Vasemmistososialistivallankumouksellisten kapina

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Vasemmistoeserrien kapina)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Latvialaisen tarkka-ampujadivisioonan miehet vahdissa viidennen yleisvenäläisen neuvostokongressin kokouspaikkana toimineen Bolšoi-teatterin edustalla.

Vasemmistososialistivallankumouksellisten kapina eli heinäkuun kapina oli vasemmistososialistivallankumouksellisen puolueen Moskovassa 6.–7. heinäkuuta 1918 nostattama aseellinen kapina bolševikkien hallintoa vastaan. Vasemmistososialistivallankumouksellisten päätavoite oli lietsoa Neuvosto-Venäjän ja Saksan välille vallankumouksellinen sota, joten he salamurhasivat 6. heinäkuuta Saksan Moskovan-lähettilään, kreivi Wilhelm von Mirbachin. Alkuperäisellä sosialistivallankumouksellisella puolueella oli vahva perinne poliittisen väkivallan ja salamurhien käytöstä vallankumouksellisen taistelun välineenä. Mirbachin murhaa seurasi kaksi päivää kestäneitä taisteluita, joissa bolševikkihallitus murskasi kapinan. Eräät hieman myöhemmät, avoimesti bolševikkien vallasta syöksemiseen tähdänneet kapinat yhdistetään joskus näihin tapahtumiin.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasemmistososialistivallankumoukselliset olivat olleet alkuun bolševikkien hallituskumppaneita, mutta heidän edustajansa erosivat kansankomissaarien neuvostosta maaliskuussa 1918, koska he eivät hyväksyneet Brest-Litovskin rauhansopimusta, joka luovutti suuria alueita valtakunnan länsiosasta Saksalle ja saksalaismielisille nukkevaltioille. Heidän oppositioasennettaan jyrkensi bolševikkihallituksen toukokuussa 1918 elintarvikehuollon turvaamiseksi säätämä ankara viljan pakko-ottolaki, joka antoi hallituksen nimittämille erikoiskomissaareille lähes rajattomat valtuudet. Lisäksi vasemmistososialistivallankumoukselliset vastustivat yksipuoluediktatuurin suuntaan johtaneita toimia, kuten bolševikkien taipumusta lakkauttaa kaikki neuvostot, joissa he olivat jääneet vähemmistöön.[1] Samaan aikaan täysimittainen sisällissota oli puhkeamassa, kun Tšekkoslovakian legioona valloitti toukokuusta alkaen kaupunkeja Keski-Venäjällä, oikeistososialistivallankumoukselliset perustivat kesäkuun alussa Samaraan oman kilpailevan hallituksensa Komutšin ja entiset tsaarin armeijan kenraalit kokosivat vastavallankumouksellisia valkoisia armeijoita.[2]

Vasemmistososialistivallankumouksellisia tuskastutti erityisesti bolševikkihallituksen haluttomuus puuttua Saksan armeijan etenemiseen Ukrainassa. Kun pelkkä agitaatio ei tehonnut, vasemmistososialistivallankumouksellisen puolueen keskuskomitea päätti salaisessa kokouksessaan 24. kesäkuuta 1918 pakottaa voimakeinoin Vladimir Leninin bolševikkihallituksen luopumaan Brest-Litovskin sopimuksen noudattamisesta. Suunniteltu isku päätettiin ajoittaa heinäkuun alkuun, jolloin viides yleisvenäläinen neuvostokongressi kokoontui Moskovassa. Ajatuksena oli käyttää viidettä neuvostokongressia vallankumouksellisen toiminnan tukena ja jälkikäteisenä valtuuttajana samaan tapaan kuin bolševikit itse olivat yhdistäneet lokakuun vallankumouksen toiseen neuvostokongressiin marraskuussa 1917.[3] Vasemmistososialistivallankumoukselliset saattoivat hyödyntää vahvaa asemaansa turvallisuuspalvelu Tšekassa, minkä he olivat säilyttäneet myös kansankomissaarien neuvostosta erottuaan. Kapinahankkeelle nimitettiin salainen kolmihenkinen johtoryhmä, johon kuuluivat puolueen johtaja Marija Spiridonova sekä Ilja Maiorov ja Lazar Golubovski.[4]

Tapahtumat Moskovassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mirbachin murha

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan Moskovan-lähettiläs Wilhelm von Mirbach.

