Syyskuun murhat
Syyskuun murhat (ransk. Massacres du Septembre) olivat Ranskan suuren vallankumouksen aikana 2.–6. syyskuuta 1792 tapahtunut joukkomurha, jossa väkijoukot surmasivat Pariisin vankiloissa noin 1 100 – 1 400 vastavallankumoukselliseksi epäiltyä henkilöä. Murhia tapahtui seuraavina päivinä myös muualla Ranskassa, esimerkiksi Versailles’ssa 9. syyskuuta. Uhrien joukossa oli pappeja, aatelisia ja entisiä ministereitä, mutta useimmat olivat tavallisia vankeja. Osa murhista esitettiin teloituksina järjestämällä vangeille pikaoikeudenkäyntejä improvisoiduissa ”kansantuomioistuimissa”.
Syyskuun murhat tapahtuivat muutamaa viikkoa kuningas Ludvig XVI:n syrjäyttämisen jälkeen, jolloin Ranskassa ei siirtymävaiheen vuoksi ollut vahvaa hallitusvaltaa. Murhien syynä oli uhkaavaan sotatilanteeseen liittynyt yleinen pelko, että poliittiset vangit ja Pariisia lähestyneet vihollisarmeijat juonittelivat yhdessä vallankumousta vastaan. Vastuun syyskuun murhista katsotaan kuuluneen etenkin vallankumoukselliselle Pariisin kommuunille, vaikka kenenkään ei ole voitu osoittaa määränneen tai suunnitelleen niitä. Murhat ja viranomaisten kyvyttömyys estää niitä syvensivät maltillisten ja jyrkempien vallankumouksellisten, girondistien ja jakobiinien välistä kuilua.
Tapahtumien tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ranska oli sodassa Itävallan ja Preussin liittokuntaa vastaan, jonka päämääränä oli kumota vallankumous ja palauttaa Ranskaan itsevaltius.[1][2] Liittokunnan armeijan ylipäällikkö, Braunschweigin herttua Kaarle Vilhelm Ferdinand julkisti 25. heinäkuuta 1792 Koblenzin manifestina tunnetun julistuksen, jossa uhattiin Pariisin asukkaita ankaralla kostolla, mikäli Ranskan kuningasperhettä vahingoitettaisiin.[3][1][2] Julistus herätti vihaa ja vaikutti päinvastoin kuin oli tarkoitus: 10. elokuuta Pariisin katurahvaan eli sanskulottien joukot suorittivat ”toisen vallankumouksen” korvaamalla aiemman kaupunginhallinnon Pariisin kommuuniksi kutsutulla vallankumoushallinnolla sekä piirittämällä ja valtaamalla kuninkaallisen Tuileries’n palatsin yhdessä Ranskan maakunnista saapuneiden kansalliskaartin vapaaehtoisten sotilaiden kanssa. Tällöin lakiasäätävä kansalliskokous päätti ottaa kuningas Ludvig XVI:ltä vallan ”toistaiseksi” pois ja määräsi koko kuningasperheen vangittavaksi.[1][2] Heidät luovutettiin Pariisin kommuunille ja vietiin 13. elokuuta Templen vankilaan.[1]
Monarkiaan perustuneen vuoden 1791 perustuslain tilalle tarvittiin nyt uusi perustuslaki, jota säätämään määrättiin perustettavaksi uusi yleisellä äänioikeudella valittava parlamentti, kansalliskonventti.[1][2] Lakiasäätävä kansalliskokous asetti myös uuden hallituksen, toimeenpanevan neuvoston. Tuileries’n valtauksen ja kansalliskonventin kokoontumisen (20. syyskuuta) välisenä 40 päivän aikana Ranskaa johti kolme elintä, joiden valtasuhteet olivat epäselvät: hajaantumistaan valmistellut lakiasäätävä kansalliskokous, väliaikaiseksi tarkoitettu toimeenpaneva neuvosto ja radikaalien johtama Pariisin kommuuni.[2][3] Uuden hallituksen vahvaksi mieheksi kohosi oikeusministeri Georges Danton.[2]
