Tuhokapitalismin nousu

Tuhokapitalismin nousu
The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism
Alkuperäisteos
Kirjailija	Naomi Klein
Kieli	englanti
Genre	Tietokirjallisuus
Kustantaja	Knopf Canada
Julkaistu	2007
Sivumäärä	672
ISBN	978-0-676-97800-1
Suomennos
Suomentaja	Ilkka Rekiaro
Kustantaja	WSOY
Julkaistu	2008
Sivumäärä	604
ISBN	978-951-0-33866-7
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Tuhokapitalismin nousu (engl. The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism) on No Logon kirjoittajan Naomi Kleinin kolmas teos. Se julkaistiin syyskuussa 2007. Klein teki useamman vuoden journalistista taustatutkimusta ja kenttätyötä maailman kriisialueilla kirjaansa varten .

Milton Friedman

Tuhokapitalismin nousussa Naomi Klein kyseenalaistaa liberaalikapitalismin demokraattisuuden ja vapauden. Hän arvostelee erityisesti talousnobelisti Milton Friedmanin ja Chicagon koulukunnan uusliberalistisia oppeja, joilla on 1980-luvun alusta lähtien ollut suuri vaikutus maailmanpolitiikkaan. Niihin perustuen markkinoita on yhä yleisemmin vapautettu sääntelystä ja julkiselle vallalle kuuluneita toimintoja yksityistetty maailmanlaajuisesti. Naomi Kleinin mukaan tämä on kuitenkin luonut otollisen ympäristön monikansallisten yritysten ylivallalle kansallisten etujen ohittamiseksi maan poliittisen eliitin avulla. Hän väittää myös, että muutos uuteen maailmanjärjestykseen pyritään monessa tapauksessa toteuttamaan käyttämällä hyväksi luonnonkatastrofeja, mutta siinä tarkoituksessa on käytetty myös kidutusta ja sotilaallisia väliintuloja.

Šokkidoktriini

Kirjan alkuperäinen nimi The Shock Doctrine: The Rise of Disaster Capitalism liittyy sähköšokkien käyttöön kuulusteltavan murtamiseksi ja aivopesuun. Sama logiikka pätee Kleinin mukaan myös suurempiin ihmisryhmiin: Katastrofin jälkeen he ovat alttiita muutoksille, joita muuten jaksaisivat vastustaa. Tämän jälkeen vapaat rahamarkkinat toimivat šokkien koettelemien ihmisten kustannuksella. Klein väittää, että kriisien hyväksikäytön arkkitehti on ekonomisti Milton Friedman, jonka tavoite yksityistämisestä ja valtion roolin minimoimisesta on konkretisoitunut eri puolilla maailmaa. Katastrofit eivät tästä näkökulmasta ole humanitäärisen avun kohteita vaan globalisaation välikappaleita. Katastrofit ”puhdistavat pöydät” ja raivaustyö on valmis uuden liberaalikapitalistisen maailmanjärjestyksen rakentamiseksi. Ihmiset alistetaan passiiviseen rooliin ja eristetään leireille pois kotiseudultaan. Muutos toteutetaan yksityisten yritysten avulla. Sitä hoitavat yksityisiä koulupalveluja myyvät yritykset (New Orleans), hotelliketjut (Sri Lanka) tai turva-alan yritykset (Irak), jossa hyödyn saajana on kansainvälinen sotateollinen kompleksi. Tällaiselle katastrofien hyväksikäytölle hän on antanut nimityksen tuhokapitalismi.

Chicagon pojat

Pääartikkeli: Chicagon pojat

Klein kertoo, kuinka chileläiset valitsivat vuoden 1970 vapaissa vaaleissa vasemmistolaisen presidentin Salvador Allenden Yhdysvaltojen vastustuksesta huolimatta. Presidentti Richard Nixon määräsi avustajansa ”pistämään Chilen talouden kirkumaan”. CIA:n tuella kenraali Augusto Pinochet suoritti sotilasvallankaappauksen 11. syyskuuta 1973. Pelottelun, kidutuksen, mielivaltaisten vangitsemisten ja teloitusten avulla šokkihoidettu kansakunta hyväksyi vastaan panematta talousneuvonantajina toimineiden Friedmanin ja Chicagon poikien rankat talousreseptit: valtion menoja leikattiin, valtion yrityksiä ja sosiaaliturvaa yksityistettiin, finanssikeinottelulle avattiin portteja, verotusta kevennettiin ja ammattiyhdistysliike kiellettiin. Jopa markkinatalouden äänenkannattaja The Economist puhui ”itsesilvonnan orgioista”. Samoja oppeja sovellettiin niin Argentiinassa, Boliviassa, Brasiliassa kuin Uruguayssakin. Mainitut Chicagon pojat olivat ennen vallankumousta Chicagossa opiskelleita.

