Tämä on suositeltu artikkeli.

Vihermittari

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vihermittari
Vihermittarin naaras
Vihermittarin naaras
Uhanalaisuusluokitus
Suomessa:

Silmälläpidettävä [1]

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Mittarimaiset Geometroidea
Heimo: Mittarit Geometridae
Alaheimo: Vihermittarit Geometrinae
Suku: Thalera
Laji: fimbrialis
Kaksiosainen nimi

Thalera fimbrialis
(Scopoli, 1763)[2]

Synonyymit

Alalajit
Katso myös

  Vihermittari Commonsissa

Vihermittari (Thalera fimbrialis) on vihermittareihin kuuluva keskikokoinen vihreä perhoslaji, jota tavataan laajalla alueella Euroopassa ja Aasiassa. Suomessa vihermittari on harvinainen etelärannikon laji, joka on havaittu maan nykyisten rajojen sisäpuolelta ensimmäisen kerran vuonna 1955. Lajin tyypillistä elinympäristöä ovat levinneisyysalueen pohjoisosassa erilaiset rämeet, etelässä taas hiekkadyynialueet ja soraiset rannat. Vuoristoalueilla perhosta tavataan myös vuoristoniityillä.

Vihermittarin lentoaika ajoittuu Suomessa heinä–elokuulle, etelässä lento alkaa yleensä aikaisemmin. Lajin naaraita voi nähdä ilmassa päivälläkin, koiraat lentelevät yleensä iltaisin ja öisin. Laji talvehtii keskenkasvuisena toukkana, jonka pääasiallinen ravintokasvi on kanerva, mutta toukkien on havaittu syövän myös esimerkiksi mustikkaa, siankärsämöä, piikkihernettä, ja ketomarunaa. Suomessa ja esimerkiksi Saksassa laji on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi, ja muun muassa Englannissa laji on rauhoitettu. Vihermittarin suurimmat uhat ovat elinympäristöjen häviäminen ja umpeenkasvu.

Koko ja ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vihermittarin koiras.

Vihermittari on keskikokoinen mittariperhonen, ja sen siipien kärkiväli on noin 25–31 millimetriä.[2] Pohjois-Euroopan yksilöt ovat usein pienempiä kuin Etelä-Euroopan yksilöt.[4] Lajin siivet ovat väriltään heikon kellertävän vihreät, ja ne muuttuvat yksilön vanhetessa ruskehtavan kellertäviksi.[2][4] Vastakuoriutuneen yksilön siivet ovat kirkkaan vihreät.[7] Siipien poikkiviirut mutkittelevat heikosti, ja niiden väliin jäävä keskisarake on takaa selvästi kapeampi kuin edestä. Siipien ripsissä on selviä punertavia täpliä, jotka kuitenkin puuttuvat f. moskovita -värimuodolta. Takasiipien reunan keskiosassa on selvä kolo ja sen vieressä selvä ulkonema. Koiraan tuntosarvet ovat kaksoiskampahampaiset.[2][4][7] Naaraan tuntosarvien hampaat ovat lyhyet. Molemmilla sukupuolilla pään suuosien huulirihmat ovat hyvin lyhyet.[4][8]

Alalaji T. f. magnata on kuvioinneiltaan hieman nimialalajista poikkeava. Sen siipien poikkiviirut ovat sekä siipien ylä- että alapinnoilla selvästi heikommat kuin nimialalajilla. Lisäksi magnata-alalajin yksilöiden siipien kärkiväli on hieman nimialalajia pidempi, noin 27–35 millimetriä. Muuten alalajit ovat rakenteeltaan toisiaan vastaavia.[4]

