Suuri vakoilujuttu 1933

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suuri vakoilujuttu oli vuonna 1933 paljastunut vakoiluverkosto, joka oli vuosien ajan toimittanut Neuvostoliitolle tietoja Suomen armeijasta, puolustuksesta, liikenneverkosta ja sotatarviketeollisuudesta. Tutkimusten laajetessa tapaus levisi myös ulkomaille ja taustalta paljastui useaan eri maahan levittäytynyt Neuvostoliiton vakoiluorganisaatio. Kyseessä on Suomen kaikkien aikojen suurin vakoilutapaus ja se herätti laajaa huomiota myös ulkomailla.[1]

Tapahtumat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vilho Pentikäinen.

Toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvulla vakoiluverkostosta vastasi aluksi SKP:n sotilaslinja, jonka paljastuttua 1927 sitä johtivat Neuvostoliiton suurlähetystön sotilasasiamiehet. Verkoston merkittävin hahmo oli yleisesikuntaupseeri Vilho Pentikäinen, joka virkansa puolesta pääsi käsiksi armeijan salaiseen materiaallin. Hän pystyi myös liikkumaan sotilaskohteissa ja valokuvaamaan esimerkiksi Karjalan kannaksen linnoitteita. Sotasalaisuuksien ohella Pentikäinen paljasti venäläisille Suomen solmimat sotilassopimukset. Hänen yhdysmiehenään Neuvostoliiton suurlähetystöön toimi entinen punaupseeri Einar Vähä, joka oli työskennellyt vakoiluorganisaatiolle vuodesta 1928.[2][3][4][5]

Muita verkoston jäseniä olivat muun muassa eräs armeijan kantahenkilökuntaan kuulunut kersantti sekä Valtion Kivääritehtaan työntekijä Jyväskylästä. Jatkosodan aikana teloitettu vastarintamies Martti Koivistoinen värväsi organisaatioon tiedottajia armeijan joukko-osastoista.[2] 1920-luvulla rinkiin kuului Helsingissä oleskellut venäläissyntyinen Lydia Stahl, jonka seurapiireissä pyöri tunnettuja suomalaisia, kuten maaherra Bruno Jalander ja diplomaatti Eero Järnefelt sekä kulttuurihahmot Juhani Aho, Elmer Diktonius, Elli Tompuri ja Wäinö Aaltonen.[4][6]

Syksyllä 1932 verkostoon värvättiin New Yorkissa amerikansuomalainen Arvid Jacobson, joka saapui Suomeen Pariisin ja Berliinin kautta tammikuussa 1933.[2] Maaliskuussa vakoilurenkaan johtajaksi tuli Neuvostoliitossa sotilastiedustelukoulutuksen saanut latvialainen Maria-Emma Schul-Martin. Hän asettui Kaivopuistossa sijaitsevaan arvotaloon ja esiintyi Helsingissä kanadalaisena hienostorouvana nimellä Mary Louise Martin.[7] Jacobson opiskeli aluksi Helsingin yliopistossa, kunnes ryhtyi Schul-Martinin saavuttua tämän avustajaksi hoitaen yhteydet asiamiehiin ja ulkomaisiin kuriireihin. Schul-Martinin toisena avustajana oli piirustuksenopettaja Vera Hambom.[2]

Verkosto paljastuu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schul-Martinin ja Jacobsenin toiminta jäi lyhyeksi, sillä verkosto paljastui jo lokakuussa 1933 Pentikäisen loikattua Neuvostoliittoon.[4] Etsivän keskuspoliisin ryhdyttyä selvittämään hänen yhteyksiään pidätettiin ensimmäiseksi viipurilainen liikemies Kaarlo Sirenius, jonka avulla päästiin Einar Vähän jäljille. Heidän paljastustensa pohjalta vyyhti lähti purkautumaan nopeasti. Loka-marraskuussa pidätettiin Helsingissä ja Viipurissa yhteensä 36 henkilöä, joiden joukossa olivat myös Schul-Martin ja Jacobsen.[5] Merkittävin rooli organisaation paljastamisessa oli EK:n toimistopäällikkönä työskennelleellä Jalmari Sinivaaralla.[4]

EK:n hankkimien tietojen ansiosta tutkinta levisi pian kansainväliseksi verkoston ulottuessa ainakin Ruotsiin, Baltian maihin, Saksaan, Ranskaan, Isoon-Britanniaan ja Pohjois-Amerikkaan.[5] Taustalta paljastui Kominternin avulla johdettu puna-armeijan yleisesikunnan vakoiluverkosto, joka välitti lännen sotasalaisuuksia Moskovaan. Tutkimukset johtivat lopulta kymmeniin tuomioihin Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Tapaus herätti laajaa huomiota myös kansainvälisessä lehdistössä.[6] T. M. Kivimäen johtama hallitus kuitenkin pelkäsi maiden välisten suhteiden vahingoittumista ja kertoi julkisuudessa, ettei Neuvostoliiton suurlähetystö lehdistön väitteistä huolimatta ollut sekaantunut vakoiluun.[1]

Oikeudenkäynti Turun lääninvankilassa 12. helmikuuta 1934. Maria-Emma Schul-Martin (vas.) takanaan Fanny Airaksinen. Keskellä edessä Arvid Jacobson.

Tuomiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun hovioikeus aloitti tapauksen käsittelyn helmikuussa 1934 ja antoi tuomionsa huhtikuussa.[3][8] Kovimman rangaistuksen sai Maria-Emma Schul-Martin, joka tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen valtiopetoksen valmistelusta sekä valtiosalaisuuksien paljastamisesta. Kaarlo Sirenius sai kuuden vuoden, Einar Vähä viiden ja puolen vuoden sekä Arvid Jacobsen viiden vuoden kuritushuonetuomion. Heidän ohellaan 20 muuta henkilöä tuomittiin 2–5 vuoden pituisiin vankeusrangaistuksiin.[5] Syyskuussa 1934 Korkein oikeus korotti osaa tuomioista, jolloin Sireniuksen rangaistus nousi seitsemään vuoteen ja Vähän sekä Jacobsonin tuomiot kuuteen vuoteen.[9] Presidentti P. E. Svinhufvud armahti Jacobsonin kesäkuussa 1936 tämän paljastettua muita verkostoon kuuluvia.[5][10] Lydia Stahl pidätettiin Ranskassa ja keväällä 1935 hän sai viiden vuoden vankeustuomion.[11]

Kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian jutun paljastumisen jälkeen joulukuussa 1933 ilmestyi Kaarlo Kurkon romaani Suuri vakoilujuttu, joka oli saanut innoituksensa tapauksesta.[12] Vuonna 1934 ilmestyi ruotsalaisen Harald Widen suureen vakoilujuttuun perustuva romaani Sotasalaisuus.[13] Lydia Stahlin vaiheisiin pohjautuu Aarne Haapakosken romaani Madame Saahl'in salaisuus (1934).[14] Suurta vakoilujuttua käsitellään myös Örnulf Tigerstedtin kirjassa Vastavakoilu iskee (1943).[15] Lisäksi siitä kertovat Martti Backmanin 2017 ilmestynyt dokumenttiromaani Vakoojat sekä Yleisradion vuonna 1996 esittämä televisiodraama Rotanloukku.[4]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Backman, Martti: Minne katosi kylmäverinen vakoilija Vilho Pentikäinen? 24.3.2017. Seura. Viitattu 1.11.2021.
  2. ↑ a b c d Neuvosto-Venäjän sotilasasiamiehet yhteydessä paljastettuun vakoilujärjestöön. Helsingin Sanomat, 9.12.1933, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.11.2021.
  3. ↑ a b Tuomio suuressa vakoilujutussa. Helsingin Sanomat, 24.4.1934, s. 5, 10. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.11.2021.
  4. ↑ a b c d e Ruonaniemi, Antti: Vilho Pentikäinen rahoitti jetset-elämänsä vakoilemalla Neuvostoliitolle – saattoi samalla edesauttaa sodan syttymistä 19.8.2017. Yle Uutiset. Viitattu 1.11.2021.
  5. ↑ a b c d e Kotakallio, Juha: Hänen majesteettinsa agentit : brittitiedustelu Suomessa 1918–1941, s. 168–172. Jyväskylä: Atena, 2014. ISBN 978-952-30002-5-4
  6. ↑ a b Ainola, Olli: Palkintoehdokaskirja: Suomen sotilassalaisuuden paljastanut tähtivakooja oli kyltymätön seksiaddikti 31.10.2017. Iltalehti. Viitattu 1.11.2021.
  7. ↑ Nousiainen, Anu: Taitava neuvostoliittolainen naisvakoilija pidätettiin omista juhlistaan Kaivopuistossa – Siitä alkoi purkautua Suomen suurin vakoilujuttu 4.4.2020. Helsingin Sanomat. Viitattu 31.10.2021.
  8. ↑ Suuren vakoilujutun käsittely tapahtuu kokonaan suljettujen ovien takana. Helsingin Sanomat, 13.2.1934, s. 4, 10. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.11.2021.
  9. ↑ KO korotti tuomioita suuressa vakoilujutussa. Helsingin Sanomat, 19.9.1934, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.11.2021.
  10. ↑ Vakoilija Jacobson armahdettu!. Sosialisti, 1.7.1936, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.11.2021.
  11. ↑ Lydia Stahl dömd till 5 års fängelse. Hufvudstadsbladet, 19.4.1935, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.11.2021. (ruotsiksi)
  12. ↑ Vuoden 1933 kirjallinen sato. Kansanvalistus ja kirjastolehti, 1934, nro 2, s. 22–23. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.11.2021.
  13. ↑ Jännitysromaani. Otavan kiertokirjeet, 17.11.1934, nro 30, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.11.2021.
  14. ↑ Uusi jännitysromaani Suuresta vakoilujutusta. Kaasutorjunta, 1934, nro 2, s. 23. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.11.2021.
  15. ↑ Otavan uutuuksia. Itä-Karjala, 31.3.1943, nro 6, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 9.12.2023.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suuri_vakoilujuttu_1933&oldid=22458531”