Saara Ranin

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Saara Ranin
Saara Ranin 1930-luvun alussa.
Saara Ranin 1930-luvun alussa.
Henkilötiedot
Syntynyt3. maaliskuuta 1898
Hamina, Suomi
Kuollut3. maaliskuuta 1992 (94 vuotta)
Helsinki, Suomi
Ammatti näyttelijä, ohjaaja
Puoliso Helge Ranin
Lapset Matti Ranin
Näyttelijä
Taiteilijanimet Saara Wilhelmiina Ranin,
o.s. Muinonen
Aktiivisena 1919–1979
Merkittävät roolit Amalia Rygseck
(Komisario Palmun erehdys)
Palkinnot

1954 Pro Finlandia

Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Svensk Filmdatabas

Saara Wilhelmiina Ranin, o.s. Muinonen (3. maaliskuuta 1898 Hamina[1] – 3. maaliskuuta 1992 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja ohjaaja. Hän teki huomattavan uran ohjaajana ja näyttelijänä eri teattereissa Kotkassa, Tampereella, Porissa ja Helsingissä. Lisäksi hän tuli tunnetuksi useista elokuvarooleistaan.[2] Hän oli naimisissa Helge Raninin kanssa. Näyttelijä ja teatterineuvos Matti Ranin oli hänen poikansa.

Raninille myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1954. Hänen filmografiaansa kuuluvat muun muassa elokuvat Natalia (1979), Komisario Palmun erehdys (1960), Ryysyrannan Jooseppi (1955) ja Säkkijärven polkka (1955).[3]

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saara Ranin syntyi Matti Muinosen (1857–1913) ja Wilhelmiina Cajanderin (1870–1952) perheen esikoiseksi. Matti Muinonen oli Mikkelin seudulta Porvoon, Viipurin ja Pietarin kautta ympyräkaupunkiin muuttanut kirjansitojamestari. Hän oli leski ja Wilhelmiina oli hänen toinen vaimonsa. Muinosella oli Haminassa oma liike. Saarasta seuraava tytär kuoli nelivuotiaana, seuraavat lapset Martti, Paavo, Martta, Erkki, Aaro ja Maija elivät aikuisikään. Matti Muinonen kuoli 23. tammikuuta 1913.

Oppikoulua Saara Muinonen kävi kolme vuotta, hänen lempiaineitaan ja myös kouluajan jälkeisiä harrastuksiaan olivat voimistelu ja urheilu. Oppikoulun jälkeen neiti Muinonen meni käsityökursseille ja sen suoritettuaan hän aloitti ansiotyön kirjakaupassa. Hän kävi raittiusseuran tilaisuuksissa, joissa hän myös toisinaan esiintyi. Suomen sisällissodan aikana Saaran veli Aaro liittyi valkoisten joukkoihin ja Saara teki samoin. Hän hiihti punaisten rintaman läpi Suomenniemelle. Punaisten ja valkoisten rajalla hän esitti ruuanhakijaa. Matka kesti vuorokausia ja perillä valkoisten puolella hän toimi huoltotehtävissä. Aaro-veli sai surmansa sodassa.

Kotkan Näyttämöllä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Muinosen perhe muutti Kotkaan. Sinne perustettiin Kotkan Näyttämö, jonka toimikuntaan Saara Muinonen kuului. Hän pääsi hämmästyksekseen myös näyttelemään Liisaa näytelmässä Pohjalaisia. Tuolloin hän ei vielä suunnitellut teatteria elämänurakseen. Uskovainen äiti piti tyttärensä teatteritouhuja syntinä. Tosin Wilhelmiina Cajander oli nuoruudessaan itsekin ollut kiinnostunut teatterista. Merkittävän sysäyksen Saara Muinosen näyttelijän uralle antoi Kotkan Näyttämön johtaja Tilda Vuori, joka koulutti Muinosta ja antoi hänelle vähitellen isompia rooleja. Eräs tällainen oli nimiosa Minna Canthin Anna Liisassa. Muinonen sai Kotkassa oppia myös huomattavilta näyttelijävierailta, kuten Axel Ahlbergilta, Mimmi Lähteenojalta ja Hilda Pihlajamäeltä. 1920-luvun puolivälissä Kotkan Näyttämöä johtanut Bertha Lindberg antoi Muinoselle taiteellisesti huomattavia rooleja ja näin kehitti nuoren näyttelijättären ammattitaitoa. Lindbergin kaudella Muinonen tulkitsi muun muassa nimiosan näytelmässä Elinan surma.

