Taiwanin oppilaskoti

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Taiwanin koulukoti)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Taiwanin suomalainen oppilaskoti toimi Taiwanin Taichungin kaupungissa vuosina 1968–1997 amerikkalaiseen Morrison Academy -nimisen koulun yhteydessä. Oppilaskoti oli Taiwanissa lähetystyössä olevien Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijöiden lasten asuntola heidän koulunkäyntinsä ajan.

Suomen Lähetysseura (SLS) aloitti lähetystyön Taiwanissa vuonna 1956.[1] Ensimmäinen lapsiperhe lähetettiin sinne vuonna 1959 ja ensimmäinen lapsi tuli kouluikään vuonna 1963. Hänet sijoitettiin Taichungin kaupungissa toimineeseen amerikkalaiseen Morrison Academy -nimiseen kouluun, joka oli perustettu vuonna 1952. Vuoteen 1965 tultaessa SLS:n työntekijöiden lapsia koulussa oli neljä, ja he asuivat koulun oppilasasuntolassa.[2]

Oppilaskodin perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1965 lähtien suomalaisten lähetystyöntekijöiden kouluoloja ryhdyttiin lähetyskentällä pohtimaan vakavasti. Vaihtoehtoja olivat oma suomalainen koulu tai koulun käyminen Morrisonissa siten, että suomalaisille lapsille rakennettaisiin oma oppilaskoti.

Lähetyskentän hallintokunta päätyi siihen ratkaisuun, että lapset kävisivät koulua Morrisonissa ja asuisivat suomalaisessa oppilaskodissa.[3]

Oppilaskodin tilat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppilaskotitoiminta alkoi vuokratiloissa syksyllä 1968. Tilat olivat pienet, mutta jokaiselle kuudelle oppilaalle oli oma huone, ja koulukin oli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Niinpä lounaalle tultiin koulusta oppilaskodin puolelle.[4]Syksyllä 1970 oppilaskodin hoitajaksi tuli kansakoulunopettaja Pirjo Lahti. Hänen aikanaan 1970-luvun alussa Morrison joutui siirtämään kampuksensa uuden asemakaavan vuoksi silloisen kaupungin ulkopuolelle, ja oppilaskoti joutui siirtymään uusiin vuokratiloihin, joista oli koululle noin viiden kilometrin matka.

Kentällä päädyttiin koulun ehdotuksen mukaisesti siihen, että suomalaiset rakentaisivat oman oppilaskodin omalle tontilleen koulun kampuksen alueelle. Ratkaisun eräänä etuna oli se, että koulu vartioi kampusta, mikä oli suuri etu maassa, jossa varkaudet olivat erittäin yleisiä.[5]

Oppilaskodin toimiessa vielä vuokratiloissa sen hoitajiksi saapui opettajapariskunta Seppo ja Marja-Liisa Salko. Salkot saapuivat Taiwaniin syksyllä 1971, aluksi he kävivät noin vuoden ajan kielikoulua. Lahti jatkoi oppilaskodin hoitajana. Salkot aloittivat työnsä syksyllä 1972, ja Lahti siirtyi muihin tehtäviin Taiwanissa.[6]

Omat pysyvät tilat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetyskentän hallintokunta osti Morrisonilta kotia varten kolmionmuotoisen tontin, joka oli kampuksen laidalla opettajakunnalle varatun alueen kyljessä. Oppilaskodin suunnittelussa käännyttiin muun muassa Swakopmundin suomalaisen koulun johtajan puoleen. Kirjeitse saatiinkin muutamia suosituksia opettaja Juhani Olanterältä Namibiasta.

Taloon tuli muun muassa suomalainen sauna, erilliset pesuhuoneet tytöille ja pojille, sekä näiden tilojen viereen lapsille leikkihuone. Myöhemmin poikien pesuhuone muutettiin pianohuoneeksi, johon oli pääsy leikkihuoneesta käsin. Talon rakennustöissä oli mutkia: asemakaavaan oli tulossa muutos heinäkuussa 1973, ja vain tuohon mennessä vesikattoon edenneet rakennukset sai rakentaa valmiiksi. SLS:n päätös rakentamisesta tehtiin vasta 25. huhtikuuta 1973, ja rakentaminen aloitettiin 7. toukokuuta 1973.

