Shinbutsu bunri

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Buddhalainen pagodi (Yakushidō) Tsurugaoka Hachiman-gūn pyhäkössä Kamakurassa ennen shinbutsu bunria.

Shinbutsu bunri (jap. 神仏分離) tarkoitti Japanissa šintolaisuuden ja buddhalaisuuden sekoittumisen kieltämistä lailla. Kiellolla yritettiin luoda selkeä raja toisaalta šintolaisuuden ja buddhalaisuuden ja toisaalta buddhalaisten temppelien ja šintolaisten pyhäkköjen välille. Edo-kauden loppuun saakka kaksi uskontoa olivat läheisessä, synkretistisessä yhteydessä toisiinsa jopa niin, että samoja rakennuksia käytettiin sekä pyhäkköinä että temppeleinä. Synkretismiä kutsutaan nimellä shinbutsu shūgō (jap. 神仏習合).

Taipumus vastustaa buddhalaisuutta voidaan löytää jo varhaismodernilta ajalta, kun buddhalaisuuden leviäminen sai aikaan nationalistisen vastareaktion,[1] mutta termi viittaa yleensä buddhalaisvastaiseen liikkeeseen, joka levisi Edo-kauden puolivälistä lähtien yhdessä kungfutselaisuuden, muinaisen japaninkielisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksen (kokugaku) ja šintolaisen nationalismin kanssa.[2] Kaikilla näillä liikkeillä oli omat syynsä vastustaa buddhalaisuutta. Kapeammassa merkityksessään shinbutsu bunri tarkoittaa uuden Meiji-hallituksen aloittamaa politiikkaa, jossa šintolaisuus ja buddhalaisuus erotettiin toisistaan erityisellä asetuksella (jap. 神仏判然令, shinbutsu hanzenrei). Asetus on historiallisesti erityisen merkittävä, sillä se aloitti väkivaltaisen buddhalaisvastaisen haibutsu kishaku -liikkeen, joka johti Tokugawa-shōgunaatin viimeisinä vuosina ja Meiji-restauraation aikana tuhansien temppelien sulkemiseen pakolla, niiden maiden takavarikoimiseen, munkkien erottamiseen tehtävistään ja kirjallisuuden, patsaiden ja muun omaisuuden tuhoamiseen.[2][3] Jopa buddhalaisia kelloja sulatettiin kanuunoiden valmistusta varten.[2] Politiikka ei saavuttanut lyhyellä aikavälillä tavoitteitaan ja hylättiin myöhemmin, mutta sillä oli silti syvällinen ja pitkäkestoinen vaikutus kansakuntaan ja sen kulttuuriin. Pitkällä aikavälillä se onnistui luomaan uuden uskonnollisen tilanteen, jossa šintolaisuutta ja buddhalaisuutta alettiin pitää itsenäisinä ja tasaveroisina uskontoina.

Varhaismodernin ajan shinbutsu bunri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaismodernilla ajalla shinbutsu bunri, ja sen usein aikaan saama haibutsu kishaku -liike, esiintyi yleensä sellaisissa daimiokunnissa, joissa buddhalaisvastaisella kungfutselaisuudella oli vahva asema. Tällaisia han-kuntia olivat esimerkiksi Okayama, Mito ja Yodo. Esimerkiksi 1660-luvulla Miton Tokugawa Mitsukuni sulki pakolla tuhansia temppeleitä ja määräsi rakentamaan pyhäkön jokaiseen kylään.[4]

Meiji-kauden shinbutsu bunri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meiji-restauraation ajan hallinto yritti saada aikaan selkeän rajan buddhalaisuuden ja šintolaisuuden välille erilaisten asetusten kautta. Ne annettiin useassa vaiheessa.

