Videovuokraamo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Videovuokraamo ja -myymälä Norjan Trondheimissa 2014.
DVD-vuokraukseen kehitetty automaatti.
”Aikuisviihteen” eli pornoelokuvien osasto on videovuokraamossa usein erillinen tila.

Videovuokraamo on toimipiste, josta voi vuokrata elokuvien videotallenteita kotikatselua varten.[1] Videovuokraamoja alkoi syntyä 1970-luvun lopulta alkaen, kun elokuvia alettiin teatterilevityksen ja televisioesitysten ohella julkaista videokaseteilla. 1980-luvulla videotallenteiden standardiksi vakiintui VHS-kasetti, jonka vuosituhannen vaihteessa syrjäytti DVD-levy ja sen kehittyneempi muoto Blu-ray-levy. Elokuvien julkaisemisesta videolla tuli maailmassa 1980-luvun puolenvälin jälkeen teatterilevitystä suurempi bisnes, ja monia elokuvia alettiin julkaista suoraan videolle esittämättä niitä lainkaan teattereissa.[2]

2010-luvulla videovuokraustoiminta ja muu elokuvien katselu on siirtynyt yhä enemmän internetin kautta tapahtuvaksi suoratoistoksi, jakelukanavina muun muassa Netflix ja HBO Nordic. Siksi fyysisten elokuvatallenteiden vuokraamot ovat kehittäneet muita keinoja asiakkaiden houkuttelemiseksi. Suomessa yhä suurempi osa videovuokraamoiden liikevaihdosta tulee irtomakeisten myynnistä: esimerkiksi vuonna 2018 konkurssiin menneen Makuuni-vuokraamoketjun liikevaihdosta tuli 2010-luvun puolivälissä enää 35 prosenttia videovuokrauksesta.[3][4][5] Kun Suomessa oli ennen suoratoistopalveluiden aikaa enimmillään noin 150 videovuokraamoa ja lisäksi vuokrausta hoitivat R-kioskit, vuoden 2022 alussa videovuokrauspisteitä oli enää 15 ja niidenkin arvellaan lopettavan parin vuoden kuluessa[6].

Videovuokraus käytännössä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvien ja videopelien vuokraus videovuokraamosta edellyttää asiakkaan henkilöllisyyden varmistamista ja sopimusehtojen hyväksymistä. Jos vuokraamon omaisuutta jää palauttamatta, vuokraamo voi silloin ryhtyä perimistoimiin. Alle 15-vuotiaalta tarvitaan Suomessa holhoojan suostumus. Elokuvien palautus on usein mahdollista palautusluukun kautta myös vuokraamon ollessa suljettu.[7] Joissakin maissa DVD-levyjen vuokraamiseen on olemassa myös luottokortilla toimivia automaatteja.

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen elokuvia kotikäyttöön vuokraava yritys oli Eckhard Baumin Saksan Kasselissa vuonna 1975 perustama palvelu, jossa hän vuokrasi keräämiään teatterielokuvien Super 8 -filmille tehtyjä kopioita kotona kaitafilmiprojektoreilla katseltaviksi. Baumin videovuokraamo oli nykyaikaisessa muodossaan toiminnassa vielä 2010-luvun puolivälissä.[8] Sonyn Betamax-videokasettien tultua markkinoille ensimmäinen kuvanauhatallenteita vuokrannut yritys perustettiin vuonna 1977 Los Angelesin Wilshire Boulevardille. Yrittäjä George Atkinsonin ”videoklubissa” oli 50 dollarin vuosimaksu, ja jäsenet voivat vuokrata elokuvia 10 dollarin päivähintaan. Pohjois-Amerikan ja koko maailman suurimmaksi videovuokraamoketjuksi kasvoi Dallasissa vuonna 1985 perustettu Blockbuster, jolla oli vuonna 1992 jo 2 800 ja 2000-luvun alussa yli 10 000 vuokraamoa lähinnä englanninkielisissä maissa. Pian Netflix ja muut online-elokuvavuokrauspalvelut alkoivat syödä vuokraamomarkkinoita, ja Blockbuster teki konkurssin vuonna 2010.[9] Vuonna 2019 oli toiminnassa vielä yksi Blockbuster-niminen liike Oregonin osavaltion Bendissä[10].

