U-vene

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta U-boat)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”U-Boot” ohjaa tänne. Käynnistyslataajasta tietotekniikassa kertoo Das U-Boot.

U-vene, (saks. Unterseeboot, vedenalainen alus) eli U-Boot (De-U-Boot.oga kuuntele ääntämys (ohje)) on Saksan laivaston sukellusvene. Myös englanninkielinen muoto lyhenteestä, U-boat, tarkoittaa saksalaista sukellusvenettä, varsinkin ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa sekä Itävalta-Unkarin laivaston sukellusveneitä ensimmäisessä maailmansodassa.

Sukellusveneiden tärkein tehtävä maailmansodissa oli taloudellinen sodankäynti: merireittien tehokas laivastosaarto estämällä huoltokuljetusten perillepääsy.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Brandtaucherin pienoismalli Bundeswehrmuseum Dresdenissä.

Saksassa ensimmäinen sukellusvene oli keksijä ja insinööri Wilhelm Bauerin vuonna 1850 Saksan keisarikunnan laivastolle suunnittelema Brandtaucher, jonka Schweffel & Howaldt rakensi Kielin telakallaan. Vuonna 1905 Saksan keisarikunnan laivastolle rakennettiin Karp-luokan sukellusvene, joka nimettiin SM U1:ksi, jossa oli kaksinkertainen runko, Kortingin petrolimoottori ja yksi torpedoputki. Puolet suuremmassa SM U2:ssa oli kaksi torpedoputkea. Dieselmoottori otettiin 1912–1913 käyttöön vasta U19-luokassa. Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Saksalla oli palveluskäytössä tai rakenteilla 48 sukellusvenettä, jotka kuuluivat 13 eri alusluokkaan.

Ensimmäinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksalaisia sukellusveneitä Kielissä vuonna 1914.
Saksan UC1-luokan sukellusveneen miehistöä kannella.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Saksalla oli palveluksessa 29 sukellusvenettä. Kymmenen ensimmäisen viikon aikana ne upottivat viisi Britannian kuninkaallisen laivaston risteilijää. Sodan ensimmäisten kuukausien aikana kauppalaivaston vastaisessa sukellusvenesodassa noudatettiin vihollislaivoja ja niiden miehistöjä koskevia ”sotasaalissääntöjä”. SM U17 upotti 20. lokakuuta 1914 ensimmäisen kauppalaivan, norjalaisen SS Glitran. Pintakaapparien käyttö osoittautui tehottomaksi kauppalaivoja vastaan ja Saksan keisari Vilhelm II julistikin 4. helmikuuta 1915 sotavyöhykkeen Britteinsaarten ympärille. Toimenpidettä perusteltiin vastauksena brittien miinakentille ja laivastosaarroille. Sukellusveneiden kapteeneille annettujen ohjeiden mukaan kauppalaivoja, myös liittoutumattomia, sai upottaa varoittamatta. Yhdysvaltain hallitus julisti pitävänsä saksalaisia vastuussa mahdollisista yhdysvaltalaisista hengistä.

SM U-20 upotti 7. toukokuuta 1915 RMS Lusitanian, jolloin 1 198 ihmistä sai surmansa, heistä 128 Yhdysvaltain kansalaista. Tapaus järkytti suuresti ympärysvaltoja ja heidän tukijoitaan sillä aseetonta kauppalaivaa vastaan hyökättiin varoittamatta. Lastikirjan mukaan Lusitania kuljetti sotilastarvikkeita. Lisätutkimusten jälkeen on osoitettu, että alus kuljetti ammuksia ympärysvaltain joukoille. Tuohon aikaan asiasta ei kuitenkaan tiedetty ja sitä erehdyttiin pitämään joukkojenkuljetusaluksena. Vasta Sussexin upottaminen aiheutti laajemman reaktion Yhdysvalloissa.