Tampereen kausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1925 Kotkaan siirtyi Viipurista näyttelijä Helge Ranin. Hän rakastui oitis Saara Muinoseen, joka oli hänen vastanäyttelijänään näytelmässä Loikkaus avioliittoon. Muinonen avioitui Helge Raninin kanssa heti, kun mies oli saanut avioeron edellisestä vaimostaan. Nuoripari muutti Tampereelle, jossa rouva Saara Ranin synnytti esikoisensa Matin 21. marraskuuta 1926. Hän näytteli Tampereen Työväen Teatterissa "lisävoimana" ilman varsinaista kiinnitystä. Keväällä 1928 Saara Ranin siirtyi TTT:sta Tampereen Teatteriin, kuten puolisonsakin. TT:ssa hän näytteli muun muassa Åsen osan Peer Gyntissä sekä Irja Salon osan Agapetuksen komediassa Syntipukki. Saara Raninin roolit TT:ssa olivat pääasiassa kevyitä. Myös tanssitaito oli tarpeen.

Teatterien palkat olivat varsin pienet, joten myös Raninin pariskunta teki kesäkiertueita lisätulojen saamiseksi. Taloudellisuudestaan huolimatta Saara Ranin joutui usein ottamaan vekseliluoton roolipuvun hankkimiseksi. Täytekynä-nimistä salonkikomediaa varten hänen piti teettää kolme pukua rikkaan roolihahmonsa kannettaviksi.

Porin Teatterissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1934 Helge Ranin valittiin Porin Teatterin johtajaksi. Saara Ranin aloitti saman teatterin näyttelijänä. Hänen töihinsä kuului operettien ja komedioiden lisäksi myös vakavia näytelmiä, kuten Maughamin draamat. Erityinen taiteellinen voitto hänelle oli Sadie Thompsonin osa näytelmässä Sade. 16. joulukuuta 1936 Porin Teatterissa sai ensi-iltansa Hella Wuolijoen Niskavuoren naiset, jossa Ranin tulkitsi Ilona Ahlgrenin roolin. Niin ikään Wuolijoen näytelmissä Juurakon Hulda sekä Justiina vuonna 1937 Raninilla oli pääosat. Vuonna 1939 Saara Ranin miehineen lähti opintomatkalle Pariisiin tutustumaan Ranskan teatterielämään.

Ankarat vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1938 Saara Ranin huomasi olevansa uudelleen raskaana. Työtahti teatterissa oli kuitenkin liian kiivas - hän synnytti kaksospoikansa ennenaikaisesti. Molemmat menehtyivät tuon ajan alkeellisissa olosuhteissa. Matti Ranin jäi pariskunnan ainokaiseksi. Talvisodan jälkeen 1940 Saara Ranin siirtyi Kotkan Maakuntateatteriin. Hänen puolisonsa oli Kotkan Näyttämöstä ja Kotkan Työväen Teatterista muodostetun uuden teatterin ensimmäinen johtaja. Saara Ranin paitsi näytteli, myös ohjasi Kotkan Maakuntateatterissa. Hänen roolitöihinsä kuuluivat muun muassa tuttu Åse Peer Gyntissä ja Margueriten osa Kamelianaisessa. Vuonna 1944 Raninin pariskunta siirtyi Viipuriin. Ympärillä riehui kuitenkin siinä määrin verinen tosielämän näytelmä - Suomen ja Neuvostoliiton välinen sota - etteivät olosuhteet olleet suopeat teatteritaiteelle. Miehensä ja muiden teatterilaisten mukana Saara Ranin teki kiertueen Viipurin lähialueella, mutta kesällä 1944 suomalaisten oli jätettävä Viipurinsa ja lähdettävä länteen. Aviopuoliso Helge joutui jättämään tuolinsa, sekretäärinsä ja salin lamppunsa perheen Viipurin asuntoon, mutta henkinen pääoma sentään saatiin pelastettua.

