja noin 62 bordellia.[3] Taloudellisia ongelmia pahensivat erilaiset sosiaaliset jännitteet. Poliisit puuttuivat vuosina 1886–1889 useisiin mielenosoituksiin, levottomuudet lisääntyivät.[4]

Rasismi, rikokset, yhteiskunnalliset häiriöt ja riisto ruokkivat yleisön käsitystä siitä, että Whitechapel oli pahamaineinen haureuden pesä.[5] Vuonna 1888 näitä käsityksiä vahvistivat entisestään "Viiltäjä-Jackin" tekeminä pidetyt julmat ja irvokkaat surmatyöt, joita käsiteltiin lehdistöstä ennennäkemättömän laajasti.[6] 1880-luvun alussa Flower and Dean Streetiä pidettiin Lontoon pahimpana ja vaarallisimpana paikkana[7].

Pahimmaksi Lontoon kaduksi niin ikään väitetyn Dorset Streetin yhteismajoitustaloissa asui Jack McCarthyn ja William Crossinghamin vuokralaisina epämääräisiä ihmisiä. Näiden kahden miehen epäillään osallistuneen suojelurahojen kiristykseen prostituoiduilta, varastetun tavaran kätkentään ja muun laittoman liiketoiminnan pyörittämiseen[8].

Murhat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lontoon kartta viktoriaaniselta ajalta, jossa surmapaikat näkyvät vain muutamien katujen päässä toisistaan
Ensimmäiset seitsemän Whitechapelin murhaa ja niiden tapahtumapaikat: Osborn Street (kesk. oik.), George Yard (kesk. vas.), Hanbury Street (ylh.), Buck’s Row (laitimmaisena oik.), Berner Street (alh. oik.), Mitre Square (alh. vas.) ja Dorset Street (kesk. vas.).

East Endissä tapahtuneiden naisiin kohdistuneiden hyökkäysten vuoksi on epävarmaa, kuinka monen uhrin surmasi sama tappaja.[9] Suur-Lontoon poliisilaitoksen tutkinnassa selvitettiin kaikkiaan yhtätoista 3. huhtikuuta 1888 – 13. helmikuuta 1891 välisenä aikana tehtyä murhaa, ja poliisin juttuluettelossa ne tunnetaan yhteisnimellä ”Whitechapelin murhat”.[10][11] On erilaisia näkemyksiä siitä, mitkä murhat pitäisi niputtaa samalle syylliselle, mutta yleisesti uskotaan, että yhdestätoista murhasta olisi viisi (niin sanotut ”varmat viisi”, engl. canonical five) Viiltäjän tekoa.[12]

Asiantuntijat viittaavat kurkun viiltämiseen, alavatsan ja sukupuolielinten silpomiseen, sisäelimien poistamiseen ja kiihtyviin kasvojen silpomiseen Viiltäjä-Jackille tyypillisenä modus operandina.[13] Whitechapelin surmien arkiston kaksi ensimmäistä tapausta, Emma Elizabeth Smith ja Martha Tabram, eivät kuulu niin sanottuihin viiteen varmaan uhriin.[14]

Smith ryöstettiin ja pahoinpideltiin Osborn Streetillä Whitechapelissa 3. huhtikuuta 1888. Tylppä esine työnnettiin Smithin vaginaan, vatsakalvo repesi. Smithin vatsakalvo tulehtui (peritoniitti), ja hän kuoli seuraavana päivänä London Hospitalissa.[15] Smith kertoi, että hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi tai kolme miestä, joista yksi oli teini-ikäinen.[16] Lehdistö yhdisti murhan myöhempiin tapauksiin[17], mutta useimpien kirjoittajien mukaan kyseessä oli väkivaltainen joukkio, joka ei liity mitenkään Viiltäjään[10][18][19].

Tabram surmattiin 7. elokuuta 1888. Häneen iskettiin 39 puukoniskua. Murhaajan julmuus, ilmeisen motiivin puuttuminen sekä surmapaikan eli George Yardin läheisyys myöhempiin tapahtumapaikkoihin saivat poliisin yhdistämään Tabramin tapauksen myöhempiin Viiltäjän surmiin.[20]

Tekotapa erosi kuitenkin niin sanotuista viidestä varmasta uhrista siinä, että Tabramia oli puukotettu eikä hänen kurkkuaan ollut viilletty auki tai alavatsaa silvottu. Monet asiantuntijat eivät nykyisin pidä Tabramin tapausta Viiltäjän tekona, koska Tabramin vammat olivat erilaisia.[21]

Viisi varmaa uhria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viiltäjän niin sanotut viisi varmaa uhria olivat Mary Ann Nichols, Annie Chapman, Elizabeth Stride, Catherine Eddowes ja Mary Jane Kelly. Nämä kaikki asuivat Spitalfieldsin köyhän slummin ytimessä: kolme George Streetillä, kaksi Flower and Dean Streetillä ja yksi Thawl Streetillä.[22] Kaikki uhrit asuivat yhteismajoitustaloissa, joissa sai yösijan maksua vastaan. Kahden uhrin väitetään juoneen Ten Bell's Pubissa ennen murhaansa.[23]

Nicholsin ruumis löydettiin noin 3.40 perjantaina 31. elokuuta 1888 Buck’s Row’lta (nykyään Durward Street) Whitechapelista. Kurkku oli viilletty auki kahdella syvällä viillolla, ja alavatsan alaosa oli osin viilletty auki syvällä, rosoisella viillolla. Alavatsan useat viillot oli tehty samalla veitsellä.[24]

Chapmanin ruumis löydettiin noin klo 6.00 lauantaina 8. syyskuuta 1888 takapihalle vievän käytävän vierestä Hanbury Street 29:n takapihalta Spitalfieldsistä. Aivan kuten Nicholsin tapauksessa kurkku oli viilletty auki kahdella viillolla.[25] Alavatsa oli viilletty täysin auki, ja myöhemmin huomattiin, että kohtu oli poistettu.[26] Kuolinsyyntutkimuksessa yksi todistaja kertoi nähneensä Chapmanin tummahiuksisen, ”nukkavierun tyylikkään” miehen seurassa noin klo 5.30.[27]

Stride ja Eddowes tapettiin aikaisin sunnuntaiaamuna 30. syyskuuta 1888. Striden ruumis löydettiin noin klo 1.00 Dutfield’s Yardin pihalta Berner Streetiltä (nykyään Henriques Street). Kuolinsyy oli yksi selvärajainen viilto, joka oli katkaissut päävaltimon niskan vasemmalla puolella. Se, oliko Stride Viiltäjän uhri tai keskeytettiinkö tämä surmatyön aikana, on epävarmaa siitä syystä, että Striden tapauksessa alavatsaa ei ollut silvottu.[28]

Todistajat, jotka arvelivat nähneensä Striden miehen seurassa aiemmin illalla, antoivat miehestä erilaisia kuvauksia: joidenkin mielestä mies oli vaalea, toisten mielestä tumma, ja osa sanoi tämän olleen nukkavierusti ja osa hyvin pukeutunut.[29]

Eddowesin ruumis löytyi Mitre Squarelta Lontoon Cityn alueelta 45 minuuttia Striden jälkeen. Kaula oli leikattu ja alavatsa viilletty auki yhdellä pitkällä ja syvällä, rosoreunaisella viillolla. Vasen munuainen ja suurin osa kohtua puuttuivat. Paikallinen mies, Joseph Lawende oli kulkenut aukion lävitse kahden ystävänsä kanssa ennen murhaa, ja hän kertoi nähneensä vaaleahiuksisen, nukkavierusti pukeutuneen miehen, jonka seurassa ollut nainen saattoi olla Eddowes. Hänen seuralaisensa eivät kuitenkaan kyenneet vahvistamaan hänen kuvaustaan.[30] Eddowesin ja Striden murhia kutsuttiin myöhemmin "tuplatapaukseksi" (engl. double event).[31]

Osa Eddowesin veristä esiliinaa löydettiin asuinrakennuksen sisäänkäynnin vierestä Goulston Streetiltä Whitechapelistä. Esiliinan kappaleen yläpuolella oli seinäkirjoitus, joka tunnettiin myöhemmin Goulston Streetin seinäkirjoituksena, tuntui syyttävän murhista juutalaista tai juutalaisia, mutta oli epäselvää, oliko murhaaja kirjoittanut tekstin pudottaessaan esiliinan palan vai oliko kyse vain sattumasta.[32] Suur-Lontoon poliisin komentaja Charles Warren pelkäsi seinäkirjoituksen saavan aikaan juutalaisvastaisia mellakoita ja määräsi sen pestäväksi pois ennen aamunkoittoa.[33]

Virallinen poliisivalokuva Mary Kellyn silvotusta ruumiista, joka löydettiin tämän asunnosta osoittessa 13 Miller’s Court.[10]

Kellyn kauhistuttavalla tavalla silvottu ruumis löydettiin klo 10.45 perjantai-aamuna 9. marraskuuta 1888 sängystä Kellyn yksiöstä osoitteessa 13 Miller’s Court[10], Dorset Streetin sisäpihalla. Kurkku oli leikattu selkärankaan asti, ja alavatsasta oli käytännöllisesti katsoen poistettu kaikki elimet. Sydän puuttui.