Yhdysvaltain ensimmäinen reaktio Lusitanian upottamineen oli diplomaattisuhteiden katkaisulla uhkaaminen, mikä sai saksalaiset asettamaan jälleen rajoituksia sukellusvenesodalleen. Tämä kuitenkin heikensi saartoa, mikä sai Saksan laivaston yrittämään merisodankäynnissä ratkaisua pinta-aluslaivaston käytöllä. Tämä strategia huipentui Skagerrakin taisteluun.

Saksalaiset katsoivat olevansa pakotettuja palaamaan tehokkaaseen sukellusvenesotaan kauppalaivoja vastaan. Saksan syvän meren laivaston komentaja Vara-amiraali Reinhard Scheer kannatti rajoittamatonta sukellusvenesotaa vakuuttuneena siitä, että huoltokuljetusten suuret menetykset pakottaisivat Britannian hakeutumaan varhaisiin rauhanneuvotteluihin ennen kuin Yhdysvallat ehtisi reagoida tehokkaasti.

Saksan sukellusvenekampanja osoittautui tehokkaaksi: lokakuun 1916 ja tammikuun 1917 välisenä aikana upotettiin 1,4 miljoonaa tonnia huoltokuljetuksia. Tästä huolimatta poliittinen tilanne vaati entistä suurempaa painetta ja Saksa ilmoitti 31. tammikuuta 1917, että sukellusveneet ryhtyisivät 1. helmikuuta lähtien rajoittamattomaan sukellusvenesotaan. 17. maaliskuuta Saksan sukellusveneet upottivat kolme yhdysvaltalaista kauppa-alusta ja Yhdysvallat julisti sodan Saksalle huhtikuussa 1917.

Lopulta Saksa epäonnistui tuhoamaan riittävässä määrin ympärysvaltojen merikuljetuksia, mikä johtui pääasiassa saattuejärjestelmän käyttöönotosta, ennen kuin Yhdysvaltain miesvoima ja materiaaliapu saapuivat Ranskaan. Aselepo astui voimaan 11. marraskuuta 1918 ja kaikki jäljelle jääneet saksalaiset sukellusveneet antautuivat. 360:stä rakennetusta sukellusveneestä menetettiin 178, mutta toisaalta 11 miljoonaa tonnia kuljetuksia oli saatu upotettua.

Sotienvälinen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Versailles’n rauha rajoitti Saksan laivaston kokoa ja kielsi sukellusveneiden rakentamisen. Sopimusta kuitenkin kierrettiin: sukellusveneiden suunnittelutoimisto Ingenieurskantoor voor Scheepsbouw perustettiin Alankomaihin ja torpedoiden käytön tutkimusohjelma käynnistettiin Ruotsissa. Ennen toisen maailmansodan syttymistä Saksa ryhtyi rakentamaan sukellusveneitä ja kouluttamaan miehistöjä. Nämä toimenpiteet piilotettiin muun muassa tutkimukseksi. Kun asia paljastui, Britannia ja Saksa pyrkivät sopimaan kahdenvälisellä laivastosopimuksella 18. kesäkuuta 1935 pariteetista sukellusveneiden suhteen. Toisen maailmansodan alussa Saksan laivastolla oli 65 sukellusvenettä, joista 21 oli merellä valmiina sotaan.

Toinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksalainen tyypin XXI sukellusvene ("Elektroboote") oli ensimmäinen sukellusvene, joka oli suunniteltu täysin toimimaan sukelluksissa.
Karl Dönitz oli Saksan sukellusvenelaivaston komentaja toisessa maailmansodassa

Toisessa maailmansodassa sukellusvenesota oli koko sodan kestäneen Atlantin taistelun tärkein osatekijä. Saksalla oli sodan suurin sukellusvenelaivasto, sillä Versailles’n rauhansopimus oli rajoittanut Saksan pintalaivaston kuuteen taistelulaivaan (kukin alle 10 000 tonnia), kuuteen risteilijään ja 12 hävittäjään. Pääministeri Winston Churchillin mukaan ”ainoa tekijä joka todella pelotti minua sodan aikana oli sukellusveneuhka”.

