Spoils-järjestelmä
Spoils-järjestelmä (engl. Spoils system) on Yhdysvalloissa käytetty nimitys käytännöstä, jossa vaalit voittanut puolue täyttää julkiset virat omilla edustajillaan palkiten samalla poliittisilla virkanimityksillä vaalikampanjassa työskennelleitä henkilöitä tai muita puolueen tukijoita. Valtapuolueen vaihtuessa virkamiehet korvataan uusilla; spoils-järjestelmässä tämä koskee myös sellaisia alemman tason virkoja, joihin ei normaalisti liittyisi poliittista vastuuta. Spoils-järjestelmä oli Yhdysvalloissa laajimmillaan 1800-luvulla, kunnes säädettiin sen rajoittamiseen tähtääviä lakeja.[1]
Kaksipuoluejärjestelmässä spoils-järjestelmä varmistaa, että kulloisellakin valtapuolueella on käytössään uskollinen virkakunta ja myös puoluetoimintaan osallistuminen säilyy houkuttelevana. Spoils-järjestelmän arvostelijoiden mukaan se johtaa helposti epäpätevien tai kokemattomien henkilöiden nimittämiseen vastuunalaisiin tehtäviin, mikä lisää hallinnon tehottomuutta. Toisaalta järjestelmän puolustajien mukaan se itse asiassa tehostaa hallinnon edellytyksiä saavuttaa asetetut poliittiset tavoitteet, koska se luo virkamiehille henkilökohtaisen kannustimen toimia sen puolesta, että poliittiset päättäjät saavat täytettyä vaalilupauksensa voittaakseen myös seuraavat vaalit.[1] Lisäksi se mahdollistaa useammille kansalaisille julkiseen virkaan pääsemisen.[2]
Spoils-järjestelmällä voidaan virkanimitysten ohella viitata myös muunlaiseen poliittiseen korruptioon kuten julkisten varojen kanavoimiseen valtapuoluetta tukeville tahoille tai puolueen kannattajien suojelemiseen syytteiltä oikeudessa.[1]
Historia Yhdysvalloissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvaltain varhaisista presidenteistä muun muassa Thomas Jefferson suosi voimakkaasti liittolaisiaan virkanimityksissä.[2] Demokraattis-republikaanisen puolueen ollessa pitkään yhtäjaksoisesti vallassa 1800-luvun alkukymmenillä monet korkeat valtion virat muodostuivat pysyviksi, ja puolueen jakauduttua tätä kunnioitettiin vielä John Quincy Adamsin presidenttikaudella, jolloin istuvan presidentin avoimet vastustajatkin saivat pitää virkansa. Tilanne muuttui, kun presidentiksi valittiin vuonna 1828 Andrew Jackson, joka koki edeltäjänsä hallinnon yrittäneen estää hänen valintansa. Jackson alkoi erottaa pitkäaikaisia virkamiehiä, virallisesti kitkeäkseen hallinnon korruptiota ja avatakseen ”demokraattisesti” virkoja kyvykkäille kansalaisille, mutta käytännössä korvaten vastustajiaan ja puolueettomia virkamiehiä omilla tukijoillaan. Sekä demokraatit että whigit alkoivat seurata tätä käytäntöä vuorotellessaan vallassa, ja virkamiesten vaihtaminen vaalien jälkeen vakiintui yhdeksi puolueiden ja niiden sisäisten ryhmäkuntien välisen kamppailun muodoksi. Menettely laajeni vähitellen koskemaan yhä vähäpätöisempiä virkoja myös keskushallinnon ulkopuolella.[2]
Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisinä vuosina spoils-järjestelmä ja siihen liittyneet väärinkäytökset muuttuivat niin sumeilemattomiksi, että se alkoi haitata hallinnon tehokkuutta.[1][2] Esimerkiksi presidentti Benjamin Harrison nimitti 31 000 uutta postivirkailijaa yhden vuoden aikana.[1] Vaatimukset muutoksesta saivat lisäpontta, kun presidentti James Garfieldin murhasi vuonna 1881 Charles J. Guiteau -niminen mies, joka oli tyytymätön siihen, ettei ollut saanut toivomaansa valtion virkaa.[2] Lopulta spoils-järjestelmää alettiin rajoittaa vähentämällä poliittisten johtajien vapaan nimitysvallan piirissä olevia virkoja. Vuonna 1883 säädetty Pendleton Civil Service Act -laki asetti henkilökohtaiset ansiot ensisijaiseksi valtion virkamiesten nimitysperusteeksi, tosin se koski aluksi vain osaa viroista.[1][2] Vuoden 1940 Hatch Act -laki kielsi virkamiesten osallistumisen vaalikampanjoihin, mikä tosin sallittiin uudelleen vuonna 1993.[2]
Spoils-järjestelmä on Yhdysvalloissa nykyään huomattavasti rajoitetumpi kuin 1800-luvulla, mutta se koskee edelleen osaa liittovaltion, osavaltioiden ja paikallishallinnon virkanimityksistä.[2]
Nimitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sotasaalista tarkoittavalla sanalla spoils viitattiin 1800-luvun alun yhdysvaltalaisessa kielenkäytössä korkean tason poliittisiin nimityksiin. Nimitystä tiedetään käytetyn tässä merkityksessä jo vuonna 1812, mutta kuuluisaksi se tuli vuonna 1832, kun senaattori William L. Marcy puolusti presidentti Andrew Jacksonin tekemiä poliittisia virkanimityksiä puheessaan lausahduksella ”To the victor belong the spoils of the enemy” (”Voittajalle kuuluvat vihollisen saaliit”).[1]