Byrokratia oli monimutkaista, ja lisäksi Salko puhui mandariinikiinaa, kun taas rakennustyöläiset puhuivat taiwanin kielta. Asemakaavan vuoksi jouduttiin anomaan poikkeuslupaa, ja lopulta vielä urakoitsija ajautui pelivelkoihin ja jätti urakan kesken. Talo saatiin kuitenkin rakennettua niin, että siihen voitiin muuttaa 15. joulukuuta 1973.

Vuonna 1978 tilat kävivät pieniksi, ja niinpä pihapiirissä olleeseen varastorakennukseen rakennettiin kesällä kaksi lisähuonetta, joissa asui lähinnä lukiolaisia, pojat ja tytöt vuorovuosina.[7]

Oppilaskodin työntekijät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1968–1985 oppilaskodissa oli yhteensä neljä henkilöä vakituisina työntekijöinä:

Samana aikana oli myös tilapäisiä työntekijöitä, yhteensä viisi eri henkilöä, joista 1970–1972 yksi[21][22] sekä 1975–1976 ja 1980–1981 kaksi työntekijää.[23][24][25]

Vuosina 1985–1997 kaikki työntekijät olivat päätoimisia, yhteensä heitä oli 13 eri henkilöä:

Oppilaskodin ilmapiiri ja päiväjärjestys 1973–1980

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1973 käyttöön otetussa oppilaskodissa vallitsi Ijäksen mukaan ilmapiiri, joka vastasi normaalia kotia. Kodinomaisuus ilmeni kodin tekstiileissä, kukissa sekä siinä, ettei oppilaskodissa ollut minkäänlaisia kirjoitettuja sääntöjä.[38]

Eräs tärkeimmistä tehtävistä Salkojen aikana oli suomalaisuuden ylläpitäminen. Tässä auttoi muun muassa se, että oppilaskotilaisilla oli ”oma, yhteinen mummi”, joka vieraili kodissa kaksi kertaa, ensin kolme kuukautta keväällä 1974 ja sitten koko lukuvuoden 1976–1977.[23]

Oppilaiden lukumäärä vaihteli vuoden 1969 syksyn neljästä oppilaasta vuoden 1978 syksyn 22 oppilaaseen. Ikähaitari oli 5–19 vuotta.[39] Oppilaskodissa oli yleensä myös kaksi kiinalaista apulaista. Toisen tehtävä oli siivous, toisen ruuanlaitto.[40]

Ijäksen opinnäytetyössä oli ”mummin” muistiinmerkitsemä oppilaskodin ”työjärjestys” vuodelta 1976. Aamupalan valmistus alkoi kello 6.30 ja oppilaiden aamuherätys oli seitsemältä. Vajaan puolen tunnin kuluttua oli aamuvirsi ja aamuhartaus, ruokarukous ja aamiainen. Oppilaat pesivät kätensä ja harjasivat hiuksensa ja riensivät kouluun. Apulaiset tekivät keittiötöitä, työntekijät sijasivat vuoteet ja laittoivat kodin kuntoon, pesivät pyykkiä ja tekivät muita kotitöitä. Kodin miestyöntekijä teki joko kirjallisia tai remonttitöitä. Koululaiset tulivat apulaisen valmistamalle kiinalaiselle lounaalle kello 11.30. Apulaisten siesta oli ruokailun jälkeen. Työntekijät joivat päiväkahvit kello 14 ja tunnin päästä lapset palasivat koulusta. Välipalan jälkeen he keksivät ajankulua, tekivät kotitehtävät ja soittoharjoitukset, askartelivat tai leikkivät. Suomalainen päivällinen syötiin kello 17.30, jonka jälkeen lapset palasivat omiin touhuihinsa. Apulaisten työpäivä oli ohi kello 18. Pimeää tuli jo kello 19, joten lapset kokoontuivat olohuoneeseen, josta vuoro-iltoina aloittavat tytöt ja vuoro-iltoina pojat iltasuihkuun menon. Suihkun jälkeen kuunneltiin iltalukua, veisattiin iltavirsi ja luettiin iltarukous. Iltapala syötiin ennen yhteistä iltahetkeä tai sen jälkeen. Talon yöhiljaisuus alkoi kello 21.[41]

