Venäjän–Persian sota (1804–1813)
| Venäjän–Persian sota | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
Venäjän–Persian sota oli vuosina 1804–1813 käyty sota Venäjän keisarikunnan ja qajarien Persian välillä. Sodan taustalla oli maiden kiista Georgian alueesta, jonne Venäjä oli ulottanut vaikutusvaltansa 1700-luvulla. Sota alkoi venäläisten hyökkäyksellä vuonna 1804. Napoleonin sotien takia sota oli mutkikas myös kansainvälisen politiikan kannalta Persian hakiessa tukea Ranskalta ja briteiltä, joiden kanta sotaan vaihteli kuitenkin alati muuttuvien liittolaisuussuhteiden kautta. Sota päättyi lopulta Golestanin rauhaan vuonna 1813, jossa Persia menetti suuret osat alueistaan Araksjoen pohjoispuolella. Sopimus olikin epäsuosittu ja vuosina 1826–1828 käytiin vielä toinen sota, joka päättyi kuitenkin entistä epäedullisempiin ehtoihin Persialle.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäjän–Persian sodan taustalla oli maiden kiista nykyisen Georgian alueesta. Venäläiset olivat ulottaneet valtansa Georgiaan jo vuosina 1722–1723 käydyn sodan aikana Pietari Suuren kaudella, mutta lyhyen miehityksen jälkeen alue luovutettiin takaisin Persialle. Myöhemmin samalla vuosisadalla Venäjän Katariina Suuri liittoutui Georgian Kakhetin ja Kartlin kuningaskunnat yhdistäneen Erekle II:n kanssa. Vuonna 1783 solmittiin Georgijevskin sopimus, jolla kuningaskunnista tuli Venäjän protektoraatteja. Georgian kuningas sai pitää asemansa, mutta hän vannoi uskollisuutta Venäjälle saaden myös sotilasapua. Sotilasapuun kuului venäläinen varuskunta Tbilisissä, joka kuitenkin vedettiin georgialaisten suureksi pettymykseksi pois ennen Persian šaahi Agha Muhammad Šahin sotaretkeä Georgiaan. Agha Muhammad voitti Ereklen joukot Krtsanisin taistelussa Tblisin lähistöllä vuonna 1795, minkä jälkeen kaupunki hävitettiin. Tuhansia kaupungin asukkaita vietiin orjuuteen Persiaan. Myöhemmin venäläiset vetosivat tapahtumiin osoituksena georgialaisten suojelun tarpeesta, vaikkakin tuhon oli osittain mahdollistanut heidän oma vetäytymisensä.[1]
Katariina Suuren kuoleman jälkeen Venäjän johtoon nousi Paavali I. Vuonna 1801 hän lakkautti Georgijevskin sopimuksen ja liitti Kartli-Kakhetin suoraan Venäjän alaisuuteen.[1] Tällä välin surmatun Agha Muhammad Šahin seuraaja Fath Ali Šah esitti turhaan protesteja Persian suvereeniudesta Georgiassa.[2] Häntä Venäjän valtaistuimella seuranneella Aleksanteri I:llä oli vielä suuremmat tavoitteet Kaukasuksen suunnalla. Maaliskuussa 1802 Aleksanteri kertoi ministereilleen tavoitteenaan olevan Venäjän rajan siirtäminen Kura- ja Araksjoille. Tavoitteensa toteuttamaan keisari asetti georgialaistaustaisen kenraali Pavel Tsitsianovin.[1]
Sota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tsitsianovin johtama venäläisten sotaretki Persiaan alkoi vuonna 1804.[2] Gəncən valtauksen yhteydessä Tsitsianov hylkäsi Gəncən kaanin antamat antautumisehdot.[1] Kaupunki vallattiin ja venäläiset surmasivat jopa 3 000 paikallista.[2] Gəncə sai uuden nimen Jelizavetpol ja sen moskeija muutettiin kirkoksi.[1] Lähellä Jerevania he voittivat puolestaan Fath Ali Šahin pojan Abbas Mirzan johtamat persialaiset joukot.[2] Venäläisten aluksi persialaisista saavuttamista voitoista huolimatta sota ei sujunut täysin suunnitelmien mukaan. Tsitsianovin käydessä neuvotteluja Bakun antautumisesta paikallisen persialaisen kuvernöörin kanssa vuonna 1806[1] kuvernöörin veljenpoika ampui häntä rintaan ja Tsitsianov kuoli.[2]
