Sidi Bou Said

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sidi Bou Said
(arab. سيدي بو سعيد‎)
Näkymä Café des Delicesistä'
Näkymä Café des Delicesistä'

Sidi Bou Said

Koordinaatit: 36°52′0″N, 10°20′0″E

Valtio Tunisia
Kuvernoraatti Tunisin kuvernementti
Delegaatio Karthago
Hallinto
 – Pormestari Mohamed Khalif Cherif
Pinta-ala
 – Maa 2.213[1] km²
Väkiluku (2023) 7 947[1]
 – Väestötiheys 3.592 as./km²
Aikavyöhyke UTC1

















Sidi Bou Said (arab. سيدي بو سعيدSidi bous3id.wav Sīdī Bū Saʻīd (ohje)) on kaupunki Tunisiassa Välimeren rannalla noin 20 kilometriä maan pääkaupungista Tunisista koilliseen. Kaupunki sijaitsee jyrkällä kukkulalla meren ja majakan välissä[2] Karthagon raunioiden pohjoispuolella.

Cafe de Delice ja näkymä merelle.

Kaupunki on suosittu matkailukohde ja tunnetaan valkoisista taloistaan, joissa on siniset ovet ja ikkunaluukut.[2] Sinne pääsee Tunisin ja La Marsan välillä liikennöivällä TGM-junalla.

Kaupunki oli aikaisemmin nimeltään Jabal el-Merar. Nykyisen nimensä se sai 1200-luvulla eläneen hurskaan miehen, Abu Said al-Bajin mukaan, joka rakensi paikalle moskeijan ja hautamuistomerkin.[2] Erään arabien keskuudessa tunnetun legendan mukaan hän oli itse asiassa Ranskan kuningas Ludvig IX Pyhä, joka olisi kahdeksannen ristiretken jälkeen paennut sinne ja kääntynyt islamin uskoon.[2][3]

Vanhalla ajalla sekä puunilaisen että myöhemmin roomalaisen Karthagon esikaupungit ulottuivat nykyisen Sidi Bou Saidin kukkulalle ja sen toisellekin puolelle, La Marsaan saakka.[4] Suuri 5 × 6 metrin kokoinen mosaiikki ja alueelta löydetyt Augustuksen aikaiset rahat osoittavat alueen olleen asuttu. Antiikin aikana paikka tunnettiin nimellä Cap Cartagena (Kartagon niemi).[5]

Sen jälkeen kun arabit 600-luvulla valloittivat Tunisian ja koko Pohjois-Afrikan, paikka pysyi strategisesti merkittävänä, ja sinne rakennettiin linnoitus (riba). Myös almoravidit 1000-luvulla havaitsivat tämän korkean kukkulan edulliseksi Tunisian koillisrannikon puolustuksen kannalta ja rakennuttivat sinne tähystystorneja ja majakan.[5] Tästä kukkula sai nimen Djebel El Manar, "majakan vuori".[3]

Abou Saïd Khalaf Ibn Yahya el-Tamini el-Béji (1156–1231), joka tunnetaan myös lyhemmällä nimellä Sidi Bou Saïd, opetti Tunisissa kadulla, jonka varrella hän asui ja joka edelleen kantaa hänen nimeään. Elämänsä lopulla hän vetäytyi Djebel Menaraan, Cap Carthagoa hallitsevalle vuodelle rakennettuun ribatiin, opettamaan suufilaisuutta. Aidoksi suufiksi katsottuna hän sai liikanimen merten herra, koska lähellä purjehtineet merimiehet uskoivat hänen suojelleen heitä.[5] Hän kuoli vuonna 1231, ja hänet haudattiin kukkulalle. Myöhemmin Tunisian hallitsija Hussen I Bey (1705–1740) rakennutti paikalle nykyisen moskeijan, johon sisältyy myös pyhimyksen hautakammio, zawiya, joka ensimmäisenä kohteena paikkakunnalla sai hänen nimensä.[6] Arkeologiset jäänteet kukkulan pohjoisrinteellä viittaavat siihen että aikoinaan paikkaa ympäröi puolustusmuuri. Sidi Bou Saïd on edelleen hyvin kunnioitettu pyhimys.[5].