Oppilaskodissa annettu opetus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1968–1970 opetustoiminta vaikutti olleen vaatimatonta. Suomen historian, maantiedon ja äidinkielen opetusta annettiin tunti neljänä päivänä viikossa. Joka ilta luettiin ääneen suomenkielisiä satuja ja nuortenkirjoja, sekä pidettiin yhteinen iltahartaus ennen pienimpien nukkumaanmenoa.[42] Lisäksi viikko-ohjelmassa oli yhtenä päivänä laulutuokio, laulettiin suomalaisia lasten- ja kansalauluja. Toisena päivänä oli samassa kaupungissa asuvien kiinankieltä opiskelevien suomalaisten lähettien järjestämää ilta-ohjelmaa ja torstaisin oli hupi-ilta, joka sisälsi leikkiä, lauluja ja kilpailuja.[42]

Vanhemmat oppilaat tutustuivat Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen, pienemmille oli askartelua, satuja, laulua ja lukemista. Toimintaa haittasi kirjojen puute, sillä käytettävissä olivat vain oppilaskodin silloisen hoitajan omat kirjat kansa- ja oppikoulun ajalta.[43]

Vuosina 1970–1972 opetus lienee ollut yhtä vaatimatonta kuin aikaisemminkin, arkistoituja tietoja ei ole säilynyt. Suomen historian oppitunteja yritettiin, mutta vanhemmat oppilaat eivät olleet kiinnostuneita tästä aiheesta. Nuoremmille lapsille luettiin satuja. Liputuspäivät kodissa huomioitiin.[44]

Vuosina 1972–1980 saatiin käyttöön suomalaisia peruskoulun oppikirjoja. Aluksi suomalainen opetus tapahtui lauantaisin, silloin kun ei ollut niin sanottua kotiviikonloppua eli ei matkustettu kotiin, mutta vuodesta 1978 alkaen oli Morrisonin koulun kanssa päädytty sellaiseen järjestelyyn, että ala-asteen (elementary school) ja keskikoulun (middle school) oppilaiden suomenkielinen opetus pidettiin koulupäivien aikana. Keskikoulussa opetus annettiin valinnaisaineiden tunteina, joskaan suomalaislapsilla ei tässä asiassa ollut mitään valinnanvaraa.[45]

Morrisonin koulun lukioluokilla oli kaksi pakollista yhteiskunnallista ainetta, US History ja ”United States Government and Life”. Vuonna 1979 Morrisonin kanssa päädyttiin sellaiseen järjestelyyn, että suomalaisille vain toinen näistä oli pakollinen, ja toisen tilalla opiskeltiin Suomen historian kurssi 160 tunnin mittaisena. Kurssi suoritettiin Hämeenlinnan kaupungin Kaurialan lukioon.[46]

Ruotsin kielen opetus aloitettiin lukuvuonna 1975–1976. Oppimateriaalit tilattiin Suomesta. Syksystä 1978 lähtien Suomenruotsalaisen Vapaakirkon lähetti antoi ruotsin kielen opetusta. Oppikirjat saatiin Suomesta.[47]

Muita oppiaineita olivat maantieto, ympäristöoppi ja kansalaistaito. Oppikirjoina olivat muun muassa Lappalaisen teos Perusmaantieto ja Lappalaisen ja muoden kirja Kansalaistaito ja ympäristöoppi 3–4.[47]

