Suomen kielioppi

Suomen kielioppi käsittää suomen kielen muoto-opin eli morfologian ja lauseopin eli syntaksin. Äännerakennetta eli fonologiaa käsitellään artikkelissa Suomen kielen äännerakenne.

Sanaluokat

Suomen kielen sanaluokat voidaan jakaa taivutuksen perusteella kolmeen ryhmään:

• Nominit, jotka taipuvat luvun ja sijan mukaan. Nominit voidaan jakaa syntaktisin ja semanttisin perustein neljään ryhmään, jotka ovat substantiivit, adjektiivit, pronominit ja numeraalit. Substantiiveilla ei ole kieliopillista sukua, toisin kuin useimmissa Euroopan kielissä ja noin puolessa koko maailman kielistä.
• Verbit, jotka taipuvat persoonan, tempuksen ja moduksen mukaan. Verbien nominaalimuodot eli infinitiivit ja partisiipit taipuvat tosin osittain samalla tavalla kuin nominit.
• Adpositiot, adverbit ja partikkelit, jotka eivät taivu tai taipuvat vain osittain.

Morfologia

Vartalot ja sidonnaiset morfeemit

Suomen kielessä vapaita eli leksikaalisia morfeemeja ovat sanojen vartalot. Sidonnaiset eli kieliopilliset morfeemit ovat suffikseja, jotka liitetään sanavartalon perään.

Vartaloksi kutsutaan sitä sanan osaa, josta on erotettu taivutustunnukset. Vartalo voi olla kaikissa taivutusmuodoissa sama (esimerkiksi sanassa talo) tai sitten siinä on morfofonologista vaihtelua: keppi : kepi+n : keppe+jä. Nomineilla vartalo voi esiintyä itsenäisesti yksikön nominatiivissa, mutta verbeillä vartalon perässä on yleensä aina jokin sidonnainen morfeemi: sano+n, sano+i.

Osalla suomen sanoista vartalo loppuu aina vokaaliin, kuten talo ja puhu-. Vokaalivartalossa voi olla vaihtelua, kuten astevaihtelu sanoissa luku : luvu+n ja anta+a : anna+n. Joillakin sanoilla on vokaalivartalon lisäksi myös konsonanttiin päättyvä vartalo. Vokaali- ja konsonanttivartalon vaihtelu näkyy esimerkiksi sanoissa kiele+n : kiel+tä ja tule+n : tul+kaa. Enimillään nominilla voi olla jopa viisi vartaloa: käsi, käte+en, käde+n, kät+tä ja käs+i+ä.

Vartalon perään liittyviä sidonnaisia morfeemeja ovat taivutustunnukset, liitteet ja johtimet. Taivutustunnukset edustavat tiettyä taivutuskategoriaa, kuten esimerkiksi imperfektiä ja monikon 1. persoonaa verbimuodossa tul+i+n, ja ne liittyvät sanan vartaloon. Liitteet puolestaan eivät kiinnity vartaloon vaan sanaan, jossa voi olla taivutustunnuksia, kuten kysymysliite sanassa olit+ko.

Johtimet liittyvät sanavartaloon ja muodostavat uusia sanoja, kuten kana+la, keng+ittää tai pilku+llinen.

Sidonnaiset morfeemit esiintyvät sanoissa aina tietyssä järjestyksessä: ensin johtimet, sitten taivutustunnukset ja viimeiseksi liitteet. Tällä perusteella taivutustunnukset on jaettu vielä tunnuksiin ja päätteisiin. Tunnukset tulevat sanassa aikaisemmin kuin päätteet, joiden perässä voi olla vielä liitteitä. Tunnuksia ovat nomineilla luku ja verbeillä muun muassa tempus ja modus, päätteitä taas nominien sijapäätteet ja verbien persoonapäätteet. Esimerkiksi sanassa kirja+sto+i+ssa+mme on ensin sanavartalo kirja, sitten johdin sto, monikon tunnus i, sijapääte ssa ja lopuksi omistusliite mme.

Nominien taivutus

Luku

Suomen nomineilla on kaksi lukua: yksikkö ja monikko. Yksikkö on tunnukseton. Monikon nominatiivissa tunnus on t, esimerkiksi valo+t. Muissa sijoissa monikon tunnus on i tai vokaalien välissä j, ja se tulee vartalon perään ennen sijapäätettä, esimerkiksi valo+i+ssa : valo+j+a. Sijapäätteet ovat yleensä samat yksikössä ja monikossa, mutta genetiivissä ja illatiivissa on jonkin verran eroja.

Sijamuodot

Suomen kielen sijamuodot ja niiden päätteet
Sija	Yksikkö	Pääte	Monikko	Pääte
Kieliopilliset sijat
nominatiivi	tuttu	–	tutu+t	-t
genetiivi	tutu+n	-n	tuttu+j+en, tuotte+i+den ~ tuotte+i+tten, nais+ten, vanho+j+en ~ vanha+in	-en, -den ~ -tten, -ten, -in
akkusatiivi	minu+t	-t	meidä+t	-t
partitiivi	tuttu+a, maa+ta	-A, -tA	tuttu+j+a, tuotte+i+ta	-A, -tA
Abstraktit paikallissijat
essiivi	tuttu+na	-nA	tuttu+i+na	-nA
translatiivi	tutu+ksi	-ksi	tutu+i+ksi	-ksi
Varsinaiset paikallissijat
inessiivi	tutu+ssa	-ssA	tutu+i+ssa	-ssA
elatiivi	tutu+sta	-stA	tutu+i+sta	-stA
illatiivi	tuttu+un, maa+han, tuottee+seen	Vn, hVn, -seen	tuttu+i+hin, tuotte+i+siin, poik+i+in	-hin, -siin, -in
adessiivi	tutu+lla	-llA	tutu+i+lla	-llA
ablatiivi	tutu+lta	-ltA	tutu+i+lta	-ltA
allatiivi	tutu+lle	-llex	tutu+i+lle	-llex
Vajaakäyttöiset sijat
abessiivi	tutu+tta	-ttA	tutu+i+tta	-ttA
instruktiivi			tutu+i+n	-in
komitatiivi			tuttu+i+ne- + POS	-ine

