Selkäkivun syitä

Selkäkivun syitä on usein vaikea yksilöidä käytössä olevilla tutkimusmenetelmillä. Vain 15 prosentille selkäkipupotilaista kyetään antamaan siksi tarkka diagnoosi ja loput tapaukset joudutaan luokittelemaan epäspesifiksi eli määrittämättömäksi selkäkivuksi.

Tutkimuksissa epäspesifin selkäkivun on havaittu johtuvan yleisimmin välilevyssä taikka kaari- eli fasettinivelessä olevasta nivelrikkotulehduksesta eli osteoartriitista, joka saa alkunsa tyypillisesti ylikuormituksen välilevyn rustopunokseen aiheuttamasta hiusmurtumasta. Nivelrikko saattaa vaurioittaa esimerksi selän välilevyjä, niveliä, nivelkalvoja, -siteitä, -kapselia, lihaksia ja nikamia sekä johtaa pahimmillaan selän rakenteiden laaja-alaiseen ja kivuliaaseen rappeutumiseen.

Muita mahdollisia syitä ovat esimerkiksi tulehtuneen hermokudoksen rasittamisesta johtuva liikesäätelyhäiriön aiheuttava mekanoreseptorivaurio, nivelsiteiden tulehdus tai venähdys, jänteiden luontainen lyheneminen, lihaskalvojen tulehdus ja arpeutuminen sekä osteoporoosi.

Vuonna 1980 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa tutkittiin elämän ensimmäistä selkäkipujaksoa armeijan alokkailla, jotka olivat keskimäärin 23-vuotiaita. Kipujakso alkoi yleisimmin yksittäisestä kumartumisesta, toiseksi yleisimmässä tapauksessa se alkoi vähitellen poikkeuksellisen rasittavan harjoituksen jälkeen. Kolmannella sijalla oli kaatumisen jälkeen alkanut selkäkipu.

Selän liiallinen kuormittaminen

Alaselän rakenteiden liian suuri yksittäinen kuormituspiikki tai toistuva haitallinen kuormitus vaurioittavat selkää. Kudoksen väsyminen toistojen johdosta alentaa kuormituksen sietorajaa, mikä altistaa välilevyn pullistuman tai muunlaisen kudosvaurion syntymiselle.

Kokeellisissa tutkimuksissa on havaittu, että ylikuormittamalla selkärankaa kyetään tuottamaan kaikentyyppisiä selän rakenteiden vaurioita. Terveen välilevyn vaurioituminen muuttaa haitallisella tavalla välilevyn solujen ympäristöä, mikä johtaa välilevyn kivuliaaseen rappeutumiseen etenkin geneettisen alttiuden omaavilla henkilöillä. Jo mikroskooppisen pieni alaselän fasettinivelen, risti-suoliluunivelen tai lihas- ja sidekudoksen vaurioituminen voi aiheuttaa selkäkipua, johon liittyy monesti lihasten voimakas jännitystila.

Vuonna 1989 julkaistussa suomalaistutkimuksessa havaittiin, että fyysisesti raskasta työtä tehneillä työntekijöillä esiintyi eniten lannerangan rappeumamuutoksia ja yli puolet heistä oli kärsinyt selkäkivusta vähintään kerran vuodessa, kun istumatyötä tehneistä vain kymmenen prosenttia. Joka viides raskasta työtä tehnyt oli kärsinyt vähintään kuukauden kestäneestä selkäperäisestä työkyvyttömyydestä, istumatyöntekijöistä ei yksikään. Tutkimus rajoittui miehiin ja tutkittavia oli 86.

Alaselän lordoosin lievääkin suoristumista aiheuttavat etukumarat työasennot ja etenkin kumartelu on todettu useissa tutkimuksissa selkäkivun huomattaviksi riskitekijöiksi. Autoteollisuudessa suoritetuissa tutkimuksissa on havaittu, että kumartumiset 5–6:nkertaistavat selkäsairauden riskin. Myös aamulla tai aamunpäivällä tapahtuva lannenotkon suoristuminen etenkin syvien alastaipumisten aikana lisää tutkimusten mukaan välilevyn vaurioitumisen ja selkäkivun ilmaantumisriski. Välilevyihin kohdistuu tuolloin kolme kertaa normaalia suurempi paine, koska ne ovat täyttyneet yön aikana ravinnepitoisella kudosnesteellä.

Fyysisesti kuormittava ansiotyö muodostaa kuntoliikuntaa suuremman riskin selän terveydelle, koska sen kesto on yleensä moninkertainen. Työntekijät saattavat joutua esimerkiksi taivuttamaan selkäänsä tuhansia kertoja päivässä. Aiemmin ajateltiin, että liikkeeseen liittyvä mekaaninen pumppausliike toisi välilevyille ravinteita. Kaksituhattaluvulla tehdyistä tutkimuksista on saatu kuitenkin viitteitä siitä, ettei lannerangan välilevyistä kuormitusvaiheessa poistuva neste välttämättä korvaudukaan uudella paineen hellittäessä, mikä saattaa johtaa välilevyjen kuivumiseen, litistymiseen ja lannerangan toiminnan heikkenemiseen.

Etenkin välilevyt ja selkärangan muut rustorakenteet vaurioituvat herkästi niiden olemattoman verisuonituksen takia. Lannerangan alimmat välilevyt vaurioituvat herkimmin, koska ne joutuvat kannattelemaan suurinta kuormaa.

Välilevyn toistuva kuormittaminen saattaa käynnistää ydintä kohti etenevän osteoartriitin eli nivelrikoksi tai artroosiksi kutsutun tulehduksen. Osteartriitti aiheuttaa kipua etenkin silloin, kun se johtaa hermojen uudiskasvuun kohti välilevyn ydintä.

Välilevyn liian suuri kuormittaminen voi aiheuttaa myös mikrohalkeamia välilevylle ravinteita kuljettavaan rustoiseen päätelevyyn. Mikrohalkeamat ovat yleensä kivuttomia, koska päätelevyssä on vain vähän kipuhermopäätteitä. Mikrohalkeamien korvautumien arpikudoksella heikentää kuitenkin välilevyn ravinteiden saantia, mikä saattaa johtaa kipuja aiheuttaviin välilevyn rappeutumiseen, tyräytymiseen ja rangan yliliikkuvuuteen.

Lannerangan toistuva taipuminen eteenpäin on luultavasti välilevyn pullistumien suurin aiheuttaja, koska se aiheuttaa välilevyn heikkorakenteiseen takaosaan kohdistuvaa painetta. Ihmisten selkärankaa muistuttavilla sikojen selkärangoilla tehdyissä kokeissa on havaittu, että samanaikainen kiertoliike yli kolminkertaistaa pullistumariskin. Selän taivuttaminen tai kiertäminen kuormituksen aikana kiristää osan välilevyn ulkokehän rustosäikeistä, jolloin välilevyn sisäinen paine kasvaa poikkeuksellisen suureksi.

Liiallinen fyysinen rasitus happamoittaa lihasten peitinkalvojen eli faskioiden liukasteena toimivaa hyaluronihappoa ja ärsyttää niiden hermopäätteitä, mikä saattaa aiheuttaa selkäkipua, paineen tunnetta, jäykkyyttä, liikerajoituksia tai välilevyjen kasaan painumista. Ylikuormitus saattaa myös johtaa selän peitinkalvojen kiristymiseen ja toimintahäiriöihin, mistä seuraa kipua ja häiriöitä veren- ja imunesteiden kierrossa.

Ylikuormitus saattaa johtaa myös lihasten rasitusvammoihin, joista voi seurata kroonisia tulehduksia. Nämä puolestaan heikentävät lihasten jänteiden kuormituskestävyyttä, mikä aiheuttaa kipuja ja lisää uusien vammojen ja liikerajoitusten riskiä.

Nikamasolmun päätelevyt vauroituvat erityisen helposti, koska ne ovat välilevyä heikompia. Suurin kuormitus kohdistuu lannerangan alaosaan eli nikamaväleihin L5–S1 lannerangan luontaisen lordoosimutkan suoristuessa. Nivelsiteiden kantokyky pettää ensimmäisenä, ja jos eteentaivutusliike jatkuu, nivelhaarakenivelten nivelkapselit venyvät ja saattavat revetä. Äärimmäinen eteentaivutus saattaa johtaa välilevyn takaosan repeytymiseen ja luupalan irtoamiseen nikamasolmusta.

Selän ylikuormitus voi syntyä esimerkiksi töissä tai urheillessa. Ylikuormitusta voidaan ehkäistä taakkojen rajoittamisella, liikkeiden ja asentojen hallinnalla, kuormitusajan rajoittamisella sekä riittävällä tauotuksella.

Vuonna 2016 laaditun selvityksen mukaan useimmilta kuntosaleilta löytyy selälle potentiaalisesti vaarallisia laitteita. Erityisesti istuen tehtävät selkäliikkeet saattavat vaurioittaa selkärangan välilevyjä, koska jo pelkkä istuminen nostaa niihin kohdistuvaa painetta. Liian painavan repun kantaminen altistaa koululaisia selkäkivulle.

Runsaasti selkää kuormittavia liikkeitä kuten yhdellä jalalla seisomista sisältävää rytmistä voimistelua harrastavilla on todettu esiintyvän yli kymmenen kertaa enemmän selkäkipua aiheuttavaa skolioosia kuin väestöllä keskimäärin. Lisäksi heidän kuukautiset alkavat selvästi normaalia myöhemmin, mikä hidastaa selkärangan kudosten kypsymistä ja altistaa siksi selkävaurioille.

Työnantajien pitää pyrkiä Suomessa esimerkiksi taakkojen noston minimointiin ja suunnitella työpisteet siten, että nostaminen sisältää mahdollisimman vähän kumartelua, kurottelua ja vartalon kiertoja. Työpaikka on varustettaessa tarvittaessa myös nosto- ja siirtolaitteilla.

Staattinen työ

Pitkäaikaisen staattisen kuormituksen, kuten esimerkiksi istumisen, aikaansaama paine puristaa välilevystä nestettä pois, jolloin se kuivuu, litistyy ja kuluu. Istuminen vähentää lisäksi lannerangan alimpien nikamien lordoosia, mikä johtaa vyötärön köyristymiseen taaksepäin ja häntäluun sekä alimman nikaman välisen kulman oikenemiseen. 8–10 tuntia kestävä tauoton istuminen samassa asennossa saattaa heikentää myös selkälihasten verenkiertoa, mistä voi seurata iskeemistä eli hapenpuutteesta johtuvaa kipua. Selän mekanoreseptoreiden toiminta voi kuitenkin normalisoitua, jos liika istuminen lopetetaan ja potilas lepää riittävästi.

Välilevyjen palautuminen ja ravinteiden saanti tapahtuu makuuasennossa ja vielä nopeammin niin sanotussa avaavassa eli Fowlerin asennossa maatessa jalat yläviistoon tuettuina, jolloin myös hermokudokseen kohdistuva paine vähenee.

Asento

Ikääntynyt nainen kärsii selkäkivusta kotonaan.

Selän taivuttaminen taaksepäin väljentää selkärangassa olevia hermojuuriaukkoja, joiden sisällä selkäydinhermo kulkee. Rangan koukistaminen puolestaan puristaa hermojuuriaukkoja kasaan. Selän taivuttamisen vaikutukset hermojuuriaukkojen kokoon ovat sitä suurempia, mitä enemmän rangassa on niin sanottuja kulumamuutoksia.

Etukumarassa asennossa istumisen on havaittu aiheuttavan lannerangan välilevyihin lähes kaksi kertaa suuremman paineen kuin seisominen, kun taas taaksepäin nojaaminen aiheuttaa painetta lähes yhtä vähän kuin seisominen. Vuonna 2006 valmistuneessa kanadalais-skottilaisessa tutkimuksessa havaittiin lisäksi, että viranomaisten ja monen lääketieteen edustajan suosittama 90 asteen suora kulma selän ja reisien välillä kuormittaa välilevyjä kaikkein eniten. Välilevyjen kannalta riskittömin istuma-asento olisi nojata selkää voimakkaasti kallistettuun selkänojaan niin että selän ja reisien väliseksi kulmaksi tulee vähintään 135 astetta. Eurooppalainen toimistotuolien standardi EN 1335 osat 1–3 edellyttää kuitenkin, että tuolissa istuvan henkilön lantiokulma on 90 astetta.

Naisille aiemmin ohjeistettu epäsymmetrinen istuminen jalat ristissä kuormittaa muita asentoja enemmän lantion niveliä ja lihaksia. Runsaan istumisen onkin havaittu aiheuttavan selkäkipuja erityisesti nuorilla tytöillä.

Selkä pyöreänä istumista on pidetty usein potentiaalisena terveysriskinä, koska sen on ajateltu väsyttävän ja kipeyttävän alaselkää sekä häiritsevän mekanoreseptoreiden toimintaa ja niiden keskushermostoon suuntautuvaa viestiliikennettä. Ajatuksen taustalla on ollut havainto, että lannerangan pyöristyminen lisää välilevyjen takaosan painetta sekä selkälihasten ja nivelsiderakenteiden venyttymistä.

Vuonna 2021 julkaistun australialaistutkimuksen mukaan selkä pyöreänä istuminen ei kuitenkaan lisää kipujen riskiä terveillä ihmisillä. Naisten kohdalla perinteisesti suositeltu selkä suorassa ja lievä lannenotko säilyttäen istuminen korreloi päin vastoin niskakivun myöhemmän esiintyvyyden kanssa, kun taas kaikkein lysyimmässä asennossa istuneilla esiintyi myöhemmin vähiten selkäkipua. Miehillä ei havaittu minkäänlaista korrelaatiota istuma-asennon ja selkä- tai niskakipujen ilmaantumisen välillä. Viisi vuotta kestäneessä tutkimuksessa oli lähes 700 osanottajaa, joiden istuma-asennot kartoitettiin, kun he olivat 17-vuotiaita. Miehillä istuma-asennolla on havaittu olevan vaikutusta vain siinä tapauksessa, että heidän selkänsä on jo kipeytynyt. Tällöin kannattaa istua siinä asennossa, joka tuottaa vähiten kipua.

Vuonna 2006 julkaistun suomalaistutkimuksen mukaan lievähköä ajoittaista alaselkäkipua potevat hyötyvät vuoden mittaisesta intensiivisestä alaselän optimaalisen asennon ylläpitoon tähtäävästä valmennuksesta. Kivut lievittyivät jonkin verran, muttei niin paljon, että sillä olisi ollut vaikutusta työkykyisyyteen.

Vuonna 2017 valmistuneessa suomalaisessa väitöstutkimuksessa testattiin, ovatko yksilöllisesti suunnitellut kevyet liikkeet, joiden tarkoitus on opettaa aivoja säätelemään paremmin selän asentoja tehokkaampia kuin Duodecim-seuran laatiman hoitosuosituksen mukainen keskivartaloa vahvistava lihaskuntoharjoittelu. Osanottajilla havaittiin liikesäätelyn häiriöön liitettyjä selälle epäoptimaalisia asentoja. Liikehoidot yhdistettiiin viiden kerran 10-15 minuuttia kestävään manuaaliseen terapiaan ja potilaita kehotettiin lisäksi harrastamaan aerobista liikuntaa kaksi kertaa viikossa. Kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen 84 prosentilla oli testattaessa normaaleiksi luokitellut selän liikkeet kun vastaava osuus lihaskuntoryhmässä oli vain 46 prosenttia. Ero kivun lievittymisessä osoittautui kuitenkin niin pieneksi, ettei sillä ollut hoidollista merkitystä.

Selkärangan muoto

Selkä kuormittuu vähemmän, jos siinä on normaalit lordoosi- ja kyfoosimutkat. Luotisuoraan selkärankaan kohdistuu kymmenen kertaa enemmän painetta ja leikkaavia voimia kuin normaalisti kaareutuvaan. Lannerangan normaalin lievän lordoosimutkan puuttumisen aiheuttavaa oikoryhtiä on epäilty sen vuoksi selkäkivun riskitekijäksi. Myös notkoselän on ajateltu altistavan selkäkivulle, koska lannerangan luontaisen notkon korostuminen lisää fasettiniveliin kohdistuvaa kuormitusta.

Vuonna 2008 julkaistussa tieteellisessä tutkimusyhteenvedossa havaittiin kuitenkin vain vähän näyttöä sille, että selkärangan lordoosin eli lannenotkon ja kyfoosin eli rintarangan taaksepäin työntyvän kaareuman olemassaololla tai muodolla olisi yhteyttä selkäkipuun. Aiheesta oli kuitenkin laadittu vain vähän metodologisesti laadukkaita tutkimuksia.

Lihasten epätasapaino

Vatsa- ja selkälihasten välisellä lihastasapainolla on yksittäisten lihasten kuntoa suurempi merkitys selän hyvinvoinnille. Selkäkipu saattaa johtua keskivartalon lihasten vasen-oikea-epäsymmetriasta eli siitä, että oikeakätisten keskivartalo tulee vahvemmaksi vasemmalta puolelta ja vasenkätisten oikealta. Tämä johtuu siitä, että oikeakätiset tukeutuvat yleensä vasempaan jalkaan ruumiillista työtä tehdessään ja monien muiden liikuntasuoritusten aikana. Lihasten epätasapainoa voivat aiheuttaa esimerkiksi toispuoleinen urheilulaji tai työ, nukkuminen aina samalla kyljellä tai vammautuminen. Esimerkiksi jääkiekkoa pelatessa ja vauvaa kantaessa ollaan jatkuvasti toiseen suuntaan kallellaan.

Lihasepätasapaino saattaa esimerkiksi vinouttaa lantion, koska toisen puolen lyhyemmät lihakset vetävät lantion toista puolta ylöspäin. Vino lantio voi puolestaan aiheuttaa kivuliaan fasettilukon.. Se aiheuttaa toispuoleista painetta alaselän nikamiin, mikä saattaa johtaa välilevyvaurioon.

Tasapainon voi palauttaa venyttämällä vahvempaa puolta ja vahvistamalla heikompaa. Pinnallisten vatsalihasten harjoittaminen heikentää tutkimusten mukaan syvien vatsalihasten voimaa jopa viidenneksellä.

Myös selän pinnallisten ojentajalihasten (erector spinae) yliaktiivisuus voi aiheuttaa kireyttä ja kipua.

Selkälihasten heikkous

Selkäkipu johtuu erään teorian mukaan usein selkää tukevien syvien lihasten heikkoudesta. Vuonna 2012 julkaistun tieteellisen tutkimusyhteenvedon mukaan kyseisten lihasten harjoittaminen eli niin sanottu coreharjoittelu lievittää kroonista selkäkipua hiukan tavanomaista voimistelua tehokkaammin muutaman ensimmäisen kuukauden aikana, mutta harjoitteiden välinen tulosero katoaa vuoden sisällä.

Vuonna 1992 julkaistussa brittitutkimuksessa havaittiin, että kroonisesta selkäkivusta kärsineillä esiintyy enemmän lannelihaksen ja lannerangan viereisten lihasten surkastumista kuin akuutista selkäkivusta kärsivillä. Lihaskato saattaa johtaa kipuja aiheuttavaan lannerangan epävakauteen koska se aiheuttaa kipureseptoreihin kohdistuvaa mekaanista ärsytystä.

Selkärankaa tukevien multifiduslihasten heikkous näkyy magneettikuvassa surkastumana.

Psykologiset tekijät ja selkälihasten yliaktivaatio

Henkinen stressi ja siihen liittyvä unenlaadun heikkeneminen lisäävät etenkin yli 40-vuotiaiden selkäkipuja. Staattisen eli jatkuvan lihasaktivaation happamoittava vaikutus jähmettää lihasten peitinkalvojen eli faskioiden välisena liukasteena toimivaa hyaluronihappoa. Tämä johtaa siihen, etteivät faskiat liiku enää vapaasti toisiinsa nähden. Stressi voi aiheuttaa myös faskioiden hermopäätteiden ärtymistä, joka ilmenee paineen tunteena, kipuna, jäykkyytenä tai liikerajoituksina. Stressistä johtuva lihasaktivaatio aiheuttaa myös välilevyjen kasaan painumista.

