Väkivallaton vastarinta

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Väkivallattomuus)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sodanvastainen mielenosoitus Lontoossa 20. maaliskuuta 2005.

Väkivallattomuus tai väkivallaton vastarinta on moraalifilosofia tai toimintastrategia, jonka periaatteena on kieltäytyä fyysisestä voimankäytöstä sosiaalisen, taloudellisen tai poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi. Väkivallaton vastarinta on vaihtoehto alistumiselle ja aseelliselle voimankäytölle, ja sen keinoja ovat muun muassa symboliset protestit, taloudellisesta tai poliittisesta yhteistyöstä kieltäytyminen eli boikotit sekä kansalaistottelemattomuus.

Passiivinen vastarinta on väkivallattoman vastarinnan lievä muoto, joskin termiä käytetään monesti virheellisesti synonyyminä väkivallattomalle vastarinnalle. Passiivisella vastarinnalla tarkoitetaan näennäistä mutta hidasta ja tehotonta auktoriteettien tottelemista sen sijaan, että turvauduttaisiin avoimeen vastarintaan tai tottelemattomuuteen. Sodan oikeutusta käsittelee moraalifilosofian haara, sodan etiikka.

Väkivallattomuuden perustana ovat usein eettiset ja ideologiset syyt, mutta sitä perustellaan myös tehokkuussyillä. Väkivallattomuutta käytetään usein synonyyminä pasifismille, vaikka 1900-luvun puolivälin jälkeen useat liikkeet, jotka eivät erityisesti keskity sodan vastustamiseen, ovat omaksuneet väkivallattomuuden ja väkivallattoman vastarinnan käsitteet. Lukuisat uskonnolliset liikkeet, kuten kveekarit, jehovantodistajat, mennoniitit sekä useat buddhalaisuuden lahkoista ovat väkivallattomia. Historiassa merkittävimpiä esimerkkejä väkivallattomasta vastarinnasta ovat Suomen passiivinen vastarinta, Intian itsenäisyystaistelu, mustien kansalaisoikeusliike Yhdysvalloissa, Tšekkoslovakian miehityksen vastarinta, Baltian maiden uudelleen itsenäistyminen sekä Kiinan ja Myanmarin demokratialiikehdintä. William Penn, Leo Tolstoi, Mohandas Gandhi ja Martin Luther King ovat väkivallattomuuden ikoneita.[1]

Kuten monet muutkin yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivät menetelmät, väkivallaton vastarintakin esiintyy lukuisissa eri muodoissa. Se voi sisältää informaatiosodankäyntiä, protestitaidetta, lobbausta, veronmaksusta kieltäytymistä, boikotteja, oikeusjuttuja, omaisuudentuhoamista, lehtisten levittämistä, lakkoilua, aseistakieltäytymistä, palkinnoista tai arvonimistä kieltäytymistä jne.

Väkivallattoman vastarinnan teoriasta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mohandas Gandhi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mohandas Gandhi määritteli väkivallattomaan vastarintaan liittyvän kansalaistottelemattomuuden seuraavilla ehdoilla. On huomattava, että hänen määritelmänsä koskevat satyagrahaa, mutta ehdot voidaan tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta laajentaa käsittämään väkivallatonta vastarintaa yleensä.

  1. Kansalaistottelemattomuutta harjoittava henkilö ei saa hautoa mielessään vihaa.
  2. Hänen tulee kärsiä vastustajansa vihasta.
  3. Hänen tulee kestää vastustajansa hyökkäykset, eikä hän saa koskaan kostaa. Toisaalta hänen ei tule taipua mihinkään vastustajansa vihassa antamaan vaatimukseen.
  4. Jos viranomaiset pidättävät kansalaistottelemattoman henkilön, hänen tulee suostua vastustelematta pidätykseen ja mahdolliseen omaisuutensa takavarikointiin.
  5. Jos kansalaistottelemattomuutta harjoittavan henkilön valvonnassa on omaisuutta, joka ei ole hänen omaansa, hänen tulee kieltäytyä sen luovuttamisesta henkensä menettämisen uhallakin. Hän ei saa tällaisessakaan tilanteessa kostaa.
  6. Kiroaminen ja solvaukset luetaan kostotoimenpiteiksi.
  7. Kansalaistottelematon henkilö ei koskaan saa halventaa vastustajaansa, eikä taipua ahimsan henkeä rikkoviin vetoomuksiin.
  8. Kansalaistottelemattoman henkilön ei tule tehdä kunniaa Britannian lipulle, eikä halventaa sitä tai intialaisia tai englantilaisia viranomaisia.
  9. Mikäli joku halventaa tai hyökkää viranomaista vastaan, kansalaistottelemattoman henkilön tulee puolustaa tätä oman henkensäkin uhalla.

