Vapauden aika

Pääartikkeli: Ruotsin vallan aika Suomessa

Vapauden aika eli säätyvallan aika on Ruotsin ja Suomen yhteisessä historiassa aikakaudesta 1719–1772 käytetty nimitys. Vapaudella tarkoitetaan säätyjen vapautta kuninkaan vallasta. Kaarle XII:n vuonna 1718 tapahtuneen kuoleman jälkeen vuoden 1719 valtiopäivät lopettivat kuninkaan yksinvallan ja lähes kaikki valta keskitettiin valtiopäiville. Muutoksen syynä oli säätyjen halu välttää uusia sotia. Ruotsin kuningattareksi tuli Kaarle XII:n sisar Ulriika Eleonoora, joka luovutti kruunun puolisolleen Hessenin Fredrikille, josta tuli kuningas Fredrik I. Molempien täytyi kuitenkin ensin allekirjoittaa ja valallaan vahvistaa uusi hallitusmuoto.^[1]

Kolmen ylimmän säädyn valtiopäiväedustajat olivat pääasiassa valtion virkamiehiä, minkä vuoksi vapauden aika oli myös byrokratian aikaa. Valtiopäiväelämää leimasivat jatkuvasti kasvavat ristiriidat. Viinanpoltto oli esillä kaikilla vapauden ajan valtiopäivillä. Virkanimitykset olivat tärkeitä asioita 1750- ja 1760-luvuilla. Vapauden ajalla syntyivät hattujen ja myssyjen puolueet, jotka molemmat kannattivat merkantilistista talouspolitiikkaa. Tieteessä merkittäviä keksintöjä olivat Celsius-asteikko ja Systema Naturae.^[2] Kulttuurissa ranskalaisuuden ihailu oli suurta. Kaikki sivistyneet henkilöt lukivat ja puhuivat ranskaa.

Korkein valta

Vuoden 1720 hallitusmuodon ja vuoden 1723 valtiopäiväjärjestyksen mukaan kaikki valta oli säädyillä, jotka piti kutsua koolle joka kolmas vuosi ja väliaikoinakin, jos se katsottiin tarpeelliseksi. Säädyt johtivat ulkopolitiikkaa, myönsivät verot, vastasivat valtakunnan taloussuunnittelusta, hoitivat valtakunnan pankkia, perustivat pysyviä toimielimiä hallintoon, puuttuivat virkanimityksiin, ja niillä oli myös tuomiovaltaa. Kuka tahansa oli oikeutettu kääntymään säätyjen puoleen valituksineen. Säädyt yksin säätivät lait, ja niillä oli myös oikeus tarkastaa valtiopäivien välillä annetut asetukset. Toimeenpanovaltaa käytti valtaneuvosto, joka oli vastuussa toimistaan valtiopäiville. Valtaneuvoksia oli 17, mutta niistä Pommerin kenraalikuvernööri oli yleensä poissa. Vapautuneet valtaneuvosten paikat kuningas täytti säätyjen ehdotuksesta. Valtaneuvostossa kuninkaalla oli kaksi ääntä, ja hänen äänensä ratkaisi, jos äänet menivät tasan. Kuninkaalle jäi kuitenkin itsenäistä päätösvaltaa eräissä nimitysasioissa. Vuoden 1720 hallitusmuoto lisäsi valtaneuvoston riippumattomuutta valtiopäivistä.

Vapauden ajan alussa otettiin valtiopäivillä käyttöön deputaatio- eli valiokuntatyöskentely. Valiokunnista tärkein oli salainen valiokunta. Deputaatioiden ehdotukset menivät jokaisen säädyn päätettäväksi. Kullakin säädyllä oli valtiopäivien lopullista päätöstä tehtäessä yksi ääni, ja tavallisissa asioissa kolmen säädyn yksimielisyys riitti. Perustuslakien muuttaminen ja säätyjen privilegiokysymykset edellyttivät kuitenkin yksimielisyyttä.