Vihermittarin muna on sukkulamainen, ja se kaventuu kohti kärkeä. Munan päässä on parikymmentä harjannetta. Aluksi munat ovat vihertäviä, mutta vanhemmiten ne muuttuvat punertavan tai tumman ruskeiksi ja yläosastaan kellertäviksi.[9] Vihermittarin toukat ovat täysikasvuisina 28–30 millimetrin mittaisia. Niiden kyljet ovat vihertävän keltaiset, ja selän keskellä kulkee vaalean- tai purppuranpunainen viiva, joka voi olla myös katkonainen. Ruumiin ensimmäinen jaoke on venynyt kahdeksi pitkäksi, punertavan ruskeaksi sarveksi, jotka ulottuvat toukan pään yli. Myös vihreä pää on kaksijakoinen. Toukan perä on ruskea.[8][10] Kotelo on väriltään kellanvalkoinen tai joskus vihertävä, selkäpuoleltaan se on toisinaan punertava. Kotelossa on lisäksi paksuhko musta keskiviiva ja pieniä rusehtavia pilkkuja. Siipien paikoissaselvennä on runsaasti mustia suonia. Kotelon peräkärki on pitkä, ja siinä on runsaasti pieniä, koukkupäisiä sukasia.[9][8]

Vihermittarin voi sekoittaa erityisesti neljään muuhun vihermittareihin kuuluvaan perhoseen: kanervamittariin, pilkku- ja laikkupussimittariin sekä lehvämittariin.[2][7][11] Kanervamittari elää samanlaisilla elinpaikoilla kuin vihermittari, mutta se on vihermittaria huomattavasti pienempi ja tasavärisempi.[7] Pussimittareista lajin erottaa takasiiven kolosta, joka puuttuu pilkku- ja laikkupussimittarilta. Lisäksi pilkkupussimittarin siipiripset ovat yksiväriset.[2][7] Eniten sitä muistuttava laji on Suomessa harvinainen lehvämittari, josta vihermittarin erottaa kuitenkin esimerkiksi koiraan tuntosarvien muodon perusteella. Lisäksi vihermittarin etusiipien keskisarake kapenee takareunasta, kun taas lehvämittarilla sarake on tasaleveä.[2][4][7][11] Myös Itä-Aasiassa tavataan kahta vihermittarin sukuun kuuluvaa samanlaista lajia Thalera chlorosaria ja Thalera lacerataria.[2][4][12]

Levinneisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihermittaria tavataan Euroopasta Siperiaan. Lajin levinneisyysalue ulottuu lännessä Pyreneiden niemimaalle, luoteessa Englantiin ja pohjoisessa Fennoskandian eteläosiin. Idässä lajia tavataan muun muassa Venäjällä aina Etelä-Siperiaan asti, Turkissa, Kazakstanissa ja Iranissa.[2][4][7] Keskiaasialaiset ja iranilaiset populaatiot kuuluvat T. f. magnata -alalajiin, mutta muualla tavataan nimialalajia T. f. fimbrialis.[2][4] Euroopassa lajia on tavattu edellä mainittujen alueiden lisäksi ainakin kaikista Baltian maista, Tanskasta, Saksasta, Ranskasta, Puolasta, Unkarista, Alankomaista, Belgiasta, Romaniasta ja Kroatiasta.[4][13][14][15][16][17][18]

Suomessa vihermittari on hyvin harvinainen eteläisen saaristo- ja rannikkoalueen perhonen. Nykyisen Suomen alueelta lajia on tavattu ensimmäisen kerran vuonna 1955 Helsingistä.[2][7] Ennen toista maailmansotaa vihermittarista on tehty havaintoja myös sittemmin Neuvostoliitolle luovutetulta Tytärsaarelta, Pien-Tytärsaarelta ja Karjalankannakselta muun muassa Terijoelta.[2][7][8] Ensimmäiset havainnot kotimaisesta kannasta eli täällä talvehtineista yksilöistä ovat vuodelta 1961. Useimmat havainnot ovat kuitenkin todennäköisesti varsinaisilta levinneisalueiltaan tuulen mukana harhautuneita yksilöitä, jotka ovat kulkeutuneet Suomenlahden yli.[2][7] Vuoteen 2000 mennessä kerätyn havaintoaineiston perusteella vihermittaria on tavattu viidessä Suomen luonnonmaantieteellisessä maakunnassa: Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Etelä-Karjalassa, Etelä-Hämeessä ja Etelä-Savossa.[5]