Kielteiset tunteet kiihdyttävät tärinään perustuvaan stressin ja traumanpurkumenetelmään erikoistuneen fysioterapeutti Karita Palomäen mukaan aivojen ja selkäytimen muodostamaan keskushermostoa. Tämä johtaa keskivartalon ja selän lihasten automaattiseen jännittymiseen. Stressiä aiheuttavat asiat kuten lapsena koettu koulukiusaaminen, väkivalta, avioero, liian suuri työtaakka, taloudelliset vaikeudet, yksin jääminen, turvattomuus ja tuen puute sekä jatkuvassa pelossa eläminen saattavat aiheuttaa selkäsärkyä tai estää fyysisen trauman aiheuttaman säryn paranemista. Kivun itsehoito edellyttää usein sitä, että potilas kokee olevansa turvassa ja kannateltu, jotta esimerkiksi pallea voisi liikkua vapaasti hengityksen yhteydessä.

Selkäkipuun hoitoa hakeneilla ei vaikuttaisi kuitenkaan olevan paljoa tavanomaista enempää psykologista oireilua. Psykologiset tekijät näyttäisivät myös liittyvän vain harvoin tai ei lainkaan kivun kroonistumiseen.

Selän asentoa tukevien lihasten jatkuva aktivoiminen esimerkiksi ryhdikkäässä asennossa istumalla saattaa johtaa kipua aiheuttaviin lihasjumeihin. Selän rentona pitäminen ja selän lepuuttaminen taaksepäin nojaamalla saattavat siksi ehkäistä selkäkipua paremmin kuin selän asennon hallintaan tähtäävä toiminta.

Lihasten ja jänteiden lyheneminen

Urheilulääkäri Aki Loikkanen kehitti 1970-luvulla teorian lihaksia luihin yhdistävien jänteiden luontaisen lyhenemisen tukielinsairauksia aiheuttavasta vaikutuksesta. Lyheneminen voi vaikuttaa tämän teorian mukaan epäedullisesti muun muassa verenkiertoon, imunestekiertoon, hermoratoihin, nivelten asentoon ja ryhtiin. Oireita voitaisiin lievittää tai poistaa palauttamalla lihasten alkuperäinen lepopituus ja joustavuus pitkiin ja rauhallisiin venytyksiin perustuvalla Mekostenon-menetelmällä.

Peitinkalvo- eli faskiaperäinen selkäkipu

Valtaosa pitkittyneistä selkäkivuista saattaa liittyä kollageenia sisältävästä sidekudoksesta koostuviin lihaksia, niveliä, luita ja sisäelimiä ympäröiviin sekä kipuhermopäätteitä sisältäviin peitinkalvoihin eli faskioihin (lihas- nivel- ja luukalvot) sekä niitä voitelevaan hyalyronihappoon. Peitinkalvot muodostavat asentoja ylläpitävän sidekudosverkoston, jonka tehtävänä on jakaa yksittäisten lihasten vastaanottamia kuormia ja jännityksiä laajemmalle kehoon. Esimerkiksi iso pakaralihas yhdistyy suoraan lanneselän lihaskalvoon. Peitinkalvo osallistuu myös liikkeiden aistimiseen ja koordinaatioon sekä imunesteiden kierrättämiseen.

Ihon alapuolisen pinnallisen faskiakerroksen ja syvän faskiakerroksen sekä sen alla olevan lihasta ympäröivän faskian pitäisi päästä liukumaan vapaasti toisiinsa nähden. Kovan fyysisen rasituksen tai esimerkiksi stressin aiheuttaman jatkuvan lihasjännityksen happamoittava vaikutus jähmettää kuitenkin faskiakerrosten välistä hyaluronihappoa, jolloin faskiat eivät liiku enää vapaasti toisiinsa nähden. Myös arpikudos, vammoihin liittyvät tulehdukset ja stressi tai matala-asteinen tulehdus voivat aiheuttaa faskioiden hermopäätteiden ärtymisen. Tästä voi seurata paineen tunnetta, jäykkyyttä, kipuja tai liikerajoituksia. Rasitusvamma, liian rankka liikunta, liiallinen istuminen, vääränlainen ryhti, krooninen tulehdustila tai leikkausarpi saattaa johtaa myös faskioiden liialliseen kiristymiseen, joka voi aiheuttaa liikerajoitteita tai asentovirheitä.

Pitkittyneet faskioiden toimintahäiriöt voivat myös vaikeuttaa lihasten aktivoimista. Toimintahäiriö ilmenee usein faskian liukumishäiriönä, joka saa alkunsa tyypillisesti voimakkaasta yksipuoleisesta toistoliikkeestä. Keho kompensoi toimintahäiriötä vääriin segmentteihin kohdistuvalla kuormituksella, mikä saattaa muuttaa kivun paikkaa.

Kipu ja kireys saattavat johtua liian tiukoista lihaskalvoista, mikä heikentää verenkiertoa ja aineenvaihduntaa lisäten kalvojen alueelle kertyneitä kuona-aineita. Lihaskalvojen toimintahäiriö, joka ilmenee esimerkiksi jänteiden vetosuuntien muuttumisena, voi aiheuttaa kipuhermojen aktivoitumiseen johtavaa lihassoluihin kohdistuvaa painetta, venytystä ja hapenpuutetta Lihaskalvojen rakenteen muuttuminen saattaa heikentää verenkiertoa ja häiritä aineenvaihduntaa. Lihaskalvojen toimintahäiriöt saattavat lisäksi muuttaa kehon liikeratoja ja niveleen kohdistuvaa kuormitusta, mikä saattaa aiheuttaa rasitusvammoja. Lanneselän kalvon eli thorakolumbaalisen faskian oletetaan olevan suuressa roolissa energiatehokkaassa ja joustavassa kävelyssä.

Lihaskalvojen elastisuus perustuu siihen, että ne ovat rakentuneet ristikkomaiseen muodostelmaan järjestäytyneistä aaltomaisista kollageenisäikeistä. Lihaskalvosäikeet saattavat kuitenkin menettää aaltomaista muotoaan esimerkiksi ikääntymisen tai liikkumattomuuden vuoksi, jolloin ristikkomainen muodostelma muuttuu mielivaltaisesti järjestyneeksi. Se aiheuttaa elastisuuden katoamisen, ja sen, että säikeet saattavat jopa takertua toisiinsa. Sidekudoksen harjoittaminen ylläpitää tutkimusten mukaan kollageeniverkoston aaltomaista ja ristikkomaista rakennetta.

Lihaskalvojen toimintahäiriöitä voidaan hoitaa omatoimisesti joogalla, putkirullalla, faskiapallolla tai ammattilaisen suorittamalla faskiarautakäsittelyllä. Hoidettavat faskiapisteet eivät sijaitse aina kipualueella. Manuaalinen faskiakäsittely parantaa verenkiertoa, vähentää hapenpuuteetta ja aikaansaa faskioiden korjautumiseen liittyvän tulehduksen.

Faskiaperäisiä kipuja liikunnalla hoidettaessa on oltava aluksi varovainen liikunnan keston ja liikeratojen laajuuden kanssa lisäten niitä vähitellen. Faskiat uusiutuvat 2-3 kertaa lihaksia hitaammin, minkä vuoksi faskiaharjoitteiden tulokset näkyvät usein vasta 6-24 kuukauden kuluttua.

Lihaskampit eli spasmit

Esimerkiksi nelikulmaisen lannelihaksen voimakas lihaskrampit saattavat aiheuttaa virheasennon, jossa lantionkori kiertyy vinoon ja aiheuttaa selkärangan skolioosiin.

Noidannuoli on äkillisesti alkanut hyvin kivulias alaselän lihasten kramppi. Noidannuolilkramppi johtuu selän pehmytkudosten, kuten lihasten ja nivelsiteiden, venähdyksestä. Noidannuoli alkaa usein selän äkillisen ja hallitsemattoman liikkeen seurauksena.

Noidannuolikramppi syntyy hermoston reaktiona venähdyksen aiheuttamalle kudosten voimakkaalle venymiselle. Kyseessä on elimistön suojamekanismi, jonka tarkoituksena on estää lisävahinkojen syntymistä kudoksiin, minkä vuoksi käytetään myös nimitystä suojakramppi. Noidannuoleen liittyvä kipu on terävää ja paikallista ja vartalon asento jää usein hetkeksi hieman etukenoon. Noidannuolen paranee yleensä 5–10 vuorokautta kestävällä rasituksen välttämisellä, minä aikana voidaan käyttää myös asentohoitoja ja kipulääkkeitä.

Hyvä lihastasapaino ja keskivartalon lihaskunto vähentävät noidannuolenriskiä.

Nivelsidevammat

Nivelsiteiden liian pitkään jatkuva rasittaminen kuormalla tai toisteisilla liikkeillä ilman riittävän pitkää lepuuttamista liikkeiden välissä aiheuttaa akuutin tulehdusvasteen, joka paranee vain riittävän pitkällä levolla. Nivelsiteen rasittaminen akuutin tulehdusvasteen aikana lisää merkittävästi nivelsiteen vauroitumisen riskiä, koska tulehdusvaste heikentää lihasten toimintaa säätelevien hermojen toimintaa.

Selän nivelsiteet voivat myös venähtää tai revähtää. Erään arvion mukaan selkä paranee tällöin kuudessa viikossa, jos oireisiin saa lääkärin määräämää hoitoa. Nivelsiteiden venähdys ja revähdys aiheuttavat usein samanlaisia oireita kuin fasettinivelten lukkiutuminen.

Luita yhdistävien nivelsiteiden tehtävänä on tukea selkärangan nikamia ja säädellä rangan liikkuvuutta maltillisesti joustamalla. Kun selkää taivutetaan eteenpäin, selkänikamat liikkuvat hiukan sivusuunnassa toisiinsa nähden kunnes nikamahaarakkeiden välisten nivelsiteiden joustovara on käytetty. Selkänikamien takaosan kaari- eli fasettinivelet rajoittavat taaksetaivutusta yhdessä nikamahaarakkeiden välissä olevien nivelsiteiden kanssa. Voimakkaat ja etenkin äkilliset taivutukset voivat vaurioittaa selän nivelsiteitä. Selän nivelsiteet venyvät tyypillisesti liikaa myös silloin, kun sormia yritetään pakottaa lattiaan etukumarassa asennossa seisten. Myös veltto ryhti ja istuminen pitkään selkä pyöreänä venyttävät nivelsiteitä, koska lihakset eivät tue tällöin selkää, vaan se roikkuu nivelsiteiden varassa.

Huonosti parantunut pehmytkudosten vaurio

Selän pehmytkudoksen vaurioituminen saattaa aiheuttaa surkastumia, arpikudoksen kasvua tai kiinnikkeiden kehittymistä. Kipu syntyy tavallisesti silloin, kun vaurioituneita rakenteita kuormitetaan mekaanisesti ja helpottaa kun kuormitus loppuu. Kipu tuntuu tällöin vasta liikeradan lopussa kudosten alkaessa venyä. Hoitona on kudosten harjoituttaminen, joka palauttaa niiden normaalin jouston.

Välilevyruston hiusmurtuma ja ulkoa sisään etenevä nivelrikko

Ylhäällä välilevy, joka näyttää paineettomassa tilassa terveeltä takaosan pientä vauriota lukuun ottamatta (suurenna kuvaa). Alemmassa kuvassa lannerangan notko on suoristunut selkärangan eteentaipumisen yhteydessä. Välilevyyn takaosaan kohdistuu ylimääräistä painetta, joka työntää sen hapanta ydinhyytelöä taaemmas (ks. nuolet) ja aiheuttaa vasemmanpuoleista hermoa painavan pullistuman. Tästä aiheutuu kipua.

Välilevyn ulkopinnan mekaaninen vaurioituminen tai työnteon taikka liikuntaharrastuksen aiheuttama toistuva kuormitus saattavat käynnistää välilevyä ennenaikaisesti rappeuttavan reunalta ydintä kohti etenevän osteoartriitin (luutulehdus) eli nivelrikoksi tai artroosiksi kutsutun niveltulehduksen. Osteoartriitti aiheuttaa useammin kipua kuin ikääntymiseen liittyvä kuivuminen. Luudutuspotilailta poistetuista välilevyistä on havaittu, että kipua tuottavissa välilevyissä on käynnissä ydintä kohti etenevä aktiivinen tulehdusprosessi. Kipu johtuu tulehduksen synnyttämien aineenvaihduntatuotteiden aiheuttamasta välilevyn kipuhermoja herkistävästä vaikutuksesta. Esimerkiksi bradykiniini, ATP, NGF ja prostaglandiini lisäävät tuntohermojen kykyä aistia lämpöä ja painetta.

Selkäkivun on havaittu korreloivan välilevyn ytimen ulkoreunojen ja välilevyn rustoisen päätelevyn mikrovaurioiden sekä niiden aiheuttaman välilevyn madaltumisen kanssa. Etenkin ytimeen asti ulottuvat hiusmurtumat ja välilevyn pullistumat lisäävät suuresti selkäkivun riskiä. Vuotavan murtuman omaavilla miehillä on havaittu olevan yli 40-prosenttinen riski sairastaa usein selkäkipua ja ulkokehän murtuman omaavilla 20-prosenttinen kyseisen riskin ollessa vain 10 prosenttinen ilman murtumaa. Vuotavia murtumia esiintyy eniten alimmissa välilevyissä ja niiden riski moninkertaistuu ihmisen ikääntyessä. Ikääntyminen lisää välilevyn ulkoisen vaurioitumisen riskiä, koska se haurastuttaa välilevyn rakennetta.

Raskasta ruumiillista työtä tekevillä on noin kaksinkertainen riski saada magneettikuvassa näkyvä murtuma johonkin alimmista välilevyistä verrattuna istumatyöntekijöihin.

Tarkkojen puudutustutkimusten perusteella on arvioitu, että noin 40 prosenttia kroonisesta selkäkivusta on välilevyperäistä. Välilevyn murtumat voivat aiheuttaa sekä akuuttia että kroonista kipua. Vain osa kuvantamistutkimuksissa löydetyistä välilevyn murtumista on oireillut kuvantamishetkellä, mutta oireeton murtuma saattaa muuttua kivuliaaksi. Murtuma voi aiheuttaa paikallista kipua ja lisäksi sen tuottama hermojuuren kemiallinen hapan ärsytys ja ärsytyksen aikaansaama paikallinen tulehdus saattavat aiheuttaa kipua. Hitaasti tai ei lainkaan paraneva murtuma saattaa myös synnyttää hermojuurta ärsyttävää tai puristavaa granulaatiokudosta, mistä myös aiheutuu kipua. Liikkeet tai liikunta saattavat lisätä murtuman aiheuttamaa paikallista kipua. Välilevyn halkeamasta ulos työntyvä välilevygeeli saattaa tulehduttaa myös iskias-hermon. Sen ei tarvitse tällöin ulottua edes hermoon asti, vaan riittää, että se työntyy tarpeeksi lähelle. Neurologisessa statustutkimuksessa tehtyjen puutosoireiden eli tasolöydösten poissaolo ei merkitse, etteivät oireet voisi olla hermojuuriperäisiä.

Välilevyperäinen kipu johtuu tyypillisesti välilevyn tulehtuneisuudesta ja selkärankaa tukevien lihasten krampeista eli spasmeista. Välilevytilasta karanneet tulehdusta aiheuttavat proteiinit saattavat myös ärsyttää sekä välilevytilan pieniä hermoja että jalkoihin kulkevia isompia hermoja.

Välilevyn rustopunokseen tulleen hiusmurtuman (fissuura, ekstruusio) aikaansaama nivelrikkotulehdus aiheuttaa usein myös välilevyn madaltumista, josta seuraa liikkumiseen liittyvää epävakautta. Madaltuneen välilevyn ulkokerrokset eivät kykene vaimentamaan riittävästi liikkeiden selkärankaan aiheuttamia iskuja, jolloin nikamat heiluvat liikaa toisiinsa nähden.

Välilevyn ulkokehässä on runsaasti hermoja, joten pienikin mikrohalkeama voi aiheuttaa paljon kipua. Se saattaa myös suureta ajan myötä. Hiushalkeamia syntyy helpoiten selkärangan nivelrikosta kärsiville potilaille, jos heidän selkärankansa altistuu toistuville liikkeille. Myös kasvavat luupiikit saattavat aiheuttaa niitä.

Fissuura saattaa aiheuttaa syvää paikallista kipua. Kipu saattaa pahentua liikkeistä, jotka aikaansaavat painetta kipualueella. Tällainen kipu ei löydy välttämättä fyysisissä tutkimuksissa, koska se ei ole peräisin selkäydinhermosta. Jos fissuura on riittävän suuri, välilevy saattaa tyräytyä sen läpi.

Osteoartiitti on rustokudoksesta alkava krooninen tulehdussairaus, joka voi vaurioittaa rustosta muodostuneita välilevyjä, nikamasolmuja sekä niman kaari- eli fasettiniveliä ja nivelsiteitä. Nivelrikko heikentää välilevyn ravinteiden saantia ja häiritsee maitohapon poistumista välilevystä. Se voi aiheuttaa myös välilevyn nestepitoisuuden vähenemistä, ja välilevyn madaltumista, mistä saattaa seurata selkärangan kivuliasta yliliikkuvuutta ja luupiikkien aiheuttamaa jäytävää särkyä. Välilevyjen rappeutuminen lisää myös selkäydinkanavan ahtauman ja degeneratiivisen nikamasiirtymän riskiä.

Nivelrikko on yleisin lannerangassa ja se voi edetä kahteen suuntaan, joista toinen aiheuttaa rappeumamuutoksia ja toinen korjaa niitä. Välilevyn madaltuminen johtaa nikamien siirtymiseen lähemmäs toisiaan, jolloin selkäydinkanava lyhenee. Selkäydinkanavan lyheneminen saattaa aiheuttaa kolminivelkompleksin tomintahäiriön, jossa fasettinivelet subluksoituvat eli menevät osittaisesti sijoiltaan, mikä ilmenee epänormaalina liikeenä. Epänormaali liike rasittaa edelleen fasettiniveliä rappeuttaen niitä, mikä puolestaan häiritsee välilevyn toimintaa aiheuttaen noidankehän. Lisäksi Ligamentum flavum lyhenee ja paksunee. Välilevy saattaa myös pullistua taaksepäin ahtauttaen sekä selkäydin tai hermojuurikanavaa.

Nivelrikko saa alkunsa siitä, kun välilevyyn yhteen tai useampaan rustosäiekerrokseen eli syykehään eli (annulus fibrosus) tulee aluksi hiushalkeama eli murtuma (annulusfissuura tai -ruptuura).

Konsentrisissa murtumissa kaksi rustokehää on erkaantunut toisistaan. Halkeama voi olla myös poikittainen. Periferaaliset murtumat sijaitsevat uloimmalla rustokehällä. Jos niitä kuormitetaan liikaa, ne laajenevat vähitellen kohti välilevyn sisäosia, jolloin niitä kutsutaan radiaalisiksi murtumiksi. Murtuman syveneminen radiaaliseksi saattaa aiheuttaa oireettoman välilevyn muuttumisen kivuliaaksi. Välilevyn ulkopuolelle karannut hapan ydinhyytelö vaurioittaa hermostoa ja aiheuttaa lisäksi kipua ja voimakkaan kemiallisen tulehdusreaktion päätyessään selkäydinkanavassa sijaitsevan kovan selkäydinkalvon ja selkänikaman luukalvon väliseen epiduraalitilaan.

Ylikuormituksesta johtuva välilevyn nivelrikko etenee välilevyn ulkoreunoilta sisäosiin. Suurimpia kuormia kannattelemaan joutuviin lannerangan alimpiin välilevyihin syntyy helpoiten rasitusvaurioita. Ylikuormituksen aiheuttama nivelrikko on usein kivulias prosessi verrattuna välilevyn ikääntymiseen liittyvään, sisältä ulospäin etenevään hitaaseen rappeutumiskehitykseen, koska tulehduksen synnyttämät aineenvaihduntatuotteet saattavat herkistää välilevyn reunaosissa sijaitsevat kipuhermot. Välilevyn vauriot johtavat puolestaan selän tukilihasten suurempaan aktivaatioon, jolloin selän kuormittaminen aiheuttaa välilevyyn vielä normaalia suuremman paineen.