Videojulkaisuja vuokraamoille ja myyntikäyttöön julkaisivat pääasiassa suurten elokuvayhtiöiden videomarkkinoihin erikoistuneet tytäryhtiöt, kuten Paramount Home Video, Columbia Pictures Home Entertainment ja MGM/UA Home Video. Yhdysvaltojen ulkopuolella Paramountin ja Universalin videojulkaisutoimintaa hoiti CIC Video (Cinema International Corporation). Eurooppalaisia julkaisijoita olivat brittiläiset Thorn EMI Video ja Rank Audiovisual, saksalainen Siemensin ja Philipsin yhteisyritys Polygram Video sekä ruotsalainen Esselte.[11]

Elokuvien videotallenteiden eräs lieveilmiö ovat ”piraattivideot” eli laittomat kopiot, joista ei maksettu tekijänoikeus- tai kopiointimaksuja elokuvien tuottajille. Erityisen pahaksi piraattivideomarkkinat ryöstäytyivät 1990-luvun alussa Neuvostoliiton viimeisinä aikoina. Maan lainsäädännössä ei ollut säädöstä laittomista kopioista, ja niinpä laittomia kopioita länsimaisista elokuvista näytettiin ”videosalongeissa” eli pienissä ad hoc -elokuvateattereissa maksua vastaan. Myös televisiokanavat näyttivät laittomia kopioita: muun muassa Renny Harlinin Die Hard 2 esitettiin laittomana kopiona Neuvostoliiton valtakunnallisella televisiokanavalla.[12]

Historiaa Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset suomalaiset videovuokraamot tulivat katukuvaan vuoden 1982 paikkeilla. Varhaisimpia videoyrittäjiä oli vaasalainen Lasse Backlund, yhä toimivan Future Filmin omistaja, joka tilasi elokuvat ensin vuokraamotoiminnassa pidemmällä olleesta Ruotsista, mutta alkoi pian ostaa elokuvien video-oikeuksia suoraan ulkomaisilta levittäjäyhtiöiltä. Teatterissa menestyneen suosikin saamiseksi joutui ostamaan myös tusinan verran b-luokan elokuvia. Tekstitykset ja kannet tehtiin Suomessa, ja takakannet varustettiin liioittelevin mainostekstein joilla ei usein ollut paljoa tekemistä elokuvan kanssa.[13]

Jos kotona ei ollut videonauhuria, alkuvuosien videovuokraamosta saattoi elokuvan mukana vuokrata kannettavan videosoittimen, joka kytkettiin kotitelevision antenniliitäntään. Tunnetuin ellei ainoa Suomen markkinoila ollut vuokravideosoitin oli ruotsalaisen Esselten Moviebox[14]. Vuoden 1981 lopussa Suomessa oli käytössä noin 30 000 videonauhuria ja vuoden 1987 paikkeilla jo puolisen miljoonaa.[15][13] Samoihin aikoihin elokuvien videojulkaisutoiminta ohitti maailmanlaajuisesti liikevaihdossa elokuvateattereiden pääsylippumyynnin.[2] Vuonna 1990 videonauhuri oli Suomessa jo 54 prosentissa kotitalouksista [16][17]. Yleisimmillään videonauhuri oli vuonna 2004 kolmella neljäsosalla kotitalouksista.[18]