Sodan ensivaiheen aikana saksalaiset sukellusveneet olivat äärimmäisen tehokkaita tuhoamaan liittoutuneiden huoltokuljetuksia varsinkin kanadalaisten ja brittien saattueita suojelevien saattoalusten toimialueiden välissä sijaitsevalla suojaamattomalla merialueella. Kun Yhdysvallat liittyi sotaan, saksalaisten sukellusveneiden toimialue ulottui Yhdysvaltain ja Kanadan Atlantin puoleiselta rannikolta Meksikonlahdelle sekä Arktiselta alueelta Afrikan länsi- ja etelärannikolle ja idässä jopa Penangiin asti Malesiassa. Koska vedenalaisessa sukelluksessa akut rajoittivat suuresti sukellusveneen nopeutta ja toimintamatkaa, sukellusveneet joutuivat kulkemaan suurimman osan ajasta pinnassa dieselmoottoreilla. Sodan ensimmäisten vuosien aikana saksalaisten sukellusveneiden yleisin hyökkäystapa oli pimeällä ja pinnalla. Tätä ajanjaksoa, ennen kuin liittoutuneet kehittivät todella tehokkaat sukellusveneentorjuntamenetelmät, saksalaiset sukellusvenemiehet sanoivat myöhemmin ”onnelliseksi ajaksi” (saks. Die Glückliche Zeit).

Torpedoa lastataan Wilhelmshavenissa sukellusveneeseen 22. joulukuuta 1939.

Saksalainen sukellusvene oli ensisijaisesti sen pääaseen, torpedon, laukaisualusta, vaikka myös miinoja laskettiin. Sodan päättyessä lähes 3 000 liittoutuneiden alusta (175 sotalaivaa, loput kauppa-aluksia) oli upotettu saksalaisten sukellusveneiden torpedoimana. Sodan alkuaikojen torpedot kulkivat suoraan, toisin kuin sodan loppuaikojen kohteeseen ohjautuvat ja tiettyjä kulkukuvioita toistavat torpedot. Sytyttimestä riippuen torpedot räjähtivät joko osumasta kohteeseen tai kohteen magneettikentän läheisyydessä (muutaman metrin etäisyys). Magneettisia sytyttimiä käytettäessä oli erityisen tehokasta asettaa torpedon kulkusyvyys hieman kohteen köliä suuremmaksi, jolloin kohteen kölin alapuolella tapahtuva torpedon räjähdys aiheuttaisi paineaallon ja laiva katkeaisi keskeltä kahtia.

Käytännössä sodan varhaiskauden torpedon kulkusyvyydestä huolehtiva laitteisto ja magneettisytytin olivat erittäin epäluotettavia. Torpedot kulkivat usein väärällä syvyydellä, räjähtivät ennenaikaisesti tai eivät räjähtäneet ollenkaan. Viat johtuivat pääasiassa torpedojen valmistuksen aikaisesta puutteellisesta testauksesta. Magneettisyttimeen vaikutti myös Maan magneettikenttä. Magneettisytyttimiä kehitettiin ja lopulta torpedojen kulkusyvyydenpito-ongelmat ratkaistiin vuoden 1942 alussa.

Myöhemmin saksalaiset kehittivät saattajia vastaan maalihakuisen akustisen torpedon, jonka nimi oli GTes eli Zaunkönig T-5, brittien koodi GNAT (engl. German Navy Acoustic Torpedo). Sähkömoottoria käyttävän torpedon tehokas kantama oli 5 700 metriä, kun nopeus oli 24 solmua (44 km/h). Torpedo oli suunniteltu kulkemaan 400 metriä suoraan, minkä jälkeen se suuntasi voimakkainta äänilähdettä kohti. Akustiset torpedot olivat tehokkaita vain sellaisia aluksia vastaan, joiden nopeus oli yli 15 solmua (28 km/h). Liittoutuneet häiritsivät myöhemmin akustisia torpedoja hinaamalla aluksen perässä normaalia aluksen ääntä voimakkaampia ääntä tuottavia laitteita (Foxer, FXR, CAT ja Fanfare).