Säädyt

Vapauden ajan alkupuolella kolmen ylimmän säädyn ja talonpoikien välillä kulki juopa. Aatelin säätyprivilegiot olivat vuonna 1719 suuremmat, kuin sillä oli koskaan aiemmin ollut. Sen privilegioihin sisällytettiin tuolloin ensi kerran tuomiovalta alaisiin nähden. Tosin sen täytyi vuoden 1723 valtiopäivillä luopua muiden säätyjen painostuksesta kaikkein räikeimmistä valtansa laajennuksista. Valtiopäiville olivat oikeutettuja saapumaan kunkin suvun vanhimmat miespuoliset jäsenet. Keskimäärin aatelistosta oli valtiopäivillä noin 300 edustajaa. Puhemiehenä toimi maamarsalkka ja kokouspaikkana Ruotsin ritarihuone.

Papisto sai uudet erioikeudet vuoden 1723 valtiopäivillä. Tuomiokapituleille ja seurakunnille annettiin enemmän vaikutusvaltaa papiston virkojen täyttämisessä, ja kuninkaan nimitysoikeutta leikattiin jyrkästi. Papiston privilegioihin otettiin ensimmäisen kerran virallisesti määräys papin lesken niin sanotusta armovuodesta, jolloin hän sai nauttia aviomiehensä tuloista vuoden ajan. Papit saivat myös oikeuden johtaa pitäjänkokouksia. Valtiopäivillä papistoa edustivat piispat ja pappien rovastikunnittain valitsemat valtuutetut. Papisto oli valtiopäivien pienin sääty: sillä oli vain 50-60 edustajaa. Puhemiehenä toimi arkkipiispa, jos hän oli paikalla. Vuoden 1731 valtiopäivät antoivat asetuksen papinvaalien suorittamisesta maalla.

Vähiten erioikeuksia oli porvaristolla säätynä, vaikka kaupunkien aiemmat erioikeudet taattiin. Vuoden 1731 valtiopäivät antoivat asetuksen valtiopäivämiesten valitsemisesta kaupungeissa. Kaupunkien oikeus lähettää edustajia valtiopäiville oli porrastettu niiden koon mukaan. Porvaristolla oli valtiopäivillä yhteensä 70-150 valtuutettua. Puhemiehenä toimi Tukholman pormestari ja kokouspaikkana Tukholman vanha raatihuone.

Talonpoikia sen sijaan sitoivat palveluspakkomääräykset ja feodaaliset käsitykset omistusoikeudesta, ja heidän asemansa oli vapauden ajan alussa heikko. Valtiopäivillä talonpojat oli runsasväkisin sääty, vaikka edustusoikeus oli rajattu vain perintö- ja kruununtilallisiin. Rälssitalonpojat ja maattomat jäivät valtiopäivien ulkopuolelle. Talonpojat lähettivät edustajansa valtiopäiville kihlakunnittain. Varsinkin Suomessa ja Norlannissa oli tavallista, että useat kihlakunnat lähettivät yhteisen edustajan.

Talonpoikien aseman parantuminen

Talonpoikien oikeudellisessa asemassa tapahtui suuri parannus vapauden ajalla. Kun Uudenkaupungin rauha oli saanut aikaan sen, että valtakunta oli muuttunut viljaa vievästä sitä jatkuvasti tuovaksi maaksi, ryhdyttiin edistämään uudisraivausta. Vuonna 1731 annettiin asetus, jolla talonpojille myönnettiin pysyvä verovapaus heidän yhteismaille raivaamilleen pelloille. Kymmenen vuotta myöhemmin annettiin kahdella asetuksella verovapaus soille ja muille hyödyttömille maille tehdyille uudisraivauksille. Uusia tilayksikköjä syntyi Suomeen paljon, ja tilaluvusta tuli suurempi kuin se oli ollut ennen vapaudenaikaa. Eniten uusia tiloja syntyi Pohjanmaalle. Valtiopäivät myönsivät vuonna 1743 kaikille sukutiloille oikeuden perustaa mailleen torppia. Suomessa torppia alettiin perustaa varsinkin Satakunnassa, Hämeessä ja Savossa, ja niiden määrä kasvoi nopeasti. Vuodesta 1747 alkaen sallittiin tilojen halkominen, ja kruunu alkoi perustaa yhteismaalle uudistiloja. Talonpojat alkoivat myös lunastaa sukuoikeuksia kruununtilanluontoiseen maahansa. Se lisääntyi sen jälkeen, kun lunastussumma oli vuonna 1741 puolitettu.