Kaikki viisi uhria oli murhattu yöllä, viikonloppuna tai lähellä viikonloppua ja joko kuukauden lopussa tai noin viikko sen jälkeen.[34] Alavatsan silpominen paheni murhasarjan edetessä paitsi Striden tapauksessa, jossa murhaaja mahdollisesti keskeytettiin.[35]

Nicholsilta ei puuttunut sisäelimiä, Chapmanin kohtu vietiin, Eddowesilta vietiin kohtu ja toinen munuainen ja hänen kasvojaan viilleltiin, ja Kellyn ruumiista oli poistettu sisäelimet ja kasvot oli käytännössä hakattu pois, vaikka rikospaikalta ei puuttunutkaan muita elimiä kuin sydän.

Uskomus siitä, että näiden viiden murhan tekijä oli sama mies, juontuu historiallisesti aikalaistodisteista, joissa liitetään yhteen juuri nämä viisi ja suljetaan muut pois.[36] Vuonna 1894 Suur-Lontoon poliisivoimien ja rikospoliisin (CID) apulaispoliisipäällikkö Sir Melville Macnaghten kirjoitti raportin, jossa sanottiin: ”Whitechapelin murhaajalla oli 5 uhria—& vain 5 uhria.”[37] Vastaavasti viisi uhria liitti toisiinsa poliisilääkäri Thomas Bondin Lontoon Cityn rikospoliisin päällikkö Robert Andersonille kirjoittama kirje 10. marraskuuta 1888.[38]

Jotkut tutkijat uskovat, että vaikka osan murhista oli epäilemättä tehnyt yksi murhaaja, tuntematon määrä muita surmaajia oli vastuussa toisista.[39] Stewart P. Evans ja Donald Rumbelow ovat sitä mieltä, että ns. viiden varman uhrin tapauksessa kyseessä on "Viiltäjä-myytti" ja että vaikka kolmella tapauksella (Nichols, Chapman ja Eddowes) on selvä yhteys, Striden ja Kellyn tapauksissa selvää varmuutta ei ole ja vielä vähemmän Tabramin tapauksessa.[40] Toiset olettavat, että kaikkiaan kuusi murhaa Tabramista Kellyyn ovat yhden surmaajan käsialaa.[13]

Tohtori Percy Clark oli tapauksia tutkivan kuolinsyyntutkija George Bagster Phillipsin assistentti, jonka mielestä vain kolme murhaa oli tehnyt sama tekijä ja jonka mukaan muut oli ”heikkomielinen yksilö tai yksilöt jäljitelläkseen [Viiltäjän] rikosta”.[41] Macnaghten liittyi poliisivoimiin vasta vuosi surmatöiden jälkeen, ja hänen muistiossaan on vakavia tosiasiallisia virheitä mahdollisten epäiltyjen tiedoissa.[42]

Myöhemmät Whitechapelin murhat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kellyä pidetään yleisesti Viiltäjän viimeisenä uhrina, ja rikosten on oletettu päättyneen syyllisen kuoleman, vankeuden, laitoshoitoon joutumisen tai maastamuuton seurauksena.[18] Whitechapelin murhien arkistossa on kuitenkin tiedot vielä neljästä murhasta, jotka tapahtuivat kanonisten viiden urhin surmatöiden jälkeen: Rose Mylettin, Alice McKenzien, Pinchin Streetin torson sekä Frances Colesin tapaukset.

Mylett löydettiin kuristettuna Clarke’s Yardin pihalta High Streetiltä Lontoon Poparista 20. joulukuuta 1888. Koska kamppailun jälkiä ei ollut, poliisi uskoi hänen tukehtuneen vahingossa juovuspäissään tai tehneen itsemurhan. Kuolinsyyntutkimuksessa valamiehistö oli kuitenkin sitä mieltä, että kyseessä oli murha.[43]

McKenzie tapettiin 17. heinäkuuta 1889, ja kuolinsyy oli vasemman kaulavaltimon katkaisu. Ruumiissa, joka löydettiin Castle Alleyltä Whitechapelista, oli useita pieniä ruhjeita ja viiltohaavoja. Yksi tapausta tutkineista patologeista oli Thomas Bond, joka uskoi McKenzien olevan Viiltäjän uhri, kun taas toinen patologi, George Bagster Phillips, joka oli tutkinut myös kolmea aiempaa uhria, oli toista mieltä.[44] Myöhemmin aiheesta kirjoittaneiden mielipiteet jakautuvat sen suhteen, oliko kyseessä murhaaja, joka matki Viiltäjän modus operandia johtaakseen epäilyt pois itsestään[45], vai oliko kyseessä Viiltäjä.[46]

Ns. ”Pinchin Streetin torso” oli tunnistamattomaksi jääneen naisen ruumis, jolla ei ollut päätä eikä jalkoja ja joka löydettiin rautatiesillan alta Pinchin Streetiltä Whitechapelista 10. syyskuuta 1889. Murha oli tehty todennäköisesti muualla ja paloitellun ruumiin osat hävitetty eri paikkoin.[47]

Coles tapettiin 13. helmikuuta 1891 rautatiesillan alla Swallow Gardensissa Whitechapelissa. Hänen kurkkunsa leikattiin auki, mutta ruumista ei silvottu. Hänen seurastaan oli aiemmin nähty mies nimeltä Thomas Sadler, joka pidätettiin ja syytettiin Colesin murhasta. Jonkin aikaa Sadleria pidettiin Viiltäjänä. Sadler vapautettiin kuitenkin todisteiden puutteessa 3. maaliskuuta 1891.[48]

Muut väitetyt uhrit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdentoista Whitechapelin murhan lisäksi Viiltäjän hyökkäyksiin on liitetty muitakin uhreja. ”Fairy Fayn” tapauksessa on epäselvää, oliko koko tapaus tottakaan vai keksitty osana Viiltäjän traditiota[49] ”Fairy Fay” oli lempinimi, joka annettiin oletettavasti 26. joulukuuta 1887 löydetylle uhrille sen jälkeen, kun tämän "alavatsan läpi oli isketty keppi".[50][51], mutta Whitechapelissa ei rekisteröity yhtään murhaa joulun tienoilla 1887.[52] ”Fairy Fay” on voinut olla lehdistön sekaannus, jossa vuonna 1887 tapahtunut, tuloksettomaksi jäänyt hyökkäys on sekoittunut Emma Elizabeth Smithin murhaan.[49] Useimmat kirjailijat ovat yhtä mieltä siitä, ettei ”Fairy Faytä” ollut koskaan olemassakaan.[49][53]

Annie Millwood, jolla oli viiltohaavoja jaloissa ja alavatsassa, otettiin sisään Whitechapelin köyhäintalon sairaalaan 25. helmikuuta 1888.[54] Hänet kotiutettiin sairaalasta, mutta hän kuoli ilmeisesti luonnollisista syistä 38-vuotiaana 31. maaliskuuta 1888.[53] Hänen on myöhemmin uskottu olleen Viiltäjän ensimmäinen uhri, mutta sitä ei ole voitu kiistatta todistaa.[55]

Toinen aikaisempana pidetty uhri on Ada Wilson[56], joka selvisi ilmeisesti kahdesta puukoniskusta niskaan 28. maaliskuuta 1888.[57] Annie Farmer, joka asui samassa vuokratalossa kuin Martha Tabram[58], teki ilmoituksen hyökkäyksestä 21. marraskuuta 1888. Hänellä oli pintahaava kaulassa, mutta se oli mahdollisesti itse aiheutettu.[59]

Piirros kolmesta miehestä, jotka löytävät naisen torson, ns.”Whitehallin mysteeri” lokakuussa 1888.

Ns. ”Whitehallin mysteeri” viittaa 2. lokakuuta 1888 löydettyyn päättömän naisen torson. Torso löydettiin Suur-Lontoon poliisin Whitehalliin rakenteilla olevan talon kellarista. Ruumiiseen kuuluva käsi oli löydetty aiemmin Thamesjoesta, ja toinen jaloista löydettiin myöhemmin haudattuna läheltä torson löytöpaikkaa.[60]

Muita jäseniä tai päätä ei koskaan löydetty, eikä ruumista tunnistettu. Ruumiin silpominen muistutti Pinchin Streetin tapausta, jossa jalat ja pää oli irrotettu, mutta ei käsiä. Whitehallin mysteeri ja Pinchin Streetin tapaus saattoivat olla osa laajempaa murhasarjaa, jota on kutsuttu ”Thamesin mysteeriksi” ja jonka tekijä on ”Torsosurmaajaksi” kutsuttu sarjamurhaaja.[61]

On kiistanalaista, olivatko Viiltäjä-Jack ja ”Torsosurmaaja” sama henkilö vai kaksi erillistä sarjamurhaajaa, jotka toimivat samalla alueella.[61] Koska Torsosurmaajan modus operandi eroaa Viiltäjästä, poliisi ei tuohon aikoinaan uskonut heidän välillään olevan yhteyttä.[62] Elizabeth Jackson -nimisen prostituoidun ruumiinosia löydettiin Thamesjoesta kesäkuun 2. ja 25. päivän välillä 1889, ja hän on mahdollisesti ollut ”Torsosurmaajan” uhri.[63]

Seitsemänvuotias John Gill löydettiin murhattuna Manninghamista Bradfordista 29. joulukuuta 1888. Hänen jalkansa oli leikattu irti ja sisälmykset vedetty ulos, minkä lisäksi sydän ja toinen korva oli otettu pois. Samankaltaisuudet pojan ja Mary Kellyn surman välillä saivat lehdistön spekuloimaan, että Viiltäjä oli tappanut pojan. Pojan työnantaja, maitomies William Barrett pidätettiin kahdesti murhasta aihetodisteiden vuoksi, mutta hänet vapautettiin. Ketään ei koskaan syytetty murhasta.[64]

Carrie Brown, jota kutsuttiin "Shakespeareksi" koska hän lausui mielellään Shakespearen sonetteja, kuristettiin vaatekappaleella, minkä jälkeen hänen ruumistaan silvottiin veitsellä 24. huhtikuuta 1891 New Yorkissa.[65] Hänen ruumissaan oli suuri repeämä nivusissa ja pintahaavoja jaloissa ja selässä. Mitään sisäelimiä ei ollut poistettu, vaikka munasarjat, jotka oli joko poistettu tahallaan tai vahingossa, löydettiin sängyltä.[65] Murhaa vertailtiin aikoinaan Whitechapelin murhiin, mutta Suur-Lontoon poliisi tuli lopulta johtopäätökseen, ettei surmilla ollut mitään yhteyttä.[65]

Tutkimukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Komisario Frederick Abberline, 1888.

Rikostutkinnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykypäiviin säilyneet tiedostot Whitechapelin murhien aineistosta antavat yksityiskohtaisen kuvan viktoriaanisen ajan tutkimusprosessista.[66] Suuri joukko poliisimiehiä teki kotietsintöjä Whitechapelin alueella. Todistusaineistoa kerättiin kuolinsyyntutkijaa varten. Epäiltyjä nousi esiin, minkä jälkeen heidät jäljitettiin, tutkittiin tarkemmin tai hylättiin. Poliisityö noudattelee nykyaikana melko lailla samaa kaavaa.[66] Yli 2 000 ihmistä kuulusteltiin, reilua 300 henkilöä tutkittiin ja 80 ihmistä vangittiin.[67]

Alun perin tutkimuksista vastasi Suur-Lontoon poliisin H-divisioona, rikospoliisi (CID), jota veti rikoskomisario Edmund Reid. Nicholsin murhan jälkeen Scotland Yard lähetti rikoskomisariot Frederick Abberlinen, Henry Mooren ja Walter Andrewsin avustamaan tutkimuksissa. Eddowesin murha tapahtui Lontoon Cityssä, ja sen jälkeen tutkimuksissa oli mukana myös Cityn poliisi rikoskomisario James McWilliamin johdolla.[10]

Kokonaisvastuuta tutkinnan johtamisesta hankaloitti se, että vastikään nimitetty CID:n päällikkö Robert Anderson oli lomalla Sveitsissä 7. syyskuuta ja 6. lokakuuta välisenä aikana, jolloin Chapman, Stride ja Eddowes tapettiin.[68] Tämä johti siihen, että Suur-Lontoon poliisikomentaja Charles Warren nimitti ylikomisario Donald Swansonin Scotland Yardista koordinoimaan tutkimuksia.[69]

”Hippaa”: Punch-lehden pilapiirros 22. syyskuuta 1888 kritisoi poliisin epäpätevyyttä. Se, että poliisi ei onnistunut saamaan tappajaa kiinni, vahvisti radikaalien mielipiteitä siitä, että poliisilaitos oli kyvytön ja huonosti johdettu.[70]

Joukko vapaaehtoisia eastendiläisiä perusti eräänlaisen naapurivartioston, ”Whitechapel Vigilance Committeen” osittain siksi, että he olivat tyytymättömiä poliisin toimintaan. Komitea partioi kadulla ja piti silmällä epäilyttäviä tyyppejä, anoi hallitukselta rahaa tappajan kiinnisaamiseksi johtavien ilmiantojen palkitsemiseen ja palkkasi yksityisetsiviä kuulustelemaan todistajia.[71]

Teurastajia, kirurgeja ja lääkäreitä epäiltiin tappoihin liittyneiden silpomisten vuoksi. Lontoon Cityn poliisin virkaatekevän komentajan, majuri Henry Smithin mukaan paikallisten teurastajien alibeja tutkittiin, jotta heidät voitiin sulkea pois tutkinnasta.[72] Komisario Donald Swansonin raportti sisäasiainministeriölle vahvistaa, että poliisi jututti 76 teurastajaa ja että tutkinnat kattoivat myös teurastajien kaikki työntekijät edelliseltä kuudelta kuukaudelta.[73]

Jotkut Viiltäjän aikalaiset, mukaan lukien kuningatar Viktoria, uskoivat murhien kaavan viittaavan siihen, että syyllinen oli teurastaja ja karjanajaja karjalaivalta, joita kulki Lontoon ja manner-Euroopan välillä. Whitechapel oli lähellä Lontoon satamaa[74], ja laivat saapuivat usein torstaisin tai perjantaisin ja lähtivät lauantaisin tai sunnuntaisin.[75] Karjalaivoja tutkittiin, mutta murhien päivämäärät eivät sopineet yhdenkään aluksen tulo- ja lähtöpäiviin, ja se mahdollisuus, että työntekijä olisi siirtynyt laivalta toiselle, voitiin myös sulkea pois.[76]

Profiloinnit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuun lopussa Robert Anderson pyysi poliisilääkäri Thomas Bondia antamaan mielipiteensä murhaajan kirurgisista tiedoista ja taidoista.[77] Bondin mielipide on varhaisin "Whitechapelin murhaajasta" tehty profilointi.[78] Bondin arvio perustui paitsi siihen, että hän oli itse tutkinut pahiten silvotun uhrin, myös neljästä aiemmasta kanonisesta uhrista tehtyjen ruumiinavausten muistiinpanoihin.[38] Bond kirjoitti:

»Kaikki viisi murhaa on epäilemättä tehnyt sama henkilö. Neljässä ensimmäisessä tapauksessa kurkku on ilmeisesti leikattu vasemmalta oikealle, ja viimeisessä tapauksessa laajamittaisen silpomisen takia on mahdotonta sanoa, mihin suuntaan kuolemaan johtanut viilto on tehty, mutta valtimoverta löytyi roiskeina seinältä läheltä paikkaa, jossa naisen pään on täytynyt olla.
Kaikki murhien olosuhteet saavat minut tekemään sen johtopäätöksen, että naiset ovat olleet makuulla, kun heidät on murhattu, ja kaikissa tapauksissa kurkku on leikattu ensin.[38]»

Bond vastusti jyrkästi sitä, että murhaajalla olisi ollut mitään tieteellistä tai anatomista osaamista tai edes ”teurastajan teknistä osaamista”. Hänen mielestään tappaja oli mies, jolla oli erakkomaisia tapoja ja joka sai ”toisinaan murhanhimoisia kohtauksia tai kärsi eroottisesta maniasta”, ja hän arveli silpomisten luonteen viittaavan ”hyperseksuaalisuuteen”. Bond sanoi myös, että ”kimmoke murhaamiseen saattoi kehittyä kostonhimoisesta tai asioita hautovasta mielestä, ja että alun perin saattoi olla kyse uskonnollisesta maniasta, mutta en pidä kumpaakaan hypoteesia todennäköisenä”.[38]

Vaikka mistään seksuaalisesta kanssakäymisestä yhdenkään uhrin kanssa ei ole todisteita[13][79], psykologit olettevat, että veitsen työntäminen uhriin ja ”ruumiiden jättäminen seksuaalisesti halventaviin asentoihin kaikki haavat näkyvillä” viittaa siihen, että tekijä sai murhista seksuaalista mielihyvää.[13][80] Jotkut pitävät tällaisia hypoteeseja olettamuksina, joille ei löydy todellista tukea.[81]

FBI:n vuonna 1988 tekemän profiloinnin mukaan Viiltäjä-Jack oli valkoinen mies, joka oli lähtöisin alemmista yhteiskuntaluokista, todennäköisesti rikkinäisestä kodista. Murhaajan arveltiin olevan joko teurastaja tai lääkärin apulainen. Murhaaja oli selvityksen mukaan myös sosiaalisesti kyvytön.[82]

Epäillyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä oli erilaisia spekulaatioita: Puck-lehden kansi 21. syyskuuta 1889 esittää veristä veistä pitelevää miestä, joka katsoo halveksuen puolta tusinaa oletettua epäiltyä, kaikki täysin erinäköisiä.