Gandhi erotti lännen passiivisen vastarinnan omasta satyagrahan käsitteestään.

Muita määritelmiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalaistottelemattomuuden määrittelemiseksi on muitakin tapoja, joista seuraavaksi esitetään filosofin ja teologin Terho Pursiaisen[2] esittämä lista. Hänen mukaansa toiminta voidaan lukea kansalaistottelemattomuudeksi, mikäli se täyttää seuraavat Taivaaseen vetoamisen ehdot:

  1. Toiminnan motivoi asia, jota omatunto ei siedä.
  2. Kaikki lailliset keinot on koetettu.
  3. Laittomuus minimoidaan.
  4. Oma etu ei ole kyseessä.
  5. Teko on julkinen, vastuuta ei pakoilla.
  6. Rangaistus kärsitään ilomielin.
  7. Tuomaria ei moitita.
  8. Motiivina on vedota ihmisten omaantuntoon.
  9. Teko on järkevä.

Huomattakoon, että mikään edellisistä ehdoista ei yleisellä tasolla ota kantaa väkivallan käyttöön. Siksi ne kelpaavat yleisiksi kansalaistottelemattomuuden määritelmiksi, kun taas väkivallaton vastarinta vaatii jo määritelmällisesti väkivallattomuutta.

Esimerkkejä väkivallattomasta vastarinnasta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väkivallaton vastarinta Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalaistottelemattomuus ensimmäisen sortokauden aikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väkivallattoman vastarinnan suomalaisittain merkittävin ilmentymä syntyi ensimmäisellä sortokaudella 18991905, jolloin Venäjän keisarikunta yritti venäläistää Suomea.

Perustuslailliset (nuorsuomalaiset ja useimmat ruotsalaiset) vastustivat Suomen liittämistä Venäjään ja aloittivat väkivallattoman vastarinnan. He kieltäytyivät tottelemasta laittomina pitämiään määräyksiä ja kehottivat kansaa tekemään samoin. Vuonna 1901 Suomi velvoitettiin osallistumaan keisarikunnan puolustukseen, mikä tarkoitti Suomen armeijan lakkauttamista ja liittämistä osaksi Venäjän armeijaa. Vuonna 1902 alkoivat passiivista vastarintaa harjoittaneen salaseura Kagaalin järjestämät kutsuntalakot. Suomalaiset pyrkivät estämään kutsuntakuulutusten lukemisen kirkoissa ja kieltäytyivät saapumasta kutsuntoihin eivätkä virkamiehet suostuneet järjestämään niitä.

Suomalaisia ei saatu palvelemaan Venäjän armeijassa, vaan kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen ja asevoimien ylläpitämisen sijasta Suomi velvoitettiin rahalliseen korvaukseen, ns. sotilasmiljooniin. Vuonna 1905 Perustuslaillisten lakkoilu sulki virastot ja työläisten lakkoilu tehtaat. Työnantajat usein maksoivat työläisilleen palkkaa lakkoilusta. Järjestettiin isänmaallisia mielenosoituksia, ja verhottiin protesteja erinäisiksi juhliksi, vastarintajärjestöjä urheilu- tai partioliikkeiksi jne. Väkivallaton vastarinta johti lopulta marraskuun manifestiin, jossa palautettiin Suomelle sen autonominen asema.

Yllytysoikeudenkäynnit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sadankomitean järjestämillä yllytysoikeudenkäynneillä[3] pyrittiin kumoamaan Suomessa voimassa ollut laki aseistakieltäytymiseen yllyttämisestä rikoksena sekä mahdollistaa aseettoman palveluksen suorittaminen rauhaa edistävissä tehtävissä.

Erik Schüller piti helmikuussa 1969 puheen Vanhalla ylioppilastalolla, jossa hän kehotti kaikkia vakaumuksentutkintalautakunnan hylkäämiä paikallaolijoita kieltäytymään aseista vastoin lautakunnan päätöstä sekä yllyttämään ihmisiä aseistakieltäytymiseen. Schüller ja lukuisia muita (mm. Jörn Donner, Paavo Lipponen, Ilkka Taipale, Erkki Tuomioja ja Kaj Chydenius) haastettiin oikeuteen ja tuomittiin vankeus- tai sakkorangaistuksiin. Lopulta valtiovalta päätti uudistaa vanhentuneeksi koettua lainsäädäntöä, annetut tuomiot kumottiin osin korkeammissa oikeusasteissa ja presidentti Kekkonen armahti loput yllyttäjät. Yllyttäminen aseistakieltäytymiseen ei ollut enää rikos.