Thatcherismin nousu

Tuhokapitalismin nousu kertoo, kuinka Margaret Thatcher Falklandin sodan kriisin varjossa iski ammattiyhdistysliikkeeseen ja uusliberalisoi Britannian politiikan ja talouden.

Kuinka romutettiin Puolan solidaarisuusliikkeen demokratia- ja osuustoimintaideat? Kuinka Venäjän oligarkiat syntyivät? Klein väittää Milton Friedmanin todenneen Kiinassa vuonna 1980, että Hongkong, jossa ei ole demokratiaa, on vapaampi kuin Yhdysvallat, koska viranomaiset antavat talouselämän toimia vapaasti. Toisaalta Friedman on sanonut, että Kiinassa on edessä "rysähdys", koska se yrittää vapauttaa talouttaan ilman poliittista vapautta.

Kleinin mielestä sodan ja terrorin keskellä Tel Avivin pörssi takoo ennätystuloksia, eikä rauha juurikaan houkuta Israelin oikeistoa. Shimon Peres totesikin, ettei Israel tavoittele lippujen rauhaa vaan markkinoiden rauhaa.

Rotusortohallituksen velkojen maksaja

Vaikka Nelson Mandelan johtama vapausliike, ANC, nousi Etelä-Afrikassa valtaan vuonna 1994, Frederik de Klerk onnistui Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin tuella ujuttamaan maan lainsäädäntöön ja talousjärjestelmään friedmanilaisen oikeistoliberalismin sisällön. Säilyttääkseen rauhan ANC oli valmis suostumaan jopa rotusortohallituksen ulkomaanvelkojen maksajaksi. Vapauden hintana on ollut köyhyyden lisääntyminen. Alle dollarilla päivässä slummihökkeleissä asuvien työttömien määrä on vuoteen 2006 mennessä kaksinkertaistunut ja lähes miljoona mustaa on häädetty maatiloiltaan. Tuloksena ANC on pettänyt lähes kaikki lupauksensa.

Myönteisiä arvioita kirjasta

Kleinin kirja sai ilmestyttyään paljon ylistystä. Kirja valittiin mm. Los Angeles Timesin vuoden paras ajankohtainen kirja finalistiksi, New York Timesin kriitikoiden valitsemaksi parhaaksi kirjaksi, The Observerin "vuoden suosikkikirjaksi", Warwick Prize for Writing palkinnon voittajaksi sekä kanadalaisen National Business Book Award palkinnon finalistiksi.

Suomalainen aatehistoriaan erikoistunut toimittaja Tapani Lausti katsoo maailmanlaajuisen talouskriisin vahvistaneen Kleinin ja tämän väitteiden uskottavuutta. Laustin mukaan Klein purkaa talousteoreetikoiden propagandan ja osoittaa heidän palvelevan ennen kaikkea rikkaiden etuja.

Kirjan kritiikkiä

Financial Times -lehdessä John Willman kuvasi kirjan olevan "syvästi vääristynyt teos, joka sekoittaa keskenään erillisiä ilmiöitä luodakseen houkuttelevan – mutta epärehellisen – väitteen." London Review of Books -lehdessä Stephen Holmes kritisoi kirjaa naiiviksi ja sanoi sen sekoittavan keskenään vapaan markkinatalouden ja joidenkin yritysten predatorisen toiminnan. New York Times -lehdessä Tom Redburn toteaa Kleinin olevan "täysin sokea yritteliään kapitalismin välttämättömyydelle siinä, että selvitään minkä tahansa yhteiskuntajärjestelmän väistämättömästä taipumuksesta vaipua pysähtyneisyyteen". The New York Sun -lehdessä taloustieteilijä Tyler Cowen sanoi Kleinin retoriikkaa "naurettavaksi" ja kirjaa "todelliseksi taloustieteelliseksi tuhoksi" ja totesi kirjan sisältävän "joukon sepitettyjä väitteitä kuten sen, että Margaret Thatcher olisi luonut Falklandin saarten kriisin (1982) murskatakseen ammattiliitot ja ujuttaakseen vastentahtoiselle Britannian kansalle pidäkkeettömän kapitalismin." Fred Kaplan sanoi Slate-lehdessä, että Naomi Kleinin kuvaus vuoden 1993 Venäjän perustuslaillisesta kriisistä "yhteenottona Chicagon-tyylisten kapitalistien ja kunniallisten demokraattien välillä oli naurettava".