Koska tapot tapahtuivat viikonloppuina ja kaikki tekopaikat sijaitsivat lähellä tosiaan, monet ovat ajatelleen, että Viiltäjä oli töissä arkipäivisin ja asui Whitechapelissa.[83] Toisten mielestä tappaja oli koulutettu yläluokan jäsen, mahdollisesti lääkäri, joka tuli Whitechapeliin vaurailta alueilta[84]: tällaiset ajatukset kertovat sellaisista kulttuurisista käsityksistä kuin lääkärin ammattia kohtaan tunnetusta pelosta, epäluottamuksesta nykytiedettä kohtaan ja rikkaiden harrastamasta köyhien hyväksikäytöstä.[85]

Kirjailija Stephen Knight esitti kirjassaan Jack the Ripper: The Final Solution (1976) teorian vapaamuurarien salaliitosta, johon kuului yläluokan jäseniä ja lääkäri, mutta monet kirjailijat pitävät teoriaa mielikuvituksen tuloksena.[86] Murhien jälkeen vuosien mittaan syyllisiksi esitettiin käytännössä jokaista, joka oli aikalaisdokumenttien mukaan jotenkin sivunnut tapausta, sekä lukuisia kuuluisuuksia, joita poliisitutkinnassa ei missään vaiheessa epäilty. Koska kaikki noihin aikoihin eläneet ovat jo kuolleet, nykykirjailijat voivat syyttää ketä tahansa ”ilman mitään tarvetta esittää historiallista todistusaineistoa”.[87]

Poliisin kansioissa mainittujen epäiltyjen joukossa on kolme nimeä, jotka mainitaan Sir Melville Macnaghtenin muistiossa vuodelta 1894, mutta todistusaineisto näitä kolmea vastaan sisältää vain aihetodisteita.[88] Viiltäjä-Jackiksi epäiltyjen lukumäärä on noussut vuoteen 2020 mennessä yli sataan henkilöön.[89][90]

George Chapman

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: George Chapman

Puolalaissyntyinen sarjamurhaaja, joka myrkytti Englannissa kolme naista. Chapman oli koulutukseltaan kirurgi, mutta Lontooseen saavuttuaan hän työskenteli parturina. Chapmanin uhrit olivat hänen omia rakastajattariaan. Motiivi jäi hämäräksi, eikä Chapman koskaan solminut avioliittoa yhdenkään surmaamansa naisen kanssa.[91]

Chapmanin kiinnijäämisen jälkeen on syntynyt huhu että hän olisi ollut myös Viiltäjä-Jack, mutta väittämää ei ole voitu osoittaa paikkansapitäväksi. Epätodennäköiseksi teorian tekee muun muassa se, että Viiltäjä-Jackin teot eivät sovi Chapmanin modus operandiin eikä mikään seikka ole yhdistänyt Chapmania tekoihin.[91]

David Cohen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

David Cohen oli puolanjuutalainen suutari, joka joutui Colney Hatchin mielisairaalaan joulukuussa 1888 noin kuukausi Viiltäjä-Jackin murhien loppumisen jälkeen. Äärimmäisen epäsosiaaliseksi kuvailtu Cohen asui Whitechapelissa, ja hänen mahdollisen syyllisyytensä on ottanut esille ripperologi Martin Fido teoksissaan. Fido tunnisti Cohenin puolanjuutalaiseksi suutariksi, jota kutsuttiin Nahkaesiliinaksi. Fido uskoo, että David Cohenin oikea nimi oli Nathan Kaminski, ja että poliisit sekoittivat hänet Aaron Kosminskiin. Tässä tapauksessa Kaminski olisi ollut yksi poliisin pääepäillyistä, murhanhimoinen hullu ja naisia syvästi vihaava puolanjuutalainen.[92]

Colney Hatchin mielisairaalan potilastietojen mukaan ”David Cohen” oli vainoharhainen skitsofreenikko, joka teki kaduilla ilkivaltaa, potki ohikulkijoita ja repi omia vaatteitaan riekaleiksi. Hän sairasti myös kuppaa, ja tartunta oli mahdollisesti saatu prostituoidulta. Kaminski kuoli Colney Hatchin mielisairaalassa lokakuussa 1889.[92]

Thomas Cutbush

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Thomas Cutbush

Cutbush oli pääepäilty yhteensä 11 naismurhasta Lontoossa vuosina 1888-1891. Hänet julistettiin mielisairaaksi vuonna 1891 ja suljetiin Broadmoorin sairaalaan, jossa hän vuonna 1903 kuoli. Cutbush oli Viiltäjä-Jackin tekemien murhien aikaan nähty usein Itä-Lontoossa, ja hänen kerrottiin palanneen yöllä kotiin mudan ja veren tahrimana. Raa'at naissurmat loppuivat hänen jouduttuaan mielisairaalaan.[93]

Cutbushin potilaskertomuksen mukaan hän oli mieleltään hyvin sairas ja suhtautui epäilevästi kaikkiin ihmisiin. Hän oli uhkaillut repivänsä muut potilaat ja hoitajat kappaleiksi. Hän oli myös purrut sairaalassa vieraillutta äitiään kasvoihin. Cutbush oli Viiltäjä-Jackin murhien aikaan 24-vuotias.[93]

Montague Druitt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Montague Druitt

Sir Melville Macnaghtenin muistiossa Druitt mainitaan yhtenä kolmesta epäillystä. Todistusaineistoa Druittia vastaan oli kuitenkin varsin vähän. Viiltäjä-Jackin veriteot tapahtuivat Lontoon alueella loppuvuodesta 1888, ja Druitt löytyi saman vuoden viimeisenä päivänä Thamesjoesta ilmeisesti hukuttautuneena.[94]

Aaron Kosminski

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Aaron Kosminski

Puolanjuutalainen parturi, joka oli poliisin yksi vahvimmista epäillyistä alusta alkaen. Viiltäjä-Jackin tapauksia tutkinut ylikomisario Donald Swanson kirjoitti käsin esimiehensä omaelämäkerran marginaaliin Kosminskin nimen. Swanson lisäsi yhteyteen myös motiivit, jotka hänen mielestään ajoivat Kosminskin veritekoihin. Kosminskin on mainittu vihanneen naisia ja hän oli juttua aikanaan tutkineiden poliisien mielestä murhanhimoinen.[95]

Häntä on kuvattu myös skitsofreeniseksi ja vainoharhaiseksi. Kosminski joutui mielisairaalaan vuonna 1891 ja samana vuonna raa'at naismurhat loppuivat.[96] Kosminski mainitaan yhtenä epäiltynä Sir Melville Macnaghtenin muistiossa.[97] Hän kuoli vuonna 1919.

DNA-tutkimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englantilainen Daily Mail -lehti kertoi syyskuussa 2014, että uuden DNA-tutkimuksen mukaan neljännen uhrin, Catherine Eddowesin murhaaja olisi Kosminski. Liikemies Russel Edwards osti vuonna 2007 huutokaupasta viltin, joka kerrottiin olleen Eddowesin murhapaikalta. Myöhemmin tehdyn DNA-tutkimuksen ansiosta saatiin viltistä eristettyä kahden henkilön DNA:ta. Viltillä olevan siemennesteen ja verijälkien DNA:t vastasivat Aaron Kosminskin ja Catherine Eddowesin nykyisin elossa olevien sukulaisten DNA:ta. Tutkimusta oli johtamassa tohtori Jari Louhelainen Liverpoolin John Mooresin yliopistosta.[96]

Joidenkin asiantuntijoiden mukaan DNA-tutkimus ei vielä osoita Kosminskia kiistattomasti syylliseksi, sillä tutkimusta ei ole vertaisarvioitu, saali on voinut kontaminoitua, eikä saalin alkuperästä ole varmuutta.[98][99] Myöskään se, että Kosminski on ollut kosketuksissa saalin kanssa, ei tee hänestä vielä syyllistä.[99][100] Tutkija Louhelainen ei itsekään pidä DNA-selvitystään riittävänä tapauksen lopulliseen selvittämiseen.[101]

Jacob Levy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalainen teurastaja Jacob Levy asui ja piti teurastamoa Middlesex Streetillä. Levy omasi ammattinsa puolesta anatomian tuntemusta, ja osasi käsitellä teurastusveistä. Teurastajat tekivät tuohon aikaan töitä usein öisinkin, eikä kukaan ihmetellyt sitä, että teurastaja liikkui kaduilla verisissä vaatteissa. Levyn vaimon mukaan hänen miehensä kulki usein öisin kaduilla, ja kuuli päänsisäisiä ääniä ja itki hysteerisesti. Levy oli sairastunut kuppaan saatuaan tartunnan todennäköisesti prostituoidulta.[102]

Todistaja kertoi nähneensä Mary Kellyn tuntemattoman, todennäköisesti juutalaisen miehen seurassa Middlesex Streetillä samana yönä, kuin hänet murhattiin. Levy sopii erinomaisesti FBI:n Viiltäjä-Jackista tekemään profilointiin. Levy sopii pituudeltaan ja ulkoiselta olemukseltaan silminnäkijöiden kuvauksiin miehestä, joka oli uhrien seurassa ennen murhaa. Lisäksi Middlesex Street sijaitsee aivan murhien keskiössä.[102]

Walter Sickert

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Walter Sickert

Taidemaalari, joka yhdistettiin Viiltäjä-Jackiin 1970-luvulla Stephen Knightin kehittelemän teorian kautta. Toisaalta on esitetty epäilyjä, jonka mukaan Sickert vihjasi erään teoksensa yksityiskohdalla prinssi Albert Victorin olleen Viiltäjä-Jack. Sittemmin Jean Overton Fuller ja Patricia Cornwell ovat teoksissaan yhdistäneet Sickertin Viiltäjä-Jackin tekoihin. Useat ripperologit ovat arvostelleet teoriaa Sickertistä Viiltäjä-Jackina, ja kyseenalaistaneet sen uskottavuuden. [103]

James Kenneth Stephen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: James Kenneth Stephen

Englantilainen runoilija, joka toimi Englannin prinssi Albert Victorin opettajana. Stephenin tiedettiin vihanneen naisia ja kärsineen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.[104]

Francis Tumblety

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tumblety oli amerikkalainen lääkäri, joka asui Whitechapelissa Viiltäjä-Jackin murhien aikaan. Hän oli homoseksuaali ja katkeroitunut naisille. Helvetistä-kirjeen käsialaa on verrattu Tumbletyn käsialaan ja niissä on huomattu paljon yhteneväisyyksiä. Tutkijat ovat lisäksi huomanneet, että Helvetistä -kirjeen kirjoittajan käyttämä kieli on samanlaista, kuin Tumblety käytti. Kirjeen kirjoittajalla todettiin mahdollisesti myös irlantilaisia kirjoitus- ja kielenkäyttötapoja. Tumbletyn isä oli irlantilainen.