Vuoden 1983 paikkeilla suomeksi tekstitettyjä tai suomalaisia pitkien elokuvien videotallenteita oli markkinoilla yli tuhat, samaan aikaan kun videonimikkeitä oli Yhdysvalloissa tarjolla noin viisi tuhatta sekä Britanniassa ja Saksan liittotasavallassa pari tuhatta.[19][11] Suomenkielisten vuokravideotallenteiden kovimpia kasvuvuosia olivat 1984 ja 1985, jolloin markkinoille tuli jopa tuhat nimikettä vuodessa. Monet 1980-luvun videojulkaisuista olivat varta vasten vuokravideomarkkinoille tuotettuja pienen budjetin toiminta- ja pehmopornoelokuvia pääosin Yhdysvalloista. 1990-luvun puolivälissä julkaisutahti oli Suomessa vakiintunut noin 400 elokuvaan vuodessa.[20] Vuoden 1994 paksussa Video-oppaassa esitellään jo 8 500 pitkien näytelmäelokuvien tai animaatiosarjojen VHS-tallennetta, minkä lisäksi markkinoilla oli paljon dokumenttielokuvia, lyhytelokuvia, harraste- ja opetusvideoita, Ylen televisiotallenteita sekä seksi- ja pornoelokuvia.[21]

Videokasettien tarjonta alkoi lisääntyä myös suomalaissa kirjastoissa 1980-luvun puolenvälin jälkeen siinä vaiheessa, kun Beta-formaatti oli jo pudonnut pois ja kirjastot saattoivat keskittyä VHS-kasetteihin. Vuoden 1986 alussa videoelokuvia lainaavia kirjastoja oli Suomessa parikymmentä. Kehitystä hidastivat monimutkaiset tekijänoikeusasiat ja niistä johtuva kirjastokasettien korkea hinta. Kaupallisia toimijoita halvemmista Yleisradion tallenteista tuli merkittävä osa kirjastojen videotarjontaa. Kirjastot karsastivat myös seksi- ja väkivaltaelokuvien hankintaa ja jättivät ne suosiolla kaupallisille videovuokraamoille.[22]

Vuokravideoiden sisältämä väkivalta ja seksi sai 1980-luvun puolivälissä aikaan voimakkaan kansanliikkeen, minkä tuloksena vuonna 1987 voimaan tullut laki esti alle 18-vuotiailta kiellettyjen elokuvien videojulkaisun Suomessa.[23] Ennen lain syntyä Suomen videomarkkinoilla vaikutti jo myös itsesensuuri, videolevittäjien leikellessä levitykseen tuomiaan erityisen haitallisiksi mieltämiään nimikkeitä. Tämä ei kuitenkaan ollut systemaattista, joten markkinoille päätyi monenlaisia väkivaltaelokuvia, joista levittäjästä riippuen joku saattoi olla leikattu ja joku toinen ei.[24] Lain vaikutus oli käytännössä päinvastainen: ”kielletyt hedelmät” eli erittäin väkivaltaiset toiminta- ja kauhuelokuvat tulivat monien nuorten erityisen kiinnostuksen kohteiksi. Laki kumottiin vuonna 2001, kun elokuvien aikuissensuuri lakkautettiin.[25]

Videovuokrausalan suomalaistoimijoita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980- ja 1990-luvuilla Suomen videovuokramarkkinoiden johtava yritys oli Rautakirja.[4] Sillä oli kattavan R-kioskiverkoston lisäksi vuonna 1984 Siipipyörältä ostettu, vuonna 1988 noin 30 toimipistettä käsittänyt Kotikatsomo-videovuokraamoketju, joka ajettiin alas Suomen 1990-luvun alun lamavuosina.[26] Suurin yksittäinen videovuokraamo 1990-luvun puolivälissä oli Helsingin Fredrikinkadulla sijainnut Compact Video.[13] Vuonna 1999 R-kioskeilla oli noin 30 prosentin markkinaosuus videovuokrauksessa ja toimipisteitä 740 ympäri Suomea. Vuonna 1985 perustetulla Makuunilla oli tuolloin 50, vuonna 1991 perustetulla Filmtownilla 28 ja Compact Videolla viisi toimipistettä. Lisäksi oli yksittäisiä vuokraamoja, joilla saattoi olla pari sivuliikettä.[27] Vuonna 2005 R-kioskien vuokrauspisteet olivat vähentyneet noin viiteensataan, kun taas Makuuni oli kasvanut lähes sataan ja Filmtown 75 toimipisteeseen.[13]