Vuonna 1973 Suomen lähetysneuvosto, johon myös SLS kuuluu, teki Suomen Opetusministeriölle aloitteen siitä, että valtio tukisi taloudellisesti lähetystyössä olevien suomalaisten oppivelvollisuusikäisten lasten koulutusta. Vuoden 1974 aikana Opetusministeriö ilmoittikin varanneensa tähän tarkoitukseen harkinnanvaraista tukea, ja vuonna 1977 ministeriö antoi ulkosuomalaisten lasten koulunkäynnin tukemista koskevat ohjeet. SLS lähetti ensimmäisen toiminta-avustushakemuksensa vuonna 1976, jonka tuloksena se sai lukuvuodelle 1976–1977 80 000 mk avustusta koulutuksen järjestämiseen ulkosuomalaisille lapsille Namibiassa, Etiopiassa ja Taiwanissa. Tämän jälkeen toiminta-avustusta anottiin vuosittain. Avustusta annettiin täydentävään opetukseen suomen tai ruotsin kielessä sekä opettajien tuntipalkkoihin, oppimateriaaleihin, oppimateriaalien kuljetuskustannuksiin sekä muihin kustannuksiin.[48]

Jatko-opintomahdollisuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppilaskodin asukkaiden jatko-opiskelumahdollisuuksia Suomessa selvitettiin vuoden 1979 syksyllä. Helsingin yliopisto totesi, että Morrisonin myöntämän high school diploman perusteella se ei myöntäisi opiskeluoikeutta, vaan Morrisonin käyneiden oppilaiden oli tultava ensiksi hyväksytyksi johonkin sellaiseen ulkomaiseen yliopistoon tai korkeakouluun, jossa oli mahdollista suorittaa tohtorin tutkinto. Tällöin oppilas voisi pyrkiä Helsingin yliopistoon ulkomaalaiskiintiöstä. Muiden suomalaisten korkeakoulujen kohdalla tilanne oli se, että joka korkeakoululla oli omat sääntönsä tässä asiassa. Vuoteen 1987 mennessä valmistuneista 17 oppilaasta kuusi opiskeli tuolloin jossain suomalaisessa korkeakoulussa, neljä opiskeli tai oli valmistunut opistotason laitoksesta Suomessa, ja kaksi opiskeli Yhdysvalloissa. Kaksi entistä oppilasta oli lähtenyt itse Taiwaniin lähetystyöhön.[49]

Harrastustoiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Morrison Academyn musiikinopettajat kykenivät opettamaan lähes kaikkien soittimen soittoa. Oppilaskodin asukkaista monet harrastivat soittamista. Useat soittivat sekä pianoa että jotain muuta soitinta. Vuonna 1978 pianoa soitti 14 oppilaskotilaista, ja parhaimmillaan kodilla oli kolme pianoa harjoittelua varten.

Muita soittimia olivat muun muassa viulu, sello, huilu, klarinetti, oboe, trumpetti, saksofoni ja baritonitorvi. Silloin, kun soittajia oli useampia, toimi koulukodissa oma orkesteri. Se esiintyi lähinnä oppilaskodin joulu- ja kevätjuhlissa sekä joissakin Morrisonin koulun tilaisuuksissa. Morrisonilla oli useampia orkestereita ja puhallinsoittokuntia, joissa koulukotilaiset soittivat, sekä myös kuoroja, joissa monet lauloivat.[50]

Morrisonilla oli keskikoulusta lähtien mahdollista harrastaa urheilua. Lajeja olivat muun muassa jalkapallo, koripallo ja yleisurheilu. Harjoitukset olivat koulupäivän jälkeen, ja kilpailuja ja otteluita järjestettiin kiinalaisten koulujen ja toisten amerikkalaisten koulujen joukkueita vastaan.[51]

Patikointiretket vuoristossa olivat toistuva harrastus. Yleistä oli myös valokuvauksen harrastaminen, sillä oppilaskotiin saatiin oma valokuvalaboratorio vuonna 1979. Koulu tarjosi myös tilaisuuden hyödyntää tätä taitoa, sillä se julkaisi sekä lehteä että vuosikirjaa.