Tumbletyn ulkonäkö tosin oli persoonallinen, ja hänen valtavat viiksensä olivat huomiota herättävät. Tumblety ei näin ollen sovi ainakaan niihin murhaajan tuntomerkkeihin, joista todistajat kertoivat. Lisäksi Tumblety oli murhien aikaan 55-vuotias, kun taas Viiltäjä-Jack on profiloitu 25–35-vuotiaaksi.[105]

Kirjeet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viiltäjän murhien aikana poliisi, sanomalehdet ja muut saivat satoja tapaukseen liittyviä kirjeitä.[106] Jotkut kirjeistä olivat hyvää tarkoittavia neuvoja tappajan kiinnisaamiseksi, mutta useimmat olivat hyödyttömiä.[107]

”Hyvä pomo”-kirje.

Tappajan itsensä on väitetty kirjoittaneen satoja kirjeitä[108], ja kaikista kirjeistä tunnetaan parhaiten kolme: ”Hyvä pomo” -kirje (engl. ”Dear Boss”), ”Hävytön Jacky” -postikortti (engl. ”Saucy Jacky”), ja ”Helvetistä” -kirje (engl. ”From Hell”).[109]

”Hyvä pomo” -kirje on päivätty 25. syyskuuta ja leimattu 27. syyskuuta 1888. Tuona päivänä sen vastaanotti Lontoon keskusuutistoimisto (engl. Central News Agency), mistä se toimitettiin edelleen Scotland Yardiin 29. syyskuuta 1888.[110] Aluksi sitä pidettiin huijauksena, mutta kun Eddowes löydettiin kolme päivää kirjeen postileiman jälkeen kuolleena ja toinen korva osittain leikattuna irti, kirjeen lupaus ”leikata naisen korvat irti” herätti huomiota.[111]

Tappaja oli kuitenkin ilmeisesti viiltänyt Eddowesin korvaa vahingossa surman aikana, eikä kirjeen kirjoittajan uhkaus lähettää korvat poliisille koskaan toteutunut.[112] Nimeä "Viiltäjä-Jack" käytettiin ensimmäisen kerran tässä kirjeessä allekirjoituksena, ja kirjeen julkaisemisen jälkeen se oli maailmanlaajuisesti pahamaineisena tunnettu nimi.[113]

Useimmat seuraavista kirjeistä matkivat tämän ensimmäisen kirjeen sävyä.[114] Joidenkin lähteiden mukaan toisessa, 17. syyskuuta 1888 päivätyssä kirjeessä olisi ensimmäisen kerran käytetty Viiltäjä-Jackin nimeä, mutta useimmat asiantuntijat pitävät kirjettä uudempana väärennöksenä, joka on pantu poliisin arkistoihin 1900-luvulla kauan sen jälkeen, kun surmatyöt tehtiin.[115]

”Hävytön Jacky” -postikortti on leimattu 1. lokakuuta, jolloin se vastaanotettiin keskusuutistoimistossa. Käsiala oli samantapaista kuin "Hyvä pomo" -kirjeessä.[116] Postikortissa mainitaan, että kaksi uhria tapettiin lähellä toisiaan, ”tuplatapaus tällä kertaa”, minkä ajateltiin viittaavan Striden ja Eddowesin murhiin.[117] Postikortti on väitetty postitetun ennen kuin tieto murhista oli julkinen, jolloin olisi epätodennäköistä, että pilailijalla olisi ollut tietoa rikoksesta[118], mutta kortti on leimattu yli 24 tuntia surmien jälkeen, jolloin toimittajat ja alueen asukkaat tunsivat jo surmien yksityiskohdat.[117]

"Kirje helvetistä" on kirjoitettu harakanvarpain ja vilisee kirjoitusvirheitä: "Helvetistä – Herra Lusk – sir lähetän teille puolikkaan munuisen jonka otin yhdeltä naiselta säilyin sen teille tosen palan paistoin ja soin se oli tosi mielusa Ehkä lähetän teille verisen veisen joka leikkasi sen irti jos vaan ootatte viel hetken – (allekirjoitus) Ottakaa kiinni jos saatte hera Lusk
”Helvetistä”-kirje.

”Helvetistä”-kirje oli lähetetty naapurivartioston komitean johtaja George Luskille (engl. Whitechapel Vigilance Committee) 16. lokakuuta 1888. Kirjeen käsiala oli epäselvää ja kirjeessä oli lukemattomia kirjoitusvirheitä. Lisäksi kirjeen tyyli oli erilainen, kuin ”Hyvä pomo” -kirjeessä ja ”Hävyttömän Jackyn” -postikortissa. Kirje tuli pienessä rasiassa, josta Lusk löysi puolikkaan munuaisen, joka oli säilötty etanoliin.[119]

Tappaja oli vienyt Eddowesin vasemman munuaisen. Kirjeen kirjoittaja väitti paistaneensa ja syöneensä toisen munuaisen. Kirjeen mukana lähetetty munuainen vakuutti monet siitä, että Helvetistä -kirje oli nimenomaan Viiltäjä-Jackin kirjoittama. Varmuutta asiaan ei ole kuitenkaan saatu, eikä sen aikaisilla rikostutkintamenetelmillä pystytty varmistamaan oliko munuainen todella Eddowesin.[10][120]

Munuaisen tutki tohtori Thomas Openshaw Lontoon sairaalasta. Openshaw oli sitä mieltä, että munuainen oli ihmisen vasen munuainen, mutta hän ei voinut päätellä munuaisen kantajan sukupuolta tai ikää.[121] Openshaw sai sittemmin kirjeen, jonka oli allekirjoittanut ”Viiltäjä-Jack” ja joka tunnetaan Openshaw-kirjeenä.[122]

Scotland Yard julkaisi näköiskopiot ”Hyvä pomo” -kirjeestä ja postikortista 3. lokakuuta siinä toivossa, että joku tunnistaisi käsialan, mutta toivo osoittautui turhaksi.[123] Charles Warren kirjoitti sisäasiainministeriön alivaltiosihteerille osoittamassaan kirjeessä: ”Luulen koko asian olevan huijausta, mutta meidän on pakko yrittää & varmistua kirjoittajan henkilöllisyydestä joka tapauksessa.”[124]

7. lokakuuta 1888 George R. Sims esitti sunnuntailehdessä Sunday Referee tyrmäävän vihjeen, että kirjeen oli kirjoittanut toimittaja, jonka tavoitteena oli ”nostaa sanomalehden levikki pilviin”.[125] Poliisiviranomaiset väittivät myöhemmin selvittäneensä sen toimittajan henkilöllisyyden, joka oli kirjoittanut sekä ”Hyvä pomo” -kirjeen että postikortin.[126]

Ylikomisario John George Littlechild väitti kirjeessään George R. Simsille 23. syyskuuta 1913, että kyseinen toimittaja oli Tom Bullen.[127] Fred Best -niminen toimittaja ilmeisesti tunnusti vuonna 1931 kirjoittaneensa kirjeet ”pitääkseen bisneksen hengissä”.[128]

Media

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sanomalehdessä viitataan murhaajaan ”Nahkaesiliinana”, syyskuu 1888.

Viiltäjän murhat merkitsivät muutosta siinä, miten toimittajat käsittelivät rikoksia.[18][129] Vaikkei ollutkaan historian ensimmäinen sarjamurhaaja, Viiltäjä-Jackin tapaus oli ensimmäinen, jota maailman lehdistö seurasi kiihkeästi.[18][129] 1850-luvun verouudistukset mahdollistivat halpojen ja laajalevikkisempien sanomalehtien julkaisun.[130] Myöhemmin viktoriaanisella aikakaudella nämä kasvoivat massojen sanomalehdiksi, joista halvimmat maksoivat vain puoli penniä, mukaan lukien monia suosittuja lehtiä kuten Illustrated Police News, jonka ansiosta Viiltäjä sai ennennäkemättömän paljon julkisuutta.[131]

Nicholsin murhan jälkeen syyskuussa Manchester Guardian raportoi: ”Mitä tietoa poliisilla hallusaan onkin, he tuntuvat haluavan pitää tiedon salassa… Uskotaan, että heidän huomionsa on erityisesti kiinnittynyt … pahamaineiseen hahmoon, joka tunnetaan nimellä "Nahkaesiliina".[132] Toimittajat turhautuivat, kun poliisi ei halunnut paljastaa tutkimustensa yksityiskohtia yleisölle, ja turvautuivat sitten todenperäisyydeltään kyseenalaisten juttujen kirjoittamiseen.[18][133]

Mielikuvituksellisia kuvauksia ”Nahkaesiliinasta” (engl. ”Leather apron”) esiintyi lehdistössä[134], mutta kilpailevat toimittajat väheksyivät niitä ”reportterien fantasian tarunomaisina tuotoksina”.[135] John Pizer, paikallinen juutalainen joka valmisti nahkakenkiä, tunnettiin nimellä ”Nahkaesiliina”[136], ja hänet pidätettiin, vaikka asiaa tutkiva komisario raportoi, että ”tällä hetkellä häntä vastaan ei ole minkäänlaisia todisteita”.[137] Hänet vapautettiin pian sen jälkeen, kun hänen alibinsa oli vahvistettu.[136]

”Hyvä pomo” -kirjeen julkaisemisen jälkeen ”Viiltäjä-Jack” korvasi ”Nahkaesiliinan” lehdistön ja yleisön tappajasta käyttämänä nimenä.[138] ”Jack”-nimeä oli jo käytetty toisesta kuuluisasta lontoolaishyökkääjästä Jousijalka-Jackistä, jonka kerrottiin hyppäävän muurien yli uhriensa kimppuun ja katoavan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.[139]

Tällaisen lempinimen keksimisestä ja käyttämisestä tuli lehdistön tapa, josta esimerkkejä ovat Bostonin kuristaja tai Viiltäjä-Jackin mukaan nimetyt ”Düsseldorfin vampyyri”[140] (engl. ”The Düsseldorf Ripper”) tai ”Yorkshiren viiltäjä”[141] tai ”Rostovin hirviö”[142] (engl. ”The Rostov Ripper”). Suurta huomiota herättänyt uutisointi yhdistettynä siihen, ettei ketään koskaan tuomittu murhista, on hämmentänyt tieteellistä tutkimusta ja luonut legendan, joka luo varjon myöhempien sarjamurhaajien ylle.[143]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viiltäjä-Jack kuvattuna haamuna Whitechapelissa ja yhteiskunnallisen laiminlyönnin ruumiillistumana Punch-lehdessä vuonna 1888.