Elinympäristö ja elintavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niistä mittarilajeista, jotka levinneisyysalueensa ydinalueilla ovat erilaisten kuivien niittyjen lajeja, useat esiintyvät pohjoisessa pääsääntöisesti erilaisissa suoympäristöissä.[19] Siksi Suomen ja esimerkiksi Liettuan vakinaiset vihermittarikannat elävät pääosin avoimilla rämeillä, erityisesti rahkarämeillä ja -nevoilla. Lisäksi yksilöitä on Suomessakin tavattu erilaisilla kuivilla kankailla, kuten harju- ja paloalueilla. Muualla levinneisyysalueellaan vihermittari pitää elinpaikkanaan yleensä avoimia, hiekkaisia ympäristöjä, kuten hiekkadyynialueita tai soraisia rantoja.[2][4][7][20][21] Myös luovutettujen Tytärsaarten ja Karjalankannaksen populaatiot elävät tällaisessa ympäristössä.[2][8] Lisäksi kalkkipitoiset ympäristöt kuten kalkkiniityt ovat lajin tyypillistä elinaluetta.[4][22] Vuoristoalueilla lajia tavataan myös vuoristoniityillä, korkealla merenpinnan yläpuolella. Alpeilla, Apenniineilla ja Balkanvuorilla vihermittareita on tavattu 1 400 metrin korkeudessa, Espanjan Sierra Nevadalla 1 600 metrissä ja pohjoisessa Iranissa jopa 3 100 metrin korkeudessa.[4]

Vihermittarin elinkierto noin kuukauden tarkkuudella sen levinneisyysalueen ydinosissa. Suomessa perhosen lentoaika kattaa vain heinäkuun.

Lajin lentoaika Suomessa ja lähialueilla ajoittuu heinäkuun jälkipuoliskolle. Englannissa ja Keski-Euroopassa lentoaika voi alkaa jo kesäkuun puolella, ja se jatkuu aina elokuun alkupuolelle asti, mutta viimeisiä yksilöitä voidaan nähdä vielä elokuun lopullakin. Vihermittarin koiraat ovat lennossa pääosin auringonlaskun aikaan ja öisin, kun taas naaraat voivat olla lennossa päiväsaikaankin.[2][4][7][8][11][18] Häirittynä molemmat sukupuolet lähtevät herkästi lentoon päiväsaikaan, erityisesti pilvisellä säällä.[2][7] Lentotapa on hidas ja lepatteleva, ja yleensä lajin yksilöt lentävät melko matalalla, aivan varpukasvillisuuden yläpuolella.[7] Englannissa lajin on havaittu suosivan lepopaikkanaan heinäkauran varsia.[11] Lajia tavataan useimmiten harvalukuisena, mutta sopivilla elinpaikoilla voi toisinaan havaita lennossa useampiakin yksilöitä.[7]

Vihermittaritoukkien pääasiallinen ravintokasvi Suomessa on kanerva ja toisinaan mustikka.[2][5] Toukkien on muualla levinneisyysalueella havaittu syövän myös siankärsämöä, piikkihernettä, ketomarunaa, kangasajuruohoa, kultapiiskua, kuismaa ja muita ruohokasveja.[2][4][7][11] Levätessään toukat kiinnittyvät kasvin varteen oksamaiseen asentoon siten, että vain ruumiin viimeinen jaoke on kiinni kasvissa. Tämän tarkoitus on, että saalistaja ei havaitse niitä niin helposti.[4][23]