Liiallisen kuormituksen välilevyyn synnyttämät mikrohalkeamat eli murtumat (annulusruptuurat) saattavat johtaa selkänikaman rustoisen päätelevyn arpeutumiseen, välilevyn kipuhermojen lisääntymiseen sekä ydingeelin siirtymiseen välilevyn keskelta sen reuna-alueelle ja sieltä edelleen välilevyn ulkopuolelle, mikä aiheuttaa protruusion eli välilevyn pullistuman eli pullotuksen tai välilevyn pullistuman eli välilevytyrän. Välilevyn ulkopuolelle päätynyt hapan ydingeeli tulehduttaa viereisiä kudoksia, mikä saattaa johtaa esimerkiksi selän tukilihasten surkastumiseen tai iskias-hermon tulehtumiseen. Tyrä voi aiheuttaa samanlaisia oireita kuin murtuma eli selkäkipua, lihasheikkoutta ja puutumista, mutta oireet ovat usein toispuoleisia ja saattavat heijastua myös pakaraan ja jalkoihin.

Välilevyn protruusiolla viitataan tilanteeseen, jossa välilevyn keskellä sijaitsevan ytimen hyytelömäistä massaa on päässyt tunkeutumaan välilevyn rustokudokseen tulleesta halkeamasta välilevyn ulompiin kerroksiin. Ekstruusiolla taas viitataan siihen, että sisushyytelö on jatkanut kulkuaan välilevyn ulkopuolelle asti.

Välilevyn vauriot johtavat selän tukilihasten suurempaan aktivaatioon, jolloin selän kuormittaminen aiheuttaa välilevyyn vielä normaalia suuremman paineen.

Välilevyn liian suuri kuormittaminen aiheuttaa myös välilevylle ravinteita kuljettavan rustoisen päätelevyn mikrohalkeamia. Ne ovat kuitenkin yleensä kivuttomia, koska välilevyssä on vain vähän kipuhermopäätteitä.

Välilevyjen kipua aistivat hermot ulottuvat normaalisti vain muutaman millimetrin verran levyn ulkoreunan sisäpuolelle. Vain osa rappeutuneista välilevyistä aiheuttaa kipuoireita. Kivuliaissa välilevyissä on tapahtunut radiaalisten repeämien hermosäikeiden kasvua oireettomien välilevyjen hermotuksen rajoittuessa syykehän uloimpiin kerroksiin. Kivuliaista välilevyistä löytyy myös hermojen sisäänkasvua ohjaavia Schwannin tukisoluja. Kollageeni- ja proteoglykaanimolekyylien tuotantoa ohjaavien geenien virheet lisäävät suuresti syykehän repeämien ja välilevyrappeuman riskiä. Välilevyn rappeutuminen lisää syykehän takaosan kudokseen kohdistuvaa painetta, mikä saa välilevyn solut erittämään sidekudosta hajottavia metalloproteinaaseja. Välilevyn sisäkerroksiin kasvaneisiin hermopäätteisiin kohdistuu siten sekä biokemiallista että mekaanista ärsytystä.

Terve välilevy toimii hyvänä joustotyynynä, koska sen keskellä olevassa geelimäisessä ytimessä on korkea sisäinen paine. Välilevyn ydinhyytelö tunkeutuu radiaalisiin repeämiin ja päätelevyn murtumiin, jolloin ytimen kokonaistilavuus kasvaa ja välilevyn keskiosan paine laskee. Syykehän ohuen takaosaan hermopäätteisiin kohdistuva paine voi kasvaa tällöin jopa 160 prosenttia. Välilevyn takaosassa saattaa olla lisäksi sisäisiä repeämiä.

Vielä 1970-luvun lopussa luultiin, ettei selkärangan puristuskuormia vastaanottavissa välilevyissä ole hermoja eikä verisuonia. Lääketieteessä ajateltiin tämän vuoksi pitkään, ettei välilevyllä ole joko minkäänlaista roolia tai ainakaan suurta merkitystä selkäkivun synnyssä. Sittemmin on havaittu, että välilevyn rappeutumiseen liittyvä tulehdus onkin yleinen syy pitkittyneeseen selkäkipuun. Ikääntymiseen liittyvä hidas rappeutuminen ei kuitenkaan aiheuta yleensä mainittavia terveysongelmia.

Kahdeksankymmenluvun alussa havaittiin, että välilevyn uloimmassa kolmanneksessa on hermotusta. Yhdeksänkymmenluvun loppupuolelle tultaessa kyettiin havaitsemaan kehittyneiden tutkimusmenetelmien avulla, että hermosäikeitä ja -päätteitä on myös välilevyn syykehän syvimmissä kerroksissa, ja että yksittäisiä hermosäikeitä saattaa tunkeutua jopa välilevyn ytimeen asti. Tämän lisäksi huomattiin, että verisuonten uusmuodostus ulottuu vielä pidemmälle välilevyn sisäkerrokseen, minkä katsottiin viittaavan siihen, että uudisverisuonet osallistuvat uudishermojen rakentumiseen. Sisälle kasvaneet verisuonet kuljettavat vaurioalueelle makrofagien ja syöttösolujen kaltaisia tulehdussoluja, jotka erittävät sytokiineja ja metalloproteinaasientsyymejä. Uudet hermopäätteet vahvistavat tulehdusreaktiota erittämällä tulehdusta laukaisevia neuropeptidejä. Hermot ja verisuonet kasvavat syykehän syvempiin kerroksiin todennäköisesti ulkokerroksiin asti ulottuvia radiaalisia repeämiä pitkin. Välilevyn tulehtuminen aiheuttaa lisäksi kipuherkkyyttä lisäävän granulaatiokudoksen kasvua. Granulaatiokudos saattaa ärsyttää tai painaa hermojuurta.

Välilevykipu johtuu välilevyn sisäkerroksiin kasvaneisiin hermopäätteisiin kohdistuvien biokemiallisten ja mekaanisten ärsykkeiden yhteisvaikutuksesta. Repeämäalueiden uusien hermopäätteiden ympäristöön vapautuu tulehdusaineita paikalle kasvaneiden uusien verisuonten tuomista makrofageista ja syöttösoluista. Uusista hermopäätteistä vapautuu myös hermojen tulehdukseen osallistuvia neuropeptidejä. Välilevyn rappeutuminen lisää kudospainetta etenkin syykehän luontaisesti heikommassa takaosassa, mikä saa paikalliset välilevysolut erittämään sidekudosta hajottavia metalloproteinaaseja.

Terveessä välilevyssä on tehokas joustomekanismi, koska sen geelimäisessä ytimessä on korkea sisäinen paine. Radiaaliset repeämät ja päätelevyn murtumat johtavat siihen, että osa geelistä työntyy repeämiin ja murtumiin, jolloin välilevyn keskellä vallitseva paine laskee. Tämä saattaa lisätä välilevyn takaosaan kohdistuvaa painetta jopa 160 prosenttia, mikä lisää hermoärsytystä ja saa välilevyjen solut tuottamaan metalloproteinaasia. Välilevy repeää yleensä takaosastaan, koska se on muita alueita heikompi. Repeämät heikentävät välilevyn rakennetta entisestään.

Aikaisemmin luultiin myös, että vain rappeutuneet välilevyt voisivat revetä ja pullistua. Kokeelliset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että terveen välilevyn tai nikaman rustoisen päätelevyn vaurioituminen käynnistää välilevyä ja nikamaa hitaasti rappeuttavan prosessin. Rappeuman syntyminen kestää eläinlajista riippuen viikkoja tai kuukausia. Rappeuma vaurioittaa myös fasettiniveliä ja altistaa selkäkivun uusimiselle.

Välilevyn rustoisessa kudoksessa on vain vähän kipuhermopäätteitä. Välilevyn nivelrikkoon liittyvä kipu johtuukin ensisijaisesti nivelkalvon, nivelkapselin, luun, lihasten ja nivelsiteiden kudosvaurioihin liittyvästä hermopäätteiden ärsytyksestä. Nivelrikko aiheuttaa myös niveliin kiinnittyvien tukilihasten surkastumista.

Välilevyn vaurioitumista seuraavalle nivelrikolle on tunnusomaista, että kipu pahenee rasituksessa ja että nivelen pinnalle syntyy luupiikkejä taudin edetessä. Vaikeammassa vaiheessa voi esiintyä myös leposärkyä.

Vuonna 2012 valmistuneen fysioterapian opinnäytetyön mukaan välilevyn ydinmassan siirtyminen kohti välilevyn reunaa muuttaa nivelpintojen normaalia lepoasentoa, mikä aiheuttaa kipua lähes kaikissa asennoissa. Siirtymä tai pullistuma aiheuttaa lisäksi tyypillisesti selkärangan liikelaajuuksien kaventumista. Monet kovaa kipua kokevat seisovat ranka kivuttomalle puolelle taivutettuna, mikä aiheuttaa selkärangan virheasentoja kuten kyfoosia, lordoosia, deviaatiota tai kipuskolioosia. Tietyt asennot ja tiettyjen liikkeiden toistaminen provosoi tai lisää keskellä eli rangassa tuntuvaa sentraalista kipua ja toiset liikkeet lisäävät esimerkiksi pakarassa tai raajoissa tuntuvaa toispuoleista kipua. Uusiseelantilaisen fysioterapeutin Robin McKenzien kehittämän teorian mukaan kipu ja lihasheikkous lievittyvät ja rangan liikelaajuus kasvavat, kun kipu siirtyy sivulta keskelle. Liikehoito tehoaisi sen vuoksi paremmin silloin, kun selän kuormittaminen saa kivun tuntumaan keskemmällä.

Nivelrikko ei johdu länsimaalaisesta elämäntyylistä, sillä se on ollut hyvin yleinen sairaus myös alkuperäiskansoilla.

Välilevy saattaa revetä, jos pitkäaikainen yhtäjaksoinen kuormituksesta aiheutuva paine puristaa välilevystä nesteet pois, koska välilevy menettää tällöin kimmoisuutensa. Tällaisessa tilanteessa välilevyn iskun- ja tärinänkesto heikkenee, jolloin siihen syntyy helpommin halkeamia. Halkeamasta ulos työntyvä massa aiheuttaa painetta välilevyn uloimmassa kolmanneksessa sijaitseviin tuntohermoihin, mikä aiheuttaa kipuaistimusta. Ylikorostunut lannerangan notko vähentää välilevyn puristuskestävyyttä 85 prosentilla ja lannerangan pyöristäminen 66 prosentilla.

Välilevyn repeämät voivat johtua myös esimerkiksi ikääntymisestä johtuvasta välilevyn rappeutumisesta, sidekudosheikkoutta aiheuttavista geenivirheistä tai selkärankaan kohdistuvasta liiallisesta kuormituksesta. Välilevyn rappeumamuutoksia on pystytty lisäämään kokeellisesti ylikuormittamalla niitä. Säännöllisen ja sopivalla kuormitustasolla tapahtuvan liikunnan on sen sijaan havaittu suojaavan välilevyjä rappeutumiselta.

Koululaisilla tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että rappeutuneiden välilevyjen olemassaolo ennustaa myöhemmin ilmaantuvia toistuvia selkäkipujaksoja. Vaikeampien alaselkäoireiden on havaittu korreloivan myös parikymppisillä esiintyviin laaja-alaisempiin välilevyn pullistumalöydöksiin ja välilevyjen rappeutumiseen.

Vaurioituneet välilevyt voivat olla myös kivuttomia. Kivuliaat välilevyt sisältävät enemmän neurofilamentti 200:ta, substanssi P:tä ja vasoaktiivisia neuropeptidejä aistivia hermosyitä. Nämä välittäjäaineet lähettävät kivusta kertovia kemiallisia viestejä. Välilevyn repeämä aiheuttaa kipua kaikkein todennäköisimmin niillä potilailla, jotka kärsivät geneettisestä sidekudosheikkoudesta.

Välilevykivun taustalla on aktiivinen tulehdus, jolloin repeytyneissä välilevyissä on havaittavissa normaalia enemmän tulehdusaineita kuten tuumorinekroositekijä alfaa (TNF) ja interleukiini-ykköstä (IL-1). Tulehdus saattaa myös aiheuttaa veritulppia hermojuuren sisäisiin verisuoniin. Revenneissä ja/tai kipeytyneissä välilevyissä esiintyy lisäksi hermosäkeiden epätyypillistä kasvua alueille, joita niiden ei kuuluisi hermottaa.

Jos välilevyyn syykehään tullut repeämä eli halkeama suurenee riittävästi, välilevyn hapan ja hyytelömäinen massa valuu välilevyn ulkopuolelle. Välilevyn massa sisältää tulehdusta aiheuttavia proteiineja. Välilevyn ja sen takapuolella sijaitsevan nivelsiteen väliin voi muodostua pullistuma, joka saattaa huonontaa hermojuuren verenkiertoa, aiheuttaa turvotusta, vaurioittaa hermosäikeitä ja hidastaa hermojen sähköistä viestinvälitystä. Pullistuma syntyy herkimmin SI-nivelen ja alimman lannenikaman välisen välilevyn takapintaan, mikä saattaa johtua siitä, että takimmainen pituussuuntainen nivelside on siinä kohtaa ohuempi kuin muualla.

Välilevyn ulkopuolelle kulkeutunut ydinmassa saattaa vaurioittaa selkäydinkanavasta erkaantuneita hermosäikeitä sekä aiheuttaa voimakasta kemiallista tulehdusreaktiota ja kipua päätyessään selkärangan epiduraalitilaan eli selkärangan ja kovakalvon (dura mater) väliin jäävään tilaan, jossa on rasvakudosta ja laskimoita.

Terveessä välilevyssä on hermoja ja verisuonia ainoastaan ulkokehän uloimmassa kolmanneksessa, mutta välilevyn tulehtuminen saa aikaan hermopäätteiden lisääntymistä ja kipuherkkyyttä lisääviä tulehdussytokiineja tuottavan granulaatiokudoksen kasvua. Rikkoutuneen välilevyn ympäristöön erittämät tulehdussolut saavat läheisen hermokudoksen hermot ärtymään. Oireet tuntuvat hermon hermottamalla alueella esimerkiksi voimattomuutena, aistihäiriönä tai molempina. Myös tyrää pienempi pullistuma saattaa toisinaan oireilla kipuna, pistelynä, tunnottomuutena tai lihasheikkoutena lanneselässä tai alaraajoissa. Sekä tyrän että pullistuman aiheuttama kipu ja mahdollinen lihasheikkous johtuvat kipuhermojen ärtymisestä.

Välilevyn vaurioituminen saattaa johtaa myös tulehdussytokiniini TNF-alfan vapautumiseen, mistä seuraa kipua aiheuttava ja mahdollisesti myös välilevyn rappeutumiseen johtava tulehdus. Välilevyvaurion aiheuttama matala-asteinen infektiotulehdus saattaa aiheuttaa myös selkänikaman rustoisen päätelevyn Modic-muutoksia.

Välilevyn repeämä aiheuttaa hermokudoksen kasvua, joka ulottuu välilevyn ytimestä sen uloimpiin säikeisiin. Vauriokohtaan kasvava sidekudoksesta ja verisuonista koostuva jyväs- eli granulaatiokudos sisältää taudinaiheuttajabakteereita tappavaa fosfolipaasi-entsyymiä sekä hermosolujen välittäjäaineena toimivaa typpioksidia. Kudosten kasaanpuristuminen ja rangan liikkeet voivat aiheuttaa välilevyn geelin vuotamista repeämien kautta, mikä ärsyttää hermoja. Myös inflammaation vapauttamat sytokiinit, kuten prostaglandiini E2 ja interleukiini 6 ja 8 voivat herkistää hermoa.

Välilevyn murtuminen voi johtua liian suuresta kuormituksesta tai välilevyn vähittäisestä rappeutumisesta. Lannerangan tyrä johtuu toisinaan tapahtumasta, jossa on jouduttu käyttämään voimakasta ponnistusta. Repeytymistä edeltävän välilevyn rappeutumisen riskitekijöitä ovat runsas istumatyö, raskas fyysinen ponnistelu, perinnöllinen alttius ja korkea ikä.

Painavan taakan nostaminen etukumarassa ja kiertyneessä asennossa altistaa erityisen paljon välilevyn repeämiselle. Jos välilevy on jo valmiiksi heikentynyt, se voi revetä jopa voimakkaasti aivastaessa. Välilevy vaurioituu helposti etenkin aamulla, kun se on vielä täynnä nestettä taikka pitkän istumisrupeaman jälkeen, kun se on painunut kasaan. Myös kylmä ja veto sekä pullistumille altistava perinnöllinen sidekudosrakenne lisäävät riskiä.

Yksipuolinen kuormitus, staattiset työasennot ja liiallinen istuminen rappeuttavat selän rakenteita muun muassa sen vuoksi, että ne heikentävät välilevyjen aineenvaihduntaa. Pitkäaikainen yhtäjaksoinen kuormituksesta aiheutuva paine puristaa välilevystä nesteet pois, jolloin se menettää kimmoisuutensa ja iskunvaimennusominaisuutensa. Tämä johtaa esimerkiksi välilevyn iskun- ja tärinänkeston heikkenemiseen, jolloin siihen syntyy helpommin halkeamia.

Nivelrikko jaetaan vaikeusasteen mukaan alkavaan, lievään, keskivaikeaan ja vaikeaan. Alkavassa ja lievässä nivelrikossa esiintyy kipua lähinnä rasituksen yhteydessä tai sen jälkeen, kun taas keskivaikea vaikeuttaa jo kevyidenkin arkiaskareiden suorittamista. Vaikeassa nivelrikossa nivelpinnat ovat täysin tuhoutuneet.

Alkavaa tai lievää nivelrikkokipua hoidetaan fysioterapeuttisilla harjoitteilla sekä ylikuormituksen ja liian toisteisen kuormituksen välttämisellä. Liikunnan määrää pitäisi rajoittaa siten, ettei sen aiheuttama kivun lisääntyminen kestä yli kahta tuntia eikä liikunta saisi pahentaa öistä leposärkyä. Vakava-asteisen nivelrikkokivun hoitona on käytetty kivuliaan nikaman luuduttamista viereiseen, mutta hoitotulokset vaihelevat.

Välilevyn pullistumaa hoidetaan aluksi konservatiivisella hoidolla, johon kuuluu kipulääkkeitä, osittaista lepoa, fysioterapiaa sekä ergonomia- ja liikuntaohjeita. Tyräpotilas ei saa nostaa tai kantaa painavia asioita, ja myös liiallinen istuminen voi pahentaa tyrän tai pullistuman aiheuttamaa kipua.

Välilevyt elpyvät ja niihin virtaa ravinteita rangan ollessa levossa ja vielä nopeammin niin sanotussa avaavassa eli Fowlerin asennossa maatessa jalat yläviistoon tuettuina. Avaavat asennot vähetävät myös hermokudokseen kohdistuvaa painetta, jota tietyt liikkeet ja selkärangan asennot puolestaan lisäävät. Esimerkiksi pitkäaikaisen staattisen kuormituksen aikaansaama paine puristaa välilevystä nestettä pois, jolloin se litistyy.

Tulehduskipulääkkeet lievittävät nivelrikkoa parhaiten suurilla annoksilla, mutta pitkittynyt tulehduskipulääkkeiden käyttö vaikuttaa epäedullisesti rustokudoksen arpeutumiseen.

Fysioterapeuttisia harjoitteita ja ylikuormituksen sekä liian toisteisen kuormituksen välttämistä käytetään alkavan tai lievän nivelrikkokivun hoidossa. Liikunnan aiheuttama nivelrikkokivun lisääntyminen ei saisi kestää yli kahta tuntia eikä liikunta saisi pahentaa kipua öisin. Fysioterapian pitäisi pyrkiä uusien vammojen ehkäisemiseen ja tulehduksen aineenvaihduntatuotteiden poistumisen nopeuttamiseen.