Murhien ja uhrien luonne kohdisti huomion East Endin köyhien asuinoloihin[144] ja lujitti yleisen mielipiteen täpötäysiä, epäsiistejä slummeja vastaan[145]. Murhia seuraavana kahtena vuosikymmenenä pahimmat slummialueet raivattiin ja hävitettiin[146], mutta kadut ja osa rakennuksista ovat yhä tallella, ja Viiltäjän legenda elää murhapaikkojen opastetuilla kävelykierroksilla.[147] Ainakin yksi uhreista, Mary Jane Kelly, oli tavannut käydä Ten Bells -nimisessä kapakassa Commercial Streetillä, ja siitä tuli kävelykierrosten kohde moniksi vuosiksi.[148]

Aikaiskertomusten ristiriitaisuuden ja epäluotettavuuden lisäksi oikean tappajan tunnistamista on vaikeuttanut oikeuslääketieteellisten todisteiden puute.[149] Säilyneiden kirjeiden DNA-analyysi ei vakuuta[150], ja käytettävissä olevaa materiaalia on käsitelty moneen otteeseen ja se on liian epäpuhdasta, jotta siitä voitaisiin saada merkittäviä tuloksia[151] Viiltäjä-Jackin surmista on ilmestynyt yli 100 tietokirjaa, mikä tekee siitä yhden eniten tutkituista tosielämän rikoksista.[89] Termin "ripperologia" kehitti Colin Wilson 1970-luvulla kuvaamaan niin ammattilaisten kuin amatöörienkin suorittamaa tapauksen tutkintaa.[152][153] Aikakauslehdet Ripperana, Ripperologist ja Ripper Notes julkaisevat tällaista tutkimusta.[154]

Viiltäjä-Jack esiintyy myös sadoissa fiktiivisissä teoksissa sekä teoksissa, jotka tasapainoilevat faktan ja fiktion välisellä rajalla, mukaan lukien Viiltäjän kirjeet ja niin sanottu Viiltäjä-Jackin päiväkirja.[155] Viiltäjä on esiintynyt romaaneissa, novelleissa, runoissa, sarjakuvakirjoissa, peleissä, lauluissa, näytelmissä, oopperassa, televisiossa ja elokuvissa.

Heti murhien jälkeen ja myöhemmin ”Viiltäjä-Jackistä tuli lasten mörkö”[156] Viiltäjän kuvaukset olivat usein aavemaisia tai hirviömäisiä. 1920- ja 1930-luvuilla hänet kuvattiin elokuvissa tavanomaisiin vaatteisiin pukeutuneena miehenä, jolla oli salaisuus ja joka saalisti pahaa aavistamattomia uhrejaan: tunnelmaa ja pahuutta korostettiin valaistuksella ja varjoilla.[157]

1960-luvulle tultaessa Viiltäjästä oli tullut ”saalistajien eliitin symboli”[157], ja hänet kuvattiin silinterihatussa ja herrasmieheksi pukeutuneena. Koko yläluokasta tuli konna, kun Viiltäjän käytös oli vain yläluokan harjoittaman hyväksikäytön ilmentymä.[158] Viiltäjän kuvaan yhdistyi muista kauhutarinoista lainattuja symboleita, kuten Draculan viitta tai Viktor Frankensteinin elinten keruu.[159] Viiltäjästä kertova fiktio kattaa useita eri tyylilajeja aina Sherlock Holmes -tarinasta eroottiseen kauhuun.[160]

Toisin kuin monista vähemmän kuuluisista murhaajista, Viiltäjä-Jackista ei ole vahakuvaa Madame Tussaudsin vahakabinetin kauhukammiossa: vahakabinetin politiikkana on, ettei siellä ole esillä vahanukkeja henkilöistä, joiden todellista ulkoasua ei tunneta.[161] Sen sijaan hänet esitetään varjona.[162] Vuonna 2006 Viiltäjä-Jack valittiin BBC History -lehden äänestyksessä kaikkien aikojen pahimmaksi britiksi.[163][164]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Beadle, William (2009), Jack the Ripper: Unmasked, Lontoo: John Blake, ISBN 9781844546886
  • Begg, Paul (2003): Jack the Ripper: The Definitive History. Lontoo, Pearson Education. ISBN 058250631X
  • Begg, Paul (2006): Jack the Ripper: The Facts. Anova Books. ISBN 1861056877
  • Cook, Andrew (2009): Jack the Ripper. Stroud, Gloucestershire: Amberley Publishing. ISBN 9781848683273
  • Curtis, Lewis Perry (2001): Jack The Ripper & The London Press. Yale University Press. ISBN 0300088728
  • Eddleston, John J. (2002): Jack the Ripper: An Encyclopedia. Lontoo, Metro Books. ISBN 1843580462
  • Evans, Stewart P. & Rumbelow, Donald (2006): Jack the Ripper: Scotland Yard Investigates. Stroud, Gloucestershire, Sutton Publishing. ISBN 0750942282
  • Evans, Stewart P. & Skinner, Keith (2000). The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook: An Illustrated Encyclopedia. Lontoo, Constable and Robinson. ISBN 1841192252
  • Evans, Stewart P. & Skinner, Keith (2001). Jack the Ripper: Letters from Hell. Stroud, Gloucestershire, Sutton Publishing. ISBN 0750925493
  • Fido, Martin (1987): The Crimes, Detection and Death of Jack the Ripper, Lontoo, Weidenfeld and Nicolson, ISBN 0297791362
  • Marriott, Trevor (2005): Jack the Ripper: The 21st Century Investigation. Lontoo, John Blake. ISBN 1844541037
  • Meikle, Denis (2002): Jack the Ripper: The Murders and the Movies. Richmond, Surrey, Reynolds and Hearn Ltd. ISBN 1903111323
  • Rivett, Miriam & Whitehead, Mark (2006): Jack the Ripper. Harpenden, Hertfordshire, Pocket Essentials. ISBN 9781904048695
  • Rumbelow, Donald (2004): The Complete Jack the Ripper. Fully Revised and Updated. Penguin Books. ISBN 9780140173956
  • Sugden, Philip (2002): The Complete History of Jack the Ripper. Carroll & Graf Publishers. ISBN 0786702761
  • Werner, Alex (toim., 2008): Jack the Ripper and the East End. Lontoo, Chatto & Windus. ISBN 9780701182472
  • Woods, Paul & Baddeley, Gavin (2009): Saucy Jack: The Elusive Ripper. Hersham, Surrey, Ian Allan Publishing. ISBN 9780711034105