Suomessa on 15 sijamuotoa, joista akkusatiivi esiintyy vain persoonapronomineissa (minut, sinut jne.) ja kysymyssanassa kenet. Sijamuotojen määrä on suomessa poikkeuksellisen suuri, sillä monissa maailman kielissä ei ole ollenkaan sijamuotoja tai jos niitä onkin, tavallisimmin määrä on 6–7. Tosin unkarissa on peräti 21 sijamuotoa. Uralilaisissa kielissä on yleensäkin runsaasti sijamuotoja, sillä niitä on yli kymmenen myös mordvassa, marissa, komissa ja udmurtissa.

Sijamuodot voidaan jakaa kieliopillisiin sijoihin, abstrakteihin ja varsinaisiin paikallissijoihin sekä vajaakäyttöisiin sijoihin. Kieliopillisia sijoja ovat nominatiivi, partitiivi, genetiivi ja akkusatiivi. Ne ilmaisevat kieliopillisia suhteita, ja niillä merkitään keskeiset lauseenjäsenet eli subjekti, objekti ja predikatiivi. Lisäksi genetiivillä ilmaistaan esimerkiksi omistusuhdetta (tämä kirja on minun) ja partitiivilla lukumäärää (kaksi pientä tyttöä).

Abstraktit paikallissijat essiivi ja translatiivi ilmaisevat paikkaa adverbeissä, kuten kotona, kaukana ja kauaksi. Tällöin essiivi on olo- ja translatiivi tulosija. Ne voivat myös luonnehtia kohdettaan, sen olotilaa ja muutosta: hän työskentelee vartijana, tulen nopeasti sairaaksi.

Varsinaiset paikallissijat ilmaisevat jonkun tai jonkin olevan jossakin paikassa tai jonkun hallussa, siirtyvän sinne tai sieltä pois. Tällä perusteella ne voidaan jakaa olosijoihin, tulosijoihin ja erosijoihin. Toinen jako on sisä- ja ulkopaikallissijoihin sillä perusteella, että esimerkiksi kirja voi olla kassissa (sisäpuolella) tai pöydällä (ulkopinnalla). Paikallissijoilla voidaan ilmaista muitakin asioita, kuten aikaa tai välinettä: illalla, junalla.

Varsinaiset paikallissijat

	sisäpaikallissijat		ulkopaikallissijat
olosijat	inessiivi	kassissa	adessiivi	pöydällä
erosijat	elatiivi	kassista	ablatiivi	pöydältä
tulosijat	illatiivi	kassiin	allatiivi	pöydälle

Vajaakäyttöisiä sijoja ovat abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi. Niitä käytetään harvoin ja niiden käyttöön liittyy morfologisia ja syntaktisia rajoituksia. Instruktiivi ja komitatiivi sisältävät aina monikon tunnuksen, joten niissä ei voi erottaa yksikköä ja monikkoa. Jos substantiivi on komitatiivissa, siihen liittyy vielä possessiivisuffiksi. Abessiivilla ilmaistaan, mitä ilman jokin on tai tapahtuu, esimerkiksi esteettä, tuntematta kipua. Instruktiivi ilmaisee tapaa tai välinettä: kaksin käsin, suurin toivein. Komitatiivi ilmaisee yhteenkuuluvuutta, kuten tyttö pitkine letteineen tai presidentti puolisoineen. Sitä käytetään sijamuodoista vähiten.

Omistusliitteet

Omistusliitteet eli possessiivisuffiksit ilmaisevat nominien yhteydessä omistusta tai muuta yhteen kuuluvuutta, esim. minun kotoani, meidän kaltaisemme. Omistusliitteitä käytetään myös joidenkin verbin nominaalimuotojen kanssa, jolloin ne ilmaisevat tekijää: saadakseni, syödessään, huomaamattaan. Omistusliitteiden käyttö on uralilaisille kielille tyypillinen piirre.

Omistusliitteet

Persoona	yksikkö		monikko
1.	kirja+ni	-ni	kirja+mme	-mme
2.	kirja+si	-si	kirja+nne	-nne
3.	kirja+nsax	-nsAx	kirja+nsax	-nsAx
	kirjassa+an	-Vn	kirjassa+an	-Vn

Kolmannessa persoonassa yksikkö ja monikko eivät eroa toisistaan. Suffiksia -Vn käytetään silloin, kun sen edellä on lyhyt vokaali, paitsi yksikön nominatiivissa: laukkuja+an, lapsille+en. Muodot laukkuja+nsa ja lapsille+nsa ovat mahdollisia mutta vaikuttavat vanhanaikaisilta tai murteellisilta. Toisaalta yksikön nominatiivissa ja muualla kuin lyhyen vokaalin jäljessä ainoastaan -nsA^x on mahdollinen: talonsa, taloonsa.