Hoitotulokset ja spontaani luutuminen

Yhdysvaltalaisessa Arthritis Foundationissa ollaan nykyisin sitä mieltä, etteivät ihmisen välilevyn rustovauriot korjautuisi lainkaan, koska välilevyissä on liian vähän verisuonia. Tulehduksen väistyminen välilevyn reunoilta saattaa kuitenkin lievittää kipua, koska välilevyn hyytelömäinen sisus alkaa pysyä tuolloin taas välilevyn keskiosassa, jossa ei ole yleensä kipua aistivia hermoja. Välilevy paranee kuitenkin sitä heikommin, mitä syvemmälle tulehdus etenee, koska tulehduksen synnyttämät aineenvaihduntatuotteet poistuvat keskiosista hitaammin kuin reunoilta. Kipu puolestaan ei väisty, jos keskiosiin on jo ehtinyt kasvaa kipuhermoja.

Tutkijat olettivat vielä 2000-luvun alussa, että ihmisen välilevyyn tullut mikrohalkeama korvautuisi ajan mittaan arpikudoksella. Mikrohalkeamiin liittyvää kipua yritettiin selittää teorialla, jonka mukaan syntyneen arpikudoksen paksuus ja tiiviys heikentäisivät välilevyn ravinteiden saantia, mikä puolestaan haurastuttaisi välilevyn rustosäikeitä ja johtaisi kipuja aiheuttaviin välilevyn rappeutumiseen, tyräytymiseen ja rangan yliliikkuvuuteen.

Nuorilla nisäkkäillä 2010-luvulla tehdyissä kokeissa on havaittu, että välilevyn uloimman osan murtuma korvautuu arpikudoksella 3–6 viikon kuluessa sen syntymästä. Ytimen keskiosiin edenneen niverikkotulehduksen paraneminen on kuitenkin huomattavasti vaikeampaa kuin ulompien osien ja rustoisen päätelevyn paraneminen, koska immuunijärjestelmän on vaikeampi poistaa sisäosista tulehduksen tuottamia aineenvaihduntatuotteita. Ihmisen välilevyihin kohdistuu pystyasennon vuoksi lisäksi huomattavasti enemmän vuotoa aiheuttavaa puristuskuormaa, mikä saattaa vaikeuttaa murtumien paranemista entisestään. Ihmisen välilevymurtumien paranemista ei ole kuitenkaan onnistuttu tutkimaan.

Jos välilevy kuivuu niin pahasti, ettei sieltä vuoda enää tulehdusta aiheuttavia proteiineja, nikamapari luutuu yleensä yhteen ja kipu lakkaa. Nikamien yhteen luutuminen lisää kuitenkin viereisiin välilevyihin kohdistuvaa kuormaa ja murtumariskiä.

Välilevyn pullistumat (protruusio, prolapsi, ekstruusio)

Välilevyn repeämä aiheuttaa välilevyn sisällä olevan hyytelömäisen ydinmassan valumista välilevyn ja välilevyn takapuolella pituussuuntaan kulkeva nivelsiteen väliin, mitä kutsutaan välilevyn pullistumaksi. Pulllistuma saattaa ärsyttää tai puristaa selkäydinhermoa tai selkäydintä.

Lannerangan toistuva taipuminen eteenpäin on luultavasti välilevyn pullistumien suurin aiheuttaja, koska se aiheuttaa välilevyn heikkorakenteiseen takaosaan kohdistuvaa painetta. Ihmisten selkärankaa muistuttavilla sikojen selkärangoilla tehdyissä kokeissa on havaittu, että samanaikainen kiertoliike yli kolminkertaistaa pullistumariskin. Selän taivuttaminen tai kiertäminen kuormituksen aikana kiristää osan välilevyn ulkokehän rustosäikeistä, jolloin välilevyn sisäinen paine kasvaa poikkeuksellisen suureksi.

Välilevyn pullotus, pienet välilevyn pullistumat ja sisäiset pullistumat ovat yleisiä jo 21-vuotiailla suomalaisilla ja vaikeammista selkäkivuista kärsivillä on niitä tavallista enemmän. Vaakasuunnassa kulkeva murtuma, joka ulottuu välilevyn ytimestä sen syykehän ulompiin osiin, saattaa aiheuttaa välilevytyrän, joka voi aiheuttaa välilevyn takajuuren hermohaaran välittämää kipua. Välilevytyrän omaavilla esiintyykin seitsemän kertaa todennäköisemmin selkäkipua kuin tyrättömillä ja välilevyn ekstruusion omaavilla yli neljä kertaa todennäköisemin. Jopa kolmanneksella ihmisistä on kuitenkin myös oireeton tai oireettomaksi muuttunut välilevyn pullistuma.

Välilevyn pullistuman aiheuttamalle kivulle on usein tyypillistä, että kivun olemassaolo ja voimakkuus vaihtelee sen mukaan, kuinka paljon painetta välilevyyn kohdistuu. Kipu pahenee usein esimerkiksi seistessä ja pitkään istuessa sekä helpottaa yleensä kävellessä tai selällään maatessa jalat koukussa. Istuminen tai selän taivuttaminen eteenpäin saattavat pahentaa kipua, koska välilevyyn ja sen hermoon kohdistuu silloin enemmän painetta.

Välilevyn pullistumien luokittelu vaihtelee lääketieteellisen lähteen mukaan ja niiden nimeämisessä vallitsee myös maakohtaisia eroja.

Välilevyn pullistuminen ilman repeämiä aiheuttaa niin sanotun laajakantaisen pullistuman eli protruusion eli välilevyn pullotuksen. Välilevyn sisusmassa pullistuu protruusiossa taakse- eli selkäydinkanavaan päin tilanteessa, jossa välilevyn säikeissä ei ole havaittavissa repeämiä.

Ekstruusiolla tarkoitetaan tilannetta, jossa kaikki välilevyn säikeet ovat rikkoutuneet ja välilevyn ulos työntyvä sisältö ahtauttaa selkäydintä tai painaa hermojuurikanavaa. Sekvestroituneessa pullistumassa ekstruusiopullistuma on korjautunut siten, että siitä on irronnut välilevyn ulkopuolella sijaitseva pala. Alaspäin pullottava Schmorlin hernia ei voi painaa hermojuurta tai selkäydintä. Välilevyn sisältö voi valua ulos myös välilevyssäikeisiin tulleiden repeämien kautta, jolloin välilevyyn ei synny lainkaan pullistumaa.

Tyrällä viitataan usein protruusiota pahempaan pullistumaan. Välilevytyrä koostuu nikamavälilevyn ydingeelistä, rustosta ja rustokaasuista, luuhaarakkeen pirstaleista tai syykehäkudoksesta taikka näiden yhdistelmästä.

Prolapsilla voidaan viitata joko protruusiota pahempaan pullistumaan taikka protruusioon taikka kaikenlaisiin välilevyn pullistumiin.

Välilevytyrän ja välilevyn pullistuman aiheuttamat oireet kestävät keskimäärin pitempään kuin muut alaselkäkipua aiheuttavat oireet. Elimistön immuunipuolustus saattaa poistaa ajan mittaan pullistumasta tulehdusta aiheuttavia proteiineja ja pienentää sitä muullakin tavoin. LIsäksi pullistumasta imeytyy vettä muualle elimistöön, jolloin se pienenee. Jotkut väittävät myös, että selkärangan ojennusharjoitteet voisivat saada aikaan pullistuman sisällä olevan hyytelön siirtymistä takaisin keskelle välilevyä, mutta kyseinen teoria on kiistanalainen. Pullistuman pieneneminen saattaa joka tapauksessa lievittää kipua tai poistaa sen, koska se saattaa johtaa tulehduksen vähenemiseen tai siihen, ettei pullistuma häiritse enää viereistä hermojuurta.

Välilevyn pullistuman aiheuttama kipu lievittyy suurimmalla osalla potilaita neljän viikon kuluessa ja häviää kokonaan yleensä kahden kuukauden kuluessa. Jos selän liikkeissä on toimintahäiriö tai jos selkää ylikuormitetaan toipilasaikana esimerkiksi selän mekaanisella rasittamisella tai vartalon pitkäkestoisella yksipuolisella asennolla, kivun lakkaaminen saattaa kuitenkin kestää jopa yli kolme kuukautta. Etenkin voimakas lihasponnistus saattaa lisätä voimakkaasti kipua välilevy- ja hermojuuriperäisessä selkävaivassa. Jos oireet eivät lievity 6–8 viikossa, pitää harkita jatkotutkimuksia.

Välilevyn pullistuma saattaa aiheuttaa jalan tai käden säteilykipua, tunnottomuutta tai voimattomuutta. Paha pullistuma voi aiheuttaa virtsan ja ulosteen pidätyskyvyn häiriöitä, ja virtsaputken sekä peräaukon seudun tunnottomuutta. Tällöin on hakeuduttava välittömästi lääkärin luo.

Protruusio, prolapsi ja ekstruusio eivät näy röntgenkuvassa, minkä vuoksi ne voidaan diagnosoida ainoastaan magneettikuvauksella. Rustokerroksen murtuman olemassaolon voi päätellä T2-painotteisessa magneettikuvassa näkyvästä nesteestä eli niin sanotusta HIZ-löydöksestä (high intensity zone) sekä magneettikuvassa mahdollisesti näkyvästä granulaatiokudoksesta. Julkisen terveydenhuollon asiakkaiden on hyvin vaikea päästä magneettikuvaukseen, mutta niitä tehdään myös yksityisillä magneettikuvausasemilla. Röntgenkuvauksesta poiketen, magneettikuvaus tapahtuu yleensä selinmakuuasennossa, jolloin välilevyihin kohdistuva kuormitus ei aiheuta pullotusta tai pullista mahdollista tyrää verrattuna pystyasentoon. Välilevyn murtuma eli annulusrepeämä näkyy magneettikuvissa vaaleana, koska sen ympärillä on tavallista enemmän vettä. Magneettikuvaus ei paljasta myöskään välilevyn sisäisen paineen tai nukleuksen tilavuuden muutoksia. Välilevytyrän esiintyminen tarkoittaa aina sitä, että välilevyssä on myös murtuma.

Pullistuman aiheuttamaa lumbosakraalisen hermojuuren ärsytystä voidaan tutkia suoran jalan nostotestillä eli Lasequen testillä.

Manipulaatiohoitoa, venytyksiä ja fysikaalisia hoitoja ei suositella välilevynpullistuman hoitoon, koska niiden vaikuttavuudesta ei ole saatu näyttöä.

Jos konservatiivinen hoito ei auta neljässä viikossa, on syytä hakeutua uudestaan lääkäriin. Noin 15 prosenttia välilevytyristä hoidetaan leikkauksella, jossa välilevystä poistetaan sen pullistuva osa. Leikkaukseen turvaudutaan esimerkiksi silloin, kun tyrä on niin suuri, että se aiheuttaa jalan lihasheikkoutta. Niin sanotusta mikroleikkauksesta voi toipua työkykyiseksi parhaimmillaan jo 2–3 viikossa. Jos hermopuristus kestää liian pitkään esimerkiksi sen vuoksi, että tyräleikkausta joutuu jonottamaan kauan, on olemassa suuri riski, että hermovauriokipu jää pysyväksi. Myös stressi vaikeuttaa paranemista.

Välilevyvaurioita voidaan ehkäistä valistuksen avulla, jossa korostetaan, ettei pidä nostaa liian painavia taakkoja ja että elimistön pitää saada levätä selkää kuormittavan toiminnan jälkeen. Huonon työasennon lisäksi huono ryhti voi altistaa välilevyvaurioille. Pitkäkestoista istumista kannattaa välttää, koska se nostaa välilevyn sisäistä painetta.

Lonkka- eli iskiashermon pinne

Neljäkymmentä prosenttia suomalaisista naisista ja 30 prosenttia miehistä kokee joskus kipua, joka on peräisin lantion ja alaraajojen hermotuksesta huolehtivasta lonkka- eli iskiashermosta (engl. sciatic nerve). Alaselästä jalan takaosaan ulottuvaan selkäydinhermoon kohdistuu siinä paikallista puristusta, mikä aiheuttaa verenkiertohäiriöitä ja hermon toimintahäiriön. Tyypillisiä hermopinteen oireita ovat puutuminen, pistely, tikkuilu, tuntohäiriöt, kipu, väsyminen, heikkous tai krampit.

Iskias-hermon pinne saattaa aiheuttaa kipua alaselkään, lantioon, pakaroihin tai jalkaan. Välilevyn pullistuman aiheuttama voimakas selkäydinhermon eli Iskias-hermon puristus saattaa aiheuttaa jopa iskias-hermon pysyvän vaurioitumisen, jos pullistumaa ei leikata kyllin nopealla aikataululla. Kipu jää tällöin pysyväksi. Iskias-hermo saattaa vaurioitua myös tyräleikkauksessa.

Iskias-hermon vaurioituminen johtuu siitä, että välilevytyrä ja välilevystä peräisin oleva hapan ydinhyytelö vioittavat hermosäikeitä mekaanisesti ja kemiallisesti. Iskias-vaurion aiheuttama kipu on yleisin hermovauriosta johtuvan neuropaattisen kivun muoto.

Hermovaurio aiheuttaa kipua vain osalle potilaista. Syytä tälle ei tiedetä, mutta arvellaan, että perinnölliset tekijät olisivat keskeisiä selittäjiä. Hermovauriokipu saattaa tuntua aivan samanlaiselta kuin kudosvauriokipu. Osalla potilaista hermovauriokipu on kuitenkin erilaista luonteeltaan, ja siihen voi liittyä erikoisia tuntemuksia. Hermovauriokipu tuntuu usein kihelmöintinä, vihlomisena, sähköiskun kaltaisina aistimuksina, poltteena, puutumisena tai tunnottomuutena. Iskias-hermon vaurio saattaa aiheuttaa myös lantioon, pakaroihin tai jalkaan säteilevää kipua.

Selkäydinkanavan ahtauma ja hermojuurikanavan ahtauma (spinaalistenoosi, stenoosi)

Spinaalistenoosi on ikääntyvien ihmisten yleisin alaselkä- ja alaraajaoireiden aiheuttaja. Spinaalistenoosiin liittyvä jalassa tuntuva iskeeminen kipu johtuu hermopuristuksen aikaansaamasta lihaskrampista. Hermopuristus johtuu yleensä selkärangan nivelrikon aiheuttamista rappeumamuutoksista tai välilevyn pullistumasta. Välilevyn madaltuminen saattaa myös aiheuttaa selkäydinkanavaa suojaavien flavum-nivelsiteiden löystymistä, ja paksuuntumista, jolloin ne saattavat pullistua selkäydinkanavaan.

Selkä- tai hermojuurikanavan ahtauma häiritsee hermojuuren tai hermojuurten toimintaa. Puristuksiin jäävä hermo saattaa esimerkiksi turvota, jolloin siihen voi tulla verenkiertohäiriö.

Jos ahtauma sijaitsee selkäydinkanavassa, sitä kutsutaan sentraaliseksi spinaalistenoosiksi. Jos sentraalinen stenoosi sijaitsee lannerangassa, sitä kutsutaan usein myös lannerankakanavan ahtaumaksi eli lumbaaliseksi spinaalistenoosiksi.

Hermojuurikanavassa sijaitsevaa ahtaumaa kutsutaan lateraaliseksi spinaalistenoosiksi. Se ahtauttaa ne yksittäisten nikamien välissä sijaitsevat selkäydinkanavan osat, jota pitkin hermojuuret poistuvat selkäydinkanavasta.

Useimmilla potilailla on sekä selkäydin- että hermojuurikanavan ahtauma. Tätä kutsutaan sekamuotoiseksi ahtaumaksi.

Selkäydinkanavan ahtauma sijaitsee yleensä lannerangassa ja johtuu useimmiten nivelrikon aiheuttamista kulumamuutoksista. Selkäydinkanavan hermot jäävät puristuksiin helpoiten alimpien nikamien kohdalla, koska selkäydinkanava on sitä ahtaampi, mita alemmista nikamista on kyse ja selkäydinhermo taas paksumpi.

Spinaalistenoosi luokitellaan kuvantamistulosten mukaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikeaksi. Sekä sentraalinen että lateraalinen spinaalistenoosi saattavat aiheuttaa niin sanottua iskiasoiretta eli iskias-hermoperäisiä oireita.

Ahtauma voi sijaita keskeisessä selkäydinkanavassa tai yksittäisen hermojuuren alueella. Alaselästä jalkaan tai jalkoihin säteilevä laaja-alainen kipu sekä jalkojen puutuminen tai pistely ovat spinaalistenoosin tyyppioireita. Alaselkä saattaa lisäksi kipeytyä kävellessä ja alaraajoihin voi myös ilmaantua oireita voimattomuutta. Etukumara asento helpottaa usein oireita ja selkärangan taivuttaminen taakse pahentaa niitä.

Spinaalistenoosin oireet liittyvät yleensä selän kuormittumiseen, jota voi vähentää riittävällä tauotuksella. Myös lääkkeistä, tukiliiveistä ja leikkauksesta saattaa olla apua.

Jos selän taivutusliikkeiden tekeminen toisteisesti ei tuota kipua, mutta aiheuttaa kivun ilmaantumisen tai pahenemisen jälkeenpäin, on syytä epäillä hermopinnettä.

Kaularangan alueen ahtauma aiheuttaa yläraajaan säteilevää kipua, yläraajan puutumista ja käden näppäryyden heikkenemistä. Oireet kehittyvät tyypillisesti hitaasti. Niiden vaikeusaste vaihtelee usein, mutta ne voivat myös pahentua vuosien saatossa. Selkäydinkanavan ahtauma diagnosoidaan yleensä magneettikuvauksen avulla.

Alle kymmenen prosenttia selkäkiputapauksista johtuu lonkka- eli iskias-hermojuureen kohdistuvasta paineesta. Paineen aiheuttajana on useimmiten välilevytyrä, joka saattaa puristaa selkäydinhermoa tai selkäytimen jatketta ahtauttaen juurikanavaa, mikä saattaa johtaa iskiaskipuun.

Noin 40 prosenttia suomalaisista kärsii iskias-kivusta jossain elämänsä vaiheessa. Suurin riski saada iskias-kipua on 40–55-vuotiaana. Iskias-särky voi kroonistua, jos tyrä vaurioittaa hermojuurta.

Spinaalistenoosi aiheuttaa kipua vain niille, joiden selkäydinkanava on jo alun perin tavallista kapeampi. Tällöin siinä ei ole riittävästi tilaa hitaillekaan rappeumamuutoksille. Kivun pääasiallisena aiheutumismekanismina pidetään ahtaumasta johtuvaa cauda equinan laskimo- ja valtimoverenkierron häiriötä, joka heikentää hermojuurten ravinnonsaantia ja toimintakykyä. Useammasta suunnasta tuleva verenkierto helpottaa kuitenkin hermojuurten sopeutumista puristustilaan. Puristuma on aluksi dynaaminen, koska lannerankakanavan tilavuus muuttuu potilaan liikkeiden mukana. Hermokudoksen verenkierto ei heikenny siksi pysyvästi. Hermojen verisuonilla on siten usein paljon aikaa mukautua puristuksen aiheuttamiin muutoksiin. Lannerankanavan tilavuuden muutokset loppuvat vasta, jos rappeuma etenee niin pitkälle, että luupiikit jäykistävät selkärangan. Spinaalistenoosista johtuva kipu helpottaa tyypillisesti etukumarassa ja pahenee kun selkä on notkolla. Kävely tyypillisesti pahentaa ja istuminen lievittää kipua. Tyypillisin oire on katkokävely, jossa alaraajoihin ilmaantuu niin paljon kipua, puutumista, tunnottomuutta tai voimattomuutta että potilaan on pakko pysähtyä ja seistä etukumarassa.

Lisäksi on osoitettu, että välilevyn ulkopuolelle päätynyt välilevynydin vaurioittaa hermostoa ja aiheuttaa voimakasta kemiallista tulehdusreaktiota ja kipua päästessään kovakalvon päälliseen epiduraalitilaan.