Tytöillä oli sekä näytelmäkerho että raamattukerho. Pojilla taas oli pingis-mestaruuskisoja. Nuoremmilla tytöillä oli partioharrastus ja pienillä pojilla intiaanikerho ja isä-poika -kerho. Vuonna 1978 mentiin myös joukolla Taipeihin kannustamaan suomalaista naisjalkapallojoukkuetta, joka pelasi siellä 13 maan turnauksessa.[52]

Ainakin lukuvuonna 1978–1979 vietettiin lauantaisin saunan jälkeen yhteistä koti-iltaa. Lapset oli jaettu ryhmiin, jotka kukin vuorollaan olivat vastuussa koti-iltojen ohjelmasta.[53]

Juhlat ja muut tilaisuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lukuvuoden aikana järjestetyt juhlat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppilaskodin varsinaiseen toimintaan liittyi muutamia juhlia, lähinnä joulu- ja kevätjuhlat. Jälkimmäinen ajoittui Morrisonin lukuvuoden päättymisen kanssa samanaikaiseksi.

Ijäksen esimerkkivuotenaan käyttämänä vuotena 1979 koulukodissa järjestettiin Suomi-ilta Morrisonin suomalaisten oppilaiden kansa- ja keskikoulun opettajille. Myös naapureina olleille norjalaisten asuntolahenkilökunnalle järjestettiin kutsuilta lokakuussa. Näiden kahden koulukodin välillä vallitsi Ijäksen mukaan yhteistyö- ja avunantosuhde. Suomen itsenäisyyspäivää vietettiin aina Suomen lipuin ja sinivalkoisin kynttilöin.[54]

Kouluvuoden ulkopuoliset tapahtumat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulun aikaan oppilaskodissa järjestettiin ”Tapanin laulajaiset” Taichungin kaupungissa asuneille suomalaisille, jolla korostettiin suomalaisten keskeistä ”sukulaisuutta”. Samoin kesäkuussa vietettiin suomalaisten kesken juhannusaattoa.

Heinäkuussa Taichungissa järjestettiin Taiwanin lähetystyöntekijöiden kansainvälinen kesäkonferenssi, ja oppilaskoti toimi tuolloin suomalaisten majoituspaikkana.[55]

Koulukoti vuoden 1980 jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1980 jälkeen koulukodissa oli murrosvaihe, ja tärkein ero oli se, että pienimmät lapset olivat ryhtyneet vuoteen 1987 mennessä käymään kotoa käsin Morrisonin haarakouluja, eivätkä näin ollen enää asuneet koulukodissa.

Myös koulukodin hoitajille oli tullut uusi säädös. Heidän työnsä oppilaskodissa oli rajattu kahteen työkauteen.[56] Käytännössä tätä sääntöä rikottiin milteipä heti sen astuttua voimaan.[28][29]

Koulukodin toiminnan tukijat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapani Ruokanen kertoo v. 1978 ilmestyneessä kirjassaan Tehtävä Aasiassa, että koulukodin toimintaa tukivat tuossa vaiheessa Virolahden ja Mäntän seurakunnat sekä Salkojen työtä lisäksi Ristijärven seurakunta ja Tampereen Kalevan seurakunta sekä myös Opettajien lähetysliitto.[57]

Pedofiliaepäilyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppilaskoti oli vuosina 1999, 2001 ja 2013 runsaasti esillä suomalaisissa tiedotusvälineissä lasten hyväksikäyttötapausten takia.[58][59][60] Lähetysjohtaja Sakari Pinola erosi tapausten johdosta.[60]