Puhutussa kielessä omistusliitteitä ei välttämättä käytetä, etenkään silloin, kun omistaja ilmenee persoonapronomista, esimerkiksi minun ~ mun autolla. Omistusliitteiden käytössä on kuitenkin paljon vaihtelua, ja esimerkiksi yksikön toisessa persoonassa se on melko yleinen: Mitä sä laitat päälles?

Komparaatio

Komparaatio- eli vertailumuotoja on kaksi, komparatiivi ja superlatiivi. Komparatiivi ilmaisee, että ominaisuutta on enemmän kuin toisessa asiantilassa; superlatiivi puolestaan sitä, että ominaisuutta on enemmän kuin missään muussa vertailtavassa asiantilassa. Suomen kielessä komparaatio on taivuttamisen ja johtamisen rajatapaus. Komparaatio koskee lähinnä skalaarisia eli suhteellista ominaisuutta ilmaisevia adjektiiveja, kuten vanha ja hyvä, mutta myös joitakin adverbeja (vähän : vähemmän), pronomineja (usea : useampi) ja adverbiaaleina käytettyjä substantiiveja (illalla: illemmalla). Yksikön nominatiivissa komparatiivin tunnus on -mpi ja superlatiivin -in, esimerkiksi iso+mpi ja iso+in. Taivutettaessa komparatiivin tunnus on -mpA ~ -mmA ja superlatiivin -impA ~ -immA.

Komparaatio

	komparatiivi		superlatiivi
yks.nom.	iso+mpi	-mpi	iso+in	-in
yks.gen.	iso+mma+n	-mmA-	iso+imma+n	-immA-
yks.ill.	iso+mpa+an	-mpA-	iso+impa+an	-impA-

Verbien taivutus

Verbien taivutusmuodot jaetaan kahteen luokkaan: finiittisiin ja infiniittisiin.

• Finiittiset eli persoonamuotoiset verbit taipuvat persoonamuodoissa, aikamuodoissa sekä moduksissa.
• Infiniittiset verbimuotoja ovat infinitiivit ja partisiipit. Niissä voi olla nominien taivutuspäätteitä, kuten sijamuodon ja monikon tunnus tai possessiivisuffiksi.

Suomen verbitaivutusta ei voi pitää universaalisti kovin monimutkaisena, koska yhdellä verbimuodolla voi ilmaista kerrallaan vain kolmea taivutuskategoriaa, jotka ovat passiivi, modus tai aikamuoto ja persoona, esimerkiksi men+tä+isi+in. Maailman eri kielissä verbeillä on yleisesti 4–5, enimmillään jopa 13 taivutuskategoriaa.

Persoona ja passiivi

Suomen verbit taipuvat kolmessa persoonassa yksikössä ja monikossa, joten suomessa on kuusi kieliopillista persoonaa: yksikön 1. (minä), 2. (sinä) ja 3. (hän) persoona sekä monikon 1. (me), 2. (te) ja 3. (he) persoona. Persoonaa ilmaistaan erityisellä persoonapäätteellä, joka on sama kaikissa moduksissa imperatiivia lukuun ottamatta. Yksikön 3. persoonan pääte on vartalon loppuvokaalin pidentymä, esimerkiksi sano+o. Pitkään vokaaliin tai diftongiin päättyvissä verbivartaloissa yksikön 3. persoona on päätteetön, esimerkiksi (hän) syö. Puhekielessä monikon 1. persoonassa käytetään yleisesti mme-päätteisen persoonamuodon asemesta passiivimuotoa, esimerkiksi me tehdään.

Persoonamuodot

	yksikkö		monikko
1.	sano+n	-n	sano+mme	-mme
2.	sano+t	-t	sano+tte	-tte
3.	sano+o	-V	sano+vat	-vAt

Persoonamuotoihin lasketaan myös yksipersoonainen passiivi. Passiivimuotoisessa lauseessa ei ole subjektia, joten sen avulla tapahtumaa voi kuvata ilmaisematta tekijän tai osallistujan identiteettiä. Passiivimuodoista voidaan erottaa passiivin tunnus tA ja persoonapääte -Vn, kuten sano+ta+an. Passiivin tunnuksessa on paljon äänteellistä vaihtelua, mutta siinä on yleensä ensin konsonanttiaines t ~ tt ~ d ja vokaali a ~ ä.

Passiivin tunnukset ja taivutusmuodot

vartalo	passiivi	tempus/modus	persoona
syö	dä		än
puhu	ta		an
kerro	tt	i	in
tul	ta	isi	in

Tempus

Suomessa on neljä aikamuotoa: preesens, imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti. Preesensillä ei ole tunnusta, ja imperfektin tunnus on i. Perfekti ja pluskvamperfekti ovat liittomuotoja, jotka muodostetaan olla-verbistä ja pääverbin partisiippimuodosta. Sekä imperfekti, perfekti että pluskvamperfekti kuvaavat mennyttä aikaa, mutta ne viittaavat eri tavalla tapahtuma- ja puhehetkeen. Imperfekti viittaa tapahtumahetkeen mutta perfekti puhehetkeen, eli perfektin kuvaama tilanne jatkuu tai on muuten merkityksellinen myös puhehetkellä. Ero näkyy esimerkiksi lauseissa odotin puoli tuntia (imperfekti, odottaminen on loppunut) ja olen odottanut puoli tuntia (perfekti, odottaminen jatkuu). Pluskvamperfektissä tapahtuma- ja viittaushetken suhde on sama kuin perfektissä, mutta myös viittaushetki on menneisyydessä. Esimerkiksi olin odottanut puoli tuntia (odottaminen jatkui siihen hetkeen asti, josta puhun).