  • Ensimmäisen käskyn antoi Jingijimuka-virasto huhtikuussa 1868. Siinä shasōt ja bettōt, pyhäkkömunkit, jotka suorittivat buddhalaisia rituaaleja šintolaisissa pyhäköissä, määrättiin eroamaan.[1][5]
  • Muutamaa päivää myöhemmin Daijōkan kielsi viittaamasta japanilaisiin kameihin buddhalaisella terminologialla, kuten sanalla gongen, ja palvomasta buddhalaisia patsaita pyhäköissä.[1]
  • Kolmannessa vaiheessa kiellettiin käyttämästä buddhalaista daibosatsu-termiä kuvaamaan Hachiman-kamia Iwashimizun ja Usan Hachiman-pyhäköissä.[1]
  • Neljännessä ja viimeisessä vaiheessa kaikki erotetut bettōt ja shasōt käskettiin ryhtymään ”pyhäkköpapeiksi” (kannushi) ja palaamaan pyhäköihinsä. Lisäksi Nichiren-lahkon munkkeja kiellettiin kutsumasta joitakin jumaluuksia kameiksi.[1]

Meiji-kauden shinbutsu bunri -asetusten oli tarkoitus olla ensimmäinen askel hankkeessa nostaa šintolaisuus maan valtionuskonnoksi; hanke kuitenkin epäonnistui, koska se sai osakseen laajaa vastustusta, ja siitä luovuttiin. Vuonna 1873 Meiji-hallitus myönsi, että yritys nostaa šintolaisuus buddhalaisuuden yläpuolelle oli epäonnistunut.[5]

Hallinto kuitenkin onnistui luomaan valheellisen vaikutelman siitä, että šintolaisuus ja buddhalaisuus olisivat Japanissa täysin erilaisia ja itsenäisiä uskontoja. Šintolaisuutta tutkinut Karen Smyers toteaa buddhalaisista, šintolaiselle Inari-kamille omistetuista temppeleistä seuraavaa:

»Monet tietolähteeni olivat yllättyneitä siitä, että buddhalaisia Inari-temppeleitä on olemassa. Se kertoo, kuinka menestyksekkäästi hallinto on onnistunut luomaan uskontojen paikoille ja tietyille niitä koskeville identiteeteille erilliset käsiteluokat, vaikka käytäntö onkin edelleen monimuotoinen ja ei-eksklusiivinen.[6]»

Joka tapauksessa alle kahdenkymmenen vuoden aikana buddhalaisuus ei ainoastaan toipunut vaan myös nykyaikaisti itsensä, ja siitä tuli jälleen merkittävä voima.[2] Tämä johti nykyisenkaltaiseen suhteeseen šintolaisuuden ja buddhalaisuuden välillä, jossa uskonnot elävät rinnakkain.

Shinbutsu bunrin syyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buddhalaisvastainen mieliala oli kasvanut Tokugawa-kauden kahden viimeisen vuosisadan aikana, ja useilla ryhmillä oli omat syynsä vastustaa buddhalaisuutta. Shinbutsu bunri nähtiin tapana heikentää buddhalaisuutta ja sen valtavia taloudellisia ja sosiaalisia voimia. Samaan aikaan sen oli tarkoitus antaa šintolaisuudelle ja keisarikultille tilaa kasvaa, mikä kohentaisi samalla japanilaisten kansallisylpeyttä. Buddhalaisvastaista liikettä johtivat kungfutselaiset, uuskungfutselaiset, šintolaiset ja kokugaku-liikkeen oppineet, kuten Tōju Nakae, Kumazawa Banzan, Yamaga Sokō, Itō Jinsai, Ogyū Sorai, Norinaga Motoori ja Hirata Atsutane.[7] Koska eri liikkeiden edustajien motiivit olivat erilaisia ja usein vastakkaisia, yhtenäisyyttä ei saavutettu. Vaikka joukossa oli myös modernisoijia, buddhalaisuuden kritiikki sai usein alkunsa feodaalisesta ajattelutavasta tai tunteisiin perustuvasta ja yksinkertaistavasta nationalismista.[7]