Helsingin estradeille

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1944 Viipurin kaupunginteatteri jatkoi kiertueena antaen 91 näytäntöä eri puolilla Suomea. Saara Ranin oli mukana turneella ja menestys oli huikea niin taiteellisesti kuin taloudellisestikin. Vuosina 1945–1947 hän näytteli ja ohjasi Suomen Työväen Teatterissa. Eräs hänen ohjauksiaan oli Aleksandr Korneitšukin Herra Perkins bolshevikkien maassa, jossa hän myös näytteli kolhoosin johtajaa Stepanida Orlovaa. Syksyllä 1947 Ranin siirtyi Helsingin Työväen Teatteriin ja hänen kolmihenkisellä perheellään oli pitkästä aikaa jälleen mahdollisuus asua yhdessä. Uudessa työpaikassaan hän aloitti ohjaamalla unkarilaisaiheisen laulunäytelmän Viinityttö. Siitä tuli arvostelumenestys. Betjaarilauman laukka neljällä hevosella pimeän metsä halki Vallilan ulkoilmanäyttämöllä teki vaikutuksen yleisöön. Vuonnas 1948 Helsingin Työväenteatteri ja Helsingin Kansanteatteri yhdistyivät. Saara Ranin jatkoi perustetussa Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterissa vuoteen 1964. Hän ohjasi niin operetteja, farsseja kuin lastennäytelmiäkin.

Yhdistyminen mahdollisti Raninille esiintymisen Ylioppilastalolla. Siellä hän debytoi August Strindbergin näytelmässä Aavesonaatti, joka sai runsaasti huomiota. Ranin näytteli Morsianta "silmät harhaillen, suu kiinni ja hihittäen". Yksityiselämän puolella Raninista tuli isoäiti 25. huhtikuuta 1951. Kaikkiaan hänelle kertyi neljä lapsenlasta. Leskeksi hän jäi 15. huhtikuuta 1952 Helge Raninin kuoltua pitkälliseen verenpainetautiin. Neljä päivää myöhemmin tuli ensi-iltaan Axel Frischen ja Fleming Lyngen näytelmä Sisäkkö-Kalle, jossa Saara Ranin tulkitsi Cordeliaa. Myös Raninin äiti kuoli vuonna 1952. Hautajaisten jälkeen Ranin joutui kiirehtimään Helsinkiin iltanäytökseen. Hän ei sallinut henkilökohtaisen asioiden estävän työntekoaan. Palkkatyönsä lisäksi hän ohjasi Viipurilaisen osakunnan näytelmäkerhoa. Hän ohjasi kerholle muun muassa Jokamiehen osakunnan 300-vuotisjuhlien yhteydessä ja sai työstään "kunniamerkkejä ja tunnustuksia sylikaupalla". Radioteatterissa Saara Ranin tulkitsi hänelle tutun Åsen roolin Peer Gyntissä. Peerinä oli Matti Ranin. Kriitikot ylistivät Åsen kuolinkohtausta "suorastaan esityksen huipuksi". Kolmituntisen esityksen "väliajan" täytti pakollinen uutislähetys.

Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterissakin Saara Ranin näytteli usein äitejä ja isoäitejä. Hän tulkitsi niin vanhojapiikoja kuin naineita naisiakin eri sosiaaliryhmistä. 30-vuotistaiteilijajuhlassaan vuonna 1951 hän näytteli äitiä Lilian Hellmanin näytelmässä Perhesalaisuus. Puolisen vuosikymmentä myöhemmin oli jälleen taiteilijajuhla, jossa Ranin näytteli niin ikään äitiä näytelmässä Vapaasunnuntai. 24. syyskuuta 1955 sai ensi-iltansa Mazo de la Rochen Jalnan perhe Ture Juntun ohjaamana. Saara Ranin tulkitsi perheen yli satavuotiasta isoäitiä Adelinea herkullisella intensiteetillä. 1950-luvun rooleistaan teatterissa Ranin sai ensisijaisesti myönteistä palautetta. Ainoa huti oli Läpikäytävän Hennan rooli Jalmari Finnen Pitkäjärveläisissä vuonna 1958.