Tempukset

preesens	kerron
imperfekti	kerroin
perfekti	olen kertonut
pluskvamperfekti	olin kertonut

Suomen kielessä ei ole futuuria, eli tempusjärjestelmä erottaa vain menemättömän ja menneen ajan. Menemätöntä aika ilmaistaan preesensillä, joka voi viitata sekä nykyiseen että tulevaan aikaan. Tulevaan aikaan voidaan viitata myös verbiliitoilla, joita ei lueta mukaan tempusjärjestelmään: tulee olemaan, on oleva. Jälkimmäistä on kutsuttu myös liittopreesensiksi.

Modus

Finiittiverbien tapaluokkia eli moduksia on neljä: indikatiivi, imperatiivi, konditionaali ja potentiaali. Indikatiivi on niin sanottu perusmodus, joka esittää tapahtumisen sellaisenaan, eikä sillä ole tunnusta. Konditionaalin avulla ilmaistaan tapahtuman epävarmuutta tai ehdollisuutta, mutta myös kohteliaisuutta, ja sen tunnus on isi. Potentiaali esittää tapahtuman mahdollisena tai todennäköisenä. Potentiaalin tunnus on ne, mutta se assimiloituu usein vartalon loppukonsonantin kanssa ja muodostaa geminaatan, esimerkiksi nous+see, pur+ree. Imperatiivi ilmaisee käskyjä, kehotuksia tai toivomuksia. Sen muodostus eroaa muista moduksista, sillä imperatiivissa moduksen tunnus ja persoonapääte ovat usein sulautuneet yhteen. Yksikön 2. persoonassa imperatiivi laukaisee rajakahdennuksen, ja monikon 2. persoonassa imperatiivin tunnus on -kAA.

Modukset

indikatiivi	kerro+n
konditionaali	kerto+isi+n
potentiaali	kerto+ne+n
imperatiivi	kerrox
	kerto+kaa

Imperatiivin persoonajärjestelmä on vajaa siinä mielessä, että yksikön 1. persoonassa imperatiivia ei käytetä ja monikon 1. persoonan muodot (kAA+mme, esim. lähtekäämme) ovat tyyliltään vanhahtavia ja niiden tilalla käytetään yleisesti passiivia: lähdetään. Kolmannen persoonan ja passiivin muodot (kerto+koon : kerto+koot : kerrotta+koon) eroavat muista imperatiivimuodoista sekä päätteensä että merkityksensä puolesta, ja niitä kutsutaankin jussiiveiksi.

Koska yhdessä verbin taivutusmuodossa voi olla vain joko tempuksen tai moduksen tunnus, imperfektiä ei käytetä kuin indikatiivissa, jossa ei ole moduksen tunnusta, esimerkiksi kerro+i+n. Muissa moduksissa mennyttä aikaa ilmaistaan vain perfektillä: olisi kertonut (konditionaali), lienee kertonut (potentiaali) ja olkoon kertonut (imperatiivi).

Kielto

Suomessa kielto ilmaistaan verbillä ei, joka taipuu persoonamuodoissa: en, et, ei, emme, ette, eivät. Taipuva kieltoverbi on suhteellisen harvinainen, sillä vastaava rakenne tunnetaan noin 9 %:ssa maailman kielistä. Noin puolessa kielto ilmaistaan erillisellä partikkelilla, kuten ranskan ne tai ruotsin inte. Preesensissä kieltolauseet ovat liittomuotoja, joissa on ensin apuverbinä kieltoverbi ja sen jälkeen pääverbi kieltomuodossa, esimerkiksi en anna^x. Kieltomuoto on erilainen eri moduksissa ja aktiivissa ja passiivissa. Indikatiivissa, potentiaalissa ja imperatiivin yksikön toisessa persoonassa se aiheuttaa rajakahdennuksen.

Kieltomuotoja

modus	yks. 2. p.	mon. 2. p.	passiivi
indikatiivi	et kerrox	ette kerrox	ei kerrotax
konditionaali	et kertoisi	ette kertoisi	ei kerrottaisi
potentiaali	et kertonex	ette kertonex	ei kerrottanex
imperatiivi	älä kerrox	älkää kertokox	älköön kerrottako(x)

Infiniittiset muodot

Verbien infiniittiset muodot eli nominaalimuodot jakaantuvat infinitiiveihin ja partisiippeihin. Niillä on eräitä nominien ominaisuuksia, esimerkiksi sijapäätteitä ja omistusliitteitä, eikä niitä ei voi taivuttaa tempuksen ja moduksen mukaan kuten finiittisiä verbejä. Toisaalta ne saavat verbeille tyypillisiä määritteitä ja osaa voidaan taivuttaa passiivissa.

Infinitiivit käyttäytyvät lauseessa substantiivien tapaan. Ne ovat vähemmän nominaalisia kuin partisiipit, sillä niillä on vajaa sijataivutus eikä niillä voi ilmaista monikkoa.