Viides neuvostokongressi kokoontui Bolšoi-teatterissa 4. heinäkuuta alkaen.[5] Ensimmäisenä kokouspäivänä yleisössä oli myös Saksan lähettiläs Wilhelm von Mirbach, jota vasemmistososialistivallankumouksellisten edustaja Boris Kamkov yritti provosoida saksalaisvastaisilla iskulauseilla.[6] Neuvostokongressissa vähemmistönä olleet vasemmistososialistivallankumoukselliset eivät onnistuneet houkuttelemaan bolševikkien vasemmistosiiven edustajia puolelleen, joten heidän aloitteensa epäluottamuslauseesta hallitukselle, rauhansopimuksen irtisanomisesta ja sodanjulistuksesta Saksalle hylättiin äänestyksessä, ja niiden sijasta hyväksyttiin julkilausuma, jonka mukaan sodasta ja rauhasta päättäminen kuuluisi kansankomissaarien neuvostolle ja yleisvenäläiselle toimeenpanevalle keskuskomitealle.[5][6] Tämän jälkeen vasemmistososialistivallankumouksellisten edustajat marssivat ulos. Kapina, joka pakottaisi bolševikit muuttamaan mielensä, päätettiin käynnistää kongressin kolmantena päivänä.[5]

Kapinan lähtölaukauksena toimi Mirbachin salamurha. Huhtikuun lopussa Moskovaan saapunut Mirbach oli vihatun miehitysvallan symboli, minkä lisäksi hänen murhansa toivottiin katkaisevan Neuvosto-Venäjän ja Saksan diplomaattiset välit.[3][2] Vasemmistososialistivallankumouksellisiin kuuluneet Tšekan miehet Jakov Bljumkin ja Nikolai Andrejev saapuivat Saksan lähetystöön 6. heinäkuuta iltapäivällä kello 14.15 teeskennellen olevansa virastonsa asialla ja pääsivät sisään esittämällä Tšekan varajohtajana toimineen puoluetoverinsa Vjatšeslav Aleksandrovitšin laatimat kulkuluvat, joihin oli väärennetty myös Tšekan johtajan Feliks Dzeržinskin allekirjoitus.[7][8][6] Bljumkin ja Andrejev pyysivät vastaanottoa väittäen, että Mirbachin sukulainen oli vangittu.[6] Kello 14.50 alkaneen vastaanoton aikana he yllättäen ampuivat Mirbachia ja tämän apulaista Kurt Riezleriä kohti ja pakenivat sen jälkeen ikkunasta. Takaraivoon paetessaan ammuttu Mirbach kuoli hieman myöhemmin, mutta Riezler selvisi.[7][8]

Murhasta pian tiedon saaneen bolševikkijohdon oli aivan ensimmäiseksi lepyteltävä saksalaisia, joten Saksan lähetystössä kävivät ilmaisemassa surunvalittelunsa ensin ulkoasiain apulaiskansankomissaari Karl Radek, sitten varsinainen kansankomissaari Georgi Tšitšerin ja Feliks Dzeržinski sekä lopulta Riezlerin vaatimuksesta myös itse Lenin.[6] Dzeržinski aloitti välittömästi murhatutkinnan ja jäljitti nopeasti ampujat salaliitossa mukana olleen Moskovan varuskunnan komendantin Dmitri Popovin komentamalle, niin sanotussa Morozovin talossa sijainneelle Tšekan asemalle, jossa vasemmistososialistivallankumouksellisten keskuskomitea piti salaista kokousta. Kun Dzeržinski saapui ja julisti heidät kaikki pidätetyiksi, hänet ja hänen apumiehensä otettiin panttivangeiksi.[7][8][6]

Kapina ja taistelut Moskovassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marija Spiridonova astui illalla 6. heinäkuuta neuvostokongressin eteen pistooli koholla ja ilmoitti kapinan alkaneen.[6][7][9] Hämmentyneen ensireaktion jälkeen bolševikit määräsivät kaikki vasemmistososialistivallankumouksellisten 450 kokousedustajaa vartioinnin alaisiksi. Tässä tilanteessa Popov määräsi vastatoimena hänelle uskolliset joukko-osastot miehittämään Moskovassa tärkeitä asemapaikkoja, kuten Tšekan päämajan Lubjankan ja päälennätintoimiston, sekä pystyttämään katusulkuja. Proš Prošjanin johtama ryhmä lähetti lennätintoimistosta joitain koko maalle osoitettuja julistuksia. Kapinalliset eivät missään vaiheessa kuitenkaan avoimesti vaatineet bolševikkihallitusta luopumaan vallasta.[7][9]