Vihermittarilla on vuodessa pääsääntöisesti vain yksi sukupolvi.[4][11] Etelä-Saksassa ja yleisemmin Alppien alueella on kuitenkin tehty havaintoja myös pienikokoisemmasta toisesta sukupolvesta, joka lentää elokuun lopulta syyskuun alkuun, Italiassa jopa lokakuun puoliväliin. Alppialueen lisäksi Kroatiassa on tehty havaintoja aikuisista ensimmäisen sukupolven yksilöstä jo toukokuussa.[4][9][16] Lajin toukka talvehtii keskenkasvuisena, joten toukkia tavataan elokuun lopusta kesäkuuhun.[2][7][11] Talvehtiminen tapahtuu pääsääntöisesti maassa, usein puuvartisten ravintokasvien versojen seassa.[22] Toukat koteloituvat hentoon kotelokehtoon karikkeeseen tai kuivuneiden lehtien sekaan.[7][13] Joskus kotelokehto voi olla punottu elävistä kanervanversoista.[22]

Vihermittarilla on kirjallisuuden mukaan ainakin yksi siihen erikoistunut loinen: Syspasis rufinus -loispistiäinen, jonka loisinnasta on havainto Azerbaidžanista.[24]

Uhanalaisuus ja suojelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa vihermittari on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Vielä vuosien 1990 ja 2000 arvioinneissa laji oli luokiteltu vaarantuneeksi. Luokituksen kiristymisen syynä ei kuitenkaan ole ollut lajin harvinaistuminen, vaan uhanalaisuuden kriteerien muutos arviointien välillä. Vuoden 2010 luokituksen mukaan lajin esiintymisalue Suomessa on alle 500 neliökilometriä ja se on voimakkaasti pirstoutunut. Arvioinnin perusteella sekä elinalueen pinta-ala että niillä elävien populaatioiden koot pienenevät tulevaisuudessa. Suurimmat uhkatekijät lajille ovat avoimien elinympäristöjen umpeenkasvu ja soiden ojittaminen.[20] Suomessa laji elää ilmastollisella pohjoisrajallaan, joten ilmastonmuutos voi vaikuttaa vihermittarinkin levinneisyyteen.[7] Kaikesta huolimatta Kymenlaakson alueella tehtyjen tutkimusten perusteella vihermittarin kanta ainakin kyseisellä alueella on vakaa.[25] Suojelualueista vihermittarilla on elinvoimainen kanta muun muassa Stormossenin aarnialueella Hangossa sekä Valkmusan kansallispuistossa.[26][27]

Isossa-Britanniassa vihermittari on rauhoitettu. Siitä huolimatta lajin kanta on taantunut, ja sitä esiintyy vain Kentin kreivikunnassa yhdellä pienellä alueella, Dungenessin niemellä sijaitsevan ydinvoimalan läheisyydessä.[28][29] Saksassa vihermittari on Suomen tavoin luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Uhanalaisuuden syynä on Saksassakin avoimien ympäristöjen umpeenkasvu sekä niittyjen rehevöityminen ja turismi. Vain Alppien lounaisosissa, jossa edelleen on laajoja avoimia alueita, vihermittarin kannat ovat säilyneet vakaina.[30] Lisäksi ainakin Norjassa laji on luokiteltu vaarantuneeksi, vastaavista syistä kuin Suomessa.[31] Muualla Euroopassa, kuten esimerkiksi Alankomaissa ja Belgiassa, laji on yleensä harvinainen mutta ei uhanalainen.[23][18]

Lajin nimi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lajin vuonna 1763 kuvannut Giovanni Antonio Scopoli sijoitti vihermittarin alun perin sukuun Phalaena, joka ei kuitenkaan enää ole validi tieteellinen nimi. Tästä syystä Jacob Hübner siirsi vihermittarin nykyiseen sukuunsa Thalera vuonna 1823.[3]. Suvun nimi tulee kreikan sanasta θαλερος, thaleros, joka tarkoittaa nuorekasta, tuoretta ja rehevää. Sanalla viitataan suvun perhosten siipien kirkkaan vihreään väriin. Lajinimi fimbrialis puolestaan tulee latinan sanasta fimbriae, joka tarkoittaa ripsiä tai tupsuja. Nimen pohjana ovat vihermittarin siipien punatäpläiset siipiripset.[6][32] Perhosen väriin viittaa myös esimerkiksi lajin englanninkielinen nimi Sussex Emerald, 'Sussexin smaragdi'. Lajin ranskankieliset nimet la Phalène du Buplèvre ja la Phalène du Thym ('jänönputken ja timjamin perhonen') taas kuvaavat lajin ravintokasveja ja saksankielinen nimi Magerrasen-Grünspanner ('kalkkiniittyjen vihermittari') lajin elinympäristöä.[6]