Vuonna 1999 Lähetysseura julkaisi tiedon selvityksestä, jonka se oli teettänyt ulkopuolisella asiantuntijaryhmällä koskien Taiwanin oppilaskotia. Selvityksen taustalla oli se tosiasia, että Taiwanin oppilaskodin entisten asukkaiden joukossa oli erittäin paljon psyykkistä pahoinvointia. Selvityksen laati Metodi Team Oy, joka haastatteli yli sataa henkilöä, joista n. kolmannes oli oppilaskodin entisiä asukkaita, ja nähtävästi yli puolet näistä sadasta henkilöstä oli itse toiminut Lähetysseuran työntekijöinä Taiwanilla. Selvityksen mukaan moni oppilaskodin asukkaista oli joutunut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi lapsuudessaan.[61]

Lähetysseura pyysi asiassa aluksi poliisitutkintaa, mutta totesi pian, ettei se ole asiassa osapuoli, jolloin pyyntö poliisitutkinnasta peruttiin.[62][63]

Ainoa konkreettisesti ulospäin näkynyt toimenpide Lähetysseuran taholta oli se, että lähetysjohtaja Sakari Pinola joutui 19.3.1999 eroamaan jupakan vuoksi.

Lähetysseuran laatiman tiedotteen mukaan Pinola erosi vapaaehtoisesti, mutta asian tekee erittäin epäuskottavaksi se, että asia oli jo uutisoitu aiemmin samana päivänä ilmestyneessä Suomen Kuvalehden numerossa.[64]Suomen Kuvalehden matkusti Taiwanille tutkimaan oppilaskotia, toisin kuin poliisi, joka luotti ainoastaan Suomessa annettuihin todistajalausuntoihin. Kävi ilmi, että talo oli pinta-alaltaan ”350 m², suurelta tuntuva, sokkeloinen, seinämateriaalina tiiliseinä, oppilashuoneissa koneellinen ilmastointi. Vintillä oli tyhjä ullakkotila; miehen korkuinen, toimittaja Pesonen oli kulkenut ullakon päästä päähän, eikä alhaalla ollut havaittu hänen liikkeitä. Todistajan havaintojen mukaan olohuoneessa ei pystynyt kuulemaan, mitä toisessa päässä taloa tapahtui.[65]Suomen Kuvalehti oli haastatellut kahta entistä oppilasta, jotka olivat kertomansa mukaan kokeneet seksuaalista hyväksikäyttöä oppilaskodilla. Lisäksi oli haastateltu mm. toisen entisen oppilaan vanhempia. Poliisitutkimuksista lehdellä oli esittää useita kiusallisia kysymyksiä:[66]
Miksi?

  • oppilaskotia ja muita tapahtumapaikkoja ei tutkittu?
  • kaikkia todistajia ja asianomistajia ei kuultu?
  • hukattiin todistusaineistoa?
  • puheluiden seurantatietoja ei hankittu eikä uhkauksia tutkittu?
  • psykiatrien lausuntoja ei käytetty koko painollaan?
  • itseäänkin epäpätevänä pitäneen poliisipsykologin arvio osoittautui tärkeimmäksi?
  • asianomistajien ja muiden uhrien potilastietoja ei etsitty eikä tutkittu?
  • jutun päätutkija erotettiin tulkinnasta ja siirrettiin muihin tehtäviin?
  • juttua ei annettu keskusrikospoliisille ja Interpolille tutkittavaksi
  • jätettiin ottamatta huomioon rikoksen tekotavan sarjoittaminen eli se, että tekijät toistavat saman tekonsa samanlaisena samanlaisissa paikoissa?
  • tutkinnanjohtaja epäili asianomistajien mielenterveyttä, vaikka ei tavannut heitä?”[66]

Suomen Kuvalehden tutkimukset ja lehden artikkelit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Kuvalehti julkaisi vuonna 2001 useita artikkeleita Taiwanin oppilaskodista. Laajin juttu julkaistiin 8. kesäkuuta, juuri Lähetysseuran vuosikokouksen alla.