Suurimpia suomeksi tekstitettyjen (tai lastenvideoiden osalta dubattujen) VHS-videotallenteiden julkaisijoita olivat Rautakirjan omistama Oy Europa Vision Ab (tuotemerkki Showtime), ruotsalainen Esselte Video ja tanskalainen Egmont Film, joista kukin toi 1990-luvun alussa markkinoille toistasataa elokuvaa vuosittain. Keskisuuria julkaisijoita olivat Nordic Film Group (jonka vuonna 1991 osti Finnkino), Fazervideo (tuotemerkkinä Warner Home Video), Alfa-Video-Panorama (mm. Big Partner) sekä Castle Video (tuotemerkkinä Sesam Video).[28] 1990-luvun puolivälissä markkinoilla oli noin 9 000 suomeksi julkaistua VHS-videotallennetta näytelmäelokuvista.[29][30]

Vuokravideokulttuuri synnytti Suomessakin lieveilmiöitä, kuten 1980-luvun aikakauslehdet Videolehti (A-lehdet 1983–1986), Video+ (Suomen mediayhtymä 1989) ja Suomi Video, WSOY:n 1990-luvun alkupuolella julkaiseman paksun Video-oppaan sekä videojulkaisijoiden omia painettuja tuoteluetteloita.[31]

Myyntivideot vaihtoehdoksi vuokraukselle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvun alusta alkaen myyntivideot alkoivat syödä videovuokrauksen asemaa. Aluksi etenkin lastenelokuvia ja musiikkivideoita ostettiin mieluummin omaksi kuin vuokrattiin lyhyeksi aikaa, mutta myyntivideoiden markkinaosuutta lisäsi niiden ostohinnan aleneminen, vuokravideokasettien palautuksen vaivalloisuus ja vuokrakäytöstä poistettujen kaseteiden myynti kotikäyttöön. Vuoden 1991 noin 700:sta videojulkaisusta jo 300 oli myyntivideoita, loput vuokravideoita.[30] Pari vuotta myöhemmin myyntivideoiden osuus oli jo puolet julkaisuista.[20]

Lisäksi elokuvayhtiöt alkoivat julkaista tuotantojaan videolla nopeammin teatteriensi-illan jälkeen, jolloin vuokra- tai ostovideosta tuli varteenotettava tapa katsoa aivan tuore elokuva kotioloissa.[32]

VHS vaihtui DVD:ksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

VHS-aikakaudella aikuisyleisön vuokravideot koostuivat lähes yksinomaan pitkistä näytelmäelokuvista,[28] mutta vuosituhannen vaihteen myötä DVD-aikaan siirryttäessä markkinoille tuli yhä enemmän televisiosarjojen tuotantokausittaisia dvd-kokoelmia. Näytelmäelokuvien ohella VHS-myyntivideohiteiksi muodostuivat voimisteluohjevideot ja sotadokumenttielokuvat. Tehtiin myös joitakin new age -henkisiä ”meditatiivisia” videojulkaisuja, kuten tunnin parin mittaisia kuva- ja äänitallenteita takkatulesta, akvaariosta tai vesiputouksesta,[30] joita nykyisin kutsutaan muun muassa termillä slow TV, ”hidas televisio”.

Maaliskuussa 2003 DVD-levyjen vuokraus ohitti Yhdysvalloissa ensi kertaa VHS-kasettien vuokraustoiminnan liikevaihdon.[2] Seuraavien vuosien kuluessa VHS-kasetit katosivat kokonaan markkinoilta.