1500-luvulla Leo Africanus mainitsi paikkakunnan kukoistavan puiden viljelyn ansiosta.[5]

Jo 1600-luvulla kylä upeine näköaloineen houkutteli paikalle tunisialaista porvaristoa sekä Tunisian bei-sukua, husseiniitteja, joska rakennuttivat sinne ylellisiä arabialais-islamilaisen tyylin rakennuksia. Niitä ovat esimerkiksi Dar Dellagi, Dar Mohsen, Dar Thameur, Dar Arif, Dar Lasram, Dar Debbagh, Dar Chérif, Dar Bahri ja Naceur Beyn palatsi.[4]

Sidi Bou Saidin keskusta vuonna 1889
Karthagon ja Sidi Bou Saidin historiallisia kohteita esittävä kartta vuodelta 1985

Vuoteen 1825 saakka paikkakunta oli suljettu muilta kuin muslimeilta.[5] Nimen Sidi Bou Said se sai vuonna 1893, kun se muodostettiin omaksi kunnakseen.[3]

Sidi Bou Saïd on aivan lähellä Karthagoa, jonka Unesco vuonna 1979 julisti maailmanperintökohteeksi. Tunisin kaupunkisuunnittelu on kuitenkin joutunut ristiriitaan Unescon tavoitteiden kanssa. Tunisia ympäröivä esikaupunkiasutus ulottuu Sidi Bou Saidista, La Malgaan ja Salammbôon sakka, ja korkealle rakennetut sähkö- ja puhelinjohdot pilaavat laajalti maisemia. Kunta ei myöskään ole pystynyt hillitsemään paikallisen soukin kehitystä.

1900-luvun alussa siitä tuli rikkaiden ja taiteilijoden suosima lomanviettopaikka. Siellä ovat viettäneet lomiaan muun muassa Chateaubriand, Gustave Flaubert, Paul Klee, August Macke, Alphonse de Lamartine, Georges Duhamel, Jean Duvignaud, Max-Pol Fouchet, André Gide, Colette ja Simone de Beauvoir. Michel Foucault kirjoitti siellä teoksensa Tiedon arkeologia (ransk. L'Archéologie du savoir).

Vuonna 1909 Sidi Bou Saidiin asettui paroni Rodolphe d'Erlanger[7], joka teki kylän tunnetuiksi sinisestä ja valkoisesta väristään. Hänen talossaan, Ennejma Ezzahrassa,toimii nykyisin arabialaisen ja Välimeren musiikin keskus.[2]

Vuonna 1915 annettiin asetus rakennussuojelusta paikkakunnalla. Sen mukaan rakennuksissa oli käytettävä d'Erlangerille rakkaita värejä, sinistä ja valkoista, ja kiellettiin kaikki luvaton rakentaminen, mikä teki Sidi Bou Saidista maailman ensimmäisen tällä tavoin luokitellun paikkakunnan.[3] Pian paikkakunnasta tuli rikkaiden ja taiteilijoiden suosima lomanviettopaikka.

12. tammikuuta 2013 Sidi Bou Saidin hautakammiossa syttyi tulipalo sen jälkeen, kun salafistit olivat kohdistaneet siihen uhkauksia. Rakennus tuhoutui kokonaan.[8] Jälleenrakennustyöt aloitettiin pian, ja mausoleumi avattiin uudelleen 4. marraskuuta 2013, islamilaisen kalenterin mukaisena uudenvuodenpäivänä.[9]