Tuileries’n valtauksessa oli kuollut satoja pariisilaisia, ja kansa halusi kostaa uhrit. Jo valtauksen yhteydessä oli surmattu palatsia puolustaneita sveitsiläiskaartilaisia.[4] Alkoi liikkua huhuja vastavallankumouksellisuudesta epäiltyihin poliittisiin vankeihin kohdistettavista toimista, ja kansankiihottaja Jean-Paul Marat’n julkaisema lehti L’Ami du peuple varoitti 16. elokuuta mahdollisista ”kansanteloituksista”.[5] Seuraavana päivänä ”pettureita” tuomitsemaan asetettiin erikoistuomioistuin, jonka tuomarit ja valamiehet olivat pariisilaisten valitsemia. Se langetti muutamia kuolemantuomioita, mutta monet pitivät sen toimintaa liian hitaana ja pehmeänä.[4][6][7] Dantonin ehdotuksesta kansalliskokous antoi 28. elokuuta kommuunille luvan suorittaa kahden päivän ajan kotietsintöjä, joiden seurauksena Pariisissa vangittiin noin kolme tuhatta henkilöä.[8][9] Entisiä luostareita ja pappisseminaareja muutettiin tilapäisiksi vankiloiksi.[10][11]
Samaan aikaan sotatilanne kehittyi uhkaavaksi, sillä 19. elokuuta Preussin joukot ylittivät Ranskan itärajan. Samana päivänä Ranskan kansalliskaartin kuningasmielinen komentaja, markiisi Gilbert du Motier de Lafayette pakeni vihollisen puolelle ja antautui itävaltalaisten vangiksi. Preussin armeija piiritti 30. elokuuta rajalinnoituskaupunki Verdunin, joka kukistui vain kolme päivää myöhemmin. Tie Pariisiin näytti olevan avoinna preussilaisille.[3][4] Pariisista lähti vapaaehtoisia torjumaan hyökkäystä.[4]
Pariisin vankiloissa virui rojalisteja, pappeja, aatelisia, Tuleries’ta puolustaneita sveitsiläiskaartilaisia, ulkomaalaisia ja vakoojia, joiden väitettiin muodostavan uhan, mikäli preussilaiset pääsisivät kaupunkiin saakka ja vapauttaisivat heidät.[3] Pariisin kommuunin asettamassa valvontakomiteassa (Comité de surveillance) vaikuttanut Marat määräsi 1. syyskuuta levitettäväksi julisteita, joissa vaadittiin ”kansan suoraa oikeutta”, sillä muuten pääkaupungista rintamalle lähtevien vapaaehtoisten perheet jäisivät alttiiksi väitetylle petturien juonittelulle.[6] Alettiin puhua ulkoisen ja sisäisen vihollisen välisestä liitosta ja ”vankiloiden salaliitosta”,[4] eli vankien väitetysti suunnittelemasta kapinasta.[12] Pariisissa kiersi paisuteltuja huhuja vihollisen aikeista toteuttaa Braunschweigin herttuan manifestissa esitetyt uhkaukset.[5]
Murhat Pariisissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tapahtumien kulku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tieto Verdunin odotettavissa olevasta pikaisesta antautumisesta saapui Pariisiin sunnuntaiaamuna 2. syyskuuta 1792.[13][3] Kiihtymys valtasi pääkaupungin. Pariisin kommuuni levitti tiedotetta, jossa kutsuttiin kansalaisia aseisiin ja julistettiin vihollisen olevan porttien edessä. Danton piti kansalliskokouksessa kiihkeän puheen, jossa hän vaati aloittamaan hyökkäyksen maan vihollisia vastaan ja sanoi Ranskan pelastamiseksi tarvittavan ”rohkeutta, rohkeutta ja vielä kerran rohkeutta”.[2] Kommuuni julisti hätätilan, mutta sen useiden yksittäisten äänestysalueiden eli sektioiden kansalaiskomiteat halusivat mennä vielä pitemmälle ja vaativat teloittamaan välittömästi vangitut vastavallankumouksellisiksi epäillyt.[3][6]