Vuokraamojen huippuvuosi oli 2007, jolloin vuokrattiin yli puoli miljoonaa dvd-levyä. Se tuotti yli kymmenen miljoonan euron tulot. Pelkästään R-kioskilla oli parhaimmillaan puolentuhatta vuokrauspistettä.[33]

Videovuokraus siirtyy verkkoon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2007 Netflix ilmoitti aloittavansa videoiden suoratoiston asiakkaiden kotitietokoneille[34]. Yritys aloitti kansainvälisen laajentumisen 2010[35] ja saapui Suomeen vuonna 2012.[36] Makuuni avasi verkossa toimivan digitaalisen videovuokraamon vuonna 2012[37]. Vuonna 2014 verkossa toimi useita vuokraamoita.[38]

Vuokraamoiden toiminta hiipuu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koko videovuokraustoiminnan liikevaihto alkoi Suomessa pienentyä vuonna 2009, samoin videovuokraamojen määrä.[4] Muissa maissa kehitys alkoi jo aiemmin: esimerkiksi Ranskassa videovuokrauspisteiden määrä väheni noin viidestä tuhannesta vuonna 2004 noin kahteen tuhanteen vuonna 2010.[39] Vuonna 2017 dvd-levyjä vuokrattiin Suomessa vain 77 000 kappaletta, mikä tuotti hädin tuskin miljoonan euron tulot.[33]

Kun elokuvamyynti hyytyi, Makuuni panosti irtokarkkeihin.[40] Vuonna 2015 elokuvavuokraamisen osuus Makuunin liiketoiminnasta oli 35 prosenttia ja loput tulivat karkkien, sipsien ja jäätelön myynnistä.[41] Yhtiö ryhtyi myös myymään tapahtumalippuja.[40] Mutta vuonna 2018 Makuuni hakeutui yrityssaneeraukseen ja lopulta konkurssiin[42]. FilmTown jäi Suomen viimeiseksi videoketjuksi.[40] Vuoden 2022 alussa videovuokrauspisteitä oli enää 15 [43]. Seuravana vuonna FilmTown päätti lopettaa elokuvien vuokraamisen ja jatkaa pelkkänä karkkikauppana.[44] Vuoden 2024 alussa DVD-levyjä oli mahdollista vuokrata enää kolmesta liikkeestä koko maassa[45].

Videovuokraamo populaarikulttuurissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Videovuokraamot loivat 1980-luvulta alkaen kaupunkeihin uudenlaista nuorten aikuisten vapaa-ajankulttuuria, jota on käsitelty useasti fiktioteoksissa. Videovuokraamo on keskeisenä tapahtumapaikkana muun muassa elokuvissa Fisher King (1991), Bennyn video (1992), Tiskirotat (1994) ja Be Kind Rewind (2008). Videovuokraamo­kulttuurista eturivin elokuvan­tekijöiksi ovat kohonneet muun muassa Roger Avary, Darren Aronofsky ja Quentin Tarantino.[46]

Dokumenttielokuvia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Taylor Morden: The Last Blockbuster (USA, 2020) 1 h 26 min