Myös libertaristisessa CATO-instituutissa työskentelevät ruotsalainen globaalin kapitalismin puolustaja Johan Norberg ja instituutin varajohtaja David Boaz kritisoivat Kleinin kirjaa.

Boazin mukaan šokit ovat johtaneet useasti taloudellisen vapauden lisääntymisen sijasta sääntelyn lisääntymiseen. Robert Higgs osoittaa kirjassaan Crisis and Leviathan (1987), ja Obaman henkilöstöpäällikkö Rahm Emanuel sanoi haluavansa käyttää finanssikriisin momenttia sääntelyn lisäämiseen. Myös Klein itse vaatii finanssikriisin hyödyntämistä järjestelmän muuttamiseksi radikaalisti kuten 1930-luvullakin (kun sääntelyä lisättiin).

Norbergin mukaan Kleinin päätodiste liberalismin haitallisuudesta ovat vain neljän tarkoitushakuisesti valikoidun maan lyhyet, erikoisesti ja eri tavoin valikoidut ajanjaksot tarkoituksellisesti valituin mittarein, kun taas tutkimalla kaikkia talouttaan vapauttaneita maita koko ajanjaksolta johdonmukaisesti nähdään, että köyhyys ja työttömyys ovat vähentyneet dramaattisesti.

Norberg kirjoittaa, että professori Friedman kutsui Chilen diktatuuria "kammottavaksi" ja "inhottavaksi". Hän ei suostunut Pinochetin neuvonantajaksi, vaan oli Chilessä yksityisen säätiön vieraana, piti puheen siitä, miten talousuudistukset johtavat demokratian palautumiseen, ja kieltäytyi valtiollisten yliopistojen tarjoamista kunniatohtorinarvoista, koska ne olisi voitu tulkita tueksi diktatuurille. Kotimaastaan käsin hän lähetti Chilelle muistion talousuudistussuosituksistaan kuten myös sosialististen diktatuurien johtajille.

Norbergin näkemyksen mukaan Milton Friedman on myös arvostellut Maailmanpankin ja IMF:n politiikkaa ankarasti.

Norberg myös muistuttaa, miten Friedman kannatti yksilönvapautta ja vastusti uuskonservatismia, Irakin sotaa, IMF:ää, valtion rahojen syytämistä avokätisesti sotateollisille komplekseille sekä kaikkia diktatuureja päinvastoin kuin Klein hänen mukaansa tahallaan antaa ymmärtää. Lisäksi Kleinin vahvin todiste globaalista salajuonesta on se, kun eräs ekonomisti kysyi eräässä seminaarissa, voiko korkea inflaatio lisätä uudistusmielialaa. Norbergin mukaan Klein yhdistelee asioita mielivaltaisesti, kuten sähköšokit ja talousuudistukset tai Milton Friedmanin ja uuskonservatismin.

Lisäksi Norbergin mielestä kriisit, kuten sodat ja onnettomuudet, ovat pikemminkin kasvattaneet julkista sektoria kuin markkinasektoria.

Koska taloudellisen vapauden indeksin mukaan kaikki maailman maat neljää lukuun ottamatta ovat vapauttaneet talouttaan vuoden 1980 jälkeen, Kleinin on helppo löytää joukosta diktatuurejakin. Kuitenkin demokratioiden määrä on noussut huomattavasti tänä aikana.