• A-infinitiivi (1. infinitiivi): kerto+a. A-infinitiiviä käytetään sanakirjoissa verbin hakumuotona. Sillä on myös pidempi muoto, jossa on translatiivin pääte ja omistusliite: kerto+a+kse+ni.
• E-infinitiivi (2. infinitiivi): kerto+e+ssa, kerto+e+ssa+ni, kerro+tta+e+ssa, kerto+e+n. E-infinitiivi voi taipua inessiivissä ja instruktiivissa. Inessiivissä se taipuu myös passiivissa ja siihen voidaan lisätä omistusliite.
• MA-infinitiivi (3. infinitiivi) taipuu kuudessa sijamuodossa: inessiivissä kerto+ma+ssa, elatiivissa kerto+ma+sta, illatiivissa kerto+ma+an, adessiivissa kerto+ma+lla, abessiivissa kerto+ma+tta ja instruktiivissa kerto+ma+n.
• Joissain kieliopeissa on erotettu myös 4. infinitiivi (esimerkiksi sitä ei käy epäileminen, yltyy yltymistään), ja 5. infinitiivi (olla putoamaisillaan).

Partisiipit käyttäytyvät lauseessa adjektiivien tapaan: ne voivat olla esimerkiksi substantiivien määritteitä. Niillä on täysi luku- ja sijataivutus kuten nomineilla.

• VA-partisiippi (1. partisiippi): aktiivissa kerto+va, passiivissa kerrotta+va.
• NUT-partisiippi (2. partisiippi): aktiivissa kerto+nut, passiivissa kerro+ttu.
• agenttipartisiippi: kerto+ma. Agenttipartisiippi esiintyy lauseissa, joissa tekijä (agentti) on ilmaistu genetiivilla tai omistusliitteellä, esimerkiksi Liisan tekemä esitys, maksamani lasku.
• kieltopartisiippi: kerto+maton.

Morfofonologinen vaihtelu

Morfofonologinen vaihtelu tarkoittaa sitä, että morfeemin (sanavartalon tai suffiksin) äänneasu vaihtelee eri ympäristöissä. Sanavartaloa koskevista morfofonologisista vaihteluista yleisimmät ovat astevaihtelu ja vartalon loppuvokaalin vaihtelu. Astevaihtelua on pidetty jopa yhtenä suomen äänne- ja muotorakenteen luonteenomaisimmista piirteistä. Astevaihtelu koskee kaikkia taipuvia sanaluokkia, ja arviolta 20–30 % suomen sanoista on astevaihtelussa.

Astevaihtelu koskee sanavartalon sisällä olevia klusiileita (k, p, t) silloin, kun niiden edellä on vokaali tai soinnillinen konsonantti (l, m, n, r tai h). Vaihtelussa on kaksi astetta: vahva ja heikko. Kvantitatiivisessa astevaihtelussa vahvassa asteessa on geminaatta ja heikossa yksinäisklusiili, kvalitatiivisessa astevaihtelussa taas klusiili muuttuu toiseksi äänteeksi.

Astevaihtelu

Kvantitatiivinen astevaihtelu
pp : p	karppi : karpin	hyppiä : hypin
tt : t	tonttu : tontun	saattaa : saatan
kk : k	palkka : palkan	liikkua : liikun
Kvantitatiivinen astevaihtelu
mp : mm	kumpi : kumman	empiä : emmin
nt : nn	hento : hennon	myöntää : myönnän
nk : ng	aurinko : auringon	tunkea : tungen
lp : lv	halpa : halvan	kelpaan : kelvata
lt : ll	ilta : illan	yltää : yllän
lk : l	pelko : pelon	hylkään : hylätä
lk : lj	palkeen : palje	kulkea : kuljen
rp : rv	turpa : turvan
rt : rr	virta : virran	kertoa : kerron
rk : r	korko : koron	perkaan : perata
rk : rj	kärki : kärjen	tarkenen : tarjeta
ht : hd	lahti : lahden	lähteä : lähden
hk : h	vihko : vihon	pyyhkiä : pyyhin
hk : hj	lahkeen : lahje	rohkenen : rohjeta
p : v	sopu : sovun	viipyä : viivyn
t : d	satu : sadun	pitää : pidän
k : –	reikä : reiän	hakea : haen
k : v	suku : suvun

Lisäksi astevaihtelu voi koskea joskus myös soinnillisia klusiileita, kuten sanoissa digata : diggaan tai lobata : lobbaan. Suorassa astevaihtelussa sanan perusmuoto on vahvassa asteessa (esim. karppi : karpin, hyppiä : hypin), käänteisessä astevaihtelussa taas heikossa asteessa (esim. opas : oppaan, tampata : tamppaan).

Vartalon loppuvokaalissa esiintyy vaihtelua etenkin silloin, kun siihen liittyy monikon tai imperfektin i-tunnus. Vaihtelu koskee vartaloita, joiden lopussa on a, ä, e, i, pitkä vokaali tai diftongi. Jos vartalon lopussa on o, ö, u tai y, vaihtelua ei ilmene.