Tokugawat ja danka-järjestelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buddhalaisuuden ja Tokugawa-hallinnon välinen suhde oli monimutkainen. Vaikka shōgunaatin virallinen filosofia oli maallinen uuskungfutselaisuus,[8] buddhalaisuudesta oli tullut valtionhallinnon merkittävä osa Tokugawojen kristinuskon vastaisen politiikan vuoksi. Estääkseen kristinuskon leviämisen Tokugawat olivat ottaneet käyttöön danka-järjestelmän, jossa perheiden oli pakko kuulua buddhalaiseen temppeliin.[9] Tämä vuorostaan takasi, etteivät perheen jäsenet olleet kristittyjä. Ilman tällaista vakuutusta normaali elämä Tokugawa-ajan Japanissa oli mahdotonta.[9] Perheillä oli lain mukaan useita velvollisuuksia buddhalaisia instituutioita kohtaan. Niihin kuului temppelille annettava rahallinen avustus.[9] Koska 30 miljoonan ihmisen maassa oli noin 100 000 temppeliä, keskimäärin 300 ihmisen piti tukea yhtä temppeliä, joten järjestelmän aiheuttama taakka oli huomattava.[10] Tämä aiheutti laajamittaista tyytymättömyyttä ja johti lopulta vastatoimiin. Koska buddhalaisuus oli niin kiinteässä yhteydessä shōguneihin, siitä oli tullut myös yksi shōgunaatin symboleista ja siten vihollinen kaikille niille, jotka toivoivat shōgunaatin kaatuvan. Kaikki nämä osapuolet halusivat nähdä buddhalaisuuden heikentyvän, ja šintolaisuuden vahvistamista pidettiin hyvänä tapana saavuttaa tämä tavoite.

Uuskungfutselaisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuskungfutselainen ajattelu painotti Japanissa järjen käyttöä ja oli ytimeltään humanistinen oppirakennelma, minkä vuoksi se hylkäsi buddhalaisuuden taikauskona.[8] Se painotti myös uskollisuutta keisaria kohtaan ja oli äärimmäisen muukalaisvihamielinen filosofia.[8] Kungfutselainen buddhalaisvastaisuus oli esimerkiksi syynä haibutsu kishaku -väkivaltaisuuksiin Aizun, Okayaman ja Miton daimiokunnissa varhaismodernilla ajalla.[3] Jotkut uuskungfutselaisen liikkeen johtajat olivat entisiä buddhalaisia pappeja. Fujiwara Seika, Hayashi Razan ja Yamazaki Ansai olivat kaikki aiemmin toimineet Rinzai-koulukunnan pappeina.[7]

Kokugaku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokugaku oli japanilaisen filologian ja filosofian koulukunta, joka sai alkunsa Tokugawa-kaudella. Kokugaku-oppineet tapasivat tutkia kiinalaisia ja buddhalaisia tekstejä kriittisemmin ja suosivat varhaisten japanilaisten klassikoiden filologista tutkimusta. He kritisoivat kungfutselaisten ajattelijoiden ahdasmielistä, moralisoivaa aatemaailmaa ja yrittivät uudistaa japanilaista kulttuuria ennen ulkopuolisten aatteiden ja toimintatapojen saapumista maahan. Eräs kokugakun vaikutusvaltaisimmista kannattajista oli oppinut Norinaga Motoori.

1800-luvun puolivälissä kokugakun opiskelijat sekaantuivat taisteluun shōgunaattia vastaan ja asettuivat keisarin puolelle. He väittivät, että muinaisten japanilaisten dokumenttien mukaan vain keisarilla oli jumalallinen oikeus hallita Japania.[11]

Shinbutsu bunrin seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka valtion asetukset eivät eksplisiittisesti määränneet sulkemaan temppeleitä, tuhoamaan buddhalaista omaisuutta ja erottamaan buddhalaisia pappeja ja nunnia viroistaan, ne tulkittiin usein niin. Haibutsu kishaku -liike levisi pian koko maahan traagisin seurauksin.[1] Huomattava osa väestöstä, joka oli kärsinyt taloudellisesti danka-järjestelmästä (jap. 檀家制度, danka seido), osallistui liikkeeseen. Tokugawa-hallinto oli tehnyt järjestelmään kuulumisesta pakollista pysäyttääkseen kristinuskon leviämisen. Kaikkien perheiden vaadittiin danka-järjestelmässä liittyvän buddhalaiseen temppeliin ja tukevan sitä rahallisesti.[9]

Shinbutsu bunri -politiikka aiheutti itsessään vakavaa vahinkoa merkittäville kulttuurikohteille. Koska kahden uskonnon sekoittaminen oli nyt kielletty, pyhäköiden ja temppelien piti luopua joistakin aarteistaan, mikä vahingoitti niiden kulttuuriperintöä ja heikensi niiden historiallista ja taloudellista arvoa.[12] Esimerkiksi Kamakuran Tsurugaoka Hachiman-gūn pyhäkön valtavat niōt (jap. 仁王; kaksi puista hahmoa, jotka vartioivat yleensä temppelin sisäänkäyntiä), jotka olivat osa buddhalaista kuvastoa ja siten laittomasti sijoitettu, myytiin Jufuku-jin temppeliin, missä ne edelleen ovat.[13] Pyhäkön täytyi myös tuhota buddhalaistyyppisiä rakennuksiaan, kuten tahōtō-tornin, midōn (jap. 御堂) ja shichidō garanin (jap. 七堂伽藍).[12] Monet buddhalaiset temppelit yksinkertaisesti suljettiin, kuten Zenkō-ji, johon nykyisin itsenäinen Meigetsu-in alun perin kuului.