Koijärvi-liike

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koijärvi-liike tuli tunnetuksi pääsiäisenä 1979 järjestetystä mielenosoituksesta Forssan Koijärvellä. Ryhmä ympäristöaktivisteja rakensi järvelle omatoimisesti padon, jonka tarkoituksena oli pitää järven pinta sopivalla korkeudella sekä estää järven kuivaushankkeet. Aktivistit muun muassa köyttivät itsensä kettingeillä paikalla olleeseen kaivinkoneeseen. Poliisit joutuivat irrottamaan mielenosoittajat ja pidättämään heidät.

Koijärven tapaus toimi laukaisijana muille saman tyylisille mielenosoituksille vihreiden arvojen puolesta. Tempaukset alkoivat saada myös huomiota valtakunnallisissa viestimissä, kuten Helsingin Sanomissa ja televisiossa.

Väkivallattoman vastarinnan historia muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaiset antiikin Roomassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi ensimmäisistä maininnoista väkivallattomasta vastarinnasta on Josephuksen kirjoituksissa (Juutalaissodan historia ja Juutalaisten muinaisajat), joissa hän kuvaa kuinka juutalaiset Caesareassa osoittivat mieltään ja vaativat Pilatusta estämään roomalaisten lippujen esilläpitämisen Jerusalemissa. Lipuissa esiintyneet kuvat keisarista ja Juppiterin kotkasta edustivat uskovaisten juutalaisten mielestä vääräuskoisuutta. Pilatus piiritti mielenosoittajat sotilailla ja uhkasi heitä kuolemalla, mutta mielenosoittavat vastasivat olevansa valmiita ennemmin kuolemaan kuin suvaitsemaan Tooran käskyjen rikkomista. Tämä protesti onnistui saavuttamaan välittömän päämääränsä.

Amerikan vallankumouksen ensivaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen varsinaista Amerikan vapaussotaa (17751783), Amerikan vallankumous oli enimmäkseen väkivallaton. Muutamat henkilöihin ja omaisuuteen kohdistuneet väkivallanteot pois lukien ensimmäisten kymmenen vuoden aikana (vuodesta 1765 alkuvuoteen 1775) vallankumouksessa oli kyse ensisijaisesti seuraavista toimenpiteistä:

  • veronmaksusta kieltäytyminen
  • brittiläisen tuonnin boikotit
  • vallankumouksellisten yhdistysten perustaminen
  • vetoomukset kuninkaalle ja parlamentille
  • pamflettien ja sanomalehtien julkaisu

Etelä-Afrikan kansalaisoikeustaistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1893 Mohandas Gandhi muutti Etelä-Afrikkaan intialaisen yhtiön palvelukseen lailliseksi neuvonantajaksi. Kohdatessaan Etelä-Afrikassa henkilökohtaisesti avointa intialaisiin kohdistuvaa rasismia ja ennakkoluuloja Ghandi alkoi kyseenalaistaa kansansa sekä itsensä yhteiskunnallista asemaa, ja jäi Etelä-Afrikkaan kampanjoimaan intialaisväestön oikeuksien puolesta.

Toisen buurisodan (1899–1902) jälkeen intialaisväestön asema huononi entisestään, ja vuonna 1906 Transvaalin siirtokunnan hallitus määräsi uudella lailla intialaisväestöä rekisteröitymään. Gandhin johdolla aloitetuissa protesteissa sovellettiin ensimmäistä kertaa hänen ajatustaan väkivallattomasta vastarinnasta, satyagrahasta. Gandhi kannusti intialaisväestöä uhmaamaan uusia rasistisia lakeja ja kärsimään siitä langetetut rangaistukset. Seuraavan seitsemän vuoden aikana tuhansia Etelä-Afrikan intialaisia vangittiin (Gandhi mukaan luettuna), piestiin tai jopa ammuttiin lakkoilusta, rekisteröintikorttien tuhoamisesta tai muusta väkivallattomasta protestoinnista. Hallituksen kovat toimenpiteet synnyttivät laajaa kritiikkiä ja lopulta pakottivat kenraali Jan Smutsin neuvottelemaan kompromissin Gandhin kanssa.