Akuutissa vaiheessa kannattaa välttää selän liiallista kuormittamista ja rasittamista. Selän kuormittamista tai pitkää istumista vaativaa liikuntaa voi lisätä rauhallisesti hermokivun helpottuessa.

Iskiaksen paraneminen on yksilöl­listä. Iskias-oire rauhoittuu useimmiten 1–3 kuukaudessa. Pullistuma kuivuu tällöin pois, mikä johtaa hermo­pinteen helpottamiseen ja tulehduksen rauhoittumiseen. Osa iskias-potilaista hyötyy kevyestä vetohoidosta. Tyräleikkauksesta on hyötyä, jos pullistuma ei parane itsestään tai se aiheuttaa esimerkiksi merkittävän halvausoireen. Leikkauksessa vähennetään selkäytimeen kohdistuvaa painetta poistamalla välilevystä ulos työntyvää ainesta ja verihyytymiä.

Päivittäisen liikunnan harrastaminen saattaa tuoda väliaikaista lievitystä iskias-oireistoon. Liikunnan aikana pitää kuitenkin kiinnittää huomiota selkärangan asentoon sekä välttää tärinää aiheuttavia lajeja, kuten juoksua ja maastopyöräilyä.

Ahtauman avartamista leikkauksella tarvitaan, jos kipu käy sietämättömäksi tai uhkaa päivittäistä selviytymistä. Mittareina voidaan käyttää kivun lisäksi alaraajan etenevää heikkoutta ja kävelyn rajoittumista 200–300 metriin. Noin kaksi kolmasosaa saa hyvän avun leikkauksesta ja tulokset ovat parhaat vaikeissa ja keskivaikeissa ahtaumissa. Osa potilasta hyötyy myös riippumisesta. Tulehdus- tai hermokipulääkkeiden, tukiliivien tai omatoimisen harjoittelun tehosta spinaalistenoosin hoidossa ei ole olemassa tieteellistä näyttöä.

Tulehtuneen välilevyn kuivuminen ja madaltuminen (tulehduksellinen välilevyrappeuma) sekä fasettinikamien vaurioituminen

Suurimmalla osalla neljäkymmentä vuotta täyttäneistä esiintyy jonkin verran selkärangan välilevyrappeumaa ja 70-vuotiailla löytyy rappeuman merkkejä jo useimmista välilevyistä.. Rappeumamuutoksia esiintyy yleisimmin toiseksi alimmassa sekä sen yläpuolella sijaitsevassa nikamavälissä. Rappeuma on kuitenkin kivulias yleensä vain silloin, jos kyseessä on vauriosta alkunsa saanut rappeutuminen.

Selkäkivun on havaittu korreloivan välilevyn ytimen ulkoreunojen ja välilevyn rustoisen päätelevyn mikrovaurioiden käynnistämän välilevyn madaltumisen (engl. disc space narrowing) kanssa. Esimerkiksi vuonna 2007 julkaistussa japanilaistutkimuksessa havaittiin, että selkäkivun voimakkuus korreloi välilevyrappeuman esiintymisen todennäköisyyden kanssa. Vuonna 2010 julkaistussa hollantilaistutkimuksessa havaittiin nikamavälissä 1-5 esiintyvien madaltumien korreloivan samansuuruisesti kipuun kuin polven ja käden nivelrikkolöydösten. Kyseisistä väleistä löytyvä madaltuma kolminkertaisti 60-72-vuotiailla miehillä ja kaksinkertaisti samanikäisillä naisilla vähintään vuoden kestäneen kroonisen selkäkivun todennäköisyyden. Lisäksi selkäkipua esiintyi enemmän niillä, joiden selkärangasta löytyi useampia madaltumia. Luupiikeillä (osteofyyteillä) taas ei havaittu olevan kipua lisäävää itsenäistä vaikutusta.

Tulehduksellisella välilevyrappeumalla tarkoitetaan radiaalisten ja sirkumferentiaalisten murtumien syntymistä välilevyyn, välilevyn rustokerrosten irtoamista toisistaan ja nikaman rustoisen päätelevyn rapautumista. Edellä mainitut vauriot heikentävät dramaattisesti välilevyn vakautta ja kantokykyä.

Vain osa rappeutuneista välilevyistä aiheuttaa kipuoireita. Välilevyjen kipua aistivat hermot ulottuvat normaalisti vain muutaman millimetrin verran levyn ulkoreunan sisäpuolelle. Luudutusleikkauksessa poistettuja kivuliaita välilevyjä tutkimalla on huomattu, että välilevy muuttuu kivuliaaksi, jos sen sisäosiin pääsee kasvamaan repeämiä pitkin uusia hermopäätteitä. Uudet hermopäätteet vapauttavat ympäristöönsä hermotulehdusta kiihdyttäviä neuropeptidejä ja niitä ruokkivat uudet verisuonet kuljettavat alueelle makrofageja ja syöttösoluja, jotka vapauttavat lisää tulehdusta kiihdyttäviä aineita. Välilevyn sisälle kasvaneisiin hermopäätteisiin kohdistuu näin sekä biokemiallisia että mekaanisia ärsykkeitä. Kivuliaista välilevyistä löytyy myös hermojen sisäänkasvua ohjaavia Schwannin tukisoluja. Uudishermot eivät valitettavasti näy magneettikuvissa ja välilevyn vaurioitumisen aiheuttama nestepitoisuuden väheneminen alkaa näkyä magneettikuvassa vasta kuuden viikon kuluttua vaurion synnystä. Kuvassa saattaa näkyä myös viereisten nikamien punaisen luuytimen korvautumista rasvapitoisella keltaisella luuytimellä. Lisäksi yli 80 prosenttia rappeutuneista välilevyistä pullistuu (protruusio) leveyssuunnassa vähintään 2,5 millimetriä.

Kivuliaaseen välilevyrappeumaan liittyy yleensä myös syykehän ulkokerroksiin ulottuvia radiaalisia repeämiä etenkin syykehän ohuemmassa ja heikommassa takaosassa.

Selän välilevyt kuivuvat ja madaltuvat välilevyrappeumassa, mikä johtaa nikamien siirtymiseen lähemmäs toisiaan. Rappeutunut välilevyn ydin painuu myös tavallista helpommin kasaan kuormituksen yhteydessä, minkä vuoksi välilevyn syykehään kohdistuu repeämäriskiä kasvattavaa ylimääräistä painetta.

Selkään kohdistuva jatkuva staattinen paine aiheuttaa välilevyn kuivumista ja kulumista. Vuonna 2000 julkaistussa magneettikuvantamiseen perustuvassa suomalaistutkimuksessa havaittiin lisäksi, että selän liiasta kuormittamisesta johtuva välilevyn puristusmurtuma eli halkeama tai repeämä aiheuttaa noin joka toiselle potilaalle välilevyn ja nikaman rustoisen päätelevyn rappeuman, joka on havaittavissa vielä vuosien kuluttua murtuman syntymisestä.

Selän vaurioitumisen käynnistämä rappeutuminen saattaa olla hyvin kivulias. Kuitenkin vain osa rappeutuneista välilevyistä aiheuttaa kipua.

Välilevyrappeumasta johtuvalle kivulle on tyypillistä, että kumartuminen, nostaminen, kiertoliikkeet ja istuminen pahentaa sitä. Alaselän välilevyihin kohdistuukin istuessa kolme kertaa enemmän kuormitusta kuin seistessä. Myös pitkään seisominen saattaa kipeyttää selän. Asentojen vaihtelu, käveleminen ja makuuasento tyypillisesti lievittävät kipua.

Lisäksi välilevyn kuivuminen ja madaltuminen aiheuttaa fasettinikamien kulumista. Madaltuneeseen välilevyyn kiinnittynyt oikean- ja vasemmanpuoleinen fasettinikama pääsevät liukumaan liikaa suhteessa alempaan fasettinikamaan, mikä johtaa fasettinikamien hermojuuriaukkoja pienentäviin muodonmuutoksiin.

Välilevyn madaltuminen johtaa myös välilevyyn kiinnittyvien fasettinivelten epänormaaliin liikerataan. Kyseinen toimintahäiriö rasittaa kaariniveliä aiheuttaen niihin artroosi- eli nivelrikkomuutoksia kuten luupiikkejä, mikä puolestaan häiritsee välilevyn toimintaa synnyttäen noidankehän. Kaarinivelten luupiikit voivat myös ahtauttaa selkäydinkanavaa. Välilevyn madaltuminen voi johtaa myös kaarinivelten subluksoitumiseen eli osittaiseen sijoiltaan menemiseen.

Välilevyn madaltuminen lyhentää ja paksuntaa myös selkäydinhermoa suojaavaa ligamentum flavum -nivelsidettä, millä on selkäydinkanavaa ahtauttava vaikutus.

Liian tiheään toistuva tai vääränlainen kuormitus tai kuormittavat asennot, liikkumattomuus, välilevyn vaurioituminen, tupakointi tai ympäristön happamuus vähentävät välilevyn ravinteidensaantia, jolloin välilevyrappeuma pääsee etenemään. Esimerkiksi glukoosin puute aiheuttaa solukuolemia ja hapenpuute estää proteoglykaanien tuotannon. Ylipaino lisää välilevyrappeuman riskiä vain urheilijoilla.

Vaikuttaa siltä, että nimenomaan ihmislajille epätyypillisten liikkeiden toisto lisää välilevyrappeuman riskiä. Etenkin selkärangan kiertoliikkeet, hypyt, potkut ja selkärangan toistuva ojennus ja taivutus saattavat lisätä välilevyrappeuman riskiä. Useissa tutkimuksissa onkin havaittu, että esimerkiksi uimareilla, kilpavoimistelijoilla, painonnostajilla ja jalkapalloilijoilla esiintyy tavallista enemmän välilevyrappeumaa.

Vuonna 2017 julkaistiin ensimmäistä kertaa lääketieteen historiassa tutkimus, jonka tulokseksi saatiin, että nopea kävely ja hidas juoksu saattavat kuitenkin jopa vähentää välilevyrappeuman riskiä. Nopealla juoksemisella ja hitaalla kävelyllä ei havaittu kuitenkaan olevan myönteistä vaikutusta.

Myös kollageenin tai proteoglykaanien poikkeavuudet, verisuonten sisäänkasvu ja ikääntyminen saattavat aiheuttaa välilevyjen rappeutumista. Ikääntymiseen liittyvä hidas rappeutuminen eli ei yleensä aiheuta mainittavaa kipua.

Tyynymäisen välilevyn madaltuminen johtuu siitä, että se litistyy ja tiivistyy. Välilevyn madaltuminen vähentää sen joustavuutta ja sitä ympäröivän nikamaparin liikkuvuutta. Tällöin välilevy ei kykene enää suojaamaan nikamia yhtä hyvin esimerkiksi iskujen aiheuttamilta vaurioilta. Se lisää myös nikamien välisten nivelten ja lihasten kuormitusta. Selässä kulkevat hermot saattavat myös joutua puristuksiin välilevyn madaltumisen vuoksi.

Selkärangan rappeutuminen etenee vaiheittain. Aluksi esiintyy selän toimintahäiriöitä, rasittumistaipumusta ja eräiden liikkeiden ja asentojen provosoimaa kipeytymistä. Oireet helpottavat yleensä viimeistään vanhuudessa selän jäykistyessä nikamien yhteensulautumisen vuoksi. Tätä voidaan nopeuttaa on luuduttamalla kivuliaan välilevyn viereiset nikamat toisiinsa leikkauksen avulla.

Välilevyn madaltumisen myötä myös muut rakenteet altistuvat liialliselle kuormitukselle. Esimerkiksi fasetti- eli kaarinivelille jakautuva paine kasvaa altistaen niitä ennenaikaiselle kulumiselle. Välilevyn madaltuminen aiheuttaa myös selkäydinkanavaa suojaavien flavum-nivelsiteiden eli -ligamenttien löystymistä, mikä saattaa johtaa niiden paksuuntumiseen eli hypertrofiaan ja elastisuuden vähenemiseen. Elastisuuden katoaminen voi pullistaa nivelsiteen selkäydinkanavaan, jolloin syntyy selkäydinkanavan ahtauma eli spinaalistenoosi. Välilevyrappeuma lisää myös nikamasiirtymän riskiä.

Naisilla esiintyy miehiä useammin ja vakava-asteisempia välilevyn madaltumia. Vuonna 2015 julkaistun väitöstutkimuksen mukaan yli puolella suomalaisista 21-vuotiaista esiintyy välilevyn rappeumamuutoksia, neljänneksellä välilevyn pullotusta ja 18 prosentilla pieniä pullistumia. Vaikeimmista alaselkäoireista kärsivillä esiintyi enemmän rappeumaa ja pullistumia. Niitä ei todettu kuitenkaan kaikilla alaselkäoireista kärsineillä, eikä kaikilla rappeumamuutoksia omaavilla esiintynyt selkäkipua. Liikuntaa harrastavien ryhmällä esiintyi keskimäärin yhtä paljon välilevyrappeumaa kuin liikuntaa harrastamattomilla. Tupakoivilla tai keskivartalolihavilla miehillä esiintyi tavallista enemmän välilevyrappeumaa, mutta naisilla tällaista korrelaatioita ei havaittu. Erään tutkimuksen mukaan lantioon ulottuvan vatsa-aorttavaltimon kalkkeutuminen saattaa olla yhteydessä välilevyrappeuman riskiin.

Useissa tutkimuksissa on havaittu, että esimerkiksi uimareilla, kilpavoimistelijoilla, painonnostajilla ja jalkapalloilijoilla esiintyy tavallista enemmän välilevyrappeumaa. Selkärangan kiertoliikkeet, hypyt, potkut ja selkärangan toistuva ojennus ja taivutus saattavat lisätä välilevyrappeuman riskiä. Myös pyöristyneeseen selkärankaan liittyvä puristus rappeuttaa välilevyjä. Vaikuttaa siltä, että nimenomaan epätavalliset liikkeet lisäävät välilevyrappeuman riskiä. Tätä teoriaa tukee havainto, ettei juoksu lisää rappeumariskiä. Vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan nopea kävely ja hidas juoksu saattavat kuitenkin jopa vähentää välilevyrappeuman riskiä. Nopealla juoksemisella ja hitaalla kävelyllä ei kuitenkaan havaittu vastaavaa vaikutusta. Kyseessä oli historian ensimmäinen tutkimus, jonka mukaan liikunta saattaa myös vähentää välilevyrappeuman riskiä.

Nikamien reunoihin koukkumaisesti kohti viereisen nikaman reunaa kasvavat luupiikit eli osteofyytit estävät selkärangan normaalia taipumista ja saattavat aiheuttaa kipua. Ne saattavat myös painaa hermoratoja aiheuttaen tyypillisesti ylä- tai alaraajojen kipua, puutumista, lihaskramppeja tai lihasheikkoutta. Luupiikit estävät toisaalta myös selkärangan yliliikkuvuutta.

Välilevyn rappeuma näkyy T2-painotteisessa magneettikuvassa signaalin heikentymisenä ja välilevyn tummumisena. Välilevyn vaurioitumisen jälkeen kestää noin kuusi viikkoa, ennen kuin välilevy on tummunut lopullisen tummuuteensa. Magneettikuvan perusteella ei voida kuitenkaan päätellä, aiheuttaako välilevyrappeuma kipua. Esimerkiksi välilevyn sisälle kasvaneet kipua aistivat uudishermot eivät näy magneettikuvassa.

Röntgenkuvan avulla voidaan havaita välilevyrappeumasta ainoastaan välilevyn madaltuminen, luupiikit ja välilevyn rustoisen päätelevyn kalkkeumat.

Ikääntymisen aiheuttama välilevyn kuivuminen ja ytimestä alkava välilevyrappeuma

Magneettikuvissa tummina alueina näkyvä kuivumisesta johtuva ja ikääntymiseen liittyvä välilevyrappeuma on yleensä kivuton, koska se sijaitsee yleensä niissä välilevyn osissa, joissa ei ole hermotusta. Vanhuudenrappeuma etenee hitaasti välilevyn ytimestä kohti ulompia osia.

Ikääntyminen lisää välilevymurtuman riskiä, koska se haurastuttaa välilevyn rakennetta. Ikääntymiseen liittyvä ydinhyytelön (osittainen) korvautuminen rustokudoksella vähentää kuitenkin ydinhyytelön ulostyöntymisen riskiä.

Välilevyjen nestepitoisuus alenee ihmisen ikääntyessä solunulkoista matriisia uusintavien solujen kuollessa. esimerkiksi vastasyntyneen vauvan välilevy-ytimen vesipitoisuus on 85–90 prosenttia, mutta eläkeikää lähestyvän yli 60-vuotiaan aikuisen enää noin 70 prosenttia. Kahdeksakymmenvuotiaiden välilevyt ovat jo keskimäärin puolta kuivempia kuin lasten. Vaurioituneiden välilevyjen esiintyvyys ja määrä lisääntyy usein elinkaaren aikana siten, että keskivertoiselta 70-vuotiaalta löytyy rappeutumisen merkkejä jo useimmista välilevyistä.

Diskuksen ikääntymiseen liittyvä hidas rappeutuminen ei kuitenkaan aiheuta yleensä samanlaisia kipuongelmia kuin välilevyn patologinen rappeutuminen. Välilevyn rappeutumisesta aiheutuu yleensä kipua vain, jos siihen liittyy selkärangan liikkeiden epävakautta, lihasspasmeja ja mahdollista hermoärsytystä. Nuorempana tapahtuva välilevyn rappeutuminen liittyy välilevyn murtumien aiheuttamiin rakenteellisiin muutoksiin, kun taas vanhuudenrappeuma johtuu useammin siitä, että välilevyn nestepitoisuus alenee ikääntymiseen liittyvän biokemiallisen degeneraation seurauksena, jolloin välilevyn hyytelön väheneminen korvautuu yleensä rustosäikeiden lisääntymisellä.

Ikääntymiseen liittyvä välilevyn nestepitoisuuden väheneminen johtuu proteoglykaanien vähenemisestä. Välilevyn ytimien kutistuminen kohdistaa rustoiseen ulkokehään aiempaa enemmän kuormitusta, mikä provosoi sen kasvua. Tuloksena on välilevyn liikkuvuuden väheneminen. Välilevy saattaa kuitenkin törmätä selkäydinhermoon törmääminen, mistä voi aiheutua kipua ja heikkoutta.

Välilevyn kuivuminen aiheuttaa myös jäykkyyden tuntemuksia ja mahdollisesti myös puutumista.

Selkänikaman pääteruston ja luuaineksen tulehdusmuutokset (Modic-muutokset)

Välilevyn syyruston halkeama saattaa johtaa krooniseen selkäsärkyyn etenkin jos sitä seuraava hitaasti etenevä tulehdus (nivelrikko) etenee välilevyn ylä- ja alapuolisten selkänikamien rustoista päätelevyä pitkin luuytimeen asti aiheuttaen luuaineeseen tulehduksellisen päätelevy- eli Modic-muutoksen. Jos muutos etenee pitkälle, välilevyn sisällä olevan hapan ydingeeli pääsee tunkeutumaan nikaman luuaineeseen. Jos päätelevy vaurioituu, välilevy ei saa enää nikamasta veren mukana tulevia ravinteita ja happea, joiden avulla se voisi korjata vaurioitaan. Tällöin välilevyä rappeuttava tavallisesti vuosikymmeniä kestävä prosessi saattaa tapahtua nopeutetusti.

Tulehdukselliset Modic-muutokset diagnosoidaan magneettikuvauksella. Ykköstyypin muutokset korreloivat kakkos- ja kolmostyypin muutoksia vahvemmin kroonisen selkäkivun ja syvien kiputuntemusten kanssa ja niille on tyypillistä tulehdukseen aiheuttamaan turvotukseen liittyvä selkänikaman suurentunut nestepitoisuus, mikä näkyy T1-magneettikuvissa tavallista vaaleampana ja T2-magneettikuvissa tavallista tummempana alueena. Kakkostyypin Modic-muutoksissa on havaittavissa keltaisen rasvapitoisen aineen kertymistä nikamaan. Modic 3 -tyypin muutokset ovat harvinaisempia eikä niitä ole tutkittu yhtä paljon kuin ykkös- ja kakkostyypiin muutoksia. Niiden on kuitenkin havaittu korreloivan röntgenkuvissa näkyvän kalkista muodostuvan skleroottisen plakin kanssa.