Politiikan toinen seuraus oli niin kutsuttujen ”keksittyjen perinteiden” luominen.[14] Jotta uusien sääntöjen mukaan laitonta esineistöä ei olisi tarvinnut tuhota, šintolaiset ja buddhalaiset papit keksivät perinteitä, sukupuita ja muuta tietoa, joka oikeutti niiden olemassaolon.[14] Myöhemmin tieto perinteiden alkuperästä usein hävisi, mikä aiheutti huomattavaa hämmennystä historioitsijoiden keskuudessa.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Sakamoto, Koremaru: Shinbutsu Bunri 28.2.2007. Encyclopedia of Shinto, Kokugakuin-yliopisto.
  2. ↑ a b c d Stone, Jacqueline: Review of Of Heretics and Martyrs in Meiji Japan: Buddhism and Its Persecution by James Edward Ketelaar. Harvard Journal of Asiatic Studies, December 1993, 53. vsk, nro 2, s. 582–598. Artikkelin verkkoversio.
  3. ↑ a b Sakamoto, Koremaru: Haibutsukishaku 30.3.2007. Encyclopedia of Shinto, Kokugakuin-yliopisto.
  4. ↑ Bocking, Brian: Shinbutsu Bunri University of Cumbria. Arkistoitu 2.10.2000. Viitattu 6.6.2010.
  5. ↑ a b Burkman, Thomas W.: The Urakami Incidencts and the Struggle for Religious Tolerance in Early Meiji Japan. Japanese Journal of Religious Studies, June-September 1974, 1. vsk, nro 2–3, s. 175. Artikkelin verkkoversio.[vanhentunut linkki]
  6. ↑ ”The surprise of many of my informants regarding the existence of Buddhist Inari temples shows the success of the government's attempt to create separate conceptual categories regarding sites and certain identities, although practice remains multiple and nonexclusive.” Smyers, Karen Ann: The Fox and the Jewel: Shared and Private Meanings in Contemporary Japanese Inari Worship, s. 219. Honolulu: University of Hawaii Press, 1999. ISBN 0-8248-2102-5
  7. ↑ a b c Tamura, Yoshiro: ”The Birth of the Japanese Nation”, Japanese Buddhism: A Cultural History, s. 131–132. Tokyo: Kosei Publishing Company, 2000. ISBN 4-333-01684-3
  8. ↑ a b c Loftus, Ronald: Confucianism in the Edo (Tokugawa) Period willamette.edu.
  9. ↑ a b c d Watt, Paul B.: Review of Death and Social Order in Tokugawa Japan: Buddhism, Anti-Christianity, and the 'Danka' System by Nam-Lin Hur Itinerario: International Journal on the History of European Expansion and Global Interaction. Arkistoitu 2.3.2012. Viitattu 6.6.2010.
  10. ↑ Hur, Nam-Lin: ”Introduction: The Rise of Funerary Buddhism in Tokugawa Japan”, Death and Social Order in Tokugawa Japan: Buddhism, Anti-Christianity, and the 'Danka' System. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press, 2007. ISBN 0674025032 Teoksen verkkoversio.
  11. ↑ Burns, Susan: ”The Kokugaku (Native Studies) School”, Stanford Encyclopedia of Philosophy. Stanford, California: Stanford University Press, 19.4.2007. Teoksen verkkoversio.
  12. ↑ a b Kamakura kankō bunka kentei kōshiki tekisutobukku「鎌倉観光文化検定公式テキストブック」. Kamakura: Kamakura Shunshūsha, 2008.
  13. ↑ Mutsu, Iso: Kamakura: Fact and Legend, s. 172. Tokyo: Tuttle Publishing, 1995. ISBN 0804819688
  14. ↑ a b Smyers 1999, s. 26–27.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Shinbutsu_bunri&oldid=22810007”