Suomen vesilaki (1961)

Suomen vesilailla vuodelta 1961 tarkoitetaan vesioikeuden tärkeimpänä perustana ollutta 19. toukokuuta 1961 annettua vesilakia ja siihen liittyvää lainsäädäntöä (19.5.1961/264; HE 64/1959). Samaan aikaan annettiin tätä lakia täydentävä vesiasetus (282/1962). Laki on kumottu vuonna 2011 säädetyllä uudella vesilailla, joka tuli voimaan 1. tammikuuta 2012.

Yleistä vuoden 1961 vesilaista

Vesilaki käsitti vesistön yleiskäyttöön liittyvän lainsäädännön. Laissa säädeltiin vesistöön rakentamista (2 luku), vesivoimaa (3 luku) ja vesistöjen käyttöä kulkuväylänä ja uitossa (4 luku). Edelleen laki otti kantaa muun muassa vesistöjen sääntelyyn, pohjaveden ottoon, jätevesien johtamiseen ja viemäröintiin. Lain piiriin kuului myös veteen, vesialueeseen tai maa- ja vesialueen väliseen rajaan vaikuttaminen.

Vesilakiin liittyvät hakemukset käsitteli ympäristölupavirasto (~ ympäristökeskus, kunnan ympäristönsuojeluviranomainen), joka arvioi hankkeen ympäristövaikutuksia yleisemminkin, paitsi vesilain, myös muiden ympäristölakien kannalta, suoritti tarvittavat katselmukset ja mahdollisen kuulemis- tai selvitysmenettelyn. Muutoshakemukset viranomaisen päätökseen keskitettiin Vaasan hallinto-oikeuteen, samoin valitukset.^lähde?

Vesilakia täydennettiin ja muutettiin useaan otteeseen sitten vuoden 1961 voimaantulon. Viimeisin suuri muutos vuoden 1961 vesilakiin tehtiin ympäristönsuojelulain (86/2000) säätämisen yhteydessä, kun vesien pilaantumisen ehkäisy siirrettiin vesilaista ympäristönsuojelulakiin.^lähde?

Julkisuudessa laki oli esillä paitsi Natura 2000 –luonnonsuojelualueverkoston yhteydessä, myös Vuotoksen ja Kollajan tekoaltaiden rakentamissuunnitelmissa.^lähde?

Vuoden 1961 vesilaki on kumottu uudella vesilailla, joka tuli voimaan vuoden 2012 alusta.

Lain historiaa

Tammerkoski Tampereella

Suomen nykyisen vesioikeudellisen järjestelmän juuret ulottuvat Ruotsin keskiaikaiseen lainsäädäntöön. Laki jakautui ennen vuoden 1734 lakia puhtaana (taloudellisena) hyötynä. Hyötyisään vesioikeuteen lukeutuivat kaikki vesiluonnonvaran hyödyntämistavat, kun taas suojaavan vesioikeuden piiriin kuuluivat haitallisen veden poistamiseen tähtäävät hankkeet. Vuoden 1734 lain rakennuskaari sisälsi runsaasti vesien käyttöä koskevia säännöksiä, joita kehitettiin edelleen vuoden 1868 asetuksessa. Vuoden 1902 vesioikeuslaki sisälsi jo selkeän yleiskieltoihin perustuvan lupajärjestelmän. Vesioikeuslain uudistamista alettiin valmistella jo 1910-luvulla. Vuonna 1919 asetetussa komiteassa, eri virastoissa ja lainvalmistelukunnassa suoritettujen esivalmistelujen jälkeen asetettiin vuonna 1928 vesioikeuslakikomitea. Tämä niin sanottu Hällforsin komitea julkaisi vuonna 1939 ehdotuksen uudeksi vesioikeuslaiksi laajoine perusteluineen (KM 1939:3).^lähde?

Vuonna 1951 asetettiin uusi komitea, joka sai tehtäväkseen tämän ehdotuksen tarkastamisen. Puheenjohtajansa mukaan Piipposen vesilakikomiteaksi kutsuttu komitea julkaisi oman ehdotuksensa uudeksi vesilaiksi vuonna 1958 (KM 1958:97). Ehdotus poikkesi useissa kohdin oleellisesti Hällforsin komitean ehdotuksesta.^lähde?

Piipposen vesilakikomitean ehdotuksen mukainen lakiesitys annettiin eduskunnalle 1959 (HE 64/1959). Vuoden 1961 vesilaki tuli voimaan 1. huhtikuuta 1962. Samanaikaisesti tuli voimaan lakia täydentävä vesiasetus (282/1962). Vesilain kanssa samaan aikaan annettiin laki eräistä vesien käyttämistä varten myönnettävistä oikeuksista (266/1961). Laki säädettiin valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä määrätyllä tavalla. Sen tarkoituksena oli muun muassa valtuuden antaminen vesilain säätämiseen sellaisten vesilain nojalla vesien käyttöä varten myönnettävien, toisen omaisuuteen kohdistuvien lunastus- ja käyttöoikeuksien osalta, joiden antaminen merkitsee perustuslain säätämisjärjestystä vaativaa poikkeamista hallitusmuodon 6 §:n säännöksestä.^lähde?