Saara Raninin ohjaustyö Luxemburgin kreivi vuonna 1955 sai kriitikko Sole Uexküllin suoranaiseen hurmioon. Hän kirjoitti: "Tässä nyt vasta onkin ihmeellinen teatterisyksy, tässä sitä kulkee alla päin kallellakypärin ensi-illasta toiseen ja sitten menee Vallilaan katsomaan operettia ja virkistyy oikein vapauttavasti. -Huudan heti paikalla eläköötä Saara Raninille ja Into Lätille, jotka yhdessä ja muidenkin mukanaolijoiden myötävaikutuksella ovat tehneet tästä ehkä parhaan operettimenestyksen, mitä Helsingissä on pitkään aikaan nähty."[4] 1950-luvun puolivälissä Ranin teki ison apurahan turvin viiden kuukauden mittaisen ulkomaanmatkan Saksaan, Ranskaan, Espanjaan ja Englantiin. 1960-luvulla Ranin näytteli muun muassa Tiinaa Maria Jotunin Miehen kylkiluussa. Eräs hänen rakkaimmista rooleistaan oli Larin Paraske Kyllikki Mäntylän näytelmässä Huominen päivä vuonna 1962. "Itkuvirret tekivät roolistani ylivoimaisen tuntuisen, sillä itkuvirsien esittäjäksi täytyy syntyä, ei sitä taitoa voi yhtäkkiä opetella"[5], hän totesi roolistaan. Saara Raninin viimeinen rooli oli Brita Sofia Allén Serpin näytelmässä Katariina, kaunis leski vuonna 1964. Viimeinen ohjaustyö oli Klára Fehérin Emme ole enkeleitä, joka sai ensi-iltansa 12. syyskuuta 1964.

Eläkkeellä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eläkevuosinaan Saara Ranin ohjasi koulujen näytelmäkerhoja sekä esiintyi radiokuunnelmissa ja televisionäytelmissä. Lisäksi hänellä oli yksityisoppilaita. 60-vuotistaiteilijajuhlaansa hän vietti Intimiteatterissa vuonna 1978 hullujenhuoneen johtajan Eulaliinan osassa näytelmässä Liika viisas. Pari vuotta aiemmin hän oli tulkinnut Higginsin äidin roolin Intimiteatterin näytelmässä Pygmalion. Higginsiä näytteli Matti Ranin.

Valkokankaalla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saara Raninin aktiivinen elokuvaura ajoittuu vuosiin 1946–1961. Vuonna 1927 hänellä oli Haapalan ottotyttären rooli mykkäelokuvassa Ei auta itku markkinoilla. Samaisessa filmissä Helge Raninilla oli pääosa ja Matti Ranin puolestaan esitti seitsenkuukautista poikalasta. Elokuva on tuhoutunut. Vuonna 1979 Saara Ranin näytteli vanhaemäntä Näljänkää Matti Kassilan Nataliassa. Raninin elokuvaroolit olivat sivuosia, usein hyvin vaatimattomia tarkemmin nimeämättömiä osia, kuten koiraa ulkoiluttava nainen elokuvassa Paksunahka (1958). Muistetuimpia osia lienee luisevan laskelmoivan Amalia Rygseckin rooli klassikossa Komisario Palmun erehdys (1960). Hella Wuolijoki -filmatisoinnissa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) Ranin näytteli herrassönskää. Hänellä oli sivuosia myös muun muassa elokuvissa Hilmanpäivät (1954), Ryysyrannan Jooseppi (1955) ja Syntipukki (1957).

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saara Ranin kuoli kotonaan Helsingissä 94-vuotispäivänään vuonna 1992 lyhyen sairauden jälkeen.

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatterikiinnitykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Nieminen, Reetta: Voimaa uneksia, voimaa elää : Raninin teatterisuvun vaiheita 1918-1988. Espoo: Weilin + Göös, 1988. ISBN 951-35-4156-8

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Nieminen, Reetta: Voimaa uneksia, voimaa elää, 1988, s. 9
  2. ↑ Saara Ranin 1898-1992 Finnica Kymenlaakso. 2004. Arkistoitu 13.8.2018. Viitattu 18.9.2018.
  3. ↑ Saara Ranin Elonet. Viitattu 18.9.2018.
  4. ↑ Nieminen, Reetta: Voimaa uneksia, voimaa elää, 1988, s. 229
  5. ↑ Nieminen, Reetta: Voimaa uneksia, voimaa elää, 1988, s. 276

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Saara_Ranin&oldid=22690762”