Ensimmäisessä suomenkielisessä perhoskirjassa, vuonna 1900 ilmestyneessä J. E. Aron Suomen perhoset -teoksessa, vihermittarille ei ollut annettu vielä suomenkielistä nimeä, sillä lajia ei vielä tuolloin ollut tavattu maan rajojen sisäpuolelta. Nykyään Jodis-sukuun kuuluvat koivu- ja mustikkalehtomittari sekä Chlorissa-sukuun kuuluva kanervamittari oli Aron teoksessa kuitenkin luokiteltu samaan ”lehtomittarien” Nemoria-sukuun kuin vihermittari.[33] Seuraava kattava julkaisu Suomen perhosista ilmestyi 1930- ja 1940-luvuilla Suomen eläimet -kirjasarjassa, jonka viides osa Mittarit ilmestyi 1946. Siinä lajille oli jo annettu nimi, hampainen lehtomittari. Tämä nimi oli todennäköisesti joko teoksen kirjoittajan K. J. Vallen tai suomalaista hyönteisnimistöä 1930-luvulla kehittäneen ja uudistaneen Uunio Saalaan ja hänen työtoveriensa käsialaa.[34][35] Vihermittari oli kirjassa samalla siirretty nykyiseen, lehtomittareiksi nimettyyn Thalera-sukuunsa. Samaan sukuun oli lisätty myös koivu- ja mustikkalehtomittari. Nyt kanervanlehtomittareiksi nimettyyn Nemoria-sukuun oli kirjassa jätetty pelkkä kanervamittari.[34]

