Van Gend en Loos (oikeustapaus)
Van Gend en Loos -tapaus (asia 26/62, virallisesti NV Algemene Transport- en Expeditie Onderneming van Gend & Loos v. Nederlandse administratie der belastningen) on Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen vuonna 1963 antama ennakkoratkaisu, jonka perusteella Euroopan yhteisön perussopimuksien ja sittemmin Euroopan unionin perussopimuksien artikloilla voi olla välitön vaikutus yksityisiin tahoihin. Tuomioistuimen päätöksen perusteella yksityinen taho pystyy vetoamaan kansallisessa tuomioistuimessa perussopimuksissa annettuihin oikeuksiin. Ratkaisu vahvisti yhteisöjen tuomioistuimen aseman toimivaltaisena tuomioistuimena eurooppaoikeuteen liittyvien tapausten ratkaisemisessa. Sitä pidetään yhtenä yhteisöjen ja unionin tuomioistuimen tärkeimmistä ratkaisuista[1][2].
Tapaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1958 ensimmäisenä päivänä voimaan tulleen Rooman sopimuksen 12 artikla kielsi Euroopan talousyhteisön jäsenvaltioita ottamasta käyttöön uusia tulleja tai korottamasta jo voimassa olevia tulleja keskenäisessä kaupassaan. Benelux-maat päättivät yhteisellä päätöksellä muuttaa käyttämäänsä tariffiluokittelua. Tämä päätös tuli voimaan maaliskuussa 1960.[3][4]
Eräs muutoksessa uuden luokan saannut tuote oli muun muassa liiman valmistuksessa käytettävä kemikaali ureaformaldehydi. Ennen luokittelumuutosta sen tuomisesta Benelux-maihin maksettiin vuoden 1947 tariffipäätöksen nojalla kolmen prosentin ad valorem -tuontitulli. Uuden luokittelun seurauksena tuotteesta maksettava tulli olisi ollut kahdeksan prosenttia. Alankomaalainen yritys Van Gend en Loos oli tuonut erän ureaformaldehydiä Länsi-Saksasta Alankomaihin syyskuussa 1960. Yritys maksoi korkeamman tuontitullin, mutta sen näkemyksen mukaan tuontitullin korotus oli Rooman sopimuksen artiklan 12 vastainen. Van Gend en Loos valitti korotetusta tuontitullista tulliasioista vastaavalle tarkastajalle, joka hylkäsi valituksen. Tämän jälkeen Van Gend en Loos nosti Alankomaiden tulliasioita käsittelevässä hallintotuomioistuimessa, tariffikomissiossa (holl. Tariefcommissie) kanteen tullihallintoviranomaista vastaan.[2][3][4]
Alankomaiden perustuslain mukaan kansallinen laki ei ole pätevä, jos se on kaikkia sitovan kansainvälisen sopimuksen kanssa ristiriidassa. Tariffikomissiolle ei ollut selvää, voidaanko Rooman sopimusta tulkita niin, että sen artiklalla 12 on välitön vaikutus yksityisiin tahoihin. Tariffikomissio esitti sopimuksen mukaisesti yhteisöjen tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön, jossa se pyysi vastausta kahteen kysymykseen:[2][4]
- Onko ETY:n perustamissopimuksen 12 artiklalla valtionsisäisiä oikeusvaikutuksia eli voivatko yksityiset vedota tämän artiklan perusteella yksilöllisiin oikeuksiin, joita tuomioistuimen on suojeltava?