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kershen, Anne J., "The Immigrant Community of Whitechapel at the Time of the Jack the Ripper Murders", teoksessa Werner, s. 65–97; Vaughan, Laura, "Mapping the East End Labyrinth", teoksessa Werner, s. 225
  2. ↑ Life and Labour of the People in London, Lontoo, Macmillan, 1902–1903) (Charles Boothin online-arkisto, katsottu 5.8.2008.
  3. ↑ Evans & Skinner (2001), Jack the Ripper: Letters from Hell, s. 1; Evans & Skinner (2000), s. 28
  4. ↑ Begg (2003), s. 131–149; Evans and Rumbelow, s. 38–42; Rumbelow, s. 21–22
  5. ↑ Marriott, John, "The Imaginative Geography of the Whitechapel murders", teoksessa Werner, s. 31–63
  6. ↑ Haggard, Robert F. (1993), "Jack the Ripper As the Threat of Outcast London", Essays in History, vol. 35, Corcoran Department of History at the University of Virginia
  7. ↑ James Greenwood (1883) In Strange Company: 158-60, quoted in Jerry White (2007) London in the Nineteenth Century: 323
  8. ↑ Fiona Rule (2008) The Worst Street in London. Ian Allan Ltd: 78-103
  9. ↑ Woods & Baddeley, s. 20
  10. ↑ a b c d e f The Enduring Mystery of Jack the Ripper London Metropolitan Police. Arkistoitu 11.7.2006. Viitattu 31.1.2010. (englanti)
  11. ↑ Cook, s. 33–34; Evans & Skinner (2000), s. 3
  12. ↑ Cook, s. 151
  13. ↑ a b c d Keppel, Robert D.; Weis, Joseph G.; Brown, Katherine M.; Welch, Kristen (2005), "The Jack the Ripper Murders: A Modus Operandi and Signature Analysis of the 1888–1891 Whitechapel Murders", Journal of Investigative Psychology and Offender Profiling, osa 2, s. 1–21
  14. ↑ Evans & Rumbelow, s. 47–55
  15. ↑ Begg (2003), s. 27–28; Evans & Rumbelow, s. 47–50; Evans & Skinner, 2000,The Ultimate Jack the Ripper Sourcebook, s. 4–7
  16. ↑ Begg (2003), s. 28; Evans & Skinner (2000), s. 4–7
  17. ↑ Esimerkiksi Begg (2003), s. 155–156, siteeraa The Star-lehteä; ks. myös Cook, s. 62
  18. ↑ a b c d e Jack the Ripper (fl. 1888), serial killer Oxford Dictionary of National Biography. Viitattu 20.8.2024. (englanniksi)
  19. ↑ Begg (2003), s. 29–31; Evans & Rumbelow, s. 47–50; Marriott, s. 5–7
  20. ↑ Evans & Rumbelow, s. 51–55
  21. ↑ Evans and Rumbelow, s. 51–55; Marriott, s. 13
  22. ↑ White, Jerry: London in the Nineteenth Century, s. 323–332. London: Jonathan Cape, 2007. ISBN 978-0-224-06272-5
  23. ↑ James Egan: 3000 Facts about Historic Figures, s. 171. Lulu.com, 2018. ISBN 978-0-244-67383-3 Teoksen verkkoversio (viitattu 20.8.2024). (englanniksi)
  24. ↑ Evans & Rumbelow, s. 60–61; Rumbelow, s. 24–27
  25. ↑ Rumbelow, s. 42
  26. ↑ Marriott, s. 26–29; Rumbelow, s. 42
  27. ↑ Begg (2003), s. 153; Cook, s. 163; Evans & Skinner (2000), s. 98; Marriott, s. 59–75
  28. ↑ Cook, s. 157; Marriott, s. 81–125
  29. ↑ Begg (2003), s. 176–184
  30. ↑ Begg (2003), s. 193–194; Komisario Swansonin raportti 6.11.1888, HO 144/221/A49301C, jota lainaavat Evans & Skinner, s. 185–188
  31. ↑ Esim. Evans & Skinner (2001), s. 30; Rumbelow, s. 118
  32. ↑ Cook, s. 143; Fido, s. 47–52; Sugden, s. 254
  33. ↑ Charles Warrenin kirje sisäasiainministeriölle 6.11.1888, HO 144/221/A49301C, jota lainaavat Evans & Skinner (2000), s. 183–184
  34. ↑ e.g. Daily Telegraph 10.11.1888, ks. Evans & Skinner (2000), s. 339–340
  35. ↑ Macnaghtenin muistiinpanot, ks. Evans & Skinner (2000), s. 584–587; Fido, s. 98
  36. ↑ Cook, s. 151; Woods & Baddeley, s. 85
  37. ↑ Macnaghtenin muistiinpanot, ks. Cook, s. 151; Evans & Skinner (2000), s. 584–587 ja Rumbelow, s. 140
  38. ↑ a b c d Thomas Bondin kirje Robert Andersonille 10.11.1888, HO 144/221/A49301C, ks. Evans & Skinner (2000), s. 360–362 ja Rumbelow, s. 145–147
  39. ↑ Esim. Cook, s. 156–159, 199
  40. ↑ Evans & Rumbelow, s. 260
  41. ↑ Haastattelu lehdessä East London Observer, 14.5.1910, ks. Cook, s. 179–180 ja Evans & Rumbelow, s. 239
  42. ↑ Marriott, s. 231–234; Rumbelow, s. 157
  43. ↑ Evans & Rumbelow, s. 245–246; Evans & Skinner (2000), s. 422–439
  44. ↑ Evans & Rumbelow, s. 208–209; Rumbelow, s. 131
  45. ↑ Evans and Rumbelow, s. 209
  46. ↑ Marriott, s. 195
  47. ↑ Evans & Rumbelow, s. 210; Evans & Skinner (2000), s. 480–515
  48. ↑ Evans & Rumbelow, s. 218–222; Evans & Skinner (2000), s. 551–568
  49. ↑ a b c Evans, Stewart P.; Connell, Nicholas (2000). The Man Who Hunted Jack the Ripper. ISBN 1902791053
  50. ↑ Fido, s. 15
  51. ↑ Nimeä "Fairy Fay" käytti ensimmäisen kerran Terrence Robinson lehdessä Reynold's News, 29.10.1950 "koska parempaakaan nimeä ei ollut.
  52. ↑ Evans & Skinner (2000), s. 3
  53. ↑ a b Begg (2006), s. 21–25
  54. ↑ The Eastern Post and City Chronicle, 7.4.1888
  55. ↑ Beadle, s. 75
  56. ↑ Beadle, s. 77; Fido, s. 16
  57. ↑ Esim. East London Advertiser, 31.3.1888
  58. ↑ Beadle, s. 207
  59. ↑ Beadle, s. 207; Evans & Rumbelow, s. 202; Fido, s. 100
  60. ↑ Evans & Rumbelow, s. 142–144
  61. ↑ a b Gordon, R. Michael (2002), The Thames Torso Murders of Victorian London, Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, ISBN 9780786413485
  62. ↑ Evans & Rumbelow, s. 210–213
  63. ↑ Gordon, R. Michael (2003), The American Murders of Jack the Ripper, Santa Barbara, California: Greenwood Publishing, ISBN 9780275981556, s. xxii, 190
  64. ↑ Evans & Skinner (2001), s. 136
  65. ↑ a b c Vanderlinden, Wolf (2003–04). "The New York Affair", julkaistu Ripper Notesissa, ensimmäinen osa nrossa 16 (heinäkuu 2003); toinen osa nrossa 17 (tammikuu 2004) ja kolmas osa nrossa 19 (heinäkuu 2004), ISBN 0975912909
  66. ↑ a b David Canter (1994): Criminal Shadows: Inside the Mind of the Serial Killer, Lontoo, HarperCollins, s. 12–13, ISBN 0002552159
  67. ↑ Ylikomisario Donald Swansonin raportti sisäasiainministeriölle 19.10.1888, HO 144/221/A49301C, ks. Begg (2003), s. 205; Evans & Rumbelow, s. 113; Evans & Skinner (2000), s. 125
  68. ↑ Evans & Skinner (2000), s. 675
  69. ↑ Begg, s. 205; Evans & Rumbelow, s. 84–85
  70. ↑ Begg (2003), s. 57
  71. ↑ e.g. Evans & Skinner (2000), s. 245–252
  72. ↑ Rumbelow, s. 274
  73. ↑ Komisario Donald Swansonin raportti sisäasiainministeriölle 19.10.1888, HO 144/221/A49301C, ks. Begg (2003), s. 206 ja Evans & Skinner (2000), s. 125
  74. ↑ Marriott, John, "The Imaginative Geography of the Whitechapel murders", teoksessa Werner, s. 48
  75. ↑ Rumbelow, s. 93; Daily Telegraph, 10.11.1888, ks. Evans & Skinner (2000), s. 341
  76. ↑ Robert Anderson sisäasiainministeriölle 10.1.1889, 144/221/A49301C ff. 235–6, ks. Evans & Skinner (2000), s. 399
  77. ↑ Evans & Rumbelow, s. 186–187; Evans & Skinner (2000), s. 359–360
  78. ↑ Canter, s. 5–6
  79. ↑ Woods & Baddeley, s. 38
  80. ↑ Ks. myös myöhemmät painokset Richard von Krafft-Ebingin teoksesta Psychopathia Sexualis, siteerattu esim. teoksessa Woods & Baddeley, s. 111
  81. ↑ Evans & Rumbelow, s. 187–188, 261; Woods & Baddeley, s. 121–122
  82. ↑ Uusi teoria: Viiltäjä-Jack oli ruumishuoneen työntekijä www.iltalehti.fi. Viitattu 20.8.2024.
  83. ↑ Marriott, s. 205; Rumbelow, s. 263
  84. ↑ Begg (2003), s. 43
  85. ↑ Woods & Baddeley, s. 111–114
  86. ↑ Begg, s. x–xi; Marriott, s. 205, 267–268; Rumbelow, s. 209–244; Woods & Baddeley, s. 70
  87. ↑ Evans & Rumbelow, s. 261
  88. ↑ Esim. Frederick Abberline Pall Mall Gazette-lehdelle 31.3.1903, ks. Begg (2003), s. 264