  • Ijäs, Anne: Taiwanissa olevan Suomen Lähetysseuran koulukodin kehitys vuosina 1968–1980. (Helsingin yliopiston kasvatustieteiden osaston syventävien opintojen tutkielma) Helsingin yliopisto, Huhtikuu 1987.
  • Pesonen, Mirja: Taiwan Suomen Lähetysseuran työalueena 1956–1986. (Akateeminen väitöskirja, Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta) Pieksämäki: Kirjaneliö, 1990. ISBN 951-600-806-2
  • Ruokanen, Tapani: Tehtävä Aasiassa: raportti Kaukoidästä, s. 286. Helsinki: Kirjaneliö. Suomen Lähetysseuran julkaisu, 1978. ISBN 951-600-435-0
  • Suomen Lähetysseuran vuosikirjat 1969–1998.
  1. Pesonen 1990: 36–37.
  2. Ijäs 1987, s. 9, 17.
  3. Ijäs 1987, s. 20–22.
  4. Ijäs 1987, s. 29, 36.
  5. Ijäs 1987, s. 24–28.
  6. Ijäs 1987, s. 36–38.
  7. Ijäs 1987, s. 32–34.
  8. Ijäs 1987, s. 36.
  9. a b Ijäs 1987, s. 37–38.
  10. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1974, s. 88. Joensuu, 1974.
  11. Me kaukana ja lähellä. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1975, s. 150. Toim. Tauno Väinölä. Joensuu, 1975.
  12. a b c Mikko Ollilainen: Aitomiehet ja katulapset (pdf) Aitomiehet, Herran kukkaro. Aitomiehet — Kristillinen miestenpiiri. Arkistoitu 9.2.2015.
  13. Tulevaisuuden Aasia. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1977, s. 148. Toim. Tauno Väinölä. 1977. ISBN 951-624-163-8.
  14. Oikeus evankeliumiin. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1978, s. 148. Toim. Jouko Räty. Helsinki 1978. ISBN 951-624-167-0.
  15. Kastamalla ja opettamalla. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1979, s. 155. Toim. Jouko Räty. Helsinki 1979. ISBN 951-624-168-9.
  16. Jumalan koulussa. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1980, s. 134. Toim. Kyllikki Valtonen. Helsinki 1980. ISBN 951-624-172-7.
  17. Jumalan käytössä. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1982, s. 106. Toim. Mirja Poutanen. Helsinki 1982. ISBN 951-624-174-3.
  18. Kaikkeen maailmaan. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1983, s. 113. Toim. Mirja Poutanen. Helsinki 1983. ISSN 0781-6162.
  19. Kristus lähettää. Suomen Lähetysseura 125 vuotta 1859–1984, s. 126. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1984. Toim. Mirja Poutanen. Helsinki 1984. ISBN 951-624-177-8.
  20. a b Kristus auttaa. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1985, s. 137. Toim. Leena Suominen. Helsinki 1985. ISSN 0781-6162.
  21. Ijäs 1987, s. 36–37.
  22. Vain yksi nimi — Jeesus. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1973, s. 144. Helsinki, 1973.
  23. a b Ijäs 1987, s. 39.
  24. Vastauksemme: lähetys. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1976, s. 149. Toim. Tauno Väinölä. Vaasa, 1976.
  25. Hyvä sanoma kaikille. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1981, s.146. Toim. Jouko Marttinen. Helsinki 1981. ISBN 951-624-173-5.
  26. Vetten yli. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1986, s. 152. Toim. Leena Suominen. Helsinki 1986. ISSN 0781-6162.
  27. Sytytä liekkisi. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1987, s. 146. Toim. Pirre Saario. Helsinki 1987. ISSN 0781-6162.
  28. a b c Tule katso mene kerro. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1988, s. 151. Toim. Pirre Saario. Helsinki 1988. ISSN 0781-6162.