Quit India -liike

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälisesti tunnetuimman väkivallattoman vastarintaliikkeen Quit Indian tavoitteena oli Intian itsenäistyminen Brittiläisestä imperiumista. Liikettä johti Mohandas Gandhi. Vuosina 19301943 Gandhi yllytti kansaa boikotoimaan brittiläisiä opetuksellisia instituutioita ja tuomioistuimia, eroamaan hallituksen toimista ja hylkäämään brittien arvonimiä ja kunnianosoituksia.

Vaikka Quit India onnistui pääosin tavoitteessaan, toi voimakas painostus liikettä kohtaan järjestyksen Intiaan vuoden 1943 lopussa. Sodan loputtua britit antoivat selviä merkkejä siitä, että valta siirretään takaisin Intian kansalle. Gandhi lopetti liikkeensä, ja kongressin johto sekä noin 100 000 poliittista vankia vapautettiin.

Yhdysvallat 1950-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Martin Luther King ja Lyndon B. Johnson

Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen tarkoituksena oli lunastaa Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen mustille luvatut yhdenvertaiset kansalaisoikeudet. Vaikka orjuus oli lakkautettu, rotusyrjintä oli voimakasta aina 1950-luvulle saakka etelävaltioiden säätäessä syrjintälakeja (ns. Jim Crow -lait).

Kansalaisoikeusliikkeen keskeiseksi hahmoksi nousi 1950-luvulla Martin Luther King, joka väkivallattoman vastarinnan keinoin pyrki lakkauttamaan rotusyrjinnän Yhdysvalloissa. Hänen uransa kansalaisoikeusaktivistina alkoi vuonna 1955 Montgomeryssä Alabamassa Rosa Parksin kieltäydyttyä luovuttamasta paikkaansa valkoihoiselle miehelle, ja näin noudattamasta Jim Crow -lakia. Paikallisen baptistikirkon tuoreena pastorina hänen roolinsa Montgomeryn bussiboikotissa nousi merkittäväksi.

Montgomeryn bussiboikotti oli menestys: Yhdysvaltain korkein oikeus totesi päätöksessään 13. marraskuuta 1956, että rotuerottelu busseissa oli perustuslain vastaista. Boikotin jälkeen King laajensi kansalaisoikeustoimintaansa ja oli perustamassa Southern Christian Leadership Conferencea (SCLC) 1957. Järjestön tavoitteena oli yhdistää mustien kirkkojen voimavarat pystyäkseen järjestämään väkivallattomia protesteja suuressa mittakaavassa.

Montgomeryn bussiboikotin ja SCLC:n järjestämien väkivallattomien protestien ja marssien seurauksena eteläisten mustien puutteesta ja nöyryytyksestä, rotuerottelusta ja kansalaisoikeusaktivistien ahdistelusta tehdyt lehti- ja televisiojutut keräsivät yleistä ymmärrystä ja sympatiaa niin, että kansalaisliikkeestä tuli 1960-luvun alun merkittävin poliittinen tapahtuma.

Demokraattinen liike Neuvostoliitossa[4]

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläistäminen ja ihmisoikeuksien rajoittaminen johtivat Neuvostoliittoon kuuluneissa Viron, Latvian ja Liettuan sosialistisissa neuvostotasavalloissa vastustukseen, joka muuttui aktiivisesta ja organisoidusta sissisodankäynnistä rauhanomaiseksi vastarinnaksi Unkarin kansannousun tukahduttamisen jälkeen. Baltian maissa nousi demokraattinen liike, jonka edustajat yhdessä muiden Neuvostoliiton demokraattien kanssa kääntyivät Kremlin johtajien puoleen, jotta Neuvostoliiton perustuslakia ja YK:n Ihmisoikeuksien julistusta kunnioitettaisiin.

Vuodesta 1968 tuli tärkeä Neuvostoliiton demokraattiselle liikkeelle, koska YK oli julistanut sen Ihmisoikeuksien vuodeksi. Moskovassa alkoi oikeudenkäynti, jossa neljä venäläistä kansalaisoikeustaistelijaa sai ankarat tuomiot, mikä johti ankariin protesteihin neuvostoliittolaisten intellektuellien taholta. Tšekkoslovakian miehitys kesällä puolestaan johti mielenosoitukseen Moskovan Punaisella torilla ja mielenosoittajien oikeudenkäynteihin. Demokraattinen liike ryhtyi samana vuonna julkaisemaan maanalaista julkaisua nimeltä Ajankohtaisten tapahtumien kronikka.

Vuonna 1969 perusti 15 toisinajattelijaa toimintaryhmän ihmisoikeuksien puolustamiseksi Neuvostoliitossa. Vuoden 1970 marraskuussa perustettiin Neuvostoliiton kansalaisoikeuksien komitea, jonka kolmesta jäsenestä tunnetuin oli Andrei Saharov. Pian komitean kirjeenvaihtajajäseneksi liittyi myös kirjailija Aleksandr Solženitsyn.