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kielitoimiston sanakirja, hakusana videovuokraamo.
  2. ↑ a b c A History of Home Video and Video Game Retailing (Arkistoitu – Internet Archive), Entertainment Merchants Association EMA 2015. Viitattu 25.11.2016.
  3. ↑ Orjala, Anne: Miten käy videovuokraamoille tulevaisuudessa? Yle Uutiset 21.9.2012. Viitattu 25.11.2016.
  4. ↑ a b c Karttunen, Kirsti: Karkki kannattelee videovuokraamoja – Makuuni yhteistyöhön Lippupalvelun kanssa. Elokuvavuokraamojen kuolemaa on ennustettu pitkään. Helsingin Sanomat 19.9.2015. Viitattu 25.11.2016.
  5. ↑ Makuuni hakee konkurssiin Iltalehti. 22.8.2018. Viitattu 22.8.2018.
  6. ↑ Manninen, Carolus & Collin, Paula: Turun viimeinen Filmtown lopettaa Yle Uutiset. 25.3.2022. Viitattu 25.3.2022.
  7. ↑ Elokuvavuokraus Makuunissa (Arkistoitu – Internet Archive), Makuuni. Viitattu 25.11.2016.
  8. ↑ Schmid, Dorina: „Meine Videothek ist ein Kulturerbe“ – Gespräch mit dem Erfinder der ersten Videothek der Welt: Eckhard Baum (WS 2013/14) (Arkistoitu – Internet Archive), Literaturhaus Nordhessen 14.2.2014. Viitattu 25.11.2016.
  9. ↑ Khanna, Derek: A Look Back At How The Content Industry Almost Killed Blockbuster And Netflix (And The VCR), TechCrunch 27.12.2013. Viitattu 25.11.2016.
  10. ↑ Michelle Lou & Saeed Ahmed: There's now only one Blockbuster left on the planet CNN. 7.3.2019. Viitattu 7.3.2019. (englanniksi)
  11. ↑ a b Soramäki, Matti: ”Video on tullut”, Studio 12, Elokuvan vuosikirja 1982, s. 66. Suomen elokuvasäätiö, 1983. ISBN 951-9349-25-1
  12. ↑ ”Maailman suurimmat piraattimarkkinat”, Elävän kuvan vuosikirja 1992, s. 75. Suomen elokuvasäätiö, 1992.
  13. ↑ a b c d Miten videovuokraamoista tuli karkkikauppoja, Ylioppilaslehti 6.5.2005. Viitattu 25.11.2016.
  14. ↑ 1980 -luvulla oli movie boxeja (Esselte-merkkisiä). Onko teillä kokoelmissa semmoista, ja toimiiko se? Kysy museolta -sivusto. 24.1.2014. Tekniikan museo. Arkistoitu 22.9.2017. Viitattu 21.9.2017.
  15. ↑ Kastemaa, Matti J.: ”Sähköisiä elämyksiä”, Rautakirjalla on puolensa, s. 152. Porvoo: Rautakirja, 1985. ISBN 951-9194-49-5
  16. ↑ Joukkoviestintätilasto 1991, SVT Kulttuuri ja Viestintä 1991:2, Tilastokeskus
  17. ↑ Kuluttajabarometri marraskuu 1990, Tilastokeskus
  18. ↑ Tilastokeskus, kuluttajabarometri marraskuu 2009
  19. ↑ Telaranta, Reijo: Hovikelpoinen video, Katso 4.3.1983. Viitattu 11.8.2017.
  20. ↑ a b Aitio, Tommi: ”Videovuodet 1991–1992”, Elävän kuvan vuosikirja 1994, s. 112–115. Suomen elokuvasäätiö, 1994.
  21. ↑ Romano, Bello (toim.): Video-opas 95, s. X–XI. WSOY, 1994.
  22. ↑ Salmela, Marja: Videot valloittavat kirjastoja. Helsingin Sanomat, 8.2.1986, s. 10. Näköislehden aukeama (vain tilaajille). Viitattu 1.11.2017.
  23. ↑ Video kiistojen kohteena, Yle Elävä arkisto 7.12.2009. Viitattu 25.11.2016.
  24. ↑ Mustonen, Jari:Uuno Bond - Talo, jossa ei leikitä: katsaus suomalaisen elokuvasensuurin merkkitapaukseen, Elitisti-verkkolehti 15.2.2016. Viitattu 30.7.2020.
  25. ↑ Rosenqvist, Juha:Kauhea moraali (Arkistoitu – Internet Archive), Widerscreen-sivusto 22.12.2006. Viitattu 25.11.2016.
