Verisurman saaneiden vainajala

Verisurman saaneiden vainajala on monissa uskomusperinteissä kuolleiden maa tai kotipaikka, vainajala, joka on tarkoitettu taistelussa kuolleille tai teräasein tapetuille. Termi on peräisin kolttasaamelaisten mytologiasta ja suomennettu koltansaamesta. Yleisessä merkityksessä sitä on käyttänyt ainakin Martti Haavio.

Tunnetuin verisurman saaneiden vainajala lienee skandinaavien Valhalla, jossa vainajat taistelevat. Vastaavan tapaisia uskomuksia löytyy eri puolilta maapalloa. Asteekkien taruissa taistelussa kuolleet kerääntyvät meren taakse auringon taloon ja leikkivät sotaleikkejä.

Verta taivaalla

Kolttasaamelaisen uskomuksen mukaan revontulet ovat verisurman saaneiden vainajien verta.

Joissakin käsityksissä verisurman saaneet vuotavat verta vielä kuoltuaankin, ehkä jatkuvasti. Kolttasaamelaiset selittävät revontulten synnyn siten, että verisurman saaneiden vainajalassa vainajat leikkelevät itseään ja vuotavat verta. Veri jotenkin roiskuu tai sataa taivaalle revontuliksi. Tarinan mukaan eräs tyttö toi tiedon tämän vainajalan olemassaolosta. Tuntemattomaksi jääneestä syystä hänet ommeltiin hylkeennahan sisään ja laitettiin ajelehtimaan vesille. Lopulta tyttö ajautui vainajalan rantaan ja kauhistui näkemäänsä verenvuodatusta. Vainajalassa hän tapasi miehen nimeltään Naainas, joka on ilmeisesti samaa kantaa kuin Raamatun Nooa. Naainas oli haavoittanut itseään tehdessään venettä (kuten suomalaisen mytologian Väinämöinen veneenveistomyytissä) ja joutunut siksi verisurman saaneiden vainajalaan. Naainaasta oli tullut vainajalan hallitsija.

Joillakin saamelaisnaisilla oli tapana suojautua hatuillaan revontulten loimutessa, jotta verisurman saaneiden haamut eivät voisi kiinnittyä heihin ja aiheuttaa verenvuotoja.

Eräät Siperian kansat ja Amerikan intiaanit selittävät revontulet siten, että taistelussa kuolleet pelaavat palloa, ratsastavat tai muuten huvittelevat, jolloin heidän verensä vapautuu taivaalle.

Suomalainen vainajala

Ei ole suoraa tietoa, että suomalaisessa mytologiassa kuolleita oltaisiin eroteltu eri vainajaloihin kuolintavan mukaan. Muita erotteluperusteita tunnetaan, kuten sukulaisuus, jonka perusteella päästiin sukuvainajalaan, tai henkilön hyvyys tai pahuus (ehkä kristillistä perua). Kuitenkin monet lähiseudun kansat, kuten skandinaavit, saamelaiset, virolaiset, lättiläiset ja liettualaiset, uskoivat verisurman saaneiden vainajalaan, joten suomalaisillakin on luultavasti ollut vastaavia uskomuksia. Jopa läheistä sukua olevien virolaisten sanonnan mukaan vainajat aiheuttavat revontulet. Myyttinen kertomus Väinämöisen haavasta voi olla sukua käsityksille verisurman saaneiden vainajalasta, vaikka sen taltioiduissa versioissa ei selviä merkkejä vainajalasta olekaan.

Suomalaisen vainajalan Tuonelan vartijat olivat selvillä erilaisista tavoista saada surmansa. Kalevalan (runon 16) mukaan tietäjä Väinämöisen oli päästävä Tuonelaan hakemaan tietoa, luotteita. Tuonen tytti kuitenkin tahtoi päästää Tuonelaan vain kuolleita. Väinämöinen yritti valehdella olevansa kuollut. Tytti ei uskonut, sillä hän tiesi, mistä tunnistaa eri tavoin kuolleet: hukkuneesta valuisi vettä, rautaan kuollut vuotaisi verta, kuoliaaksi palaneelta olisi palanut ainakin tukka ja parta, ja sairauteen tai vanhuuteen kuolleen toisi mukanaan kuoleman henkilöitymä Tuoni hattuineen ja kintaineen. Väinämöisestä ei löytynyt minkään näistä merkkejä, joten Väinämöinen joutui lopulta kertomaan totuuden.

Katso myös

• Fiddler’s Green

Lähteet

• Martti Haavio: Suomalainen mytologia (1967)