Ulkopolitiikka

Ruotsi ulkopolitiikkaa sääteli koko vapauden ajan suhde Venäjään. Myssypuolue, jonka linjauksia noudatettiin valtiopäivillä vuoteen 1738 asti, kannatti varovaista ulkopolitiikkaa eikä halunnut ärsyttää Venäjää^[2]. Ulkopolitiikalle oli ominaista, että hallitusmuodosta huolimatta valtaneuvosto teki päätökset pitkälti säätyjä kuulematta, eikä valtaneuvoston vastuullisuutta valtiopäiville haluttu korostaa. Vuonna 1724 holsteinilaisen puolueen käsissä valtaneuvosto teki Venäjän kanssa liiton 12 vuodeksi. Kaksi vuotta myöhemmin Ruotsi yhtyi Hannoverin liittoon. Vuoden 1734 valtiopäivillä kostosotaa Venäjää vastaan kannattanut ryhmä nousi selvästi näkyviin. Valtiopäivät suostuivat antamaan varat laivasto-ohjelman toteuttamiseen. Vuoden 1738 valtiopäivillä, joilla hattupuolue oli vallassa, salainen valiokunta laati valtaneuvostolle ohjeen ulkopoliittisesta toimintalinjasta. Sen mukaan sota Venäjää vastaan oli välttämätön. Hattujen sota käytiin vuosina 1741–1743. Välit Venäjään kiristyivät uudelleen pian sodan jälkeen, vakavimmillaan kriisi oli keväällä 1747. Kriisin seurauksena Ruotsi solmi sotilasliiton Preussin ja Ranskan kanssa. Vuonna 1751 solmitulla sopimuksella Ruotsi luovutti huomattavan alueen Norjalle. Ruotsi ja Tanska solmivat vuonna 1756 niin sanotun meriunionin: niiden yhtyneet laivastot suojelisivat Pohjanmerellä purjehtivia kauppa-aluksia. Seuraavan vuoden kesällä valtaneuvosto antoi Preussille sodanjulistuksen, ja armeija laivattiin Ruotsin Pommeriin. Aluelaajennuksiin tähdännyt Pommerin sota oli pakko rahoittaa ottamalla lainvastaisia lainoja valtakunnan pankista ja painamalla lisää setelirahaa. Sota loppui vuonna 1762, kun rauha solmittiin Hampurissa ilman aluemuutoksia. Pommerin sota johti inflaatioon ja setelikannan kasvuun.

Vallankaappaus

Vapauden ajan viimeistä vuosikymmentä leimasivat yhteiskunnalliset ja taloudelliset ongelmat. Tunteita kuumensivat virkanimitykset, joista tehtiin kaiken aikaa valituksia. Taloudellinen epäkohta oli kauppapakko, joka Pohjanlahdella salli purjehtimisen rannikolla olevista kaupungeista vain Tukholmaan tai Turkuun. Kauppapakko johti siihen, että Tukholman porvarit määräsivät koko Pohjanlahden suuren alueen tuotteiden hinnat. Talouden tilaa heikensi myös 1770-luvun alussa poikkeuksellisen huonojen satojen sarja. Kustaa III, joka nousi valtaistuimelle 1771, teki 1772 vallankaappauksen, joka päätti vapauden ajan. Kustaa III:n hallintokautta kutsutaan kustavilaiseksi ajaksi. Vapauden aika -nimitystä käytettiin jo aikakauden aikana, painettuna sen ensiesiintyminen tapahtui vuonna 1755.

Katso myös

Lähteet

Mäntylä, Ilkka: Kustavilainen aika. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0
Mäntylä, Ilkka: Vapauden aika. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0
Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja Oy 1966

Viitteet

↑ Mäkinen, Vesa (toim.): Topelius Maamme kirja, s. 451. WSOY, 1985. ISBN 951-0-12804-X
↑ ^a ^b History of Sweden - The 18th century britannica.com.

Kirjallisuutta

Nurmiainen, Jouko: Edistys ja yhteinen hyvä vapaudenajan ruotsalaisessa poliittisessa kielessä. (Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Bibliotheca historica 122) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. ISBN 978-952-222-078-3

Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.

[1] Mäkinen, Vesa (toim.): Topelius Maamme kirja, s. 451. WSOY, 1985. ISBN 951-0-12804-X

[:0-2] History of Sweden - The 18th century britannica.com.

[1]

[2]