• Kaksitavuisissa a-loppuisissa vartaloissa on vaihtelu a : o, jos sanan ensimmäinen vokaali on a, e tai i: esimerkiksi ajaa : ajoi, reuna : reunoissa, kiva : kivoissa. Muulloin a jää pois: muna : munissa, soittaa : soitti.
• Kaksitavuisissa ä-loppuisissa vartaloissa loppuvokaali jää pois: elää : eli, hyvä : hyvissä.
• Kolmitavuisissa tai pidemmissä A-loppuisissa verbeissä loppuvokaali jää pois: kannattaa : kannatti, käsittää : käsitti. Nomineissa esiintyy vaihtelua sanaluokan ja vartalon loppukonsonanttien mukaan: esimerkiksi sanoissa makkara : makkaroita ja kynttilä : kynttilöitä on vaihtelu A : O, mutta sanossa matala : matalia ja terävä : teräviä taas A jää pois.
• i-loppuisissa nomineissa on vaihtelu i : e, esimerkiksi lasi : laseissa tai paperi : papereissa.
• e-loppuisissa sanoissa loppuvokaali jää pois, esimerkiksi nimeä : nimiä, kiveä : kivillä, matelen : matelin, lukee : luki.
• Pitkään vokaalin päättyvissä sanoissa vokaali lyhenee, esimerkiksi maa : maita, saa : sai.
• Väljenevään diftongiin (uo, yö, ie) päättyvissä sanoissa diftongin ensimmäinen vokaali jää pois, esimerkiksi suo : soita, vien : vein.

Taivutustyypit

Suomen kielen nominit ja verbit voidaan jakaa taivutustyyppeihin sen perusteella, millaisia niiden vartalot ovat ja millaista morfofonologista vaihtelua vartaloissa ja suffikseissa on. Samaan taivutustyyppiin kuuluvat sanat taipuvat samalla tavalla. Taivutustyyppien määrä vaihtelee eri lähteissä: esimerkiksi Suomen perussanakirjassa on erotettu 49 nominien ja 27 verbien taivutustyyppiä. Toisaalta Verkkokielioppi yhdistää pelkästään vartaloiden perusteella nominit ja verbit kummatkin neljäksi perustyypiksi, joilla on lisäksi muutamia alaryhmiä. Leila Whiten kieliopissa on 6 vokaaliloppuista (esimerkkisanat katto, pankki, lehti, kieli, uusi ja huone) ja 11 konsonanttiloppuista nominien taivutustyyppiä (esimerkkisanat nainen, puhelin, työtön, rakas, kaunis, vastaus, totuus, väsynyt, olut, sävel ja tytär). Verbien taivutustyyppejä on kuusi (esimerkkisanat ottaa, juoda, suudella, tavata, tarvita ja kalveta). Suomi toisena ja vieraana kielenä -opetuksessa verbien taivutustyypeistä voidaan käyttää numeroita 1–6, mutta nomineista on yleensä käytössä vain esimerkkisanat.

Liitepartikkelit

Liitepartikkelit kiinnittyvät sanan loppuun, eli ne ovat suffikseja kuten taivutuspäätteetkin. Ne eivät kuitenkaan liity sanan vartaloon vaan sananmuotoon, joka esiintyy myös itsenäisenä. Esimerkiksi sanassa töissä+hän on itsenäinen sananmuoto töissä ja liitepartikkeli -hän. Suomessa on seuraavat liitepartikkelit:

• -kin ja -kAAn ovat fokuspartikkeleita, eli niiden merkitys on ’myös’. -kin esiintyy myöntävissä ja -kAAn kielteisissä lauseissa. Esimerkiksi lapsikin ymmärtää, lapsikaan ei ymmärrä.
• -kO on kysymyspartikkeli, joka esiintyy vaihtoehtokysymyksissä: Tuletko sinä mukaan? Sinäkö se olit?.
• -hAn voi ensinnäkin ilmaista puhujille yhteistä, tavalla tai toisella tuttua tietoa (mehän tiedettiin kaikki se) tai hämmästystä (Mikkohan se siinä). Sitä voidaan käyttää myös tarkistuskysymyksissä, kehotuksissa ja pyynnöissä: Onhan täällä luento? Muistathan ostaa ja leimata lippusi.
• -pA korostaa vastakohtaa tai odotuksenvastaista merkitystä. Esimerkiksi Et varmaan selviä siitä yksin. – Selviänpä! Se voi ilmaista myös samantekevyyttä (vastustipa hän tai ei) tai painottaa lauseen merkitystä (siinäpä se).
• -s esiintyy usein yhdessä pA- tai kO-partikkelien kanssa, esimerkiksi enpäs, oletkos. Kysymyslauseissa se viittaa usein siihen, että asian oletetaan olevan yhteistä tietoa (oletkos huomannut, että…), ja se voi ilmaista myös väitettä tai retorista kysymystä: väliäkös sillä. Käskyn tai pyynnön yhteydessä se luo vetoavan sävyn: odotas nyt vähän, eipäs ruveta viisastelemaan.
• -kA voi liittyä kieltoverbiin, jolloin se muodostaa konjunktion (eikä, ettekä, äläkä). Se esiintyy myös joka, kuka ja mikä-pronominien taivutusmuodoissa, joissa se on joskus yleiskielen normien mukainen (jonka, minkä, ketkä), joskus puhekielinen: johonka, minnekä, kenenkä. Näissä muodoissa -kA ei tuo varsinaista lisämerkitystä. Lisäksi kuka ja mikä-sanojen taivutusmuodoissa voi esiintyä -kAs: kenellekäs, mitenkäs, jolla on samantapainen sävy kuin liitepartikkelilla -s.