- Jos näin on, onko pääasian kantajan Alankomaihin tuoman, Saksan liittotasavallasta tulevan ureaformaldehydin tuontiin sovellettu 8 prosentin tuontitulli ETY:n perustamissopimuksen 12 artiklassa tarkoitettu laiton korotus vai onko tässä tapauksessa kyse ennen 1.3.1960 sovelletun tuontitullin kohtuullisesta muuttamisesta, jota ei voida pitää 12 artiklan mukaisesti kiellettynä, vaikka tullia laskennallisesti korotetaankin?[5]
Alankomaiden, Belgian ja Saksan hallitukset esittivät yhteisöjen tuomioistuimelle kantansa asiassa. Benelux-maista Luxemburg päätti olla ottamasta osaa tapauksen käsittelyyn. Kaikkien kolmen hallituksen näkemyksen mukaan Rooman sopimuksen artikla 12 sisälsi ainoastaan määräyksiä, jotka kohdistuivat jäsenvaltioihin. Hallitusten mielestä artiklalla ei siten voinut olla välitöntä vaikutusta yksityisiin tahoihin.[4] Hallitukset myös kiistivät yhteisöjen tuomioistuimen toimivallan asiassa. Belgian hallituksen näkemyksen mukaan kysymyksessä oli Rooman sopimuksen ja Benelux-maiden tullisopimuksen välinen ristiriita, joka sen mukaan oli kansallisen tuomioistuimen eikä yhteisöjen tuomioistuimen ratkaistavissa. Alankomaiden hallituksen mukaan yksityinen taho ei myöskään voisi nostaa kannetta sopimuksen tulkinnasta, koska sen näkemyksen mukaan Rooman sopimus rajoitti sopimusrikkomusasioissa oikeuden vain toiselle jäsenvaltiolle ja Euroopan komissiolle.[3]
Ratkaisu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yhteisöjen tuomioistuin hylkäsi jäsenvaltioiden hallitusten kannan tuomioistuimen toimivallan puutteesta. Tuomioistuin katsoi, että kyse oli ainoastaan artiklan 12 sisällön tulkitsemisesta. Tarkasteltavana ei tuomioistuimen näkemyksen mukaan ollut sopimuksen soveltaminen Alankomaiden lakiin vaan sopimuksen sisällön tulkinta, missä tuomioistuimella on oikeus antaa ennakkoratkaisunsa. Tuomioistuin katsoi siten olevansa toimivaltainen taho asiassa.[3][6]
Ensimmäisen kysymyksen osalta tuomioistuin pääty ratkaisuun, jonka perusteella 12 artiklalla on välitön vaikutus. Ratkaisun perusteella yksityiset tahot voivat vedota oikeudessa jäsenvaltioille osoitettuun selvään, ehdottomaan ja varauksettomaan velvollisuuteen pidättäytyä jostakin toiminnasta.[1][6] Tuomioistuin perusteli näkemystään tulkitsemalla sopimusta teleologisesti eli sopimuksen tarkoituksen, rakentaan ja sanamuodon mukaisesti[1][7]. Ratkaisu korosti sitä, että sopimus oli osoitettu myös kansalaisille: Sopimuksen johdanto-osassa viitataan sekä jäsenmaihin että kansoihin. Jäsenvaltioilta toimielimille siirretty suvereniteetti säilyi kansalaisilla. Luodut sisämarkkinat koskettivat sekä kansalaisia että jäsenvaltioita. Kansalaiset oli otettu mukaan yhteisön päätöksentekoon Euroopan parlamentin ja Euroopan talous- ja sosiaalikomitean kautta.[6]
Tuomioistuin ei määrännyt toisessa kysymyksessä oikeaa tullitariffin suuruutta. Sen näkemyksen mukaan asia kuului kansallisen tuomioistuimen ratkaistavaksi, koska kyse ei ollut sopimuksen tulkinnasta. Tuomioistuin kuitenkin katsoi, että kansallisen tuomioistuimen on huomioitava Rooman sopimuksen tullessa voimaan ollut tullitariffi. Tuomioistuin myös jätti oikeudenkäymiskuluja koskevan päätöksen kansallisen tuomioistuimen tehtäväksi.[3]
Merkitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ratkaisun perusteella perussopimusten artikloilla voi olla välitön vaikutus. Se jakoi perussopimusten artiklat niihin, joilla on ja joilla ei ole välitöntä vaikutusta yksityisiin tahoihin. Ratkaisu itsessään koski vain 12 artiklaa. Se kuitenkin loi perusteet, joilla artiklalla on välitön vaikutus: artikla on riittävän selkeä ja yksiselitteinen, se ei jätä jäsenvaltioille tai toimielimille harkintavaltaa eikä sen toteutuminen riipu jatkotoimenpiteistä. Artiklalta ei siten vaadittu, että se kirjaimellisesti antaa oikeuksia yksityisille. Siten tuomioistuimen mukaan sopimuksesta voi syntyä yksityisille oikeuksia myös silloin, kun he eivät ole itse velvoitteen kohteena. Välittömien vaikutusten tunnustaminen on sittemmin laajennettu koskemaan myös eräitä sekundaarinormeja kuten asetuksia ja direktiivejä.[1][3][8]
Tuomioistuin tunnusti ratkaisussaan, että perussopimuksella luodaan uusi oikeusjärjestelmä:
»-- yhteisö muodostaa kansainvälisessä oikeudessa uuden oikeusjärjestyksen, jonka hyväksi jäsenvaltiot ovat rajoittaneet suvereeneja oikeuksiaan, vaikkakin rajatuilla aloilla; tämän oikeusjärjestyksen oikeussubjekteja ovat sekä jäsenvaltiot että niiden kansalaiset.»
