Sävelasteikko
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Sävelasteikko eli skaala tarkoittaa peräkkäisten sävelkorkeuksien sarjaa, rajattua säveljoukkoa, jonka varaan musiikki rakentuu. Eri kulttuureissa on eri aikoina ollut monia erilaisia sävelasteikoita. Nykyisin länsimaisessa musiikissa ovat tärkeimmässä asemassa diatoninen, pentatoninen ja kromaattinen asteikko. Kirkkosävellajit eli moodit edelsivät diatonista asteikkoa, joka kehittyi vasta 1600-luvulla. Muualla maailmassa käytettyjä eksoottisia sävelasteikoita ovat muun muassa Pelog, intialainen, Hirajoshi ja Kumoi.[1]
Sävelasteikko ei ole sidottu sävelten absoluuttisiin korkeuksiin, vaan ainoastaan sävelten keskinäisiin korkeuseroihin. Sävelasteikko voidaan siis transponoida eli siirtää toiselle korkeudelle, ja kyse on edelleen samasta sävelasteikosta, kunhan sävelten keskinäiset korkeuserot pysyvät samoina.
Sävelasteikon rajaaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Periaatteessa erikorkuisia säveliä on olemassa ääretön määrä, mutta yleensä musiikissa rajataan käytettävien sävelten määrä tavalla tai toisella. Ihmisen kuulo ei pysty käsittelemään kovin matalia tai korkeita ääniä. Ihminen ei käytännössä pysty kuulemaan alle 20 Hz:n tai yli 20 000 Hz:n taajuuksia, joten niitä ei kannata käyttää musiikissa. Kuulon kyky erotella eritaajuisia ääniä on myös rajallinen, esimerkiksi 0,5 Hz:n eroa äänenkorkeudessa on hyvin hankala havaita. Kaikki sävelet eivät soi hyvin yhteen vaan kuulostavat samanaikaisesti tai peräkkäinkin soitettuina riitasointisilta tai epävireisiltä. Se, mikä koetaan riitasointisena eli dissonoivana, mikä taas tasasointisena eli konsonoivana, riippuu kuulijasta ja kulttuurista. Dissonoivuus ja konsonoivuus perustuvat kuitenkin vahvasti myös fysiikkaan ja matematiikkaan, eivätkä ne siksi ole pelkästään kulttuurisidonnaisia käsitteitä. Yleensä länsimaisessa musiikissa on suosittu mahdollisimman "puhtaita" säveliä, mikä on rajoittanut käytössä olevaa sävelvalikoimaa.
Jotkin soittimet on viritetty juuri tiettyyn asteikkoon - joko niin, että soittimilla voi soittaa ainoastaan tietyssä sävellajissa, tai kuten piano, joka kromaattiseen asteikkoon viritettynä mahdollistaa diatonisten tai pentatonisten asteikkojen käytön useassa eri sävellajissa.
Pentatoninen asteikko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Pentatoninen asteikko
Pentatoninen asteikko syntyy perussävelestä lähtevän neljän puhtaan kvintin sarjasta. Perussävelestä c nouseva kvinttisarja tuottaa sävelet c, g, d, a ja e. Kun nämä sijoitetaan yhden oktaavin sisälle, muodostuu pentatoninen asteikko c–d–e–g–a–c. Pentatonisen asteikon sävelet ovat korkeusjärjestyksessä do, re, mi, so ja la.
Diatoninen asteikko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Diatoninen asteikko
Diatonisessa asteikossa on seitsemän säveltä. Se saadaan periaatteessa lisäämällä pentatoniseen asteikkoon kaksi säveltä, fa ja ti. Diatoninen asteikko eroaa muista seitsemän säveltä sisältävistä asteikoista siten, että asteikossa on kaksi puolisävelaskelta, ja niiden etäisyys on mahdollisimman suuri. Länsimainen musiikki pohjautuu usein diatoniseen asteikkoon, joka sisältää perusmuodossaan seitsemän eri säveltä: do, re, mi, fa, so, la ja ti matalimmasta korkeimpaan lueteltuna.
Diatonisen asteikon sävelet ovat johdettavissa puhtaista kvinteistä laskemalla niitä yhteen. Diatoninen skaala voidaan johtaa kuudesta kvintistä: c–g, g–d, d–a, a–e, e–h ja h–f
| toonika | supertoonika | mediantti | subdominantti | dominantti | submediantti | johtosävel |
Kromaattinen asteikko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Kromaattinen asteikko
Kromaattinen asteikko on puolisävelaskelin etenevä sävelasteikko, eli oktaavissa on 12 säveltä. Kromaattisen asteikon saa esimerkiksi pianolla soittamalla oktaavin alalta järjestyksessä kaikki valkoiset ja mustat koskettimet, jättämättä yhtään väliin. Kromaattinen asteikko on kauttaaltaan tasalaatuinen, eli siinä ei ole duuri- tai molliasteikon mukaista koko- ja puolisävelaskelten vaihtelua.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Burrows, Terry: Rock-kitara. Opas rockin soittamiseen, äänittämiseen ja esittämiseen, s. 154-156. Readme.fi, 2009. ISBN 978-952-220-159-1
| ||||||||||||||||||||