Ykköstyypin modic-muutoksia omaavilla esiintyy neljä kertaa todennäköisemmin selkäkipua kuin niillä, joilla ei ole kyseisiä muutoksia. Modic-muutoksia on kuitenkin havaittu myös kivuttomilla henkilöillä. Tämä saattaa johtua siitä, että geneettisten tekijöiden on havaittu olevan yhteydessä Modic-muutosten aiheuttamaan kipuun. Geneettiset tekijät vakioitiin vuonna 2019 julkaistussa palkitussa kaksosilla tehdyssä tutkimuksessa, jolloin havaittiin, että ykköstyypin Modic-muutokset korreloivat vahvasti selkäkivun kanssa.

Modic-muutoksiin liittyy myös välilevyjen aineenvaihdunnan häiriintymistä, koska suurin osa välilevyn soluista on riippuvaisia niistä ravinteista, jotka kulkeutuvat sinne nikaman rustoisen päätelevyn kautta. Tulehduksen aiheuttama välilevyn aineenvaihdunnan heikkeneminen johtaa myös turvotuksen aiheuttamaan kivuliaaseen paineeseen. Ikääntymisen aiheuttamat luontaiset nikaman rappeumamuutokset lisäävät välilevyperäisen kivun riskiä, mutta eivät johda siihen automaattisesti.

Potilaat, joiden selkänikaman ytimestä löytyy suuria ykköstyypin Modic-muutoksia tai laajoja tyypin 1, 2 tai 3 Modic-muutoksia eivät hyödy liikunnasta vaan levosta. Modic muutoksiin ei ole olemassa parantavaa hoitoa.

Tukilihasten paikallinen tulehdus (kumulatiivinen traumahäiriö eli liikesäätelyn häiriö)

Nikamaväleissä sijaitsee aisti- ja liikehermoista koostuvien selkäydinhermojen ulostuloja, joiden takahaarat hermottavat selän lihaksia. Kyseiseen hermokudokseen kohdistuva pitkäaikainen mekaaninen ärsytys saattaa aiheuttaa kudoksen paikallisen tulehduksen. Selän rasittaminen tulehdusvasteen aikana saattaa johtaa tulehduksen kroonistumiseen ja siihen liittyvän kumulatiivinen traumahäiriö -nimisen hermoston ja lihasten toimintahäiriön syntymiseen (cumulative trauma disorder, CTD). Häiriö oireilee siten, että selkä tulee kipeäksi yhä pienemmästä rasituksesta.

Lannerangan nikamiin suoraan tai kalvorakenteen kautta kiinnittyvien syvien lihasten (poikittaiset vatsalihakset, pallealihas, iso ja pieni lannelihas, monijakoinen multifiduslihas, nelikulmainen lannelihas, lantiopohjan lihakset ja kiertäjälihakset) tehtävänä on tukea selkärankaa eli saada nikamat pysymään rivissä. Edellä listattujen syvien tukilihasten tulisi aktivoitua ennen voimakkaiden pinnallisten selkälihasten aktivoitumista. Jos näin ei tapahdu, lantion ja rintakehän liikkeet voivat aiheuttaa fasettinivelten ja välilevyjen rakenteita vaurioittavaa nikamien liiallista kiertymistä ja siirtymistä.

Tulehdus vaurioittaa myös suoraan nivelsiteiden, -kapseleiden ja välilevyjen asentojen aistimisessa tarvittavia mekanoreseptoreita, mikä johtaa keskushermoston viestiliikenteen häiriintymiseen sekä häiriöihin lihasten aktivaatiossa ja koordinaatiossa. Nivelet ja tietyt lihakset alkavat ylikuormittuvat tällöin aiempaa helpommin. Ylikuormitus lisää uuden tulehdusreaktion vaaraa, joka voi pahentaa aiempia kudosvaurioita taikka aiheuttaa uusia. Jos akuuttia selkäkipua seuraa yhä uusia kudosvaurioita ja tulehdusreaktiota, selkäkipu saattaa lopulta muuttua pysyväksi.

Uuden kudosvaurion syntymisen riski on suurin silloin, kun kehoon kohdistuu epänormaalin suuri, yllättävä kuormitus. Kivun kroonistuessa selkään syntyy myös rakenteellisia muutoksia kuten lihasheikkoutta.

Selän pinnallisten ojentajalihasten alla kulkeva nikamia toisiinsa yhdistävä monihalkoinen multifidus-lihas on tärkein selkärankaa vakauttava tekijä, joka suojaa rankaa sen normaalien liikkeiden aikana sekä myös ulkoa tulevilta äkillisiltä vaurioita aiheuttavilta voimilta. Selkäkivusta kärsivillä on usein toimintahäiriö selän kipeällä puolella kulkevassa multifidus-lihaksessa. Multifiduksen toimintahäiriö johtaa usein myös fasettilukkoja aiheuttaviin spasmeihin.

Aivot lähettävät normaalisti selkärankaa tukeville syville lihaksille etukäteen tiedon rangan taivuttamisesta, jotta ne pystyvät aktivoitumaan ennen liikkeen suorittamista. Selkäkivusta kärsivillä lihasryhmien aktivaatio saattaa kuitenkin tapahtua väärässä järjestyksessä. Lisäksi on havaittu, että kroonisesta alaselän kivusta kärsivien muut lihakset kuin selkärankaa tukevan syvän multifidus-lihaksen vasen puoli jännittyivät normaalia enemmän esimerkiksi siirrettäessä lattialla olevia esineitä, alas istuttaessa, seisomaan noustessa ja portaiden nousussa. Ilmiö ei johdu kinesiofobiasta, koska liikkeiden suorittamisen pelko ei korreloi oireiden esiintymisen kanssa.

Pitkään jatkuneeseen kipuun saattaa liittyä jopa pysyvästi alentunut lantionpohjan lihasten toiminta.

Selkäydinhermon tulehdus aiheuttaa myös selkäydinhermon yliaktivaatiota, joka voi johtaa selkäkivun kroonistumiseen.

Kroonista selkäkipua sairastavilla on havaittu myös selkälihasten jatkuvaa jännitystilaa. Selkälihasten on havaittu olevan jännittyneinä etenkin makuuasennossa ja rennosti seistessä, vaikka niiden pitäisi toimia päinvastaisella tavalla. Selkärankaa suojaavien tukilihasten refleksit ovat lisäksi hidastuneet ja tasapainoaisti heikentynyt. Toiminnallisista aivotutkimuksista on saatu viitteitä siitä, että reaktioiden hidastuminen johtuisi keskushermoston tiedonkäsittelyhäiriöstä. Kipu koetaan niin sanotussa aivojen huomiokeskuksessa (anterior cingulate cortex) eli samassa paikassa, joka vastaa tiedonkäsittelystä ja vaativista liikesuorituksista. Voimakas kipu saattaa vaikeuttaa siksi myös liikkeiden säätelyä.

Selän liikesäätelyhäiriö hidastaa välilevyvaurioiden paranemista ja saattaa johtaa selkälihasten surkastumiseen tai rangan heikentyneeseen liikkuvuuteen ja joskus myös huonontuneeseen yleiskuntoon tai asentotunnon häiriöihin.

Liikesäätelyn häiriö voidaan diagnosoida, jos potilas ei suoriudu normaalisti testeistä, jotka mittaavat esimerkiksi potilaan kykyä pitää lanneranka neutraaliasennossa samalla kun hän tekee tiettyjä liikkeitä lonkillaan tai jaloillaan.

Tulehtunutta hermoa voidaan mobilisoida terapeutin toimesta tai itsehoitona. Hermokudoksen liu’uttaminen purkaa hermon jännitystä, lisää sen laskimoverenkiertoa ja happipitoisuutta sekä lievittää tulehdusta ja sen aiheuttamaa kipua. Hermokudosta voidaan myös venyttää toisesta tai molemmista päistä, minkä tavoitteena on parantaa kudoksen elastisuutta. Venyttäminen saattaa kuitenkin häiritä hermon verenkiertoa ja aiheuttaa liu’uttamista enemmän haitallisia jälkioireita.

Vuonna 2014 julkaistun tieteellisen tutkimuskatsauksen mukaan on saatu runsaasti metodologisesti laadukasta näyttöä siitä, ettei selkärangan vakauttamiseen tähtäävillä harjoitteilla ole muunlaista liikuntaa parempaa pitkän aikavälin tehoa selkäkivun hoidossa.

Vuonna 2022 julkaistiin australialaistutkimus, jossa tutkittiin, vaikuttaako neljän kuukauden pituinen ohjattu liikunta- ja asentoaistiharjoittelu potilaiden arvioon kipunsa voimakkuudesta. Aktiiviryhmän jäsenet kärsivät tutkimuksen alussa yli kolme kuukautta jatkuneesta kivusta, jonka voimakkuudeksi he arvioivat keskimäärin 5,6 kymmenportaisella asteikolla mitattuna. He arvioivat neljän kuukauden kuluttua keskimääräisen kipunsa laskeneen 3,1:een samalla kun lumeryhmän omasta kivustaan tekemä arvio laski 0,7 pistettä vähemmän eli 5,8:sta pisteestä neljään pisteeseen. Kun tutkittavien taustamuuttujien välisiä eroja korjattiin painottamalla tuloksia korjauskertoimilla, saatiin tulokseksi, että liikunta- ja asentoaistiharjoittelu vähensi kipuarviota keskimäärin yhden pisteen enemmän kuin lumehoito, mitä pidettiin kliinisen merkittävyyden alarajana. Tutkittavien yhteismäärä oli 276 ja lumeryhmäläiset saivat valelaserhoitoa, valeaivostimulaatioa, tarkkaavaisuuden suuntaamiseen liittyviä harjoitteita sekä diatermiahoitoa, jossa selän kudoksia lämmitetään suurtaajuisella sähkövirralla.

Nivelrikko aiheuttaa niveliin kiinnittyvien tukilihasten surkastumista. Keskivartalon syvät vatsa- ja selkälihakset sekä pallean ja lantionpohjan lihakset toimivat eräänlaisena tukikorsettina, jonka kuuluu aktivoitua tukemaan selkänikamia jo ennen rankaa kuormittavan liikkeen suorittamista.

Syvän vatsalihaksen säätelyhäiriö

Selkäkivun aiheuttamaa lihasspasmi saattaa johtaa siihen, että poikittaisen vatsalihaksen poikkipinta-ala näyttää magneettikuvassa selkäkivun alkua seuraavan vuorokauden aikana jopa 25 prosenttia normaalia pienemmältä.

Teoria poikittaisen eli niin sanotun syvän vatsalihaksen säätelyhäiriöstä kehitettiin 1990-luvulla, kun vuonna 1996 julkaistussa neula-EMG:hen perustuvassa tutkimuksessa oli havaittu, että selkäkivusta kärsivien poikittaisen vatsalihaksen aktivaatio tapahtui usein liian myöhään.. Tutkimuksen perusteella alettiin suosittamaan, että selkäkivusta kärsivät ryhtyisivät tekemään syvää vatsalihasta vahvistavia liikkeitä.

Kaksituhattaluvulla tehdyissä tutkimuksissa havaittiin kuitenkin, ettei poikittaisen vatsalihaksen harjoittamisella ollut sen aktivoitumisen ajankohtaa muuttavaa eikä kipua lievittävää vaikutusta. Vuonna 2010 julkaistussa ultraäänikuvauksiin perustuvassa tutkimuksessa havaittiin lopulta, ettei kivuliaiden ja kivuttomien koehenkilöiden syvän vatsalihaksen toiminnan välillä ollut joko mitään eroa tai sitten kivusta kärsivien syvä vatsalihas aktivoituikin tavallista nopeammin. Tutkimuksessa oli 96 koehenkilöä.

Synovi­aa­li­kysta

Kuluman synnyttämä nesterakkula eli synovi­aa­li­kysta saattaa aiheuttaa hermopinteen painaessaan hermo­juurta.

Nikamakaaren rasitusmurtuma eli höltymä (spondylolyysi)

Rintanikamaa

Nikaman takakaaren (vertebral arch) rasitusmurtuman eli höltymän (spondylolyysi) on

suurimmalla osalla oireeton havaitsemishetkellä, mutta se viisinkertaistaa selkäkivun ilmenemisriskin .

Spondylolyysi ilmenee tyypillisesti alimpaan nikamaan kasvuiässä kehittyvänä nikamakaaren varren luupuutoksena, joka voi johtua kasvun aikaisesta ylirasituksesta tai perinnöllisistä syistä. Noin kuudella prosentilla suomalaisista aikuisista on kuvantamistutkimuksissa havaittava spondylolyysi. Nikamankaaren höltymän tyypillisiä oireita ovat selän pettämisen tai katkeamisen tunne, puukoniskumainen paikallinen selkäkipu ja toisinaan myös hermojuurten ärsytyksestä johtuva säteilykipu alaraajaan..

Spondylolyysi aiheuttamat oireet paranevat usein konservatiivisella hoidolla, mutta itse murtuman paranemisennuste ei ole kovin hyvä. Parantumaton nikamakaaren rasitusmurtuma kehittyy yleensä ennen pitkää nikamasiirtymäksi siten, että puolet nikamasiirtymistä tapahtuu jo teini-iässä ja loput 80 prosenttisesti kuuteenkymmenen ikävuoteen mennessä. Nikaman rasitusmurtuma lisää myös välilevyrappeuman riskiä.

Nikamakaaren rasitusmurtuma sijaitsee yleensä lannerangan alimmassa tai toiseksi alimassa nikamassa ja niitä ilmaantuu eniten alaikäisille urheilijoille. Röntgenkuvauksessa havaitun nikamamurtuman esiintyvyys on kouluiässä 4–5 prosenttia ja aikuisilla 6 prosenttia. Röntgenkuvien avulla havaitaan kuitenkin vain noin joka kolmas nikaman rasitusmurtuma.

Nikamakaaren rasitusmurtumat ovat yleisiä niissä palloilulajeissa, jotka sisältävät äkkinäisiä liikkeitä ja kiertoja, ja painijoilla sekä voimistelijoilla esiintyy jopa kaksi kertaa enemmän selkäkipua kuin urheilua harrastamattomilla lapsilla. Nikamamurtuma voi aiheutua myös esimerkiksi rajuista leikeistä tai pitkäaikaisesta istumisesta lordoottisessa asennossa. Niitä esiintyy miehillä hiukan naisia useammin, mutta naisten keskuudessa esiintyy enemmän vakava-asteisia siirtymiä.

Liikuntaharrastuksen yhteydessä syntynyt rasitusmurtuma oireilee tyypillisesti lievänä kipuna, joka pahenee erityisesti selkää taaksepäin taivutettaessa. Kipu ilmaantuu harjoittelun aikana tai sen jälkeen. Myöhemmin selkä saattaa kipeytyä jo harjoittelun aikana ja lopulta kipua on myös levossa. Oireita ei esiinny kuitenkaan kaikilla.

Nikamakaaren rasitusmurtuma aiheutuu tyypillisesti mekaanisen ja toistuvan nikamakaarten alueeseen kohdistuvan stressin aiheuttamista selän takarakenteiden mikrovammoista. Se saa alkunsa helposti etenkin liikkeistä, joissa rangan ojennus ja kierto rasittavat nikamakaaria.

Murtuma syntyy sen jälkeen, kun luun aineenvaihdunta on heikentynyt. Magneettikuvasta havaitaan jo alkavat rasitusmurtumat eli löydös saadaan jo siinä vaiheessa, jossa varsinaista murtumaa ei ole ehtinyt vielä kehittyä, mutta nikaman takakaaressa on havaittavissa luun aineenvaihdunnan heikentymisestä kielivää turvotusta.

Tuore rasitusmurtuma saattaa parantua, jos nikamakaarta kuormittavaa liikuntaa rajoitetaan. Myös tukiliiviä voidaan käyttää. Murtuman esiasteen paraneminen kestää noin kolme kuukautta. Murtumien paranemisennuste on huonompi, ja niiden mahdollinen paraneminen kestää 6–12 kuukautta.

Nikamasiirtymä (spondylo- tai retrolisteesi)

Lannerangan spondylo- tai retrolisteesi eli nikamasiirtymä on löytämishetkellään yleensä oireeton, vaikka se onkin yleinen selkäkivun aiheuttaja. Yli puolella toistuvista alaselän vaivoista pitkään kärsivistä esiintyy sairauden oireettoman vaiheen aikana otetuissa taivutusröntgenkuvassa näkyviä nikamasiirtymiä. Nikamasiirtymää on havaittu keskimäärin kuudella prosentilla suomalaisista, joista 80 prosentilla on esiintynyt alaselän kipua. Jos kudoksissa ei ole inflammaatiota, listeesi voi olla myös täysin oireeton.

Toisen lähteen mukaan spondylolyyttisen spondylolisteesin esiintyvyys olisi vain noin 3 prosenttia. Se esiintyy tavallisimmin lannerangan alimmassa nikamavälissä. Selkäydinkanava säilyy spondylolyyttisessä spondylolisteesissä yleensä väljänä, mutta juurikanavat saattavat ahtautua. Tilaan liittyy useimmiten iän myötä etenevä välilevyn rappeutuminen. Spondylolyyttisen spondylolisteesin ja välilevyrappeuman tyypillisiä oireita ovat selän pettämisen tai katkeamisen tunne, puukoniskumainen paikallinen selkäkipu ja etenkin siirtymässä hermojuurten ärsytyksestä johtuva säteilykipu alaraajaan..

Nikamasiirtymän yleisyys lisääntyy ihmisen ikääntyessä. Nikamasiirtymä korreloi vahvasti myös alaraajaan säteilevän kivun kanssa, vaikka hyvin harvalta löytyy neurologisessa tutkimuksessa havaittavissa oleva selvä puutosoire.

NIkamasiirtymä on naisilla miehiä huomattavasti yleisempää. Arviolta lähes puolet nikamasiirtymistä johtuu välilevyrappeuman aiheuttamasta puristusmurtumasta (degeneratiivinen spondylolisteesi) ja lähes puolet nikamakaaren rasitusmurtumasta eli spondylolyysista. Nikamasiirtymä saattaa johtua myös synnynnäisistä rakennepoikkeavuuksista.

Degeneratiivinen spondylolisteesi on miehiä yleisempi naisilla ja etenkin synnyttäneillä naisilla. Se ahtauttaa sentraalista ja lateraalista selkäydinkanavaa, mikäli potilaan selkäydinkanava on tavallista ahtaampi.

Degeneratiivinen nikamansiirtymä esiintyy yleisimmin L4/5-välissä ja spondylolyyttinen eli rasitusmurtumasta aiheutuva nikamasiirtymä puolestaan presakraalivälissä eli lanne-ristiluunivelessä, joka on alaselän heikoin lenkki. Presakraalivälissä oleva nikamasiirtymä johtaa siihen, että selkärangan syvät mediaaliset lihakset joutuvat kannattelemaan yksinään S1-nikaman päällä sijaitsevaa L5-nikamaa ja tästä johtuva suuri paine saattaa aiheuttaa kroonista selkäkipua tuottavan kivuliaan lihaskrampin. Degeneratiivinen nikamasiirtymä johtuu usein sekä fasettinivelten että välilevyjen pitkälle edenneen rappeutumisen aiheuttamasta välilevyn madaltumisesta, joka aiheuttaa segmentaalista eli kahden nikaman välistä yliliikkuvuutta. Tämä yliliikkuvuus voi johtaa nikaman alempaan nivelhaarakkeeseen syntyviin pieniin puristusmurtumiin, joiden seurauksena kehittyy lopulta degeneratiivinen nikamasiirtymä. Degeneratiivinen nikamasiirtymä saattaa edetä jopa 2 millimetriä vuodessa.

