Stendhal
Stendhal ([stɛ̃.dal] tai [stɑ̃.dal], oik. Marie-Henri Beyle [bɛl], 23. tammikuuta 1783 Grenoble – 23. maaliskuuta 1842 Pariisi) oli ranskalainen kirjailija. Hänet tunnetaan romaanihenkilöidensä luonteen tarkkasilmäisestä analyysistä. Häntä pidetään yhtenä ensimmäisistä realismin kirjailijoista. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat Rakkaudesta (1822), Punaista ja mustaa (1830) ja Parman kartusiaaniluostari (1839).[1]
Elämänvaiheita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Stendhalin lapsuus Ranskan maaseudulla oli ankea, mutta ensimmäisen keisarikunnan aikana hän nautti täysin rinnoin vilkkaasta sotilas- ja teatterielämästä. Hän osallistui sotilaana Napoleonin sotiin vuonna 1812 Venäjällä ja 1813 Saksassa.
Kirjailijanimi viittaa luultavasti Stendhalin antiikin elvyttäjänä ihaileman Johann Joachim Winckelmannin syntymäkaupunkiin Stendaliin. Hän käytti kirjoittaessaan muitakin salanimiä, ja harvat hänen lukijoistaan tiesivät hänen oikean nimensä. Hän salasi huolellisesti omat tunteensa – jopa siviiliroolissaan kirjoittamalla tekstinsä moniselitteiseen asuun.[1]
Stendhal/Beyle teki työuraa diplomaattina. Hän oli muun muassa Ranskan konsulina Italiassa 1830-luvulla ja kiintyi siihen voimakkaasti.[1]
Stendhalin mukaan on nimetty Stendhalin syndrooma, jonka oireina on liiallisesta kauneuden kokemuksesta johtuvaa sydämentykytystä, pyörrytystä, huimausta ja lievää sekavuutta.[2] Firenzessä käytyään Stendhal kuvaili oireita tarkasti. Vaiva määriteltiin vuonna 1979 psykosomaattiseksi oireyhtymäksi.
“Punaista ja mustaa”
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1830 julkaistiin Stendhalin teos Punaista ja mustaa, joka on ilmestymisestään saakka kuulunut Ranskan kirjallisuuden klassikoihin. Teoksen alaotsikko on Kronikka XIX vuosisadalta. On melko varmaa, että sitä ei olisi voitu julkaista ennen heinäkuun vallankumousta. Teos kuvaa liian todentuntuisesti Bourbonien hallituskauden viimeisten vuosien yhteiskunnallisia ongelmia Ranskassa. Maata vaivasivat konservatiivien ja vapaammasta yhteiskunnasta haaveilevien liberaalien väliset jännitteet. Yhteiskuntaluokat olivat täydellisesti vieraantuneet toisistaan ja tunsivat toisiaan kohtaan suoranaista inhoa. Lopulta jännite huipentui vuoden 1830 vallankumouksessa. [3]
Teoksen päähenkilö on vaatimattomista oloista kotoisin oleva Julien Soriel. Teoksen alussa hän on maalaismainen, kokematon ja ujo. Hänellä on kuitenkin palava halu päästä elämässään eteenpäin ja tahto nousta ylemmälle askelmalle hierarkkisessa sääty-yhteiskunnassa. Nuorella Julienilla on terävä äly, hän on ovela, halu käyttää vihaamaansa suku- ja raha-aatelia hyväkseen pyrkimyksissään eikä hän koskaan suostu nöyristelemään ylempiään. Hän osaa käyttää hyväkseen myös edullista ulkonäköään. Alun perin hänet on määrätty ryhtymään hengelliselle uralle.
Napoleon on Julienin suuri ihanne ja hän haluasi raivata tiensä idolinsa tavoin miekalla. Todellisuudentajuinen Julien huomaa kuitenkin, että hänen aikanaan ei asemaa yhteiskunnassa enää raivata miekalla, vaan tahdonvoimalla, älyllä ja oveluudella. [4]
Teoksellaan Stendhal osoitti olevansa suuri ihmistuntija ja tarkkanäköinen vallitsevien yhteiskunnallisten olojen arvostelija sekä vastustaja. Vaikka hän oli vapaamielinen hän ei kuitenkaan uskonut vapaamielisyydellä olevan todellista sijaa yhteiskunnassa. Ranskaa hän piti maana, joka oli juuttunut vanhanaikaiseksi yhteiskunnaksi ja joka oli pysähtynyt ja muuttunut tympeän makuiseksi. Ulkonainen säädyllisyys ja tekosiveys menivät hänen mukaansa kaiken edelle, eikä Ranska siksi kyennyt luomaan kansakunnalle George Washingtonin kaltaista sankaria. [5]
Suomennetut teokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Rakkaudesta. (Alkuteos: De l’amour, 1822) Suomentanut Kyllikki Nurminen. Gummerus, 1949.
- Punaista ja mustaa, suomentanut Joel Lehtonen, Karisto, 1929 – Hämeenlinna: Karisto 1991 ISBN 951-23-3030-X
- Punainen ja musta, suomentanut J. A. Hollo, WSOY, 1956 Alkuteos: Le rouge et le noir, 1830
- Parman kartusiaaniluostari. (Alkuteos: La chartreuse de Parme, 1839) Suomentanut Aimo Sakari. Otava, 1971.
- Italialaisia kronikoita, suomentanut Timo Tuura ja Annikki Suni, Karisto, 1982; ilmestynyt aiemmin nimellä Vanina Vanini, Alkuteos: Chroniques italiennes, 1839
- Vanina Vanini, kaksi novellia, suomentanut Timo Tuura, Hämeenlina: Karisto, 1957.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c ”Stendhal”, Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Reykjavik–sukulaisuus), s. 6455–6456. Otava, 1980. ISBN 951-1-05637-9
- ↑ Kortelainen, Anna: Hurmio: Oireet, hoito, ennaltaehkäisy. Helsinki: Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4867-6
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18 (1983), s. 346, 350.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18 (1983), s. 348.
- ↑ Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18 (1983), s. 347–348.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Vapaasti ladattavia Stendhalin e-kirjoja Projekti Lönnrotilta ja Project Gutenbergilta
- Stendhalin teoksia Gutenberg-projektissa (saksaksi, ranskaksi)
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Tieteilijät | |
| Taiteenala | |
| Henkilöt | |
| Muut | |