Persialla oli monimutkaiset ulkosuhteet johtuen paljolti samaan aikaan käydyistä Napoleonin sodista, joka muutti maailmanpoliittista tilannetta vähän väliä. Persia oli ennen Venäjän vastaista sotaa liittoutunut brittien kanssa brittien epäiltyä Venäjän mahdollisesti liittoutuvat Ranskan kanssa ja tavoittelevan Intiaa. Kansainvälisen politiikan muutokset olivat kuitenkin tehneet briteistä ja venäläisistä sittemmin liittolaisia ja kun Fath Ali Šah pyysi briteiltä apua venäläisiä vastaan pyyntö jätettiin huomiotta. Persia kääntyikin brittien sijaan sen vihollisen Ranskan puoleen. Ranska lähettikin Persiaan lähetystön ja Napoleon tunnusti Persian oikeuden Georgiaan. Persialle luvattiin myös sotilasapua, mutta jo ennen lähetystön saapumista perille ranskalaiset voittivat venäläiset Friedlandin taistelussa vuonna 1807, minkä jälkeen he liittoutuivat Venäjän kanssa. Ranskalaisten lähetystöä säikähtäneet britit olivat puolestaan rientäneet oman lähetystönsä kanssa Persiaan. Teheraniin vuonna 1809 saapunut Harford Jones solmikin Persian kanssa ystävyys- ja yhteistyösopimuksen, jolla britit lupasivat apua mitä tahansa maahan tunkeutuvaa eurooppalaisvaltaa vastaan. Persialaiset lupasivat puolestaan olla vaarantamatta brittien Intiaa ja tukea sitä tukea afgaanien hyökkäyksen varalta. Britit kannustivat Persiaa jatkamaan sotaansa Venäjää vastaan, mutta vuonna 1812 liittolaissuhteet muuttuivat jälleen Napoleonin hyökättyä Venäjälle.[2]
Rintamalla persialaiset olivat saavuttaneet joitakin voittoja venäläisistä Abbas Mirzan johdolla.[2] Venäläisten ei esimerkiksi onnistunut vallata nykyisen Armenian aluetta, vaikka he piirittivät sen pääkaupunkia Jerevania kahteen otteeseen. Persialaisten onnistui myös yllyttää vuonna 1812 venäläisvastainen kapina venäläisten hallussaan pitämässä Georgiassa.[1] Kokonaisuudessaan persialaiset kärsivät kuitenkin enemmän tappioita ja lokakuussa 1812 he kokivat erityisen raskaan tappion Aslanduzin taistelussa Araksjoen varrella.[2]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Briteille persialaisten sota heidän uutta liittolaistaan Venäjää vastaan alkoi käydä kiusalliseksi ja lokakuussa 1813 britit välittivätkin osapuolten välille Golestanin rauhan. Rauhansopimuksen nojalla Persia menetti Venäjälle lähes kaikki alueensa Araksjoen pohjoispuolella, kuten Dagestanin, Širvanin ja Georgian. Se sai kuitenkin pitää Jerevanin ja Nahitševanin. Sopimukseen kuului myös ehto, jonka mukaan Venäjä tunnustaisi ja tukisi Persian laillista kruununperijää. Ehto antoi käytännössä Venäjälle mahdollisuuden sekaantua maan kruununperimykseen, mikä osoittautui sittemmin huomattavan vahingolliseksi Persialle. Sopimuksen ehdot olivat muutenkin hyvin epäsuosittuja Persiassa. Abbas Mirza alkoi valmistautua uuteen sotaan ja sai tukea Napoleonin tappion vuonna 1815 jälkeen venäläisvastaisiksi jälleen muuttuneilta briteiltä. Toinen sota syttyi vuonna 1828, mutta se päättyi persialaisille vielä epäedullisempaan Turkmentšain rauhaan vuonna 1828, jolloin Persia menetti myös Jerevanin.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g Thomas de Wall: The Caucasus - An Introduction, s. 38–41. Oxford Univeristy Press, 2010. ISBN 978-0-19-539976-9 (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Michael Axworthy: Iranin historia, s. 189–190. (alkuteos: Iran: Empire of the Mind. A History from Zoroaster to the Present Day) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Into Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-264-191-5
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjän–Persian sota (1804–1813) Wikimedia Commonsissa