  26. ↑ Mikkonen, Isto & Tamminen, Seppo & Laakso, Mikko: Vuosisadan rakkaustarina. Rautakirja 1910-2010, s. 89, 90, 106. Rautakirja, 2010. ISBN 978-951-9194-99-8
  27. ↑ Epäilty määräävän markkina-aseman väärinkäyttö videoelokuvien hinnoittelussa, Kilpailuvirasto 26.1.2000. Viitattu 25.11.2016.
  28. ↑ a b Poussu, Tarmo: ”Uuteen murrokseen. Videovuosi 1989 oireili myyntikasettien maihinnousua”, Elävän kuvan vuosikirja 1990, s. 72–83. (Toim. Matti Apunen) Valtion Painatuskeskus, 1990. ISBN 951-861-951-4
  29. ↑ Romano, Bello (toim.): Video-opas 95, Yli 8500 elokuvaa, 2000 uutuutta. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19839-0
  30. ↑ a b c ”Videovuosi 1991”, Elävän kuvan vuosikirja 1992, s. 115–117. Suomen elokuvasäätiö, 1992.
  31. ↑ Videolehdet, Videomuseo. Viitattu 25.11.2016.
  32. ↑ Salminen, Kari : ”Videovuosi 1994: Vaihtoehtoisten visioiden kanava?”, Elävän kuvan vuosikirja 1995, s. 150–158. Suomen elokuvasäätiö, 1995.
  33. ↑ a b Suomen Kuvalehti: Muutama videovuokraamo sinnittelee vielä – kanta-asiakkaiden iloksi Suomenkuvalehti.fi. 25.1.2024. Viitattu 27.1.2024. (englanti)
  34. ↑ Miguel Helft: Netflix to Deliver Movies to the PC The New York Times. 16.1.2007. Viitattu 27.1.2024. (englanti)
  35. ↑ Star Staff and Canadian Press: Netflix stumbles as it launches in Canada Toronto Star. 22.9.2010. Viitattu 27.1.2024. (englanniksi)
  36. ↑ Netflix aloitti Suomessa suppealla tarjonnalla Yle Uutiset. 18.10.2012. Viitattu 27.1.2024.
  37. ↑ Perttu Pitkänen: Makuuni avaa videovuokraamon verkkoon Ilta-Sanomat. 18.2.2012. Viitattu 27.1.2024.
  38. ↑ Klassikot kateissa - verkon elokuvavuokraamot vertailussa, Yle Kuningaskuluttaja 30.12.2014. Viitattu 25.11.2016.
  39. ↑ Les vidéo clubs : une espèce en voie d'extinction (Arkistoitu – Internet Archive), France 5 28.5.2014. Viitattu 25.11.2016.
  40. ↑ a b c Makuuni hakeutui konkurssiin – Helteinen heinäkuu oli videovuokraamoille tyly Yle Uutiset. 22.8.2018. Viitattu 20.10.2023.
  41. ↑ Kirsti Karttunen HS: Karkki kannattelee videovuokraamoja – Makuuni yhteistyöhön Lippupalvelun kanssa Helsingin Sanomat. 19.9.2015. Viitattu 20.10.2023.
  42. ↑ Videovuokraamoketju Makuuni hakeutui konkurssiin – kaikki noin 120 työntekijää irtisanotaan Keskisuomalainen. 22.8.2018. Viitattu 20.10.2023.
  43. ↑ Turun viimeinen Filmtown lopettaa – toimitusjohtaja: "Kahden vuoden päästä ei varmaan ole enää vuokraustoimintaa olemassa ollenkaan" Yle Uutiset. 25.3.2022. Viitattu 27.1.2024.
  44. ↑ Filmtown lopettaa elokuvien vuokraamisen ja jatkaa pelkkänä karkkikauppana Yle Uutiset. 20.10.2023. Viitattu 20.10.2023.
  45. ↑ Suomen Kuvalehti: Muutama videovuokraamo sinnittelee vielä – kanta-asiakkaiden iloksi Suomenkuvalehti.fi. 25.1.2024. Viitattu 27.1.2024. (englanti)
  46. ↑ Roston, Tom: 50 cool video stores that still remain (as of this morning), Entertainment Weekly 24.9.2015. Viitattu 26.11.2016.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Videovuokraamo.
  • Videomuseo, suomalaisten vuokravideokasettien keräilysivusto
  • FIx-galleria, ennen vuoden 1987 videolakia julkaistujen videotallenteiden keräilysivusto
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Videovuokraamo&oldid=22819929”