Tunnettuja asukkaita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sidi Bou Said on tullut tunnetuksi taiteilijoiden kaupunkina.[10][11] Siellä ovat asuneet tai viettäneet lomiaan muun muassa Chateaubriand, Gustave Flaubert, Paul Klee, August Macke, Alphonse de Lamartine, Georges Duhamel, Jean Duvignaud, Max-Pol Fouchet, André Gide, Colette, Gustave-Henri Jossot, August Macke, Louis Moillet ja Simone de Beauvoir sekä tunnettu okkultisti Aleister Crowley. Myös ranskalainen filosofi Michel Foucault asui siellä vuosina 1966–1968 toimiessaan opettajana Tunisin yliopistossa, ja hän kirjoitti siellä teoksensa Tiedon arkeologia (ransk. L'Archéologie du savoir).[12]

Tunisian entinen presidentti Beji Caid Essebsi oli syntynyt Sidi Bou Saidissa,[13] samoin kuin elokuvaohjaaja ja -käsiirjoittaja Moifida Tlatli.[14] Azzedine Alaïalla oli siellä talo, joka on myöhemmin muutettu taidegalleriaksi.[15]

Ranskalainen laulaja Patrick Bruel lauloi Sidi Bou Saidista, varsinkin Café des Délicesistä, vuoden 1999 albumissa Juste Avant julkaistussa laulussaan Au Café des Délices.[16]

Huomattavia rakennuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sidi Bou Saidin rakennuksia nähtynä Dar El Annabin museon parvekkeelta

Sidi Bou Saidin rakennuksissa yhdistyvät arabialaisen ja andalusialaisen arkkitehtuurin vaikutteet. Niille on tyypillistä valkoinen väri ja siniset ovet, ja ne ovat sijoittuneet sattumanvaraisesti mutkittelevien kujien varrelle. Niiden sisällä on usein patio, T:n muotoon ryhmittynyt joukko vieraishuoneita, hienoja pilareja, arkadeja ja värillisillä keraamisilla kattoon saakka päällystettyjä väliseiniä. Paikkakunta julistettiin suojelukohteeksi jo vuonna 1915, ja se on saanut lisänimen "pieni valkoinen ja sininen paratiisi".

Tunisian bey Hammouda Pachan rakennutti naisorjalle, legendaarisen kauniille Leila Zina bent Abdallah El Genaouille Dar Ismaïlia -nimisen talon. Vuonna 1799 Hammouda Pacha kuitenkin myi sen, minkä jälkeen sillä on ollut useita omistajia.[17]

Nykyisin museona toimivan Dar El Annabin sisätiloja

Dar El Annabi on mufti Muhamed Taïeb El Annabin 1700-luvulla rakennuttama palatsi, jossa on noin 50 huonetta. Siinä asuu edelleen Assabin sukua, mutta suuri osa siitä on nykyisin yksityisenä museona.[18] Museo esittelee varsinkin tunisialaista kansanperinnettä[2]

Naceur Beyn palatsin, joka oli alkuperäiseltä nimeltään Dar Essalam, omisti aikoinaan sheikki Ben Achour. Hänen kuolemansa jälkeen, vuonna 1868, sen osti Sadok Bey, joka myöhemmin lahjoitti sen veljenpojalleen Naceur Beylle. Tämä laajensi sitä huomattavasti saadakseen sen vastaamaan hallitsijan palatsille asetettuja vaatimuksia.[19]

Ennajma Ezzhara, Arabialaisen ja Välimeren musiikin keskus

Paroni Rodolphe d'Erlanger (1872–1932) rakennutti Sidi Bou Saidiin Ennejma Ezzahra -nimisen palatsin, joka nykyisin toimii arabialaisen ja Välimeren musiikin keskuksena.[2][20]. Hänet tunnettiin taidemaalarina, musikologina ja esteetikkona, joka otti tehtäväkseen suojella kaupunkia ja kehittää sen musiikkielämää. Hänen ansioistaan perinteisen tunisialaisen arkkitehtuurin arvostus nousi suuresti ja paikkakunta sai osakseen suurta huomiota. Hän suunnitteli itse palatsin hienon sisustuksen ja siihen liittyvän puutarhan, esikuvanaan islamilaisten maiden perinteinen puutarhataide. Palatsi avatiin museona vuonna 1992.[20]