Nikamasiirtymä voi sijaita yhdellä tai molemmilla puolilla ja se voi pahentuessaan alkaa painamaan hermoa ja aiheuttaa säteilyoireita. Degeneratiiviseen nikamasiirtymään liittyy melkein aina myös rangan kiertoliikkeessä ilmenevää epävakautta. Yliliikkuvuuteen liittyvän puristuksen aikaansaama ylikuormitus saattaa johtaa myös nikaman välilevyn ja rustoisen päätelevyn ylikuomitukseen ja niiden mikroverenkierron ja kipuhermopäätteiden toimintahäiriöihin. Nikamasiirtymä saattaa aiheuttaa myös juurikanavien ahtautumista ja vakava-asteinen spondylolisteesi saattaa vaurioittaa selkäytimen cauda equinaa.

Selän yliliikkuvuuteen liittyy usein tunnustelemalla havaittava tai jopa silmin nähtävä lannerangan hyllymuodostuma, joka johtuu siitä, että nikaman irronneessa tukikaaressa oleva okahaarake pysyy paikallaan ylempien lannenikamisen siirtyessä rivissä eteenpäin. Kipu provosoituu yleensä jos ojennettuun alaselkään kohdistetaan pientä vetorasitusta (PLE-testi).

Alle 50 prosentin nikamasiirtymien aiheuttama kipu paranee usein konservatiivisella hoidolla, mutta sitä suuremmat vaativat yleensä leikkauksen. Lapset tulevat yleensä oireettomiksi myös ilman leikkausta, mutta se kestää kauemmin. Jos lannerangan leikkauksessa poistetaan yksi tai useampi rankaa tukeva rakenne, leikkauksen seurauksena saattaa kehittyä toissijainen degeneratiivinen yliliikkuvuus.

Nikamasiirtymät näkyvät parhaiten taivutus- ja rasitusröntgenkuvissa, mutta ne pitäisi otattaa erityisklinikoilla

Nivelsiteiden yliliikkuvuus

Selkärangan yliliikkuvuudella (epävakaus, Instabiliteetti) tarkoitetaan liikkeeseen tai asentoon liittyvää poikkeamaa niin sanotusta neutraalista liikealueesta. Kyse voi esimerkiksi nivelen liukumisesta väärään asentoon jossain tietyssä kehon asennossa tai liikkeessä.

Nivelsiteiden, -kapseleiden ja -jänteiden kuorma kasvaa nopeasti moninkertaiseksi, kun ne venyvät selkää taivutettaessa. Mekanoreseptoreiden, pehmytkudosten ja nikamien vammautumisvaara kasvaa tällöin. Lisäksi vamma missä tahansa selkärangan rakenteessa aiheuttaa jonkinasteista yliliikkuvuutta.

Selän nivelsiteiden yliliikkuvuus eli jäykkyyden vastakohta saattaa aiheuttaa selän mekanoreseptoreiden toiminnan eli hermostollisen säätelyn häiriintymistä, kudosmuutoksia ja invalidisoivaa kipua. Se onkin keskeinen ja usein tunnistamaton selkäkivun syy etenkin lannerangan alueella. Yliiikkuvuus johtaa lisäksi usein nivelrikkoon, mistä saattaa johtaa vakaviin pitkäaikaisseurauksiin.

Yliliikkuvuus voi johtua esimerkiksi sairaudesta tai yksitoikkoisen liikkeen liiallisesta toistamisesta. Myös traumat kuten kaatuminen saattaa venyttää nivelsiteitä. Yliliikkuvuus voi johtua myös nivelsiteiden tai muun sidekudoksen perinnöllisistä syistä johtuvasta löystymiskehityksestä eli hypermobiliteettisyndroomasta, minkä raja tarkemmin määriteltyihin periytyviin sidekudossairauksiin, kuten Ehlers-Danlosin oireyhtymään (EDS), ei ole aivan selväpiirteinen.

Myös nikamaliukuma voi aiheuttaa nikamavälin liikehäiriön.

Nivelsiteiden liiasta väljyydestä johtuva selän nivelen tai nivelten yliliikkuvuus eli epästabiilius (hypermobiliteetti) aiheuttaa selkärangan nikamien liikeradan haitallisen laajenemisen. Yliliikkuvat nikamat saattavat liukua liiaksi eteen- tai taaksepäin. Ensin mainittu tapahtuu tyypillisesti kumartuessa ja viimeksi mainittu seistessä tai pidettäessä lannerankaa notkolla. Selkänikaman vähäinenkin liukuminen taaksepäin aiheuttaa painon ajoittaista siirtymistä fasettinivelen takaosalle, mikä johtaa välilevyn takaosan pullistumiseen. Liikesegmentin alemman nikaman ylempi nivelhaarake liukuu samalla kohti lateraalista juurikanavaa, mikä saattaa ärsyttää hermojuurta aiheuttaen säteilytuntemuksia.

Selän yliliikkuvuus on tavallista yleisempää lapsilla ja nuorilla naisilla. Nikamaliukumien aiheuttamia kipuoireita voidaan hoitaa voimistamalla nikamavälien liikettä ohjaavia mediaalisia selkälihaksia. Liikunnassa on vältettävä nivelten liikerataa lisääviä harjoitteita.

Yliliikkuvuus näkyvy parhaiten taivutus- ja rasitusröntgenkuvissa, mutta ne pitäisi otattaa erityisklinikoilla.

Risti-suoliluunivelen nivelsiteen vaurio, nivelrikko ja yli- tai aliliikkuvan SI-nivelen toimintahäiriö

Risti-suoliluunivelen ja lannerangan nivelsiteitä.

Risti-suoliluunivelen nivelsiteitä.

Selkärangan jalustana toimivan ja iskuja vaimentavan risti- ja suoliluun välille muodostuvan nivelliitoksen eli risti-suoliluunivelen (SI-nivel) nivelsiteen vaurioituminen synnyttää toispuoleista alaselkäkipua, koordinaatiovaikeuksia ja elektromyografisella mittauksella havaittavan lisjännityksen. SI-nivelen nivelsiteen vaurio johtaa nivelen liian suureen liikerataan, mikä käynnistää nivelen rappeutumiskehitykseen johtavan risti-suoliluunivelen tulehduksen eli sakroiliittin. Nivelsiteen vaurio saattaa aiheuttaa myös SI-nivelen liikerataa rajoittavaa nivelsiteiden tai lihasten kireyttä.

SI-nivelen toimintahäiriö selittää eräiden arvioiden mukaan jopa 30 % epäspesifeistä selkä- ja lantio-oireista. SI-nivelperäinen kipu tunnistetaan usein huonosti, minkä vuoksi potilaat saattavat kärsvät usein jopa 10–15 vuotta selitystä vaille jäävistä oireista.

Tyypillinen SI-nivelen yliliikkuvuudesta kärsivä potilas on 45-64-vuotias nainen. Sairaus on yleisempi naisilla, koska esimerkiksi hormonitasojen luontainen vaihtelu voi aiheuttaa jopa 30 prosentin vaihtelun SI-nivelen liikkuvuuteen. Myös urheiluharrastukset, raskaus, skolioosi, jalkojen pituusero, selkäsäryn aiheuttamat kävelyhäiriöt sekä spondyloartroosi ja reaktiivinen niveltulehdus lisäävät SI-nivelen yliliikkuvuuden riskiä.

Nivelrikon (artroosin eli osteoartriitin) aiheuttama kipu on jomottavaa. Sen aiheuttama ruston rappeutuminen ja tuhoutuminen eivät aiheuta kipua, koska rustossa ei ole kipuhermopäätteitä, mutta SI-nivelen nivelkalvon, nivelkapselin sekä luuaineksen, lihasten ja nivelsiteiden kudosvaurioihin liittyvä hermopäätteiden ärsytys voi olla kivuliasta. Jatkuva noidankehä, jossa tulehduksen aiheuttamat vauriot korjautuvat yhä uudelleen ja uudelleen kalkkeutumilla, voi johtaa lopulta SI-nivelen jäykistymiseen, jolloin siihen yhteydessä olevat luut fuusioituvat yhteen. SI-nivelen jäykistyminen saattaa aiheuttaa kipuja ja vaikeuttaa taipumista eteen- tai taaksepäin. Myös selkärangan luudutusleikkaus lisää SI-nivelperäisen kivun riskiä.

Relakiini- ja progesteronihormoni löysyttävät raskaana olevien naisten lantion alueen lihaksia ja nivelsiteitä. Toisinaan ne löystyvät niin paljon, että SI-nivelen luut liukuvat liian kauaksi toisistaan, mikä voi aiheuttaa kipua. Oireet helpottavat yleensä raskauden jälkeen.

SI-nivelen kipu johtuu usein myös siitä, että yliliikkuva SI-nivel on lukkiutunut virheasentoon. Iskunvaimennuksen lisäksi SI-nivel lieventää lantioon kohdistuvaa rasitusta sekä jakaa kuormitusta alaselän ja jalkojen välillä. On todennäköistä, että SI-nivelen toimintahäiriöön liittyy myös faskian eli lihaskalvojärjestelmän ongelmia.

SI-niveleen liittyvä kipu on useimmiten liikkeeseen liittyvää kipua paikallisesti SI-nivelen kohdalla, mutta se voi myös säteillä pakaraan, nivustaipeeseen ja reiteen. Kipu pahenee yleensä, kun oireilevalle puolelle kohdistuu enemmän kuormitusta, minkä takia kävely ja juoksu pahentavat usein oireita. Jos toimintahäiriö jatkuu pidempään, kipu saattaa laajeta nivusiin, sisäreisiin, pakaroihin ja alaselkään. SI-nivelen ongelmat saattavat aiheuttaa kipua myös hartioissa ja olkapäässä.

SI-nivelen toimintahäiriö saattaa oireilla myös ainoastaan lapaluiden välissä tai lonkan ulkosyrjällä. Se johtaa yleensä myös lantion kallistumaan tai kiertymään, jotka aiheuttavat jalkojen toiminnallisen pituuseron. Lantion virheasento aiheuttaa helposti alaselän kaari- eli fasettinivelen lukkiutumisen, koska lantion virheasento vinouttaa ja puristaa selkärangan alinta nikamaa.

SI-nivelen virheasento aiheuttaa tyypillisesti eniten kipua heti nivelen lukkiutumisen jälkeen. Ajan mittaan keho alkaa kompensoida nivelen virheellista asentoa muilla muutoksilla, jotka voivat aiheuttaa kipua muualle selkärankaan.

SI-nivelperäinen kipu voidaan diagnosoida, jos kivuliaiden liikkeiden aiheuttama kipu laantuu 75 prosentilla kun niitä suoritetaan SI-nivelen puuduttamisen jälkeen. Lisäksi on olemassa erilaisia provokatiivisia liikesarjatestejä.

Nivelrikko aiheuttaa tyypillisesti nivelraon paineluarkuutta, mutta myös luun reuna-alueet ja niveltä ympäröivä lihaksisto voivat aristaa. SI-nivelen nivelrikkoa on kuitenkin vaikea diagnosoida koska SI-nivelen vaurioon ei liity magneettikuvassa näkyvää turvotusta johtuen siitä, ettei syvälle SI-nivelen sisälle ulottuvassa luunsisäisessä nivelsiteessä ole verisuonia. Nivelrikon aiheuttamat vauriot saadaan siksi näkyviin ainoastaan SPECT-CT-kuvauksella.

Risti-suoliluunivelen (SI-nivelen) tulehdus eli sakroiliitti diagnosoidaan vasta röntgenkuvassa näkyvien pysyvien luustovaurioiden perusteella. Tulehdus näkyy kuitenkin magneettikuvassa jo ennen kuin se on ehtinyt aiheuttaa röntgenkuvassa näkyviä pysyviä luustomuutoksia. Tällöin diagnoosiksi tulee aksiaalinen spondyloartriitti. Diagnoosi saadaan yleensä vasta 5–8 vuoden kuluttua oireiden alkamisesta, koska kuvissa näkyvien tulehdusmuutosten kehittyminen kestää usein monta vuotta.

SI-nivelen nivelsiteiden vaurio syntyy esimerkiksi pystysuuntaisen puristuskuormituksen ja lantion nopean kiertämisen yhteisvaikutuksesta, liian pitkään jatkuneesta kuormittavasta harjoitteesta taikka taaksepäin kaatumisen, selkäleikkauksen tai autoimmuunisairauden seurauksena. Vaurio saattaa muuttaa nivelen liikeradan vääränlaiseksi, mikä aiheuttaa kipua niveltä liikutettaessa. Si-nivel voi lukkiutua joko pystysuuntaisesti tai kierteisesti.

SI-nivelen toimintahäiriöön liittyvää kipua voidaan hoitaa nivelen rasittamisen välttämisellä, tulehdusta alentavilla lääkkeillä ja fysioterapialla. Markkinoilla on myös SI-nivelen vakauttamiseen tarkoitettuja tukivöitä, jotka vähentävät SI-nivelen poikittaista liikettä ja vaurioituneiden nivelsiteiden kuormitusta.

SI-nivelen hoidon tavoitteena on tulehduksen vähentäminen sekä SI-nivelen liikkuvuuden normalisointi ja vakauden lisääminen. Kroonistuneeseen sairauteen sopii liikeharjoittelu, jossa tehoja nostetaan asteittain. Vesivoimistelu sopii tähän erityisen hyvin. Myös kortikosteroidi- ja puudutusaine-pistoksia käytetään. Jos konservatiiviset hoidot eivät tehoa, voidaan harkita eräiden kipuja välittävien hermojen toiminnan lakkauttamista säteilytyksen avulla tai jäykistysleikkausta. SI-potilaat hyötyvät yleensä myös lihaskalvojen ja muiden pehmytkudosten manuaalisesta käsittelystä. Hoitona voi olla esimerkiksi nivelen toiminnan normalisointi manipulaatio- tai mobilisaatihoidolla. Manipulaatiossa ylitetään nivelen fysiologinen liikelaajuus yksittäisellä voimaimpulssilla, kun taas mobilisaatio perustuu niveleen kohdistettavaan tasaiseen voimaan ilman että nivelen fysiologinen liikelaajuus ylittyy. Lihaskalvot palautuvat hoidon jälkeen normaalitilaan muutaman vuorokauden kuluessa, mikä lievittää oireita. SI-nivelten toimintahäiriössä on lisäksi syytä harjoittaa säännöllisesti keskivartalon ja lantion alueen lihaksistoa sekä välttää pitkään jatkuvia staattisia asentoja kuten istumista.Jos kipu tuntuu itse nivelessä, voidaan kokeilla myös kortisoni-puuduteruisketta.

SI-nivelen liika väljyys johtaa ajan myötä nivelruston rappeutumiseen ja nivelen kalkkeutumiseen sekä liikakasvuun. SI-nivelen toimintahäiriö johtaa lantiokorin virheasentoon, jolloin muutkin nivelet joutuvat toimimaan niille epäoptimaalisissa kulmissa. SI-nivelen lukkiuma saattaa pitkään jatkuessaan rappeuttaa lannerangan ennenaikaisesti, koska liikkumaton Si-nivel ei kykene enää vaimentamaan selkärankaan kohdistuvia iskuja. Yliliikkuvuus johtuu yleensä traumoista kuten nostamisen tai liukastumisen aiheuttamasta vauriosta, mutta myös lihasvoiman ja notkeuden epäoptimaalinen suhde voi altistaa Si-niveltä yliliikkuvuudelle. SI-nivelen lukkiuma voi aiheuttaa lisäksi skolioosia tai jalkojen toiminnallista pituuseroa.

Hoitamaton aksiaalinen spondylartriitti voi muuttua selkärankareumaksi, joka aiheuttaa perifeeristen nivelten muutoksia ja luuduttaa nikamia.

SI-nivelen liikkuvuudesta on tehty tutkimuksia, joissa on todettu nivelen liikkeen olevan vain muutamia asteita.

Nikaman liikesäätelyn häiriö ja nikaman kaarinivelen lukko eli fasettioireyhtymä

Liikkeiden säätelyjärjestelmä pyrkii välttämään kipeän kohdan liikuttamista akuutissa kiputilanteessa. Selkärangan vakaudesta vastaavan kipeän puolen syvän multifidus-lihaksen poikkipinta-alan on havaittu olevan normaalia pienempi vaurioituneen nikaman kohdalla akuutista ja subakuutista toispuolisesta alaselkäkivusta kärsivillä. Kroonisessa kivussa ilmiö on havaittavissa jo useampien nikamien kohdalla. Multifiduksen näennäinen kutistuminen johtuu kivuliaan välilevyn tai fasettinivelen aiheuttamasta lihasspasmista, jonka tarkoituksena on vähentää kipua aiheuttavaa liikettä kipukohdassa. Jos suojajärjestelmä toimii liian tehokkaasti, spasmit lisääntyvät ja leviävät laajemmalle alueelle, millä on kipua lisäävää vaikutusta.

Myös välilevyn pullistuman, selkärangan yliliikkuvuuden, raskaudesta johtuvien selkäkipujen sekä selkäleikkausten on havaittu liittyvän multifidus-lihaksen muutoksiin.

Selkälihakset rentoutuvat normaalisti täydessä eteentaivutuksessa, mutta selkäkipupotilailla tätä ei usein tapahdukaan, koska yksi nikamista ei osallistu liikkeeseen.

Välilevyn madaltuminen johtaa välilevyn oikean ja vasemmanpuoleisen fasettinivelen epänormaaliin liikerataan. Tämä nivelen toimintahäiriö rasittaa fasettiniveliä aiheuttaen niihin artroosi- eli nivelrikkomuutoksia kuten luupiikkejä, mikä häiritsee välilevyä entisestään. Välilevyn madaltuminen voi johtaa lopulta fasettinivelten subluksoitumiseen eli osittaiseen sijoiltaan menemiseen.

Selän liikkeiden toimintahäiriölle on ominaista selän rajoittunut liikkuvuus, joka johtuu tyypillisesti lihassuojaksi kutsutusta lihasten voimakkaasta jännittymisestä, mikä aiheuttaa kivuliasta puristusta nikamaliitoksiin. Fasettilukko saattaa aiheuttaa lihasten jännitystiloja ja oireilla kipuna, paineen tuntuna, kiristyksenä tai jäykkyytenä sekä oireita käsissä, olkapäissä ja hartioissa. Myös jalat saattavat vaikuttaa eriparisiltas.

Toimintahäiriö johtuu yleensä potilaan potemasta selän kipujaksosta. Selän liikkeiden toimintahäiriö hidastaa välilevyn paranemista.

Kahden selkänikaman välissä sijaitseva kaari- eli fasettinivel lukkiutuu, jos siihen kohdistuu nikamia yhteen puristavaa kuormitusta nikaman ollessa virheasennossa eli subluksaatiossa. Tällöin nikamien välissä tapahtuva nestekierto heikkenee, jolloin nikamat saattavat juuttua kiinni toisiinsa. Ylempänä sijaitsevan selkänikaman kuuluisi liukua alempana sijaitsevan päälle selkää taivutettaessa, mutta fasettilukko estää tämän, mikä vähentää selän taipumista. Jos nikamat eivät enää liiku, niiden väliset pienet lihakset eivät saa myöskään enää liikettä, mikä synnyttää lihasjännitystä, joka saattaa levitä laajemmalle alueelle. Lisäksi fasettilukko ärsyttää ympäröivää kudosta, jolloin se tulehtuu ja kipeytyy. Näin syntynyt nivelen toimintahäiriö heikentää keskushermoston kykyä aistia tietoa nivelistä ja niitä ympäröivistä syvistä lihaksista.

Fasettilukko estää nikaman normaalin liikkeen kuten nikaman kääntymisen eteenpäin selkää kumartaessa. Kun nikamat eivät enää liiku toisiinsa nähden, niihin kiinnittyneiden pienten lihasten aineenvaihdunta heikkenee. Lantion virheasennon aiheuttama lannerangan fasettilukko on yleisin. Vinossa oleva lantio puristaa ja kääntää siinä selkärangan nikamaa ylöspäin, jolloin koko selkäranka menee hieman vinoon. Vino lantio saattaa johtaa lonkkanivelen virheasentoon, koska lonkan asennon muuttaminen on keino sopeutua lantion vinouteen.