  89. ↑ a b Whiteway, Ken (2004). "A Guide to the Literature of Jack the Ripper", Canadian Law Library Review, osa 29, s. 219–229
  90. ↑ Eddleston, s. 195–244
  91. ↑ a b George Chapman Murderuk.com. Arkistoitu 27.9.2013. Viitattu 11.10.2011. (englanniksi)
  92. ↑ a b Casebook: Jack the Ripper - David Cohen www.casebook.org. Viitattu 20.8.2024. (englanniksi)
  93. ↑ a b Thomas Cutbush - Jack the Ripper Suspect. www.jack-the-ripper.org. Viitattu 20.8.2024. (englanniksi)
  94. ↑ Montague John Druitt Casebook.org. Viitattu 11.10.2011. (englanniksi)
  95. ↑ Oliko Viiltäjä-Jack parturi? Ilta-Sanomat. 15.07.2006. Arkistoitu 23.5.2012.
  96. ↑ a b Jack the Ripper unmasked: How amateur sleuth used DNA breakthrough to identify Britain's most notorious criminal 126 years after string of terrible murders Dailymail.co.uk. 7.9.2014. Daily Mail. Viitattu 7.9.2014. (englanniksi)
  97. ↑ Aaron Kosminski Reconsidered Casebook.org. Viitattu 11.10.2011. (englanniksi)
  98. ↑ Dna-jälki voi kertoa rikollisen ulkonäön 9.9.2014. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 10.9.2014. Viitattu 9.9.2014.
  99. ↑ a b Krp-johtaja: "Kuulostaa uskomattomalta" 8.9.2014. Iltalehti. Viitattu 9.9.2014.
  100. ↑ Rutheford, Adam: Lyhyt historia meistä kaikista. Ihmiskunnan historia geenien kertomana, s. 177-184. Suomentanut Ketola, Veli-Pekka. Bazar, 2019. ISBN 978-952-279-665-3
  101. ↑ Viiltäjä-Jackia tutkinut suomalainen toppuuttelee tuloksiaan 12.9.2014. Turun Sanomat. Arkistoitu 12.9.2014. Viitattu 12.9.2014.
  102. ↑ a b Casebook: Jack the Ripper - Jacob Levy www.casebook.org. Viitattu 20.8.2024. (englanniksi)
  103. ↑ Katherine Ramsland: Walter Serial Killer Art trutv.com. Viitattu 11.10.2011. (englanniksi)
  104. ↑ James Kenneth Stephen Casebook.org. Viitattu 11.10.2011. (englanniksi)
  105. ↑ Casebook: Jack the Ripper - Francis Tumblety www.casebook.org. Viitattu 20.8.2024. (englanniksi)
  106. ↑ Donald McCormick arveli niitä olleen "todennäköisesti vähintään 2 000" (ks. Evans & Skinner (2001), s. 180). Illustrated Police News -lehdessä todettiin 20.10.1888, että poliisi oli tutkinut noin 700 kirjettä (ks. Evans & Skinner (2001), s. 199). Yli 300 kirjettä on säilynyt arkistossa (Corporation of London Records Office), ks. Evans & Skinner (2001), s. 149).
  107. ↑ Begg (2003), s. 165; Evans & Skinner (2001), s. 105; Rumbelow, s. 105–116
  108. ↑ Yli 200 kirjettä on tallessa Public Record Officessa (ks. Evans & Skinner (2001), s. 8, 180).
  109. ↑ Fido, s. 6–10; Marriott, s. 219.
  110. ↑ Cook, s. 76–77; Evans & Rumbelow, s. 137; Evans & Skinner (2001), s. 16–18; Woods & Baddeley, s. 48–49
  111. ↑ Cook, s. 78–79; Marriott, s. 221
  112. ↑ Cook, s. 79; Evans & Skinner (2001), s. 179; Marriott, s. 221
  113. ↑ Cook, s. 77–78; Evans & Rumbelow, s. 140; Evans & Skinner (2000), s. 193; Fido, s. 7.
  114. ↑ Cook, s. 87; Evans & Skinner (2000), s. 652.
  115. ↑ Marriott, s. 223
  116. ↑ Marriott, s. 219–222
  117. ↑ a b Cook, s. 79–80; Fido, s. 8–9; Marriott, s. 219–222; Rumbelow, s. 123
  118. ↑ Esim. Cullen, Tom (1965), Autumn of Terror, London: The Bodley Head, s. 103.
  119. ↑ Evans & Rumbelow, s. 170; Fido, s. 78–80
  120. ↑ Wolf, Gunter (2008). "A kidney from hell? A nephrological view of the Whitechapel murders in 1888". Nephrology Dialysis Transplantation vol. 23, s. 3343–3349 (Subscription required).
  121. ↑ Cook, s. 146; Fido, s. 78.
  122. ↑ Jack the Ripper 'letter' made public, BBC, 19.4.2001, katsottu 2.1.2010.
  123. ↑ Evans & Skinner (2001), s. 32–33.
  124. ↑ Charles Warrenin kirje Godfrey Lushingtonille 10.10.1888, Metropolitan Police Archive MEPO 1/48, ks. esim. Cook, s. 78; Evans & Rumbelow, s. 140 sekä Evans & Skinner (2001), s. 43.
  125. ↑ Ks. Evans & Skinner (2001), s. 41, 52 sekä Woods & Baddeley, s. 54.
  126. ↑ Cook, s. 94–95; Evans & Skinner (2001), s. 45–48; Evans & Skinner (2000), s. 624–633; Marriott, s. 219–222; Rumbelow, s. 121–122
  127. ↑ Ks. Cook, s. 96–97; Evans & Skinner (2001), s. 49; Evans & Skinner (2000), s. 193; sekä Marriott, s. 254
  128. ↑ Professori Francis E. Camps, elokuu 1966, "More on Jack the Ripper", Crime and Detection, ks. Evans & Skinner (2001), s. 51–52.
  129. ↑ a b Woods & Baddeley, s. 20, 52
  130. ↑ Begg (2003), s. 208
  131. ↑ Curtis, L. Perry, Jr. (2001), Jack the Ripper and the London Press. Yale University Press. ISBN 0300088728
  132. ↑ Manchester Guardian, 6.9.1888, ks. Begg (2003), s. 98
  133. ↑ Begg (2003), s. 214
  134. ↑ Esim. Manchester Guardian, 10.9.1888 ja Austin Statesman 5.9.1888, ks. Begg (2003), s. 98–99; The Star, 5.9.1888, ks. Evans & Rumbelow, s. 80
  135. ↑ Leytonstone Express and Independent, 8.9.1888, ks. Begg (2003), s. 99
  136. ↑ a b Esim. Marriott, s. 251; Rumbelow, s. 49
  137. ↑ CID:n J-divisioonan komisario Joseph Helson, Suur-Lontoon poliisin arkisto, MEPO 3/140 ff. 235–8, ks. Begg (2003), s. 99 sekä Evans & Skinner (2000), s. 24
  138. ↑ Evans & Skinner (2001), s. 13, 86; Fido, s. 7
  139. ↑ Peter Ackroyd, "Introduction", teoksessa Werner, s. 10; Rivett & Whitehead, s. 11
  140. ↑ Rumbelow, s. 312-330 sekä Woods & Baddeley, s. 218-222
  141. ↑ Cook, s. 192; Marriott s. 330, 351; Woods & Baddeley, s. 57-59
  142. ↑ Rumbelow, s. 298; Woods & Baddeley, s. 226-228
  143. ↑ John Marriott, "The Imaginative Geography of the Whitechapel murders", teoksessa Werner, s. 54
  144. ↑ Begg (2003), s. 1–2; Rivett & Whitehead, s. 15
  145. ↑ Cook, s. 139–141; Vaughan, Laura, "Mapping the East End Labyrinth", teoksessa Werner, s. 236–237
  146. ↑ Dennis, Richard, "Common Lodgings and 'Furnished Rooms': Housing in 1880s Whitechapel", teoksessa Werner, s. 177–179
  147. ↑ Rumbelow, s. xv; Woods & Baddeley, s. 136
  148. ↑ Begg (2003), s. 19
  149. ↑ Cook, s. 31
  150. ↑ Marks, Kathy, 18.5.2006, "Was Jack the Ripper a Woman?" The Independent, katsottu 5.5.2009
  151. ↑ Meikle, s. 197; Rumbelow, s. 246
  152. ↑ Woods & Baddeley, s. 70, 124
  153. ↑ Stewart P. Evans: "Ripperology, A Term Coined By..." huhtikuu 2003. Ripper Notes. Arkistoitu 21.3.2008. Viitattu 13.6.2010. (englanti)
  154. ↑ Creaton, Heather (May 2003) "Recent Scholarship on Jack the Ripper and the Victorian Media" (Arkistoitu – Internet Archive), Reviews in History, nro 333, Institute of Historical Research, katsottu 28.1.2010
  155. ↑ Begg (2003), s. 299; Marriott, s. 272–277; Rumbelow, s. 251–253
  156. ↑ Walter Dew (1938), I Caught Crippen, London: Blackie and Son, s. 126, ks. esim. Begg, s. 198
  157. ↑ a b Bloom, Clive, "Jack the Ripper – A Legacy in Pictures", teoksessa Werner, s. 251
  158. ↑ Woods & Baddeley, s. 150
  159. ↑ Bloom, Clive, "Jack the Ripper – A Legacy in Pictures", teoksessa Werner, s. 252–253
  160. ↑ Bloom, Clive, "Jack the Ripper – A Legacy in Pictures", teoksessa Werner, s. 255–260
  161. ↑ Chapman, Pauline (1984): Madame Tussaud's Chamber of Horrors. London, Constable, s. 96
  162. ↑ Warwick, Alexandra (2006): "The Scene of the Crime: Inventing the Serial Killer", Social and Legal Studies, vol. 15, s. 552–569
  163. ↑ Jack the Ripper is 'worst Briton' news.bbc.co.uk. 31.1.2006. Viitattu 20.8.2024. (englanti)
  164. ↑ Woods & Baddeley, s. 176

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Viiltäjä-Jack&oldid=22762212”