Liettuassa demokraattiseen liikkeeseen ja avoimiin protesteihin osallistuivat katoliset papit ja katoliseen kirkkoon kuuluneet kansalaiset. Heidän mielestään todellinen uskonnonvapaus Neuvostoliitossa edellytti yhteiskunnan yleistä demokratisoitumista, joka lisää lakien ja kansainvälisten sopimusten kunnioitusta. Neuvostoliiton demokraattisessa liikkeessä nähtiin yleisesti uskonnonvapaus osana ihmisoikeuksia.

Viron demokraattisen liikkeen edustajat Sergei Soldatov, Kalju Mätik, Mati Kiirend ja Artem Juskevitsh saivat syytteen neuvostovastaisesta toiminnasta, todettiin oikeudenkäynnissä 31. lokakuuta 1975 syyllisiksi ja tuomittiin 5–6 vuoden mittaisiin vapausrangaistuksiin vankileirillä.

Solidaarisuus Puolassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Solidaarisuus on puolalainen kansanliike ja ammattiliittofederaatio, joka perustettiin syyskuussa 1980 kommunistisessa Puolassa Gdańskin Lenin-telakalla. Liikkeen johtaman 10 miljoonan työläisen yleislakon ansiosta hallituksen oli pakko myöntää työläisille oikeus riippumattoman ammattiyhdistyksen perustamiseen, mikä paransi työläisten asemaa. 1980-luvun aikana unioni onnistui muodostamaan laajan antikommunistisen kansanliikkeen, joka levisi aina kirkon jäsenistöön saakka. Myöhemmin liitto sai oikeuden osallistua vaaleihin, jotka se voitti. Liikkeen johtaja Lech Wałęsa valittiin Puolan uudeksi presidentiksi. Liikkeen toiminta perustui alusta alkaen väkivallattomuudelle.

Neuvostoliiton romahtaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton romahtamisen yhteydessä 1990-luvun taitteessa sai Itä-Euroopassa alkunsa vallankumousten sarja, joissa vanhat itäblokin maat kumosivat neuvostohallituksensa ja itsenäistyivät. Melkein jokainen näistä vallankumouksista tehtiin rauhanomaisesti. Suurin huomio kohdistui kuitenkin Baltian maiden itsenäistymiseen, joissa Viro, Latvia ja Liettua auttoivat toisiaan itsenäistymään ja tekivät sen väkivallattoman vastarinnan periaatteita käyttäen.

Serbia 1990-luvun lopussa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Otpor! oli Serbiassa aseettomasti toiminut nuorisoliike, joka onnistui kaatamaan Slobodan Miloševićin vallasta. Perusteena Otporin perustamiselle olivat vuonna 1998 säädetyt lait, jotka rajoittivat yliopistojen sekä uutisvälineiden toimintaa.

Otpor perustettiin 10. lokakuuta 1998 Naton ilmaiskujen jälkeen vastustamaan presidentti Slobodan Miloševićin toimintaa. Viranomaisten suorittamissa Otporin vastaisissa iskuissa pidätettiin lähes 2 000 aktivistia. Vastarintaliike kuitenkin saavutti päämääränsä ja onnistui vuoden 2000 vaaleissa pudottamaan Slobodan Miloševićin vallasta Miloševićin vastaisella ”Gotev je” -kampanjalla.

Viranomaisten vainoista huolimatta Otpor onnistui säilyttämään suosionsa kansan keskuudessa. Suosion tärkeimpiä syitä oli Otporin toiminnan suuntaaminen nuoriin sekä muihin kriittisiin äänestäjiin, minkä ansiosta Serbian presidentinvaaleissa 24. syyskuuta 2000 äänestysprosentti oli kaikkien aikojen suurimpia.

Muita nyky- ja viimeaikaisia organisaatioita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. Gene Sharp: Väkivallattomuus. Hakapaino, 2003. ISBN 978-951-9457-37-6
  2. Terho Pursiainen: Vihreä Vallankumous. Quontam Oy, 1998. Saatavissa osoitteesta [1].
  3. Sadankomitea: Sadankomitean lyhyt historia. http://www.sadankomitea.fi/yleinen/historia]
  4. Küng, Andres: Unelma vapaudesta. Passiivinen vastarinta nyky-Baltiassa, s. 13-14, 42-51. Kustannuspiste Oy, 1979. ISBN 951-95192-9-7

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]