  29. a b Ilo tulee kaupunkiin. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1989. Toim. Pirre Saario. Helsinki 1989. ISSN 0781-6162.
  30. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1990, s. 137. Toim. Pirre Saario. Helsinki 1990. ISSN 0781-6162.
  31. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1991, s. 163. Toim. Tuulikki Vilhunen. Jyväskylä 1991. ISSN 0781-6162.
  32. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1992, s. 228. Toim. Tuulikki Vilhunen. Pieksämäki 1993. ISSN 0781-6162.
  33. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1993, s. 180. Toim. Tuulikki Vilhunen. Pieksämäki 1993. ISSN 0781-6162.
  34. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1994, s. 186. Toim. Tuulikki Vilhunen. 1994. ISSN 0781-6162.
  35. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1995, s. 190. Toim. Jouko Marttinen. 1995. ISSN 0781-6162.
  36. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1996, s. 195. Toim. Jouko Marttinen. 1996. ISSN 0781-6162.
  37. Suomen Lähetysseuran vuosikirja 1997, s. 196. Toim. Jouko Marttinen. 1997. ISSN 0781-6162.
  38. Ijäs 1987, s. 32–33, 35, 37–39.
  39. Ijäs 1987, s. 41.
  40. Ijäs 1987, s. 44.
  41. Ijäs 1987, s. 61–62.
  42. a b Ijäs 1987, s. 46–47.
  43. Ijäs 1987, s. 47.
  44. Ijäs 1987, s. 48.
  45. Ijäs 1987, s. 49–50.
  46. Ijäs 1987, s. 51.
  47. a b Ijäs 1987, s. 52.
  48. Ijäs 1987, s. 53–55.
  49. Ijäs 1987, s. 56–59.
  50. Ijäs 1987, s. 63–64.
  51. Ijäs 1987, s. 64.
  52. Ijäs 1987, s. 64–65.
  53. Ijäs 1987, s. 65.
  54. Ijäs 1987, s. 66–68.
  55. Ijäs 1987, s. 67–68.
  56. Ijäs 1987, s. 73–74.
  57. Tapani Ruokanen: Tehtävä Aasiassa: raportti Kaukoidästä, s. 286. Helsinki: Kirjaneliö. Suomen Lähetysseuran julkaisu, 1978. ISBN 951-600-435-0
  58. Suomalaisia lähetysjärjestöjä epäillään lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä Seurakuntalainen 2.4.2013
  59. Kirja: Suomen Lähetysseuran oppilaskodissa Taiwanissa toimi pedofiilirinki Yle uutiset 2.4.2013
  60. a b Tiedote: Suomen Lähetysseuran toimet Taiwanin oppilaskotiasiassa (Arkistoitu – Internet Archive) Suomen Lähetysseura 4.2.2013
  61. Suomen Lähetysseura: Tiedotusvälineitten käyttöön. Lähetysseura selvitytti lähetyslasten pahoinvoinnin syitä (Kirjallinen todiste oikeusjutussa Syyttäjä vastaan Ruokanen. Helsingin hovioikeuden arkisto.) mission.fi. 4.3.1999. Arkistoitu 21.3.2004.
  62. Suomen Lähetysseura: Tiedotusvälineitten käyttöön. Lähetysseura pyytää poliisitutkintaa (Kirjallinen todiste oikeusjutussa Syyttäjä vastaan Ruokanen. Helsingin Hovioikeus.) mission.fi. 19.3.1999. Arkistoitu 21.3.2004.
  63. Anu Partanen: Epäilyt lasten hyväksikäytöstä Taiwanissa poliisille. Helsingin Sanomat, 20.3.1999. Sanoma Oy.
  64. Riitta Pyysalo: Pedofiliaa myös seurakunnissa. Suomen Kuvalehti, 19.3.1999. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet.
  65. Espoon käräjäoikeuden päätös jutussa Syyttäjä v. Ruokanen, 12.10.2004.
  66. a b Tapani Ruokanen, Hannu Pesonen: ”Talo, jossa asui pelko”. Suomen Kuvalehti, 8.6.2001, nro 23/2001, s. 15–21. Yhtyneet Kuvalehdet. ISSN 0039-5552

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Janne Villa (2013) Hengellinen väkivalta. Kirjapaja