Murhat alkoivat 2. syyskuuta noin kello 2 iltapäivällä, kun aseistettu joukkio sieppasi ja surmasi parisenkymmentä vankia, joita oltiin siirtämässä Pariisin kaupungintalosta Abbayen vankilaan Saint-Germain-des-Prés’n luostarin lähellä.[12][3][4] Ensimmäiset surmatut olivat pääosin katolisia pappeja, jotka oli vangittu heidän kieltäydyttyään tunnustamasta edellisenä vuonna säädettyä papiston siviilihallintoa ja vannomasta sen mukaista valaa.[4][12][2] Seuraavaksi hyökättiin vankilana käytettyyn karmeliittaluostariin, jossa murhattiin lisää pappeja ja munkkeja, joukossa Arlesin arkkipiispa Jean Marie du Lau, Saintesin ja Beauvais’n piispoina toimineet Rouchefoucauldin veljekset, kuninkaan rippi-isä François-Louis Hébert sekä benediktiinien maurilaisen luostarijärjestön johtaja Ambroise Chevreux.[9][10]
Joukkomurhat jatkuivat viiden päivän ajan viranomaisten kykenemättä niitä estämään. Aseistautuneiden sanskulottien joukot tunkeutuivat vankiloihin, raahasivat vangit ulos selleistään ja surmasivat nämä joko saman tien tai improvisoidussa ”kansantuomioistuimessa” pidetyn pikaoikeudenkäynnin jälkeen.[12][3] Joissain tapauksissa ruumiit pilkottiin, suolistettiin ja tuotiin ulos nähtäville.[3] Murhia tapahtui yhdeksässä Pariisin vankilassa ja tilapäisenä vankilana käytetyssä paikassa: Abbayessa, karmeliittaluostarissa, Conciergeriessä, Châtelet’ssa, La Forcessa, Bicêtressä, Saint-Firminissä, Tour-Saint-Bernardissa ja Salpêtrièren sairaalassa.[6][4] Abbayessa ”kansantuomioistuinta” johti sunnuntai-iltapäivästä alkaen kirjuri Stanislas-Marie Maillard,[9][6] joka vapautti osan vangeista syyttöminä mutta tuomitsi muut kuolemaan. La Forcessa vastaavaa tuomioistuinta johti jonkin aikaa Jacques Hébert. Myös Jean Nicolas Billaud-Varennen on kerrottu olleen osallisena tapahtumissa.[9]
Eräs tunnetuimmista uhreista oli vihatun kuningatar Maria Antoinetten hovinainen ja suosikki, Lamballen ruhtinatar Marie Thérèse, joka siepattiin vankilasta 3. syyskuuta ja luovutettiin nöyryyttävän pikaoikeudenkäynnin ja kuulustelun jälkeen väkijoukon kynsiin. Toisistaan poikkeavien kuvausten mukaan hänet raiskattiin ja murhattiin, minkä jälkeen ruumista silvottiin ja irtileikattu pää kuljetettiin seipään nokassa kaupungin halki Templen vankilan luo Maria Antoinetten nähtäväksi, tosin tämä ei tullut nähneeksi sitä.[3][5] Toinen tunnettu uhri oli entinen ulkoministeri, kreivi Armand Marc de Montmorin, joka erään kuvauksen mukaan seivästettiin ja kannettiin vielä elävänä kansalliskokouksen luo.[5] Abbayessa syyttöminä vapautettuihin kuuluivat kirjailija Jacques Cazotte ja Hôtel des Invalidesin entinen kuvernööri Charles François de Virot de Sombreuil, jonka tytär vetosi isänsä puolesta.[9]
Uhrien lukumäärä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Historioitsija Pierre Caronin vuonna 1935 esittämän arvion mukaan syyskuun murhissa surmattiin noin 1 090 – 1 395 ihmistä eli 41–53 prosenttia kaikista Pariisin vankiloiden silloisista vangeista.[3][4] Arviolta vain hieman alle kolmannes uhreista oli poliittisen toiminnan vuoksi vangittuja.[3][6] Enemmistö oli tavallisia vankeja kuten varkaita, prostituoituja, velallisia ja juoppoja, jotka tapettiin erehdyksessä vastavallankumouksellisiksi luultuina.[3] Valan vannomisesta kieltäytyneitä pappeja surmattiin 223.[6]
