Unkarin vallankumous

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Unkarin kapina (1848))
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Unkarin vallankumous
Päivämäärä:

18481849

Paikka:

Unkari, Itävalta

Lopputulos:

Vallankumouksen kukistaminen

Osapuolet

Itävalta
Venäjä Venäjä

Unkarin vallankumoukselliset

Komentajat

Franz Lamberg
Alfred Windisch-Grätz
Julius Haynau
Josip Jelačić
Venäjä Ivan Paskevitš

Lajos Kossuth
Lajos Batthyány
Artur Görgey
György Klapka
Henryk Dembinszki
Józef Wysocki
Józef Bem

Unkarin vallankumous oli vallankumous Unkarissa Euroopan hullun vuoden aikana vuosina 1848 ja 1849. Uudistuksia ajaneet unkarilaiset vallankumoukselliset päätyivät lopulta julistamaan Unkarin kokonaan itsenäiseksi Habsburgien Itävallasta keväällä 1849. Vallankumoushallinto kamppaili kuitenkin keisarin lisäksi maan omia vähemmistöjä vastaan, kun näiden omien kansallisuusaatteiden mukaisiin vaatimuksiin ei suostuttu. Lopullinen isku vallankumoukselle oli Venäjän puuttuminen vallankumoukseen keisarin puolella. Murskaavan ylivoiman edessä unkarilaiset joutuivat lopulta antautumaan. Tappioon päättynyt vallankumous jäi kuitenkin elämään sankaritarinana Unkarin kansallisessa mytologiassa.

Väkijoukko Kansallismuseolla 15. maaliskuuta 1848.

Vallankumousvuosi 1848 eli niin sanottu Euroopan hullu vuosi alkoi Palermossa tammikuussa. Kansannousut levisivät pian myös Napoliin ja helmikuussa myös Pariisiin. Itävallassa liikehdintä levisi Wieniin ja kansleri Klemens von Metternich joutui eroamaan 13. maaliskuuta. Vallankumouksellisuuden leviämisen nopeuteen vaikuttivat teollinen vallankumous ja tiedon liikkumisen nopeutuminen. Teollisen vallankumouksen synnyttämä porvariluokka omaksui vallankumouksellisia aatteita esimerkiksi elinkeinovapauksista ja vapaakaupasta. Tilannetta kärjisti tyytymättömyys uudistusten hitauteen. Tieto Pariisin helmikuun vallankumouksesta saapui Pozsonyissä kokoontuneelle Unkarin valtiopäiville 1. maaliskuuta. Alahuoneen edustaja Lajos Kossuth ryhtyi ajamaan ajatusta Unkarin omasta, valtiopäiville vastuussa olevasta hallituksesta. 13. maaliskuuta runoilija Sándor Petőfin johtama joukko nuoria radikaaleja julkaisi niin sanotun 12 kohdan ohjelman, jossa vaadittiin esimerkiksi lehdistön vapautta, poliittisesti vastuullista hallitusta, maaorjuuden poistamista, poliittisten vankien vapauttamista ja Unkarin ja Transilvanian yhdistämistä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut itsenäisyysjulistus, ja esimerkiksi eroa keisarikunnasta ei vielä vaadittu. Viranomaiset sallivatkin lehtien kirjoittaa ilman ennakkosensuuria ja keisari suostui vaatimukseen Unkarin oman hallituksen perustamisesta. 15. maaliskuuta Petőfi lausui uuden kansallislaulun sanat väkijoukolle Kansallismuseon edessä Pestissä ja 17. maaliskuuta Unkarin pääministeriksi nimitettiin kreivi Lajos Batthyány. Huhtikuussa Unkarin valtiopäivät veivät läpi useita suuria uudistuksia merkinneitä lakeja. Unkarista tehtiin perustuslaillinen perinnöllinen monarkia. Hallitsijan oli kuitenkin tarkoitus olla sama kuin muilla Habsburgien mailla. Äänioikeus annettiin tietyin rajoituksin kaikille yli 20-vuotiaille miehille ja käytännössä noin neljännekselle kaikista täysi-ikäisistä miehistä. Kansalaisten tuli olla yhdenvertaisia lain edessä ja eri uskontokunnat tulivat tasa-arvoiseksi juutalaisia lukuun ottamatta. Säätyjen ja korporaatioiden erityisoikeudet poistettiin ja talonpojat saivat henkilökohtaisen vapauden. Keisari Ferninand V hyväksyi lait 11. huhtikuuta 1848.[1]