1800-luvulla Sidi Bou Saidiin rakennettiin runsaasti porvariston kesäasuntoja arabialais-islamilaiseen tyyliin, johon liittyi myös selviä italialaisia vaikutteita. Suuri osa niistä otettiin 1900-luvun kuluessa ympärivuotiseen käyttöön. Uudempiin rakennuksiin kuuluu Dar Ben Abdallah, jonka taidemaalari Jellal Ben Abdallah rakennutti 1960-luvulla eräiden Tunisin medinasta puretuista rakennuksista saaduista materiaaleista.[21]

Vuonna 1973 Yhdysvaltain hallitus päätti rakennuttaa suurlähetystötalon eräälle Karthagonlahden ja Tunisinlahden välissä kohoavalle kukkulalle. Urakka uskottiin tunisialaiselle, Belgiassa opiskelleelle Brahim Taktakille, jolla on kutsumuksena nykyaikaistaa paikallista arkkitehtuuria sopivaksi suurten vastaanottojen järjestämiseen.[22]

Museo ja galleriat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kunnallinen taidegalleria sijoitettiin alun perin Dar Lasramin vanhoihin talleihin. Siitä tehtiin myöhemmin paroni Erlangerin museo, jossa oli pysyvästi esillä paronin Espanjasta hankkimia arabialais-andalusialaisen musiikin soittimia ja hänen taulujaan sekä hänen ja hänen perillistensä vähitellen keräämiä taide-esineiden kokoelmia.[20] Tunisian itsenäistyttyä se muutettiin ensin lasten savipajaksi ja myöhemmin näyttelyhalliksi, jossa esitellään sekä tunisialaisten että ulkomaalaisten taiteilijoiden teoksia.[23]

Paikkakunnalla on useiden taiteilijoiden ateljeita ja myös taidegallerioita. Ammar-Farhat'n gallerian perusti Abdelaziz Gorgi vuonna 1988. Azzedinen Alaïan galleria on hänen entisessä asuintalossaan, Hamadi Cherifin vuonna 1979 perustama Galerie Cherif Fine Art hänen isänsä entisessä kotitalossa.[24]

Sidi Bou Said tunnetaan myös kahviloistaan, joiden terassit ovat tunisilaisten suuresti arvostamia lepopaikkoja. Niistä tunnetuimpia ovat:

  • Café Halia eli Café des nattes sijaitsee paikkakunnan keskuksessa. Se oli alun perin moskeijan sisäänkäynti, jossa paikalliset muusikot iltaisin pitivät malouf-konsertteja. Kahvila oli suosittu jo ennen kun Tunisia vuonna 1881 joutui Ranskan vallan alaisuuteen.[25]
  • Café du Nadhour, kukkulan huipulla sijaitsevan majakan yhteydessä, jonne asiakkaat kokoontuvat kuuntelemaan suosittua tarinankertojaa, fdaouita.[5]
  • Café de Sidi Chaabane (eli Café des Délices), perustettu 1960-luvun lopulla ja josta aukeaa ainutlaatuinen näkymä Tunisinlahdelle
  • Café de la place du village.
Kharja vuonna 2015.

Joka vuosi elokuun puolenvälin aikoihin järjestetään mysteerijuhla, Kharja, jota seuraa paikkakunnan koko väestö. Siinä kaikkialta Tunisiasta saapuneet erilaiset uskonnolliset veljeskunnat järjestävät kulkueita osoittaakseen kunniaa ja rukoillakseen siunausta (barakah) Sidi Bou Saidille.[26]

