Tankisavikka
| Tankisavikka | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Caryophyllales |
| Heimo: | Revonhäntäkasvit Amaranthaceae |
| Alaheimo: | Chenopodioideae |
| Suku: | Rikkasavikat Chenopodium |
| Laji: | strictum |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Chenopodium strictum |
|
| Synonyymit | |
|
|
| Katso myös | |
Tankisavikka[1] eli intiansavikka (Chenopodium strictum) on savikkakasveihin kuuluva laajalle levinnyt kasvilaji.
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yksivuotinen tankisavikka kasvaa alalajista riippuen 20–100 senttimetriä korkeaksi. Väriltään se on vaihtelevan vihreä. Vain kasvin nuoret osat ovat jauhoisia. Varsi on pysty tai koheneva, usein vain tyviosastaan kohenevasti haarova ja kova. Väriltään varsi vaihtelee oliivinvihreästä sinertävänvihreään ja on puna- tai vihreäraitainen. Lehtihangat ovat tavallisesti punaisia. Lehdet ovat varressa kierteisesti. Varren keskiosissa lehtilavan muoto vaihtelee useimmiten soikeahkosta pitkulaiseen ja matalahampaisesta ehytlaitaiseen sekä on kooltaan 3–6 cm. Väriltään lehtilapa vaihtelee oliivinvihreästä sinivihreään ja on usein punalaitainen. Kukinto on pitkälti lehdetön ja muodoltaan tähkämäinen. Kukinnon sykeröt ovat tiheitä ja melko pieniä. Heteitä on tavallisesti viisi kappaletta. Suomessa intiansavikka kukkii elo-syyskuussa. Pähkylä on kehän muodostaman hedelmäverhiön suojaama. Musta siemen on vaaka-asennossa, 1–1,2 mm pitkä, ympärykseltään soikeahko, tylppäreunainen ja pinnaltaan sileä tai hieman säteen suuntaan uurteinen.[2]
Pohjoismaista tankisavikasta tunnetaan kaksi alalajia, jotka eroavat toisistaan lähinnä koon ja lehtien värin ja muodon perusteella. Alalajeista suurikokoisin on intiantankisavikka[1] eli isointiansavikka (ssp. strictum), joka kasvattaa 30–100 cm korkean pystyn varren. Tyviosasta kohenevat haarat ovat pitkiä. Lehdet ovat tavallisesti oliivinvihreitä, 3–6 cm pitkiä ja matalahampaisia ylimpiä, ehytlaitaisia lehtiä lukuun ottamatta. Pysty tai kohenevartinen preeriantankisavikka[1] eli preeriasavikka (ssp. glaucophyllum) kasvaa puolestaan 20–70 cm korkeaksi ja sen haarat ovat kohenevia. Lehdet ovat sinivihreitä ja niiden lehtilapa on tavallisesti 3–6 cm pitkä ja lähes tai täysin ehytlaitainen kaikissa lehdissä.[3][4]
Aikaisemmin myös rannikkosavikka (C. striatiforme) luokiteltiin intiansavikan alalajiksi (ssp. striatiforme).[3][5]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tankisavikka on maailmalla laajalle levinnyt laji. Alalajeista isointiansavikka on alun perin kotoisin Kaakkois-Euroopasta ja Aasiasta, preerisavikka puolestaan Pohjois-Amerikasta.[3] Suomessa tankisavikkaa on tavattu satunnaisesti muutamin paikoin eri puolilla maata Oulun korkeudelle saakka.[6] Alalajeista preeriasavikka on Suomessa harvinaisempi ja sitä kasvaa vain Etelä-Suomessa.[3]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tankisavikka on Suomassa uustulokas, jota on tavattu erilaisilla joutomailla ratapihoilla, satamissa, myllyillä ja kaatopaikoilla.[3]
Käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tankisavikka kelpaa muiden savikkalajien tapaan myös ihmisravinnoksi.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hämet-Ahti, Leena, Kurtto & Arto, Lampinen, Raino & Piirainen, Mikko & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti & Väre, Henry. Lisäyksiä ja korjauksia Retkeilykasvion neljänteen painokseen. Lutukka 21/2005, s. 41–85.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Tankisavikka – Chenopodium strictum laji.fi. Viitattu 23.1.2020.
- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 126–128.
- ↑ a b c d e f Retkeilykasvio 1998, s. 128.
- ↑ Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 112.
- ↑ Lutukka 21/2005, s. 49.
- ↑ Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Intiansavikan levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 20.2.2013.