Kleinin vastaus kritiikkiin

Klein vastasi esitettyy kritiikkiin väittämällä, että Friedman kannatti Irakin sotaa kun sitä valmisteltiin ja kääntyi vastustamaan sitä myöhemmin. Väitteensä tueksi Klein esittää Friedmanin haastattelun saksalaisessa Focus lehdessä, jossa Friedman katsoi Irakin sodan stimuloineen USA:n taloutta ja totesi ettei Bushin USA:n presidenttinä pidä hakea valtuutusta Irakin sotaan YK:lta. Kysyttyäessä Euroopan ja USA:n erimielisyyksistä Irakin sotaan, Friedman vastasi, että lopputulos pyhittää keinot ja Saddamista pääsemisen jälkeen Euroopan ja USA:n suhteet palautuvat ennalleen. Johan Norberg sanoi Kleinin siteeranneen Friedmania tahallaan vääristäen: Friedman sanoi, että USA ja EU ajattelevat suhteissaan, että tarkoitus pyhittää keinot, kun taas Friedman itse on jo aiemmin ilmoittanut olevansa päinvastaista mieltä. Friedman myös piti sotaa virheenä (ja aiemmin Klein oli väittänyt, ettei hän olisi kirjassaan sanonut Friedmanin kannattaneen sotaa, vaikka kirjasta saa sen kuvan).

Klein huomautta myös, ettei hän missään kohtaa kirjassaan väittänyt Friedmanin olevan uuskonservatiivi. Kuitenkin hän kirjassaan pyrkii Johan Norbergin mukaan tekemään kaikkensa, jotta lukija harhautuisi tuohon käsitykseen, mm. sanomalla uuskonservatiivien agendan olevan ytimeensä asti friedmanilainen (s. 322), Friedmanin luoneen uuskonservatiivien agendan (s. 56), uuskonservatiivien olevan Friedmanin älyllisiä seuraajia (s. 444) (vaikka olivat samanaikaisia) ja Friedmanin olleen sidoksissa "uuskonservatiiviseen" Cato-instituuttiin (s. 17) (joka johtajiensa artikkelin mukaan päinvastoin on liberaali ja pitää uuskonservatismia uhkana). Norbergin mukaan kirjassa on paljon muutakin samanlaista tahallista harhaanjohtamista.

Klein myös seisoo väitteensä takana, jonka mukaan Friedman tuki Pinochetin hallintoa. Todisteena väitteelleen Klein pitää ainoaa Friedmanin Pinochetille lähettämää kirjettä, jossa Friedman toteaa Chilen talouden ongelmia ja neuvoo niiden ratkaisuissa. Friedman itse huomautti eräässä haastattelussa, että on vieraillut myös Itä-Euroopassa ja Kiinassa ja neuvonut näidenkin hallintoja vaikkei hyväksy kommunismia, ja Kiinassa hän piti saman luennon kuin Chilessä. Chileläinen taloustieteilijä Orlando Letelier tosin jakaa Kleinin näkemyksen siitä, että sortotoimenpiteet olivat välttämättömiä Chicagon koulun talouspoltiikan toteuttamiselle Chilessä.

Norberg oli kritiikissään syyttänyt Kleiniä täysin perustelemattomista väitteistä kuten "talouttaan vapauttavissa maissa 25–60 % kansasta hylätään tai muuttuu pysyväksi alaluokaksi". Klein vastasi tähän avaamalla nettisivuilleen osion, jossa esittää lähteitä väitteilleen. Norbergin mukaan paljastui, että lähteet olivat mielivaltaisesti valittuja, usein vertailukelvottomia ominaisuuksia, mielivaltaisesti valituilta vuosilta, mielivaltaisesti valituista maista, esimerkiksi Bolivian työttömyys vuonna 1987 (pian se putosi kolmannekseen), Puolan vuonna 1993 (sekin on pudonnut) jne., ja tästä mielivaltaisesta otoksesta oli "saatu" mainittu väite. Jos taas katsotaan koko maailmaa, otetaan esimerkiksi maiden taloudellisesti vapain viidennes, YK:n tilastojen mukaan siellä köyhyys on 15,7 % ja työttömyys 5,2 % ja muualla maailmassa 29,8 % ja toistakymmentä prosenttia. Taloudellisesti vähiten vapaimmassa eli "Kleinin suosittelemaa politiikkaa noudattavassa" viidenneksessä luvut ovat 37,4 % ja 13 %. Lisäksi Kleinin Puolan vuoden 2006 lukema oli vuonna 2005 julkaistusta artikkelista.

Aiheesta muualla

• Kirjan verkkosivut ja lyhytelokuva: The Shock Doctrine (englanniksi)
• WSOY: Tuhokapitalismin nousu (Arkistoitu – Internet Archive)
• Osmo Soininvaaran arvio Tuhokapitalismin nousu -kirjasta
• Johan Norbergin uusimman kritiikin suomenkielinen tiivistelmä