Saksalaiset sukellusveneet ottivat myös käyttöön ”mutkittelukuvioita” kulkevia torpedoita, jotka kulkivat määrätyn etäisyyden päähän ja kulkivat sen jälkeen joko ympyränmuotoista tai tikapuunmuotoista reittiä. Mutkittelevan torpedon osumistodennäköisyys laivastosaattuetta kohti ammuttaessa oli tavallista parempi, mikäli ensisijaiseen maaliin ei osuttu.

Tyypin VIIC sukellusvene U-995.

Saksan laivasto tuotti useita erilaisia sukellusvenetyyppejä teknologian kehittyessä. Tyyppi VII eri versioineen oli kaikkein eniten valmistettu. Tyypin IX sukellusveneet olivat suurempia ja erityisesti suunniteltuja kaukopartiointiin. Tyyppi XXI ”Elektroboot” oli vallankumouksellinen virtaviivaisine runkorakenteineen ja suurikokoista akkua käyttävine voimansiirtojärjestelmineen, mikä mahdollisti pitkät sukellukset ja entistä suuremman nopeuden sukelluksissa.

Sodan aikana liittoutuneiden ja Saksan välillä käytiin jatkuvaa varustelukilpailua varsinkin merikohteiden havaitsemisessa ja havaitsemisen ehkäisyssä. Kaikuluotain mahdollisti vedenalaisten sukellusveneiden (ja päinvastoin) havaitsemisen, mutta ei ollut tehokas pinnalla kulkevaa alusta vastaan. Tutkatekniikan edistysaskeleet osoittautuivat erityisen kuolettaviksi sukellusvenemiehistöille varsinkin sen jälkeen kun niitä asennettiin lentokoneisiin. Vastatoimenpiteenä sukellusveneisiin asennettiin tutkavaroittimia.

Saksalaiset omaksuivat snorkkelin idean vallatuista hollantilaisista sukellusveneistä, vaikka he ryhtyivätkin käyttämään sitä omissa sukellusveneissään vasta melko myöhään sodan aikana. Schnorchel oli sukellusveneen sisään vedettävä putki, joka toi ilmaa dieselmoottorille periskooppisyvyydellä sukellettaessa, mikä mahdollisti sukellusveneen kulku- ja akkujenlatauskyvyn veden alla. Ratkaisun toimivuus oli kuitenkin kyseenalainen. Laitteen ilmaventtiilin kanssa oli ongelmia, jos se juuttui kiinni tai sulkeutui veden alla kovassa merenkäynnissä; koska järjestelmä käytti koko painerunkoa puskurina, dieselmoottorit imaisivat tällöin kerralla suuren määrän ilmaa sukellusveneen eri osastoista jolloin miehistö kärsi usein kivuliaista paineenvaihteluiden aiheuttamista korvavaurioista. Jätteidenpoisto oli myös ongelma pitkäaikaisissa sukelluksissa ilman pintautumisia. Nopeus oli rajattu kahdeksaan solmuun (15 km/h), muutoin snorkkeli olisi irronnut veden vastuksesta. Snorkkeli teki myös sukellusveneestä meluisan ja häiritsi oman kaikuluotaimen toimintaa. Lopulta liittoutuneiden tutka kehittyi niin pitkälle että pystyttiin havaitsemaan pelkkä snorkkelin vedenpäällinen pää. Sukellusveneissä oli tutkanilmaisin mutta liittoutuneet muuttivat tutkansa senttimetrialueella toimivaksi mitä saksalaiset eivät havainneet. Myöhemmät saksalaiset sukellusveneet oli päällystetty ääntä vaimentavalla kumilla. Niissä oli myös mahdollista laukaista kemiallinen kuplia muodostava houkutuslaite, Bold.

Vastatoimenpiteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten sukellusveneiden menestyksen käänsivät kuitenkin useat tekijät: Amiraali Rudolf Arendtin mukaan Saksan Enigma-salauslaitteen salauskoodin murtaminen oli ratkaiseva tekijä.[1] Lisäksi sukellusveneiden toimintaa vaikeuttivat liittoutuneiden edistysaskeleet saattuetaktiikoissa, korkeataajuksinen radiosuuntimalaite (engl. High frequency direction finder, HF/DF), tutka, kaikuluotain, syvyyspommi, sukellusveneentorjunnassa käytetyt syvyysammusheittimet ja lentokoneiden käyttö partiointiin ja torjuntaan. Lopulta saksalainen sukellusvenelaivasto kärsi erittäin suuria menetyksiä: 743 sukellusvenettä ja arviolta 28 000 sukellusvenemiestä menetettiin (75 %:n tappiot).

Toisen maailmansodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan laivaston tyypin 212 sukellusvene telakalla Kielissä.

Länsi-Saksan laivastolle sallittiin 1955 pienen laivaston ylläpito. Aluksi nostettiin ja korjattiin kaksi tyypin XXIII ja yksi tyypin XXI sukellusvene. Torjuakseen Neuvostoliiton uhkaa Itämerellä Saksa keskittyi aluksi pieniin rannikkosukellusveneisiin, koska sille oli asetettu alun perin 450 tonnin uppoaman yläraja. Korvatakseen pientä uppoamaa saksalaiset käyttivät edistynyttä tekniikkaa, kuten magnetisoitumatonta terästä, jotta merimiinoilta ja magneettikentän häiriöiden ilmaisimilta voitiin suojautua. Tyyppi 201 oli ensimmäinen Saksassa toisen maailmansodan jälkeen valmistettu sukellusveneluokka, joka kuitenkin osoittautui epäonnistuneeksi rakenneratkaisuiltaan uudenlaisen runkomateriaalin halkeillessa. Seuraava U205-luokka otettiin palvelukseen 1967 ja oli menestys. Saksan laivastolle rakennettiin 12 luokan alusta. Traditiota jatkaakseen alukset saivat perinteisen nimen alkaen U-1:stä.

Tanskan hallituksen ostettua kaksi sukellusvenettä Saksan hallitus ymmärsi sukellusveneen vientimahdollisuudet. Kolme parannetun U206-luokka sukellusvenettä myytiin Israelin laivastolle, joka nimesi ne Gal-luokaksi. U209-luokka oli maailman suosituin vientisukellusvene 1960-luvulta 2000-luvun alkuvuosiin. Suuremmalla 1 000–1 500 tonnin uppoamallaan luokka oli hyvin muunneltavissa ja vuoteen 2006 mennessä 51 valmistettua alusta ovat olleet 14 maan laivastossa.

2000-luvulla julkistettiin U212A-luokan sukellusvene, joka käyttää ilmasta riippumatonta työntövoimaa (engl. Air Independent Propulsion), vetypolttokennoja. Järjestelmä on turvallisempi kuin aikaisemmat suljetun kierron dieselmoottorit ja höyryturbiinit, halvempi kuin ydinreaktori ja hiljaisempi kuin kumpikaan niistä.

  1. Viimeinen käsky: upotetaan! (Enigman paljastuminen) Maanpuolustuskorkeakoulun Nettisanomat. 17.10.2006. Helsinki: Puolustusvoimat. Arkistoitu 8.11.2007. Viitattu 2.12.2008. (suomeksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Möller, Eberhard and Werner Brack. The Encyclopedia of U-Boats: From 1904 to the Present (2006) ISBN 1-85367-623-3
  • Showell, Jak Mallmann. The U-boat Century: German Submarine Warfare, 1906-2006 (2006) ISBN 1-59114-892-8
  • Georg von Trapp and Elizabeth M. Campbell. To the Last Salute: Memories of an Austrian U-Boat Commander (2007)
  • uboat.net
  • German U-Boats 1935–1945 (saksaksi)
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:U-boat