Riisto

Työvoiman riisto. Kapitalisteja esittävien hahmojen takeissa lukee "alhaiset palkat" ja "korkeat elinkustannukset". Pilakuva Belgian kommunistisen puolueen lehdessä Roode Vaan (Punalippu) vuonna 1925.

Riisto tarkoittaa sanakirjamääritelmän mukaan oikeudetonta hyväksikäyttöä tai lyhytnäköistä ja häikäilemätöntä hyödyntämistä. Marxilaisuudessa se tarkoittaa omistavan luokan toimintaa, missä häikäilemättömästi käytetään hyväksi työläisten työtä. Tällöin kyse on työpanosten kiskonnasta, jossa kiristys pohjautuu työttömyyden uhkaan. Marxilainen näkemys työvoiman riistämisestä perustuu Karl Marxin työnarvoteoriaan.

Riisto Marxin teorioissa

Riiston käsite esiintyy usein jo Karl Marxin ja Friedrich Engelsin varhaistyössä eli Kommunistisessa manifestissa vuonna 1848, mutta ilman tarkempaa määrittelyä. Käsite viittasi väljästi sortamiseen ja hyväksikäyttöön, missä työläiselle maksettiin liian vähän hänen työstään:

Palkkatyön keskimääräisenä hintana on työpalkan vähin määrä, so. niiden elintarvikkeiden yhteismäärä, jotka tarvitaan pitämään työläinen työläisenä elossa. Siis se, mitä palkkatyöläinen työllään saa omakseen, riittää hädin tuskin hänen elämänsä uusintamiseen.

Työnarvoteoria klassisessa taloustieteessä

Vuonna 1867 ilmestyneessä Pääoman ensimmäisessä osassa Marx antoi kapitalistiselle riistolle täsmällisen määritelmän, joka perustui työnarvoteoriaan. David Ricardolta ja Adam Smithiltä saadun teorian mukaan tuotteen arvon määrää sen valmistamiseen tarvitun työn määrä, Marxin täsmennyksen mukaan "yhteiskunnallisesti välttämätön" työ.

Klassisen taloustieteen työnarvoteorian mukaan yksinkertaiset tavarantuottajat vaihtoivat työnsä tuloksia niiden tekemiseen käytetyn työajan suhteessa. Marx kirjoitti vuonna 1859, että Adam Smith oli määritellyt tavaran arvon sen sisältämän työajan perusteella, mutta rajoittanut ilmiön vain menneisyyteen, missä ihmiset olivat yksinkertaisia tavarantuottajia ja -vaihtajia. David Ricardo sen sijaan laajensi työnarvoteorian myös sellaiseen teollisuuteen, missä vallitsi rajoittamaton kilpailu. Edelleen Jean Charles Léonard de Sismondi pelkisti arvonsuuruuden "välttämättömäksi" työajaksi. Marx hyväksyi tämän Sismondin tarkennuksen.

Työnarvoteoria ja riisto

Marxin mukaan kapitalisti ostaa työläisen työvoiman sen oikeasta arvosta, joka on työvoiman tuottamiseen tarvittujen välttämättömien elintarpeiden arvo. Työvoimalle on kuitenkin ominaista, että se käytettynä tuottaa yli oman arvonsa. Työpäivän kuluessa tehdyn ensimmäisen jakson aikana työläisen tekemä työ korvaa oman arvonsa, mutta toisen jakson eli lisätyöajan kuluessa se tuottaa kapitalistille lisäarvoa. Tämän lisäarvon kapitalisti anastaa itselleen, ja juuri se on marxilaisen teorian mukaan "riistoa". Lisätyön ja välttämättömän työn välinen suhde on "lisäarvon suhdeluku", joka ilmaisee työn riistoasteen.

Kritiikki

Teoria työläisen tuottaman lisäarvon riistosta perustuu klassisen taloustieteen työnarvoteoriaan. Marx kirjoitti, että "Lisäarvossa ei ole ainoatakaan arvohiukkasta, joka ei johtuisi vieraasta, maksamatta jätetystä työstä" ja "Kaikki lisäarvo - - on substanssiltaan maksamattoman työajan aineellistumaa". Marxin ja klassisen taloustieteen työnarvoteoria on taloustieteessä yleisesti leimattu virheelliseksi. Tavaran arvon katsotaan määräytyvän markkinoilla kysynnän ja tarjonnan perusteella eikä tavaraan käytetyn työn perusteella. Vesa Kanniainen kirjoittaa:

Marxin työn arvoteoria on loogisesti virheellinen. Sen ennusteet ovat ristiriidassa empiiristen lainalaisuuksien kanssa. Esim. vanhojen asuntojen hinnat nousevat, vaikka niihin ei käytetä uutta työtä. Uusien kännyköiden hinnat laskevat, vaikka niihin työtä käytetään entinen määrä.