Habsburgien keisarikunta näytti olevan hajoamistilassa. Maaliskuussa 1848 vallankumoukset olivat levinneet Itävallan hallitsemille maille Milanossa ja Venetsiassa, minkä lisäksi Sardinian kuningas Kaarle Albert julisti sodan Itävallalle. Unkarille annetut myönnytykset herättivät vaatimuksia myös keisarikunnan muiden vähemmistökansallisuuksien keskuudessa. Unkarin kroaatit, serbit ja romanialaiset vaativat omia oikeuksiaan, joihin Unkarissa ei kuitenkaan oltu valmiita vastaamaan. Monet vähemmistöistä tukeutuivat nyt Itävaltaan, jonka hallitsija käytti tilannetta hyödykseen antamalla erilaisia lupauksia itsehallinnosta. Vallankumousaatteen levitessä perustetut kansalliskaartit jakautuivat kansallisuusjakojen mukaan. Unkarilaiset alkoivat koota omia hónved-joukkojaan kansallisen armeijan muodostamiseksi. Serbit aloittivat lopulta avoimen kapinan unkarilaisia vastaan ja 12. kesäkuuta Unkarin hallitus julisti poikkeustilan. Vielä saman päivän aikana alkoivat taistelut serbejä vastaan Vojvodinassa. Yritykset kukistaa serbit eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Unkarissa oli päätetty valtiopäivien koollekutsumisesta 19. toukokuuta ja valtiopäivien vaalit voittivat Kossuthin johtamat liberaalit. Heinäkuussa valtiopäivät päättivät ottaa 42 miljoonan forintin sotalainan ja värvätä 200 tuhatta alokasta. Tilanne keisarikunnassa muuttui merkittävästi kesän aikana. Itävalta ei ollut ryhtynyt sotilaallisiin toimiin kamppaillessaan vallankumouksellisten kanssa Italiassa, mutta Sardinian kuningas Kaarle Albert joutui pyytämään rauhaa kärsittyään merkittävän tappion Custozzan taistelussa 24. heinäkuuta, ja elokuussa Wien vaati Unkarille myönnettyjen oikeuksien rajoittamista.[2]

Jelačićin offensiivi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taistelu Pákozdissa syyskuussa 1848.

31. elokuuta 1848 keisarin Kroatian baaniksi nimittämän Josip Jelačićin joukot etenivät Unkarin Fiumeen. Jelačić halusi osoittaa kroaattien olevan uskollisia keisarille ja saada näin Kroatia erotetuksi Unkarin alaisuudesta. Syyskuun puolella kroaatit ylittivät Unkarin vastaisen rajan Drava-joella ja Ádám Telekin komentamat unkarilaiset vetäytyivät Balaton-järven tuntumaan. Syntyi poliittinen kriisi, jonka takia Batthyányn hallitus erosi. Kun valtiopäivät eivät suostuneet luovuttamaan valtaa keisarin Unkarin käskynhaltija arkkiherttua Stefanille, Batthyány muodosti uuden hallituksen. Keisari ei suostunut tunnustamaan uutta hallitusta. Sen sijaan 25. syyskuuta hän nimitti kreivi Franz Lambergin Unkarissa olleiden joukkojen ylipäälliköksi. Lamberg pyrki neuvottelemaan unkarilaisten kanssa ja saada nämä näin luopumaan vallankumouksestaan. Unkari ei ollut vieläkään eronnut virallisesti Habsburgien keisarikunnasta, mutta valtiopäivät julistivat Lambergin nimityksen laittomaksi. Raivostunut väkijoukko lynkkasi Lambergin 28. syyskuuta, mikä herätti suuttumusta Itävallassa. Tällä välin kroaattien offensiivi oli työntynyt pitkälle unkarilaisten selustaan ja maan eteläosat oli menetetty. Kossuth päätti alkaa aseistaa Unkarin kansaa ja hän piti syyskuun loppupuolella sarjan kansan innostamiseen tähdänneitä puheita. Talonpojille lupailtiin myönnytyksiä ja verohelpotuksia. Tuloksena monet värväytyivät Kossuthin kansalliskaarteihin. 29. syyskuuta ne saivat merkittävän voiton Pákozdin taistelussa, minkä jälkeen Jelačić suostui tulitaukoon ja aloitti vetäytymisen Unkarista. Jelačićin kuriirina toiminut Ödön Zichy teloitettiin vastavallankumouksellisena ja varoituksena etuoikeuksiaan takaisin havitelleille aristokraateille. Batthyány jätti pääministerinvirkansa lopullisesti ja valta oli nyt käytännössä diktaattorin oikeuksia käyttäneellä Kossuthin johtamalla puolustusvaliokunnalla.[3]

Windisch-Grätzin offensiivi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Budan linnan valtaus maaliskuussa 1849.