Nykyisen nimensä vihermittari sai 1980-luvulla, kun Suomen Perhostutkijain Seuran julkaisemaa Suomen perhoset -kirjasarjaa varten Suomessa tavattujen mittareiden nimistöä uudistettiin. Uusi nimistö perustui pääosin Vallen edellä mainitussa Suomen eläimet -sarjassa käyttämiin nimimuotoihin, mutta joillekin lajeille haluttiin antaa esimerkiksi kieliasultaan uudenaikaisemmat, lyhyemmät tai kuvaavammat nimet. Tässä yhteydessä nimistötyöstä päävastuussa ollut Kauri Mikkola muutti hampaisen lehtomittarin nimen yksinkertaisesti vihermittariksi.[36] Tästä nimiuudistuksesta huolimatta osassa myöhempää suomenkielistä kirjallisuutta lajista on käytetty myös nimeä vihreämittari.[7]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Johan Emil Aro: Suomen perhoset – paraiden lähteiden mukaan sommitteli J. E. Aro. (Wanamon kirjoja n:o 1) Helsinki: Otava, 1900. Teoksen verkkoversio (pdf). (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Walter Forster & Theodor A. Wohlfahrt: Spanner (Geometridae). (Teoksessa Die Schmetterlinge Mitteleuropas. Band V) Stuttgart: Franckh’sche Verlagshandlung, 1981. ISBN 3-440-04951-5 (saksaksi)
  • Axel Hausmann: The geometrid moths of Europe, Volume 1: Introduction, Archiearinae, Orthostixinae, Desmobathrinae, Alsophilinae, Geometrinae. Stenstrup: Apollo Books, 2001. ISBN 87-88757-35-8 (englanniksi)
  • Larry Huldén (toim.): Suomen suurperhosatlas. Helsinki: Suomen Perhostutkijain Seura & Luonnontieteellinen keskusmuseo, 2000. ISBN 951-98525-0-6
  • Metsähallitus: Valkmusan kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma. (Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja B No 65) Helsinki: Metsähallitus, 2002. ISBN 952-446-361-X Teoksen verkkoversio (pdf).
  • Kauri Mikkola, Ilkka Jalas & Osmo Peltonen: Suomen perhoset – Mittarit 1. Tampere: Suomen Perhostutkijain Seura, 1985. ISBN 951-99620-7-7
  • Jim Porter: The colour identification guide to caterpillars of the British Isles. Lontoo: Viking, 1997. ISBN 0-670-87509-0 (englanniksi)
  • Uunio Saalas: Suomalaisista hyönteisnimistä. Acta Forestalia Fennica, 1934, 40. vsk, nro 27, s. 641–672. Suomen metsätieteellinen seura. Artikkelin verkkoversio. (pdf)
  • Pertti Rassi, Esko Hyvärinen, Aino Juslén & Ilpo Mannerkoski (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Helsinki: Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Bernard Skinner: Colour Identification Guide to Moths of the British Isles. Hong Kong: Viking, 1984. ISBN 0-670-80354-5
  • Peder Skou: The geometroid moths of North Europe (Lepidoptera: Drepanidae and Geometridae). (Tanskankielisestä alkuteoksesta kääntänyt Elisabeth Folino) Leiden: E.J. Brill, 1986. ISBN 90-04-07859-2 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Päivö Somerma: Suomen uhanalaiset perhoset. (Ympäristöopas 22) Helsinki: Suomen ympäristökeskus & Suomen Perhostutkijain Seura, 1997. ISBN 952-11-0595-X
  • K. J. Valle: Suurperhoset – Macrolepidoptera 4, Mittarit – Geometrae. (Suomen eläimet – Animalia Fennica 5) Porvoo: WSOY, 1946.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Lauri Kaila, Marko Mutanen: Viherämittari – Thalera fimbrialis Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v Mikkola ym: Suomen perhoset – Mittarit 1, s. 56.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Markku Savela: Thalera Hübner, [1823] Lepidoptera and some other life forms. 16.6.2012. Viitattu 29.3.2014.
  4. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad Hausmann: The geometrid moths of Europe, Volume 1, s. 179–181
  5. ↑ a b c Larry Huldén (toim.): Suomen suurperhosatlas, s. 81
  6. ↑ a b c d Geblokte zomervlinder (Thalera fimbrialis) - Naamgeving en systematiek Vlindernet. 5.12.2008. Dutch Butterfly Conservation (De Vlinderstichting) & The Working Group Lepidoptera Faunistics (Werkgroep Vlinderfaunistiek). Viitattu 28.3.2014. (hollanniksi)
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Somerma: Suomen uhanalaiset perhoset, s. 275–276
  8. ↑ a b c d e f Valle: Mittarit – Geometrae, s. 23–24
  9. ↑ a b c Forster & Wohlfahrt: Spanner (Geometridae), s. 10–12
  10. ↑ Porter: The colour identification guide to caterpillars of the British Isles, s. 27
  11. ↑ a b c d e f g Skinner: Colour Identification Guide to Moths of the British Isles, s. 17–18