Bolševikkihallituksella ei ollut aikomustakaan taipua kapinallisten vaatimuksiin, ja Lenin määräsi sotilaat kukistamaan kapinan ja vapauttamaan Dzeržinskin.[2] Pääkaupungissa ei kuitenkaan juuri ollut bolševikkihallitukselle uskollisia työläisten punakaarteja, ja Moskovan varuskunnan sotilaat julistivat olevansa puolueettomia vallankumouksellisten sisäisessä välienselvittelyssä. Bolševikkien viimeiseksi pelastukseksi löytyi eversti Ioakim Vatsetisin (latv. Jukums Vācietis) komentama kurinalainen ja uskollinen latvialainen tarkka-ampujadivisioona, jonka yksi kokonainen rykmentti ja osia muista rykmenteistä oli sijoitettu Moskovaan.[3][10] Heinäkuun 6. päivä sattui olemaan juliaanisen kalenterin mukainen juhannusaatto, joten pääosa latvialaisistakin oli juhannusjuhlissa Hodynkan kentällä Moskovan ulkopuolella.[5] Lisäksi Vatsetisin käytössä oli unkarilaisista sotavangeista koottu pieni yksikkö, jota johti Béla Kun.[6] Heikosti puolustettu Kreml oli alttiina hyökkäykselle, ja heinäkuun 6. ja 7. päivän välisenä yönä Lenin tiedusteli Vatsetisilta, kestäisikö puolustus edes seuraavaan aamuun.[3][10][6] Kapinalliset eivät kuitenkaan yrittäneet hyökätä Kremliin.[3][10]

Vatsetisin arvion mukaan kapinallisilla oli noin 2 000 miestä lähinnä Venäjän Itämeren-laivastosta sekä kahdeksan tykkiä, 64 konekivääriä ja neljä tai kuusi panssariautoa.[6]

Kapinallisten tilapäisenä päämajana toiminut Morozovin talo nykyisellä Bolšoi Trjohsvjatitelski -kadulla.

Vatsetis sai joukkonsa kasaan seuraavaan aamuun mennessä ja saattoi aloittaa vastahyökkäyksen.[3] Katutaisteluita käytiin aamupäivän aikana pääasiassa Kitai-gorodin alueella Moskovan keskustassa. Kummatkin osapuolet kärsivät miestappioita.[7][3] Puoleenpäivään mennessä latvialaiset olivat edenneet Popovin päämajan Morozovin talon luo ja tähtäsivät sitä läheisestä tykistökoulusta tuodulla 152 millimetrin haupitsilla. Kapinajohdon neuvotteluyrityksestä huolimatta latvialaiset avasivat tulen ja ampuivat 17 tykinlaukausta rakennusta kohti, jolloin kapinajohto pakeni.[7][3][6] Kapina Moskovassa luhistui tämän jälkeen kahdessa tunnissa.[7][3] Dzeržinski saatiin vapautettua.[2] Popovin jäljellä olleet joukot perääntyivät Moskovasta etelään, mutta panssariautojen tukema latvialainen ratsuväki sai ne kiinni Tretjakovin ja Sevrjuginon kartanoiden luona kaupungin ulkopuolella.[11]

Popovin joukoista kaatui kapinassa ainakin 16 ja haavoittui 60 miestä, pääosa Morozovin talon tulituksessa. Popov itse onnistui livahtamaan pakoon.[11]

Suomalaiset Popovin osastossa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Popov oli koonnut komentamansa hänelle uskollisen joukko-osaston (otrjad) alkujaan maaliskuussa 1918 Helsingistä, ja siihen kuului pataljoonan verran suomalaisia punaisia, jotka siten osallistuivat keskeisessä roolissa myös itse kapinaan. Jopa tuhat miestä, konekiväärijoukkueen, ratsuväkiosaston ja kuuden tykin patterin käsittäneen suomalaispataljoonan komissaarina toimi metallimies Kalle Lukander (”Kalle Lukka”). Popovin määräyksestä venäjää taitamattomat suomalaiset muun muassa miehittivät Tšekan päämajan Lubjankan ja vangitsivat siellä Tšekan varapuheenjohtaja Martin Latsisin (Martin Lācis) ilmeisesti käsittämättä minkälaisessa hankkeessa olivat mukana. Kapinan kukistamisen yhteydessä suomalaiset taistelivat viimeiseen asti ja kertoman mukaan Salo-niminen sotilas jopa ampui yksinään tykillä osumia Kremliin. Joitain suomalaisia teloitettiin kapinan kukistamisen jälkeen, mutta suurin osa ei saanut rangaistusta, koska he kertoivat luulleensa taistelevansa venäläisiksi naamioituneita saksalaisia vastaan eivätkä todellisuudessa kannattaneet kapinaa.[11][12]