  1. a b Sidi Bou Saïd, Municipality in Tunisia citypopulation.de. Viitattu 29.2.2024.
  2. a b c d e f g Neil Wilson: ”Sidi Bou Said”, Tunisia, s. 42–43. Suomentanut Saara Toivonen, Katja Mäkinen. Tammi, 2011. 978-951-3-15911-5
  3. a b c d Historique Sidi Bou Saïd - Ville Encyclopedie-afn.org. Viitattu 29.2.2024.
  4. a b Jacques Revault: ”Sidi Bou Saïd”, Palais et résidences d'été de la région de Tunis (XVI-XIX siècles), s. 175–187. Éditions du Centre national de la recherche scientifique, 1974. ISBN 2-222-01622-3 Teoksen verkkoversio.
  5. a b c d e f g Ashrai Azzouz, David Massey: Maisons de Sidi Bou Said. Tunis: Dar Ashrat, 1992. ISBN 978-9973755025 (ranskaksi)
  6. Ibn Abi Dhiaf: Présent des hommes de notre temps: Cronique des rois de Tunis et du Pacte fondamental, II osa, s. 127. Tunis: Maison tunisienne de l'édition, 1990. (ranskaksi)
  7. Ennejma Ezzahra archive.wikiwix.com. Viitattu 29.2.2024.
  8. Le mausolée de Sidi Bousaid totalement incendié tuniscope.com. 12.1.2013. Viitattu 16.2.2024.
  9. Tunisie-Patrimoine : le mausolée de Sidi Bou Said sera ré-ouvert lundi à l'occasion du nouvel an de l'hégire kapitalis.com. 2.11.2013. Viitattu 29.2.2024.
  10. Sidi Bou Saïd artists village - Tunisia www.nachoua.com. Viitattu 29.2.2024. (englanniksi)}}
  11. A Piece of Paradise on Africa’s Northern Coast Fathomaway.com. Viitattu 29.2.2024. (englanniksi)
  12. Notes sur Michel Foucault à l'université de Tunis Cairn.info. Viitattu 29.2.2024. (ranskaksi)
  13. Tunisian President Beji Caid Essebsi dies aged 92 france24.com. 25.7.2019. Viitattu 29.2.2024. (englanniksi)
  14. Moufida Tlatli, Silences of the Palace director, dies aged 73. The Guardian, 9.2.2021. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  15. L’exposition «Alaïa avant Alaïa » à Dar Alaïa , Sidi Bou Saïd: Hommage à un génie créatif. La Presse.tn, 4.12.2022. Artikkelin verkkoversio.
  16. Le café des Délices monnuage.fr. Viitattu 29.2.2024. (ranskaksi)
  17. Ashrai Azzouz, David Massey: Maisons de Sidi Bou Said, s. 72–75. Tunis: Dar Ashrat, 1992. ISBN 978-9973755025 (ranskaksi)
  18. Musée Dar El Annabi à Sidi Bousaid annuaire.tunisie.co. Viitattu 29.2.2024.
  19. Jacques Revault: ”Palais de Naceur Bay”, Palais et résidences d'été de la région de Tunis (XVI-XIX siècles), s. 188–189. Éditions du Centre national de la recherche scientifique, 1974. ISBN 2-222-01622-3 Teoksen verkkoversio..
  20. a b c Ennejma Ezzahra, Museum cmam.tn. Viitattu 29.2.2024.
  21. Ashrai Azzouz, David Massey: Maisons de Sidi Bou Said, s. 118–131. Tunis: Dar Ashrat, 1992. ISBN 978-9973755025 (ranskaksi)
  22. Ashrai Azzouz, David Massey: Maisons de Sidi Bou Said, s. 172–173. Tunis: Dar Ashrat, 1992. ISBN 978-9973755025 (ranskaksi)
  23. Ashrai Azzouz, David Massey: Maisons de Sidi Bou Said, s. 42. Tunis: Dar Ashrat, 1992. ISBN 978-9973755025 (ranskaksi)
  24. Ashrai Azzouz, David Massey: Maisons de Sidi Bou Said, s. 42–44. Tunis: Dar Ashrat, 1992. ISBN 978-9973755025 (ranskaksi)
  25. Ari Saastamoinen: ”Legendaarinen Karthago”, Tunisia. nähtävyydet, historia, kulttuuri, s. 70. Fenix-kustannus, 2014. ISBN 978-951-8-62219-5
  26. Ashrai Azzouz, David Massey: Maisons de Sidi Bou Said, s. 37. Tunis: Dar Ashrat, 1992. ISBN 978-9973755025 (ranskaksi)