  12. ↑ Geblokte zomervlinder (Thalera fimbrialis) - Verspreiding en zeldzaamheid Vlindernet. 5.12.2008. Dutch Butterfly Conservation (De Vlinderstichting) & The Working Group Lepidoptera Faunistics (Werkgroep Vlinderfaunistiek). Viitattu 28.3.2014. (hollanniksi)
  13. ↑ a b Skou: The geometroid moths of North Europe, s. 27–28.
  14. ↑ Thalera fimbrialis Scop. - La Phalène du Buplèvre, la Phalène du Thym Lepi.net - Les Carnets du Lépidoptériste Français. Viitattu 29.3.2014. (ranskaksi)
  15. ↑ Kelly Thomas: Butterfly & moth recording in Aggtelek National Park, Hungary: A photographic summary (pdf) eucan.org.uk. 2008. Viitattu 30.3.2014. (englanniksi)
  16. ↑ a b Goran Vignjević, Željko Zahirović, Nataša Turić & Enrih Merdić: Moths (Lepidoptera: Heterocera) of Kopački rit Nature Park - Results of preliminary research. Entomologia Croatica, 2010, 14. vsk, nro 3–4, s. 17–32. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 31.3.2014. (englanniksi)
  17. ↑ Székely Levente: Speciile de lepidoptere şi coleoptere protejate din siturile de importanţă comunitară din Judeţul Braşov (pdf) szekelylevente.ro. 2008. Viitattu 31.3.2014. (romaniaksi)
  18. ↑ a b c Willy De Prins & Chris Steeman: Thalera fimbrialis (Scopoli, 1763) Catalogue of the Lepidoptera of Belgium. Flemish Entomological Society. Viitattu 31.3.2014. (englanniksi)
  19. ↑ Marko Mutanen & Juhani Itämies: Elachista imatrella Schantz, 1971 (Elachistidae): Female external morphology and redescription of the male. Nota lepidopterologicae, 2006, 28. vsk, nro 3, s. 225–230. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 1.4.2014. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  20. ↑ a b Rassi ym. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, s. 469
  21. ↑ Dalius Dapkus: Macrolepidoptera in Laukėnai and Notigalė Raised Bogs (Lithuania). Latvian entomology, 2004, 41. vsk, s. 52–59. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 30.3.2014. (englanniksi)
  22. ↑ a b c Geblokte zomervlinder (Thalera fimbrialis) Vlindernet. 3.10.2013. Dutch Butterfly Conservation (De Vlinderstichting) & The Working Group Lepidoptera Faunistics (Werkgroep Vlinderfaunistiek). Viitattu 28.3.2014. (hollanniksi)
  23. ↑ a b Martin ten Wolde & Erwin Bruulsema: Geblokte Zomervlinder (Thalera fimbrialis) 2metdenatuur.nl. Arkistoitu 30.3.2014. Viitattu 30.3.2014. (hollanniksi)
  24. ↑ Azer Abulfaz Oghlu Aliyev: Fauna of the Subfamily Ichneumoninae (Hymenoptera, Ichneumonidae) of Azerbaijan With New Records. Turkish Journal of Zoology, 1999, 23. vsk, s. 1–12. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 31.3.2014. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  25. ↑ Markku Suoknuuti: Havaintoja Etelä-Kymenlaakson soiden perhoslajistosta 2010. Baptria, 2011, nro 2, s. 44–58. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 31.3.2014.
  26. ↑ Stormossenin aarnialue Ympäristö.fi. 31.7.2013. Uudenmaan ELY-keskus. Viitattu 29.3.2014.
  27. ↑ Metsähallitus: Valkmusan kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 15
  28. ↑ Ian Kimber: 1672 Sussex Emerald Thalera fimbrialis ukmoths.org.uk. 2014. UKMoths. Viitattu 28.3.2014. (englanniksi)
  29. ↑ Thalera fimbrialis (Scopoli, 1763) Sussex Emerald (pdf) (Species pages for 2007 UK BAP priority species) UK Priority Species data collation. 15.12.2010. Joint Nature Conservation Committee. Arkistoitu 29.3.2014. Viitattu 29.3.2014. (englanniksi)
  30. ↑ Wolfgang Wagner: Thalera fimbrialis (Scopoli, 1763) Lepidoptera and their ecology. Viitattu 29.3.2014. (saksaksi), (englanniksi)
  31. ↑ VU Thalera fimbrialis - randbladmåler, randbladmålar Norsk rødliste for arter 2010. 2010. Artsdatabanken. Arkistoitu 14.9.2013. Viitattu 1.4.2014. (norjaksi)
  32. ↑ Adolf V. Streng: Latinalais - suomalainen sanakirja. (4. painos, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 196) Jyväskylä: SKS, 1992. ISBN 951-717-741-0
  33. ↑ Aro: Suomen perhoset, s. 184–185.
  34. ↑ a b Valle: Mittarit – Geometrae, s. 21–24.
  35. ↑ Saalas: Suomalaisista hyönteisnimistä, s. 670
  36. ↑ Mikkola ym: Suomen perhoset – Mittarit 1, s. 15–16.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vihermittari&oldid=22820021”