Tapahtumat muualla Venäjällä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovan tapahtumien seurauksena bolševikit määräsivät myös vasemmistososialistivallankumouksellisten Pietarin-päämajan miehitettäväksi. Tämä johti 7. heinäkuuta lyhyeen piiritykseen ja ammuskeluun, jossa kuoli kymmenen ja haavoittui noin viisikymmentä.[13]

Moskovan kapinayritystä seurasi vielä 10. heinäkuuta puna-armeijan komentajana sisällissodan itärintamalla toimineen vasemmistososialistivallankumouksellisen Mihail Muravjovin Simbirskissä käynnistämä itsenäinen sotilaskapina, jonka tarkoituksena oli myös aloittaa uudelleen sota Saksaa vastaan. Muravjov surmattiin väijytyksessä jo seuraavana päivänä ja hänen kapinansa päättyi siihen.[14]

Seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasemmistososialistivallankumouksellisten edustajat erotettiin viidennestä neuvostokongressista, joka jäi kokonaan bolševikkien käsiin ja hyväksyi kaikki hallituksen aloitteet.[2] Kapinan seurauksena vasemmistososialistivallankumoukselliset erotettiin myös paikallisista neuvostoista kaikkialla Venäjällä. Tämä merkitsi ratkaisevaa askelta kohti yksipuoluejärjestelmää.[3] Vasemmistososialistivallankumouksellinen puolue hajosi, sillä osa jäsenkunnasta ei hyväksynyt keskuskomitean toimintaa. Puolueesta eronneet jäsenet perustivat hieman myöhemmin kaksi uutta puoluetta, Narodnikkikommunistien puolueen ja Vallankumouksellisen kommunismin puolueen.[13] Vasemmistososialistivallankumouksellinen puolue kiellettiin kokonaan helmikuussa 1919.[15]

Kapinan kukistamisen jälkeen kolmetoista vasemmistososialistivallankumouksellisten johtajaa teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä.[13] Dzeržinski ampui varamiehensä Aleksandrovitšin henkilökohtaisesti.[6] Oikeudenkäynti puolueen muuta johtoa vastaan käynnistyi 27. marraskuuta 1918. Neljästätoista syytetystä ainoastaan Spiridonova ja Juri Sablin saatiin oikeuden eteen, sillä muut olivat paenneet. Kaikki todettiin syyllisiksi Mirbachin murhaan, sotaan tähdänneeseen salaliittoon sekä vallankaappausyritykseen. Popov tuomittiin poissaolevana kuolemaan. Spiridonova ja Sablin tuomittiin aiempien vallankumouksellisten ansioidensa vuoksi vain yhden vuoden vankeuteen, muut poissaolevat syytetyt kolmen vuoden vankeuteen.[16] Kun Bljumkin antautui vuonna 1919, hänet armahdettiin välittömästi ja otettiin takaisin Tšekan palvelukseen.[17]

Vasemmistososialistivallankumouksellisten kapinaa seurasi pian joukko oikeistososialistivallankumouksellisten kapinayrityksiä, jotka tähtäsivät selkeämmin bolševikkien syöksemiseen vallasta. Näitä olivat muun muassa Boris Savinkovin heinäkuussa nostattama Jaroslavlin kapina ja Faina Kaplanin yritys salamurhata Lenin 30. elokuuta.[17][18]

Kapinan kukistaneesta ja bolševikkien vallan pelastaneesta Vatsetisista tuli kahta kuukautta myöhemmin puna-armeijan ensimmäinen ylipäällikkö.[3] Kapinahankkeen ennaltaehkäisyssä epäonnistunut Dzeržinski joutui eroamaan tilapäisesti Tšekan johdosta, mutta sai virkansa takaisin jo 22. elokuuta.[19]