Viranomaisten toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pariisin kommuunin ja sektioiden henkilökuntaa osallistui murhiin,[5] samoin kansalliskaartilaisia.[2] Kommuunin valvontakomitean on katsottu olleen suurelta osin vastuussa murhista. Vastuullisiin kuuluivat muun muassa kommuunin puheenjohtaja Sulpice Huguenin, kommuunin hallinnon jäsenet Jean-Lambert Tallien, François Louis Deforgues ja Étienne-Jean Panis, kansalliskaartin upseeri François Hanriot, Maillard ja väitetysti myös Marat.[13] Kansalliskaartin Pariisin-komentaja Antoine Joseph Santerre pidättäytyi puuttumasta tapahtumiin, koska ei luottanut omiin joukkoihinsa. Kuultuaan karmeliittaluostarin verilöylystä lakiasäätävä kansalliskokous valitsi lähetystön palauttamaan järjestystä. Lähetystö vieraili Abbayessa, mutta todettuaan voimattomuutensa se palasi Maneesin saliin, jossa kansalliskokous jatkoi normaalia työtään.[9]
Murhat muualla Ranskassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Syyskuun murhien innoittamina vankeja surmattiin 9. syyskuuta myös Orléansissa ja Versailles’ssa.[3] Orléansissa oli 53 syytettyä odottamassa juttunsa käsittelyä korkeimmassa oikeudessa. Dantonin 2. syyskuuta lähettämän Claude Fournier’n oli määrä tuoda vangit Pariisiin, mutta pääosa heistä surmattiin matkalla Versailles’ssa.[9] Surmattujen joukossa olivat muun muassa entiset ministerit Charles d’Abancour ja Claude de Lessart sekä entinen kuninkaallisen henkivartiokaartin komentaja ja Pariisin kuvernööri, herttua Louis de Cossé-Brissac.[3][9] Pilkotut ruumiit seivästettiin Versailles’n palatsin rauta-aidan piikkeihin. Murhia tapahtui myös Meaux’ssa, Reimsissä, Charlevillessa, Caenissa ja Lyonissa.[9]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mielialat Pariisissa rauhoittuivat, kun kansalliskonventti kokoontui 20. syyskuuta ja samana päivänä Ranskan armeija löi preussilaiset käänteentekevässä Valmyn taistelussa.[5][2] Syyskuun murhat auttoivat radikaalia vuoripuoluetta kohoamaan kansalliskonventin hallitsevaksi ryhmäksi. Konventti julisti ensi töikseen 21. syyskuuta Ludvig XVI:n erotetuksi ja seuraavana päivänä Ranskan tasavallaksi.[1] Syyskuun murhien seurauksena yhä useammat ranskalaiset aateliset pakenivat maasta, monet Englantiin.[3]
Puolueet kiistelivät kansalliskonventissa siitä, kuka oli ollut vastuussa murhista. Maltilliset vallankumoukselliset eli girondistit vierittivät syyn radikaalimpien jakobiinien harteille. Syytösten kohteiksi joutuivat varsinkin Marat, Danton ja kommuunissa vaikuttanut Maximilien de Robespierre.[12] Erityisesti Marat’n väitettiin järjestäneen murhat kommuunin avulla, sillä hän oli usein vaatinut vallankumouksen vihollisten tuhoamista.[4] Ei ole kyetty osoittamaan, että kukaan tietty henkilö olisi järjestänyt murhat, mutta esimerkiksi oikeusministeri Danton ei puuttunut niihin mitenkään.[14] Lisäksi Danton ja Robespierre puolustelivat julkisesti tapahtunutta hyväksyttävänä osana vallankumousta. Esimerkiksi Robespierre sanoi järkyttyneensä pahimmista murhista, mutta piti vastavallankumouksellisten surmaamista vähäpätöisenä asiana vuosisatoja jatkuneeseen sortoon ja sen ”lukemattomiin miljooniin uhreihin” verrattuna. ”Haluatteko vallankumouksen ilman vallankumousta?”, hän kysyi.[3] Syyskuun murhia onkin pidetty esimakuna myöhemmästä terrorin ajasta ja niitä on kutsuttu ”ensimmäiseksi terroriksi”.[3][12][13]