Fasettilukon syynä voi olla myös taakan nostaminen epäergonomisesti, liian staattinen työasento, yksipuolisesti kuormittava työ tai liikunta taikka liikunnan puute. Myös äkillinen hallitsematon liike tai kehoon kohdistuva ulkopuolinen voima voivat aiheuttaa sen. Fasettilukko voi tulla periaatteessa kenelle tahansa, mutta fasettinivelen nivelsiteen löysyys lisää fasettilukon muodostumisriskiä ja nivelsiteet löystyvät naisilla miehiä helpommin hormonaalisista syistä. Työn, harrastuksen tai nukkuma-asennon aiheuttamasta toispuoleisesta kuormituksesta johtuva lihasten epätasapaino lisää fasettilukon riskiä.

Yhdysvaltalainen ortopedi Manohar M. Panjabi julkaisi vuonna 1989 teorian, jonka mukaan mihin tahansa yksittäiseen selkärankaan kiinnittyvään lihakseen, jänteeseen, nivelsiteeseen tai edellisten toimintaa säätelevään hermoon kohdistuva luontainen kuluminen tai sairauden tai tapaturman aiheuttama vaurio saattaa haitata jonkin toisen tai joidenkin toisten lihasten, jänteiden tai hermojen toimintaa siinä määrin, että koko selkärangan koossapysymistä säätelevä järjestelmä häiriytyy kipua aiheuttavalla tavalla. Lisäksi Panjabi esitti hypoteesin, jonka mukaan keskushermostolla olisi kyky muuttaa tilapäisesti lihasten yhteistyötä tavalla, joka parantaisi selkärangan kykyä säilyttää vakautensa äärimmäisen kuormittavissa oloissa. Panjabi kehitti myös neutral zone- eli keskiliikeratahypoteesin, jonka mukaan rangassa esiintyvään muutaman asteen liikerataan kuuluisi pieni nikamien välinen liukuliike, jonka suorittamista kipu saattaisi häiritä. Vammat, välilevyn kuluminen tai syvien lihasten heikkous saattaisi myös aiheuttaa kyseisen liikeradan liiallisen laajenemisen.

Fasettilukkoa voidaan hoitaa manipulaatiohoidolla eli fasettinivelten nivelkapseleiden venyttämisellä. Hoitovaikutuksen arvioidaan perustuvan kahden vierekkäisen nikaman aliliikkuvuuden korjaamiseen ja/tai multifiduksessa esiintyvän kivuliaan lihasjännityksen laukaisemiseen. Fasettilukko uusii kuitenkin usein hoidon jälkeen.

Uusimisriski vaihtelee kuitenkin suuresti yksilöittäin ja on pienempi silloin, kun oireet eivät ole kestäneet kauaa ennen hoidon saamista. Uusiutumisriski pienenee, jos välttää voimistelua muutaman viikon ajan hoidon jälkeen. Uusimisen ajankohtaa on myös mahdollista siirtää kauemmas tulevaisuuteen fysioterapeuttisten liikeharjoitteiden avulla. Harjoittelu on tehokkaampaa silloin, kun jokaiselle potilaalle räätälöidään yksilöllinen harjoitusohjelma. Nivelsiteiden kiristyminen saattaa kestää kuukausia.

Potilaan itse suorittama toistuva selkänikamien naksauttelu on erään arvion mukaan haitallista. Tämä johtuu siitä, että se voi aiheuttaa nivelen yliliikkuvuutta, koska epätarkasti suoritettu nivelen liikeradan lisääntyminen kohdistuu jo valmiiksi enemmän liikkuvaan niveleen.

Kaari- eli fasettinivelen nivelrikko

Selkänikamien nikamavälissä sijaitsevissa fasettinivelissä on neljä nikamien liikkeitä ohjaavaa nivelpintaa, joihin tulee usein nivelrikkoa eli artroosia. Nivelrikko johtuu nivelen pinnalla olevan nivelruston kroonisen tulehduksen aiheuttamasta nivelen hermopäätteet paljastavasta rappeutumisesta. Välilevyn madaltuminen saattaa lisätä kaariniveliin kohdistuvaa painetta.

Nivelrikolle on tunnusomaista, että kipu pahenee rasituksessa ja että nivelen pinnalle syntyy luupiikkejä taudin edetessä. Vaikeammassa vaiheessa voi esiintyä myös leposärkyä.

Itse rustossa ei ole kipuhermopäätteitä, joten nivelrikkoon liittyvä kipu johtuu ensisijaisesti ruston rappeutumisen aiheuttavasta nivelkalvon tulehduksesta sekä nivelkalvon, nivelkapselin, luun, lihasten ja nivelsiteiden kudosvaurioihin liittyvästä hermopäätteiden ärsytyksestä. Nivelpussin nivelvoidetta tuottavan nivelkalvon tulehdus ohentaa rustoa, ja nivelruston alapuoliseen luuhun tulee onteloita ja sen reunaosiin alkaa muodostua liikakasvua eli luupiikkejä. Tällöin nivelkapseli paksuuntuu ja niveleen kiinnittyvä lihas surkastuu. Lisäksi nivelnesteen hyaluronihapon määrää vähenee ja laatu heikkenee, mikä heikentää sen rustoa ja niveltä suojaavia ominaisuuksia. Nivelnesteen ja -ruston tulehdustekijöiden määrä lisääntyy, jolloin proteoglykaanien ja kollageenisäikeiden hajoaminen kiihtyy.

Myös ruston alainen luu, nivelkalvo ja jopa niveliä ympäröivät lihakset rappeutuvat nivelrikon edetessä. Sileä ja liukas nivelrusto muuttuu rappeutuessaan karheaksi ja hilseileväksi, jopa kuoppaiseksi, mikä lisää entisestään sen tulehdustaipumusta. Hermopäätteet paljastuvat yhä pahemmin, jolloin kipua esiintyy yhä enemmän, ja nivelestä saattaa ruveta kuulumaan rasahtelua ja rutinaa. Fasettinivelen nivelrikko saattaa ahtauttaa myös selkäytimestä tulevien hermojen luisia aukkoja, mistä seuraa jalkoihin säteilevää selkäkipua.

Nivelrikon aiheuttamat vauriot etenevät yleensä hitaasti vuosien kuluessa. Vamman aiheuttama nivelrikko saattaa kehittyä vasta 15–20 vuoden kuluttua. Tauti saattaa edetä myös aaltomaisesti, jolloin tulehdus menee välillä remissioon eli sen aktiivisuus sammuu.

Nivelrikko iskee sitä varmemmin ja vakavammin, mitä useampia riskitekijöitä potilaalla on. Suurimpia riskitekijöitä ovat ikääntyminen, nivelvammat kuten nivelsidevauriot, nivelruston rakennemolekyylien geenivirheet sekä raskas ruumiillinen työ. Nivelten yliliikkuvuus lisää nuorella iällä alkavan nivelrikon riskiä etenkin, jos siihen yhdistyy työ, johon sisältyy paljon tärinää tai huonoja asentoja.

Nivelrikkoa edeltää yleensä lievä niveltulehdus, joka johtaa osalla potilaista nivelrikkoon. Lievä niveltulehdus voi kehittyä myös joksikin muuksi reumasairaudeksi. Niveltulehduksen tunnistaa siitä, että nivel on arka ja ”pehmeästi turvonnut”. Jos potilas saa jo lievässä tulehdusvaiheessa kortisonipistoksen tulehtuneeseen niveleen, nivelrikon etenemistä voidaan saada hidastettua ja joskus se saadaan jopa estettyä.

Selkänikamien ja niiden ympärystön tulehdukselliset tilat sekä rustovauriot diagnosoidaan magneettikuvan avulla.

Fasettinivelille ei tehdä yleensä nivelrikkoleikkauksia, mutta joskus niitä jäykistetään tai luupiikkejä hiotaan pois.

Nikaman murtuma (kyfoosi eli kyttyräselkäisyys)

Nikaman kompressiomurtumassa nikaman corpus on painunut kasaan.

Nikaman murtuessa nikaman solmu luhistuu koko leveydeltään etureunastaan ja harvemmin takareunasta. Potilaan pituus lyhenee ja ryhti muuttuu kumaraksi.

Nikaman murtuma on tyypillisesti ensimmäinen merkki osteoporoosista. Osteoporoosi etenee nopeimmin nikamissa, koska nikaman solmuosa muodostuu lähes kokonaan pesusienimäisestä hohkaluusta, jonka seinämät osteoporoosi tuhoaa nopeammin kuin paksuseinäisen putkiluun. Nikaman kestävyys heikkenee osteoporoosin seurauksena murtuma-asteelle potilaan rakenteesta riippuen jo 50–60 vuoden iässä ja elintavoista riippuen jopa aiemminkin.

Nikamamurtuma syntyy taakkaa nostaessa, matalalta pudotessa, tuoliin istahtaessa, horjahtaessa ja joskus ihan itsestäänkin. Kyse saattaa olla nikamamurtumasta, jos selkäkipu alkaa äkillisesti ilman syytä, ei helpotu muutamassa päivässä eikä säteile jalkoihin. Pituuden lyhenemä 3–4 cm on vahva nikaman murtuman oire. Nikaman murtuma kasvattaa uusien nikamamurtumien vaaran kaksinkertaiseksi ja muiden murtumien vaaran 2–3-kertaiseksi.

Useamman nikaman murtuessa rintaontelo painuu kasaan muuttaen muotoaan ja rakennettaan niin, että keuhkojen ilmanvaihto eli tuuletus vaikeutuu. Tämä altistaa hengitystieinfektioille ja keuhkokuumeelle. Lisäksi alimmat kylkiluut alkavat usein painaa ja hiertää suoliluun harjannetta. Tällöin kaksi luuta hankaa toisiaan vasten ilman suojaavaa nivelrustoa, mikä aiheuttaa kovaakin kipua ja särkyä liikkuessa ja mahdollisesti jopa hengittäessä. Rintaontelo painaa myös vatsaa, mikä estää suolen liikkeitä ja normaalia toimintaa. Nikamamurtuman aiheuttava vaikea krooninen selkäkipu haittaa liikkumista, vaikeuttaa kumartumista, tuolista nousemista, portaissa liikkumista, kenkien jalkaan panemista ja kengännauhojen solmimista.

Reaktiivinen artriitti

Reaktiivinen artriitti on niveltulehdus, joka kehittyy muualla elimistössä olevan bakteeritulehduksen aikana tai jälkeen. Bakteeri käyttää tällöin nivelnestettä ravinnokseen, eikä sitä voida löytää viljelemällä, mutta ultraääni- tai magneettitutkimus auttaa varmistamaan diagnoosin tulehduksen akuutissa vaiheessa. Oireena on kipu, joka pahenee levossa. Reaktiivinen artriitti paranee yleensä itsestään, mutta kehittyy pienellä osalla potilaita selkärankareumaksi.

Aksiaalinen spondylartriitti

Aksiaalisesta spondylartriitia sairastavien risti-suoliluuniveltestä tai selkärangasta otetuissa magneettikuvissa havaitaan tulehduslöydöksiä, jotka eivät näy röntgenkuvissa. Osalle aksiaalista spondylartriittia sairastavista kehittyy selkärankareuma.

Selkärankareuma

Selkärankareuma eli Bechterewin tauti on selkärangan ja usein myös raajojen nivelten tulehdus, joka yleensä kroonistuu. Selkärankareuma kehittyy usein reaktiivisen niveltulehduksen jälkeen. Tyypillisenä alkuoireena on usein aamuöinen herääminen ristiselän kivun vuoksi.

Etenkin jänteiden kiinnittymispaikat tulehtuvat selkärankareumassa. Miespuoliset potilaat tarvitsevat paljon enemmän kuntoutusta kuin naispuoliset ja osa naispotilaista jää ilman kokonaan ilman diagnoosia.

Selkärankareumaa sairastaa arviolta yksi prosentti Suomen väestöstä, mutta vain 10 000:nnen arvioidaan tarvitsevan siihen hoitoa. Pitkään jatkunut selkärankareuma saattaa jäykistää koko selkärangan. Diagnoosin saaminen saattaa kestää jopa kymmenen vuotta. Biologiset reumalääkkeet, kuten TNF-estäjät infliksimabi, adalimumabi, etanersepti, golimumabi ja sertolitsumabipegoli sekä interleukiini 17:n estäjät sekukinumabi ja iksekitsumabi ovat osoittautuneet hyvin tehokkaiksi selkärankareuman hoidossa.

Raskaus

Raskaudet lisäävät myöhemmällä iällä tapahtuvan nikamansiirtymän riskiä, joka on naisilla huomattavasti yleisempää kuin miehillä. Miltei jokaisella raskaana olevalla naisella esiintyy lisäksi ajoittain selkäsärkyä, joka on lähes puolella niin kovaa, että se haittaa normaalia elämää. Raskaudenaikaiset selkäkivut ovat yleensä pahimmillaan iltaisin rasituksen jälkeen, ja noin kolmasosalla kipu pahenee yöksi. Raskauteen liittyvä selkäkipu on yleensä pahimmillaan 30.–34. raskausviikoilla, ja heikkenee usein 35. viikon jälkeen.

Raskauteen liittyvät hormonimuutokset relaksiinin, estrogeenin ja keltarauhasen tuotannossa muuttavat sidekudosta erityisesti kollageenin osalta, mikä löysentää nivelligamentteja ja saattaa johtaa muun muassa risti-suoliluunivelen subluksaatioon eli osittaiseen sijoiltaan menoon. Relaksiini-hormonin aiheuttama nivelsiteiden löystyminen ja pehmeneminen raskauden aikana voi johtaa kipuja aiheuttavaan häpyliitoksen, lantiorenkaan ja SI-nivelten yliliikkuvuuteen. Raskauden loppuvaiheen toispuoleisesta selkäsärystä kärsivistä jopa kahdeksalle prosentille jää pysyvä haitta.

Raskaudenaikaisille selkävaivoille altistavat tärkeimmät tekijät ovat aiemmat selkäkivut sekä työ, jossa esiintyy toistuvia nostamisia, etenkin silloin kun nostoihin liittyy selän kiertoliikkeitä sekä ilman riittäviä taukoja tehtävä fyysisesti yksitoikkoinen istumatyö.

MS-tauti

MS-taudin aiheuttamat kudosvauriot aiheuttavat tyypillisimmillään kroonista alaselän kipua.

Luukato (osteoporoosi)

Luukato eli osteoporoosi voi aiheuttaa keski- tai alaselän kipuja, ryhtimuutoksia, ja selkänikamien murtumia sekä sel­kä­ni­ka­mien kasaan painumista. Jopa normaalit arkipäivän askareet saattavat aiheuttaa murtuman vakava-asteista osteoporoosia sairastavalle. Osteoporoosi on naisilla yleisempää kuin miehillä ja osteoporoosin riski kasvaa kiihtyvällä vauhdilla 40 ikävuoden jälkeen.

Luukadon haurastama selkänikama saattaa painua etuosasta kasaan, jolloin siitä tulee kiilanmuotoinen. Osteoporoottinen nikamamurtuma aiheuttaa kipua tyypillisesti liikkumisen ja asennonvaihdon aikana. Kipu rauhoittuu monella potilaalla noin kolmen kuukauden kuluessa, jos selän rasitusta vähennetään ja käytetään kipulääkitystä sekä apuvälineitä. Joskus tarvitaan jopa ulkoista selkätukea.

Ruoka- ja nautinta-aineet

Alkoholijuomat, maitotuotteet, viljojen gluteenit, maapähkinät, sokeri, mausteet tai tomaatti saattavat aiheuttaa selkäkipua tai pahentaa sitä.

Aivojen herkistyminen kivulle (kipukynnyksen yleinen lasku)

Elimistö kykenee sekä vaimentamaan että voimistamaan hermostossa kulkevia kipusignaaleja. Esimerkiksi tulehdus saa elimistön vapauttamaan tuntohermojen lämmön- ja paineenaistimiskykyä lisääviä välittäjäaineita, mikä voimistaa kipuja. Tulehdus saa aikaan myös hermostoa lamaavan betaendorfiinin erittymistä, joka on morfiinia 18-33 kertaa tehokkaampi kivunlievittäjä Lisäksi esimerkiksi selkäytimeen kulkee kipua jarruttavia laskevia hermoratoja.

Kipukynnyksen yleisestä laskusta kroonista selkäkipua sairastavilla on saatu ristiriitaisia tutkimustuloksia. Osassa tutkimuksista on havaittu, että alaselkäkipua sairastavat koehenkilöt reagoivat terveitä voimakkaammin kipua aiheuttaviin ärsykkeisiin, kun taas osassa on havaittu, ettei eroja ole.

Kipukroonikoiden kipua vaimentavat välittäjäaineet toimivat normaalisti, mutta tutkimuksista on saatu viitteitä siitä, että alaselkäpotilaiden aivokuori ja subkorteksi käsittelisivät kipuaistimuksia terveistä poikkeavalla tavalla. Erot liittyivät sekä kyseisten aivoalueiden rakenteeseen että toimintaan, eikä ole tiedossa, ovatko rakenteelliset muutokset palautumattomia.

Kinesiofobiahypoteesi (kivuliaan liikunnan välttely)

Liikunnan tuottaman kivun pelkääminen ja kipua tuottavien liikkeiden välttely hidastaa niin sanotun kinesiofobiahypoteesin mukaan kroonisesta selkäsärystä toipumista. Satunnaistetuissa interventiotutkimuksissa on kuitenkin havaittu, etteivät kipuun liittyvän pelon väheneminen ja kipua tuottavien liikkeiden asteittainen lisääminen edistä toipumista.

Häntäluun tulehdus

Häntäluukipu (engl. coccydynia) on usein pitkäkestoinen vaiva, joka saattaa kuitenkin parantua itsestään etenkin, jos se saa alkunsa tapaturmaisesti. Itsehoitona voi olla kipua provosoivien toimintojen tai asentojen välttämistä, häntäluutyynyn käyttöä istuttaessa sekä tulehduskipulääkkeitä tai kapsaisiinivoidetta.

Vuonna 2006 julkaistussa plasebokontrolloidussa tutkimuksessa tutkittiin, kuinka tehokasta oli 3-4 kertaa peräsuolen kautta tapahtuva häntäluun mobilisaatiohoito. Hoidon tarkoituksena oli poistaa häntäluuhun kiinnittyneiden lihasten spasmeja ja lisätä häntäluun nikamien liikkuvuutta, jotta istuminen ei pahentaisi oireita. Mobilisaatiohoitoa saaneiden kipu oli kuukauden kuluttua ja sata-asteisella asteikolla mitattuna keskimäärin vain 8,5 pistettä lievempää kuin plasebohoitoa saaneilla. Hoito tehosi selvästi keskivertoa paremmin kuitenkin niillä, joiden kipu oli alkanut tapaturmaisesti. Lähes puolella mobilisaatiohoitoon arvottujen ryhmästä esiintyi ennen hoitoa häntäluun nikamien ylisuurta liikkuvuutta. Se ja häntäluun pitkä kipuhistoria vähensivät hyvän hoitotuloksen todennäköisyyttä.

Jos häntäluun kipu ei lakkaa 3-6 kuukaudessa, on syytä hakeutua lääkäriin, joka voi hoitaa kipua puudute- tai kortisoniruiskein. Joskus joudutaan turvautumaan häntäluun osittaiseen poistoon.

Muita syitä

• Bursiitti eli lihaskalvon tulehdus
• Fasettinivelen jännetupen, jänteen kiinnityskohdan tai limapussin tulehdus
• Ehlers-Danlosin oireyhtymä ja muut periytyvät sidekudostaudit
• Kilpirauhasen vajaatoiminta
• Krooninen väsymysoireyhtymä (ME-tauti)
• Nivelpsoriaasi
• Skolioosi
• Tapaturman jälkitila
• Tulehduksellinen suolistosairaus
• Eräät lääkeaineet
• Liian alhainen huonelämpötila

Lähteet

• Hakanen, Olli: Luuntiheys lannerangan välilevytyrän ennustekijänä. (Opinnäytetyö) Itä-Suomen yliopisto, Lääketieteen koulutusohjelma, 2012. Teoksen verkkoversio (viitattu 2.4.2020).