Tulkinnat tapahtumien luonteesta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolševikit väittivät vasemmistososialistivallankumouksellisten keskuskomitean yrittäneen syöstä neuvostohallituksen vallasta ja toimineen ”vastavallankumouksellisen porvariston ja englantilais-ranskalaisten imperialistien” hyväksynnällä. Myöhempi neuvostoliittolainen historiankirjoitus omaksui tämän näkemyksen, ja myös pääosa länsimaisista historiantutkijoista on pitänyt tapahtumia bolševikkien syrjäyttämiseen tähdänneenä suunnitelmallisena kansannousuna. On kuitenkin kyseenalaista, oliko kapinan tarkoituksena lainkaan syrjäyttää bolševikkihallitusta vai pelkästään pakottaa se muuttamaan Saksan-politiikkaansa. Eräät emigranttivenäläiset historiantutkijat, kuten Juri Felštinski, ovat väittäneet kyseessä olleen bolševikkien lavastus, jonka avulla vasemmistososialistivallankumoukselliset saatiin raivattua pois tieltä. Tätä teoriaa ei ole pidetty kovin uskottavana.[17]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Antony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota, (suom. Markku Päkkilä). WSOY, Helsinki 2022. Alkuteos Russia – Revolution and Civil War 1917–1921.
  • Lutz Häfner: The Assassination of Count Mirbach and the ”July Uprising” of the Left Socialist Revolutionaries in Moscow 1918, Russian Review 3/1991. JSTOR.
  • Mirko Harjula: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917–1922. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.
  • Evan Mawdsley: The Russian Civil War. Birlinn 2011. Google Books (englanniksi)
  • Richard Pipes: The Russian Revolution 1899–1919. The Harvill Press 1990.
  • Markku Salomaa: Punaupseerit. WSOY, Helsinki 1992.
  • Robert Service: A History of Modern Russia – From Nicholas II to Putin. Penguin Books, Lontoo 2003.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Häfner 1991, s. 324–325.
  2. ↑ a b c d e Service 2003, s. 102–104.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k Mawdsley 2011, s. 40–41.
  4. ↑ Pipes 1990, s. 635–638.
  5. ↑ a b c d Pipes 1990, s. 638–639.
  6. ↑ a b c d e f g h i j k l Beevor 2022, s. 237–241.
  7. ↑ a b c d e f g h Häfner 1991, s. 326–329.
  8. ↑ a b c Pipes 1990, s. 639–640.
  9. ↑ a b Pipes 1990, s. 641–642.
  10. ↑ a b c Pipes 1990, s. 642–643.
  11. ↑ a b c Harjula 2006, s. 74–77.
  12. ↑ Salomaa 1992, s. 57–59.
  13. ↑ a b c Häfner 1991, s. 339–340.
  14. ↑ Mawdsley 2011, s. 56–57.
  15. ↑ The Left SRs (englanniksi) Alpha History. Viitattu 12.11.2016.
  16. ↑ Häfner 1991, s. 342–343.
  17. ↑ a b c Häfner 1991, s. 329–334.
  18. ↑ Service 2003, s. 107.
  19. ↑ Pipes 1990, s. 645.
Kapinoita ja vallankumouksia Venäjän ja Neuvostoliiton historiassa

Suolakapina 1648 | Stenka Razin 1670 | Ivan Mazepa 1709 | Jemeljan Pugatšov 1773 | Dekabristit 1825 | Vuoden 1905 vallankumous (Verisunnuntai) | Kazakstanin kapina 1916 | Vuoden 1917 vallankumous (Helmikuun vallankumous · Heinäkuun päivät · Lokakuun vallankumous) | Bolševikkien vastaiset kapinat: Kerenskin–Krasnovin kapina 1917 · Vasemmistoeserrien kapina 1918 · Jaroslavlin kapina 1918 · Tambovin kapina 1920 · Kronstadtin kapina 1921 | Basmatšin kapina 1916–1934 | Storoževoin kapina 1975 | Sumgaitin levottomuudet 1988 | Bakun levottomuudet 1990 | Neuvostoliiton vallankaappausyritys 1991 | Perustuslaillinen kriisi 1993 | Wagner-ryhmän kapina 2023

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vasemmistososialistivallankumouksellisten_kapina&oldid=22622000”