Tieto syyskuun murhista herätti järkytystä ulkomailla, ja niitä pidettiin todisteena vallankumouksen kauheudesta.[12] Muun muassa brittiläinen Edmund Burke piti murhia osoituksena vallankumouksellisten todellisesta luonteesta. Osa ulkomailla julkaistuista kuvauksista oli liioiteltuja, ja esimerkiksi Lontoon lehdissä murhiin väitettiin liittyneen ihmissyöntiä ja saatananpalvontaa.[3] Myös ranskalaiset vallankumouksen vastustajat liioittelivat murhien mittakaavaa. Esimerkiksi pappi ja historioitsija Augustin Barruel väitti kuolleiden lukumääräksi 12 000.[4]
Marttyyrit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Syyskuun murhien yhteydessä surmatuista kirkollisista henkilöistä 191 julistettiin autuaiksi vuonna 1926 ja heidät tunnetaan katolisessa kirkossa ”Pariisin marttyyreinä”.[10][11] Joukossa on kaksi arkkipiispaa, yksi piispa, viisi diakonia, 176 pappia ja eräitä muita. Marttyyreiksi julistetut surmattiin pääosin karmeliittaluostarissa, Saint-Firminissä ja Abbayen vankilassa, minkä lisäksi mukana on kolme La Forcessa murhattua.[10] Yksi marttyyreistä, Solomon Leclercq, kanonisoitiin vuonna 2016 pyhimykseksi.[15]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Ihmiskunnan kronikka 1739–1860, s. 642–644. Gummerus, Jyväskylä–Helsinki 1988.
- ↑ a b c d e f g h i j Knut Mykland: Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 155–156. Suomentanut Heikki Eskelinen. Otava, Helsinki 1985.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Mary Ashburn Miller: September Massacres (englanniksi) Alpha History. Viitattu 17.4.2022.
- ↑ a b c d e f g h i j k Septembre (massacres de), (ranskaksi) Dictionnaire de l'Histoire de France, s. 1167, Encyclopédie Larousse. Viitattu 17.4.2022.
- ↑ a b c d e f Micah Alpaugh: Non-Violence and the French Revolution: Political Demonstrations in Paris, 1787–1795, s. 132–133. Cambridge University Press, 2015. Google Books (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g massacres de Septembre (1792) (ranskaksi) Encyclopédie Larousse. Viitattu 17.4.2022.
- ↑ Jean Tulard: Tribunal révolutionnaire (ranskaksi) Encyclopædia Universalis. Viitattu 17.4.2022.
- ↑ Nordisk familjebok (1917), s. 116–117 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 16.4.2022.
- ↑ a b c d e f g h i Octave Aubry: Ranskan suuri vallankumous I: Kuningasvallan tuho, s. 470, 474–489. Suomentaneet Osmo Mäkeläinen & Heikki Eskelinen. WSOY, Porvoo–Helsinki 1962. Alkuteos La révolution française (1942).
- ↑ a b c d W. J. Battersby: Paris, Martyrs of (englanniksi) New Catholic Encyclopedia, Encyclopedia.com. Viitattu 17.4.2022.
- ↑ a b Bernard Plongeron: Septembre massacres de (1792) (ranskaksi) Encyclopædia Universalis. Viitattu 17.4.2022.
- ↑ a b c d e f g September Massacres (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 17.4.2022.
- ↑ a b c Colin Jones: The Longman Companion to the French Revolution, s. 23, 86, 122, 337, 355, 368–370, 377, 393. Longman, Lontoo/New York 1988.
- ↑ Georges Danton (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 17.4.2022.
- ↑ Canonization of Brother Solomon Le Clercq, FSC[vanhentunut linkki] (englanniksi) La salle College Highschool 17.10.2016. Viitattu 17.4.2022.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Syyskuun murhat Wikimedia Commonsissa