Keisari oli nyt saanut tarpeekseen Unkarin tilanteesta, ja vallankumoukselle päätettiin pistää loppu. Valtiopäivät hajotettiin, ja niiden päätökset julistettiin laittomiksi. Jelačić nimitettiin Unkarin kuvernööriksi. Unkarin valtiopäivät ei hyväksynyt hajottamistaan vaan nimitti Kossuthin puolustusvaliokunnan Unkarin hallitukseksi. Keisari nimitti ruhtinas Alfred Windisch-Grätzin asevoimien ylipäälliköksi. Lokakuussa Transilvanian armeijaa komentanut Antal Puchner loikkasi Windisch-Grätzin puolelle ja 17. marraskuuta hänen joukkonsa valtasivat Kolozsvárin. Vallankumouksellisten puolelle oli sen sijaan siirtynyt joukko puolalaisia, italialaisia, saksalaisia ja itävaltalaisia upseereja, joihin lukeutuivat esimerkiksi Henryk Dembinszki, Józef Wysocki ja Józef Bem. Vallankumous muualla Euroopassa oli samaan aikaan sammumassa. Wienissä liikehdintä taantui, kun Felix von Schwarzenberg nimitettiin kansleriksi marraskuun lopulla ja Ferninand V luopui kruunusta joulukuun alussa poikansa Frans Joosefin hyväksi. Keisarillinen armeija aloitti määrätietoiset toimet vallankumouksellisten kukistamiseksi Unkarissa. Ensin he keskittyivät alueille, joilla vähemmistökansallisuuksien osuus oli suuri. 4.–6. joulukuuta Franz Schlikin ja Christian Götzin johtamat joukot etenivät Unkariin. Unkarissa valtiopäivät vastasivat julistamalla 7. joulukuuta Frans Joosefin vallananastajaksi, mutta pian Unkariin eteni myös Windisch-Grätzin johtama keisarillisten pääarmeija. Toisella suunnalla Transilvaniassa unkarilaiset saavuttivat Józef Bemin johdolla voittoja, ja Kolozsvár vallattiin joulukuun lopussa. Toisaalta Mór Perczelin kärsittyä tappion Mórin taistelussa 30. joulukuuta Unkarin puolustusvaliokunta siirtyi Buda-Pestistä Debreceniin. Keisarin joukot valtasivat Pestin vuoden 1849 alkupäivinä, ja Szolnok antautui 13. tammikuuta.[4]

Unkarilaiset joukot menestyivät edelleen Transilvaniassa muista tappioista huolimatta. Szolnok vallattiin takaisin jo 22. tammikuuta 1849. Keisarin joukkoja Transilvaniassa johtanut Antal Puchner oli kääntynyt venäläisten puoleen ilman eri lupaa. Venäläiset lähettivät Transilvaniaan 7 000 miestä, mutta Bemin joukot voittivat heidät. Slovakian suunnalla unkarilaiset Artur Görgey ja György Klapkan saattoivat loppuun operaationsa alueella ja kohtasivat Kassassa 10. helmikuuta.[4]

Venäjän väliintulo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taistelu Temesvárissa elokuussa 1849.