Kansantaloustieteen arvostelun ensimmäisen luvun lopussa Marx tiivisti työnarvoteoriaansa kohdistetun kritiikin neljään seikkaan, joille hän myöhemmin pyrki antamaan vastaukset. Yksi koski sitä, että kysyntä ja tarjonta vaikuttavat markkinahintoihin, jotka siksi poikkeavat tavaran vaihtoarvosta. Marxin vastaus oli käsitteessä "yhteiskunnallisesti välttämätön työ". Jos tuotteen kysyntä jää vähäiseksi, sen hinta laskee, mutta tämä osoittaa vain, että tuotteeseen käytetty työmäärä ei ollutkaan "yhteiskunnallisesti välttämätöntä". Valmiiden tuotteiden arvo saattoi muuttua jatkuvasti jälkikäteen, ja myös arvonmenetys oli mahdollinen. Myös kiinteä pääoma, joka oli sijoitettu koneisiin ja rakennuksiin saattoi kokea saman kohtalon. Tällöin voi kysyä, jäikö työnarvoteoriasta mitään jäljelle.

Vaikea ongelma oli myös kysymys, kuinka tavaralla, johon ei sisältynyt työtä, oli kuitenkin joskus vaihtoarvo. Tällainen tavara oli etenkin luonnontilainen maa. Tähän Marx vastasi maankorkoa koskevalla teoriallaan, joka kriitikkojen mukaan jäi ristiriitaiseksi ja vaillinaiseksi.

Filosofi Bertrand Russell (1872–1970) kirjoitti, että Marx oli tyytyväinen työnarvoteoriaansa, "ei siksi, että se on sopusoinnussa tosiasioiden kanssa tai että se on loogisesti johdonmukainen, vaan siitä syystä, että se on omansa raivoistuttamaan palkansaajia."

Filosofi Peter Singer (1946–) katsoo, Marx halusi työnarvoteoriallaan osoittaa, miksi teollisen vallankumouksen aiheuttama tuottavuuden valtava kasvu jätti suurimman osan työläisistä entistä huonompaan asemaan. Teoria lisäarvosta ja sen riistämisestä tarjosi siihen selityksen. Se tarjosi elävän kuvan yhteiskunnasta, jossa tuottavat työläiset luovat tiedostamattaan oman sortonsa välineet. Tällaisena työnarvoteoria oli kuvaus ihmisen vieraantumisesta. Singerin mukaan taloustieteellisenä oppina esitys ei toiminut, mutta tarjosi ainakin ajatuksia herättävän muotokuvan varhaisen kapitalismin todellisuudesta.

Työnarvoteorian kumoavia vastaesimerkkejä on helppo luetella. Nykyään Marxin riistoteorian kannattajia onkin vain vähän, mutta kuitenkin jonkin verran.

Katso myös

• Marxilainen taloustiede
• Luokkataistelu

Lähteet

• Krätke, Rolf: ”Poliittisen taloustieteen uudistaminen ei onnistu ilman Marxia”, Teoksessa: Juha Koivisto ja Vesa Oittinen (toim.) Mega-Marx. Johdatus uuteen Marxiin, s. 167-193. Vastapaino, 2011. ISBN 978-951-768-316-6
• Marx, Karl: Kansantaloustieteen arvostelua. Suomentanut Antero Tiusanen. Kansankulttuuri, 1970 (alkuteos 1859).
• Marx, Karl: Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa. Suomentanut O.V. Louhivuori. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, 1957 (alkuteos 1867).
• Marx, Karl & Engels, Friedrich: Kommunistisen puolueen manifesti. (Manifest der kommunistischen Partei, 1848.) Työväenliikkeen tietokirjoja. 6. painos (1. painos 1963) Helsinki: Kansankulttuuri, 1976. ISBN 951-615-024-1
• Oittinen, Vesa: Marx ja moderni: jatkuvuuksia ja katkoksia Marx-kuvassa. (Julkaisija Eurooppalaisen filosofian seura ry.) Tampere: niin & näin, 2018. ISBN 978-952-7189-28-3
• Russell, Bertrand: Mistä syystä en ole kommunisti. Teoksessa: Muotokuvia muistista, s. 278-282. Wsoy, 1957.
• Singer, Peter: Marx. Suomentanut Teppo Eskelinen. Into Kustannus, 2013. ISBN 978-952-264-231-8
• Wheen, Francis: Marxin Pääoma. Ajatus kirjat, 2007. ISBN 978-951-20-7140-1