(Ratkaisu asiassa 26/64[5])
Tällä lausumalla korosti yhteisön ja sittemmin Euroopan unionin omalaatuisuutta ja teki eroa tavallisiin kansainvälisiin järjestöihin.[1][3] Verrattuna tähän Maailman kauppajärjestö käytti myöhemmin hyvin samankaltaisia sanamuotoja päätöksessään, jossa se kielsi sen sopimuksilla olevan välitön vaikutus ja ettei sen sopimuksella ole luotu uutta oikeusjärjestystä.[9]
Ratkaisu johti yhteisöjen tuomioistuimen ja sittemmin unionin tuomioistuimen eurooppaoikeutta tulkitsevan aseman vakiintumiseen. Tuomioistuin otti itselleen päätöksellään yksinoikeuden päättää yhteisön ja siten Euroopan unionin lain soveltamisesta kansallisesti. Tällä tavalla tuomioistuin ohitti kansalliset tuomioistuimet, jotka tavallisten kansainvälisten sopimusten osalta päättävät välittömien vaikutusten pätevyydestä. Tämä on mahdollistanut sen, että unionin tuomioistuin on kyennyt yhdenmukaistamaan Euroopan unionin lainsäädännön soveltamista kaikissa jäsenmaissa.[10][11]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- De Witte, Bruno: The Continuous Significance of Van Gend en Loos, teoksessa Maduro, Luis Miguel Poiares Pessoa; Azoulai, Loïc (toim.): The Past and Future of EU Law : The Classics of EU Law Revisited on the 50th Anniversary of the Rome Treaty. Oxford: Hart Publishing, 2010. ISBN 9781847317582 (englanniksi)
- Mayer, Franz C.: Van Gend en Loos: The Foundation of a Community of Law, teoksessa Maduro, Luis Miguel Poiares Pessoa; Azoulai, Loïc (toim.): The Past and Future of EU Law : The Classics of EU Law Revisited on the 50th Anniversary of the Rome Treaty. Oxford: Hart Publishing, 2010. ISBN 9781847317582 (englanniksi)
- Pescatore, Pierre: Van Gend en Loos, 3 February 1963—A View from Within, teoksessa Maduro, Luis Miguel Poiares Pessoa; Azoulai, Loïc (toim.): The Past and Future of EU Law : The Classics of EU Law Revisited on the 50th Anniversary of the Rome Treaty. Oxford: Hart Publishing, 2010. ISBN 9781847317582 (englanniksi)
- Raitio, Juha: Euroopan unionin oikeuden periaatteet ja perusvapaudet. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2017. ISBN 978-951-51-2533-0
- Talus, Kim; Penttinen, Sirja-Leena: Johdatus Euroopan unionin oikeuteen. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2016. ISBN 978-951-29-6382-9
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Talus, Penttinen 2016, s. 42
- ↑ a b c Mayer 2010, s. 16–17
- ↑ a b c d e f g Raitio 2017, s. 32–34
- ↑ a b c d Pescatore 2010, s. 3–4
- ↑ a b Yhteisöjen tuomioistuin: Yhteisöjen tuomioistuimen tuomio 5 päivänä helmikuuta 1963. NV Algemene Transport- en Expeditie Onderneming van Gend & Loos v. Nederlandse administratie der belastningen. Tariefcomissie Amsterdamin esittämä ennakkoratkaisupyyntö. Asia 26/62. (HTML) EUR-Lex. Viitattu 12.7.2022.
- ↑ a b c Mayer 2010, s. 18–19
- ↑ Pescatore 2010, s. 6
- ↑ De Witte 2010, s. 12–13
- ↑ Mayer 2010, s. 24
- ↑ De Witte 2010, s. 10
- ↑ Mayer 2010, s. 22