Maaliskuussa 1849 keisari Frans Joosef I vahvisti ruhtinas Schwarzenbergin laatiman uudistetun valtiosäännön, jonka mukaan Unkarista tulisi kruununmaa, se menettäisi oman hallituksensa ja armeijansa ja Transilvania irrotettaisiin Unkarista. Unkarissa Debrecenin valtiopäivät julistivat vastavetona 14. huhtikuuta Unkarin itsenäiseksi, ja Kossuthista tehtiin maan valtionhoitaja. Unkarilaiset ryhtyivät keväällä 1849 myös vastahyökkäykseen Windisch-Grätzin joukkoja vastaan. Hyökkäys menestyi aluksi hyvin. Voittoja saatiin Hatvanin, Tápiobicsken, Iszaszegin ja Vácin taisteluissa. Pest vallattiin takaisin 24. huhtikuuta ja Budan linna 21. toukokuuta. Lopulta he olivat vallanneet takaisin valtaosan Windisch-Grätzin joukkojen Unkarissa lännessä valtaamista alueista. Frans Joosef I päätyi hakemaan tukea Venäjältä. Frans Joosef tapasi Nikolai I:n Puolan Varsovassa. Nikolai I suostui osallistumaan vallankumouksen kukistamiseen. Venäjää Unkarin vallankumouksessa uhkasivat Unkarissa toimineet puolalaiset vapaaehtoiset ja kapinaliikkeen mahdollinen leviäminen Venäjän hallitsemiin osiin Puolaa.[4]

200 000 miehen vahvuinen venäläisarmeija ylitti 28. heinäkuuta 1849 Unkarin rajan.[4] Venäläisten kolmea armeijakuntaa komensi Ivan Paskevitš.[5] Suomen kaartinkin lähettämistä Unkariin harkittiin, mutta lopulta se jätettiin Puolaan. Keisarillisten joukkojen uudeksi komentajaksi Windisch-Grätzin tilalle nimitettiin puolestaan Julius Haynau. Unkarilaiset olivat kasvattaneet armeijansa kokoa 170 000 mieheen, mutta venäläisten ylivoima oli silti musertava. Unkarilaisten joukoista vain osa oli aseistettu kunnolla tai saanut riittävän koulutuksen. Monilla oli vain seipäitä tai viikatteita tuliaseiden sijaan. Unkarilaiset kärsivät tappion toisensa perään, ja pian maan hallituksen piti vetäytyä venäläisten tieltä Szegediin. Szeged päätyi Haynaun joukkojen valtaamaksi elokuun alussa. 7. elokuuta nyt epätoivoinen Unkarin hallitus tarjosi turhaan Unkarin kruunua Venäjän Romanoveille. Maan armeija kärsi ratkaisevan tappion Temesvárissa, minkä jälkeen Kossuth erosi 11. elokuuta. Valta siirrettiin kenraali Artur Görgeylle, joka päätti antautua 13. elokuuta Világossa. György Klapkan joukot tekivät vielä vastarintaa pohjoisessa, mutta merkitystä sodan kannalta niillä ei enää ollut.[4]

Unkarilaisten antautuminen Világossa 13. elokuuta 1849.

Unkarin vallankumous oli päättynyt unkarilaisten tappioon. Ratkaisevia tekijöitä olivat vähemmistöt Unkaria vastaan kääntänyt vihamielinen politiikka vähemmistöjä kohtaan, sekä Venäjän väliintulo ja siten Unkarin vihollisten saavuttama murskaava ylivoima. Vallankumous muodosti lopputuloksestaan huolimatta sittemmin unkarilaisen sankaritarinan ja osan kansallista mytologiaa. Osa unkarilaisista kapinallisista muutti ulkomaille ja jatkoi taistelua keisaria vastaan. Unkarilaisia toimi esimerkiksi Italiassa Giuseppe Garibaldin joukoissa.[6]

6. lokakuuta 1849 kolmetoista unkarilaista kenraalia teloitettiin Aradissa kapinallisina. Myöhemmin teloitettiin myös vallankumoushallituksen pääministeri Lajos Batthyány ja toistasataa upseeria ja alempaa rivimiestä. Tuhannet saivat vankeustuomion ja kymmenet tuhannet määrättiin vuosien pakkotyöhön. Juutalaisia rangaistiin tuesta kapinallisille niin sanotulla Haynaun sakkoverolla. Unkarin sotilashallinto kesti heinäkuuhun 1850 saakka, jolloin Haynau lähetettiin eläkkeelle. Euroopan olojen vakiinnuttua keisari julisti lopulta yleisen armahduksen vallankumoukseen osallistuneille.[6]

  • Juhani Huotari ja Olli Vehviläinen: Unkari - Maa, kansa, historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-252-2
  1. Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 146–148
  2. Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 148–150
  3. Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 150–151
  4. a b c d e Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 151–155
  5. Pertti Luntinen: Sota Venäjällä, Venäjä sodassa, s. 268–269. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-666-2
  6. a b Huotari ja Vehviläinen 2004, s. 155–158

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]