Syntaksi

Lausekkeet ja lauseenjäsenet

Lausekkeella tarkoitetaan yhden tai useamman sanan muodostamaa kokonaisuutta, joka on lauseen rakenneosa. Saman lausekkeen sanat liittyvät yhteen kiinteämmin kuin muut samaan lauseeseen kuuluvat sanat. Lausekkeessa on edussana, joka voi saada määritteekseen toisia sanoja. Lausekkeet nimetään tämän edussanan sanaluokan mukaan. Suomessa on seuraavanlaisia lausekkeita (edussana lihavoitu):

• substantiivilauseke: tämä viimeinen kohta. Substantiivilausekkeessa määritteet taipuvat edussanan mukaan, esimerkiksi musta aukko : mustassa aukossa. Edussanana voi olla myös pronomini tai numeraali.
• adjektiivilauseke: vähän outo
• adpositiolauseke: ennen viimeistä kohtaa
• adverbilauseke: erittäin usein
• infinitiivilauseke: lähtemään kotiin
• partisiippilauseke: vastausta odottava

Lausekkeet toimivat lauseenjäseninä eli niillä on lauseessa tietty tehtävä. Ainoastaan kieliopillisessa sijassa (nominatiivissa, genetiivissä, partitiivissa tai akkusatiivissa) olevat substantiivi- ja adjektiivilausekkeet voivat toimia subjektina, objektina tai predikatiivina. Kaikki muut lausekkeet ja kaikissa muissa sijamuodoissa olevat substantiivilausekkeet ovat adverbiaaleja. Lausekkeiden lisäksi suomessa on taipumattomia pikkusanoja, kuten partikkeleita (esimerkiksi niin ja kyllä), jotka sävyttävät koko lauseen merkitystä, ja konjunktioita (kuten että, jos), jotka liittävät lauseita toisiinsa.

Peruslausetyypit

Lauseita voidaan jakaa peruslausetyyppeihin sen mukaan, mitä lauseenjäseniä niissä on verbin lisäksi. Osa niistä on kiteytynyt ilmaisemaan tiettyjä merkityksiä, kuten omistuslause. Peruslausetyyppien määrittely vaihtelee ja niitä voidaan luetella kuudesta yhteentoista. Erkki Savolainen luettelee Verkkokieliopissa kahdeksan peruslausetyyppiä:

• Intransitiivilauseessa on subjekti, predikaatti ja mahdollisesti myös adverbiaali. Esimerkiksi Koira haukkuu, Lapset ovat puistossa, Setäni asuu maalla.
• Transitiivilauseessa on subjekti, predikaatti ja objekti, eli verbi on transitiivinen. Esimerkiksi Isä pesee autoa. Objektin lisäksi transitiivilauseessa voi olla myös adverbiaali, kuten lauseessa Mies rakensi talon kalliolle.
• Predikatiivilauseessa on subjekti, olla-verbi ja predikatiivi. Esimerkiksi Haanpää oli kirjailija, Kirjoittaminen on työlästä. Ekvatiivisissa lauseissa predikatiivi kertoo, mikä subjekti on (edellinen esimerkki), luonnehtivissa lauseissa taas, millainen subjekti on (jälkimmäinen esimerkki).
• Eksistentiaalilauseessa on adverbiaali, predikaatti yksikön 3. persoonassa ja subjekti. Adverbiaali on yleensä paikanilmaus ja predikatiivi ilmaisee laajasti ymmärretynä olemassaoloa tai olotilan muutosta. Esimerkiksi Autotallissa oli vettä, Ovella seisoi kauppias, Ikkunassa on rullaverhot. Eksistentiaalilause esittelee tekstissä olevan uuden tarkoitteen (reeman), ja esimerkiksi englannissa sitä vastaa there is -rakenne.
• Omistuslauseessa on omistajaa ilmaiseva adverbiaali, olla-verbi yksikön 3. persoonassa ja omistettavaa ilmaiseva subjekti. Koiralla on luu, Kaikilla ei ole televisiota. Suomessa omistus ilmaistaan siis peruslausetyypillä, eikä suomessa ole sellaista omistamista merkitsevää verbiä kuin latinan habere tai englannin have. Vaikka suomi eroaakin tässä suhteessa esimerkiksi ruotsista tai englannista, vastaava rakenne tunnetaan monissa maailman kielissä, kuten esimerkiksi venäjässä.
• Tuloslauseessa on elatiivimuotoinen adverbiaali, predikaatti ja subjekti. Adverbiaali ilmaisee muutoksen kohdetta ja subjekti sen tuloksen. Esimerkiksi Pertistä tuli tohtori, Kahvista tuli liian väkevää.
• Tilalauseessa ei ole subjektia, ja yksinkertaisimmillaan se voi muodostua pelkästä verbistä, kuten Sataa. Muita esimerkkejä ovat Täällä on kylmä, Nyt on yö. Tilalauseessa ovat mahdollisia vain muutamat verbit, kuten olla, sataa tai tuulee.
• Kokijalauseessa ei myöskään ole subjektia. Siinä on kokijaa ilmaiseva lauseke, joka voi olla objekti tai adverbiaali, ja yksikön 3. persoonassa oleva verbi. Esimerkiksi Minua onnisti, Hänelle kävi ikävästi.

Sanajärjestys

Suomen kielen sanajärjestys on melko vapaa siinä mielessä, että lauseen pääjäsenet (subjekti, verbi, objekti ja predikatiivi) voivat sijoittua eri järjestykseen ilman että lauseesta tulee kieliopin vastainen tai sen kuvaama asiantila muuttuu. Tämä johtuu siitä, että sanojen kieliopillinen tehtävä käy ilmi niiden taivutusmuodoista eikä sitä tarvitse ilmaista sanajärjestyksellä. Niinpä esimerkiksi kolmisanaisen lauseen Poika lyö palloa sanat voivat olla periaatteessa kuudessa eri järjestyksessä: Poika palloa lyö, Palloa lyö poika, Palloa poika lyö jne. Tässä suhteessa suomi eroaa esimerkiksi englannista, jossa sanajärjestyksen muutos aiheuttaa myös lauseen merkityksen muutoksen.

Tavallinen eli neutraali sanajärjestys on SVO, eli subjekti tulee ennen verbiä ja objekti sen jälkeen. Se on Euroopan kielissä vallitseva sanajärjestys. Myös predikatiivi tulee verbin jäljessä: Tämä laiskottelu on aika mukavaa. Omistuslauseessa neutraali sanajärjestys on omistaja + verbi + omistettava, esimerkiksi Meillä on lomaa. Jos lauseen pääjäsenet ovat jossain toisessa järjestyksessä, lause ei kuvaa pelkästään asiantilaa vaan se välittää muitakin merkityksiä. Esimerkiksi lause Löysin minä sieniä alkaa verbillä, mikä korostaa lauseen paikkansapitävyyttä. Puhutussa kielessä tätä ilmaistaan myös sanoja painottamalla. Vastaavasti subjekti Assi saa erityisen painon lauseissa Assi sen järjesti (eikä Ossi) ja Sen järjesti Assi (eikä kukaan muu).

Sanajärjestys ilmaisee myös lauseen informaatiorakennetta: vastaanottajalle tutuksi oletettu asia eli teema esitetään ensin, ja uusi asia eli reema vasta sitten. Yleensä lauseen subjekti on myös teema, jolloin sanajärjestys on neutraali. Jos teemana on jokin muu lauseenjäsen, se tulee ennen subjektia, esimerkiksi Elokuvan on ohjannut Woody Allen tai Pieniä nisäkkäitä ovat myös lepakot.

Uralilaisten kielten alkuperäinen sanajärjestys on ollut SOV, eli määritteet ovat tulleet ennen pääsanaa. Tämä periaate näkyy suomessa yhä siinä, että substantiivin määritteet tulevat pääsanan eteen (isän vanha palttoo) ja postpositiot ovat yleisempiä kuin prepositiot: esimerkiksi lausekkeessa kuusen alla pääsana on postpositio alla ja kuusen on sen genetiivimuotoinen määrite. Lausekkeiden sisäinen sanajärjestys on kiinteämpi eikä se vaihtele niin paljon kuin lauseissa. Toisaalta niissäkin tapauksissa, joissa sanajärjestys on yleensä kiinteä, se voi vaihtua mitallisissa runoissa ja lauluissa: esimerkiksi Maa kallis isien, Varrella virran, Villiä länttä enää ole ei.

Lauseenvastikkeet

Lauseenvastikkeet ovat rakenteita, joissa on jokin verbin infiniitti- tai partisiippimuoto ja joiden voidaan ajatella vastaavaan sisällöltään kokonaista lausetta. Muodollisesti ne eivät kuitenkaan ole lauseita, koska niistä puuttuu predikaatti eli finiittinen verbimuoto. Eri kieliopeissa lauseenvastikkeita on esitetty parikymmentä. Ison suomen kieliopin mukaan keskeisiä lauseenvastikkeita on viisi:

Lauseenvastikkeet

Nimi	Esimerkki	Vastaava lause
Referatiivinen	Sanoin sinun lähtevän.	Sanoin, että sinä lähdet.
	Aavistin hänen luopuneen.	Aavistin, että hän on luopunut.
Temporaalinen	Se tapahtui hänen tullessaan kotiin.	Se tapahtui, kun hän tuli kotiin.
	Tein sen hänen tultuaan kotiin.	Tein sen, kun hän oli tullut kotiin.
Finaalinen	Lähdin maalle levätäkseni.	Lähdin maalle, jotta lepäisin.
Modaalinen	Tyttö nauroi kaikkien nähden.	Tyttö nauroi niin, että kaikki näkivät.
	Poistuin kenenkään huomaamatta.	Poistuin siten, että kukaan ei huomannut.
Statusrakenne	Poika hyppäsi veteen pää edellä.	Poika hyppäsi veteen siten, että pää oli edellä.

Lauseenvastikkeet ovat uralilaisten kielten alkuperäinen piirre, mutta vastaavia rakenteita tunnetaan muissakin maailman kielissä.

Lähteet

• Hakulinen, Auli: Mitä kielioppi kertoo? Tiina Onikki-Rantajääskö & Siiroinen, Mari (toim.): Kieltä kohti, 2008, s. 268–285. Helsinki: Otava. ISBN 978-951-1-23039-7
• ISK = Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2 Teoksen verkkoversio VISK.
• Karlsson, Fred: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Porvoo: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11633-5
• Laury, Ritva: Suomi maailmankartalle. Tiina Onikki-Rantajääskö & Siiroinen, Mari (toim.): Kieltä kohti, 2008, s. 259–267. Helsinki: Otava. ISBN 978-951-1-23039-7
• Lehtinen, Tapani: Kielen vuosituhannet. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-896-1