Rämekarvajalka
| Rämekarvajalka | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Niveljalkaiset Arthropoda |
| Alajakso: | Kuusijalkaiset Hexapoda |
| Luokka: | Hyönteiset Insecta |
| Lahko: | Perhoset Lepidoptera |
| Alalahko: | Glossata |
| Osalahko: | Erilaissuoniset Heteroneura |
| Yläheimo: | Yökkösmäiset Noctuoidea |
| Heimo: | Villakkaat Lymantriidae |
| Alaheimo: | Lymantrinae |
| Suku: | Gynaephora |
| Laji: | selenitica |
| Kaksiosainen nimi | |
Rämekarvajalka (Gynaephora selenitica) on jokseenkin harvinainen villakkaisiin kuuluva perhoslaji. Vanhemmassa kirjallisuudessa lajista on käytetty nimeä odelmakehrääjä. Suomen lajiston uhanalaisarvioinnissa 2010 se on luokiteltu vaarantuneeksi (VU)[3].
Koko ja ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rämekarvajalan siipien kärkiväli on koiraalla noin 25–32 millimetriä ja naaraalla noin 32–34 mm. Perhosen siipien pohjaväri on vihertävän tummanruskea ja takasiivet ovat etusiipiä tummemmat. Siipien kuviointi erottaa rämekarvajalan sen lähilajeista. Naaraan takaruumis on koirasta selvästi paksumpi. Molemmilla sukupuolilla on kampamaiset tuntosarvet.[2]
Toukka muistuttaa yleisemmän tuhkakarvajalan (Dicallomera fascelina) toukkaa. Se on musta ja kauttaaltaan pitkien mustien karvojen peittämä. Toukan selkäpuolella on viisi tuuheaa, mustaa karvatupsua, jotka ovat laidoilta vaaleanharmaat.[4]
-
♂ -
♀
Levinneisyys ja lentoaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rämekarvajalka on levinnyt Eurooppaan ja Venäjälle. Euroopassa sen levinneisyysalue ulottuu Itä-Ranskasta Saksaan, Puolaan Baltiaan ja Suomeen, mutta muualta Skandinaviasta se puuttuu. Venäjällä lajia tavataan Mustanmeren pohjoispuolella, Keski-Venäjälle asti.[5] Suomessa lajilla on vakituinen kanta vain Kaakkois- ja Etelä-Suomessa, linjan Sipoo–Mäntyharju–Rautjärvi kaakkoispuolella. Lännempänä on satunnaisia esiintymiä. Laji on Suomessa tulokaslaji, joka on havaittu ensimmäisen kerran vuonna 1890 Porvoosta, jonka suunnalta se on levittäytynyt muualle Suomeen.[2][6]
Laji lentää Suomessa toukokuun lopusta kesäkuun loppuun. Hyvin harvinainen toinen sukupolvi lentää elokuussa. Luonnossa toisen sukupolven yksilöistä on vain yksittäishavaintoja.[2]
Elinympäristö ja elintavat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lajin elinympäristöä ovat suot, erityisesti harvaa ja kituliasta mäntyä kasvavat rämeet. Lajin suosiossa ovat erityisesti rämeiden avosuota vasten olevat laidat. Perhosia on toisinaan tavattu myös muissa ympäristöissä, kuten apilapeltojen tuholaisena 1930-luvulla.[2] Perhosen esiintymät ovat paikallisia, eikä lajia yleensä tavata sen tyypillisen elinympäristön ulkopuolella.[5]
Laji on päiväaktiivinen ja lajin koiraat lentävät auringon paistaessa, parin metrin korkeudella. Illan tullen lento rauhoittuu. Naaraat ovat selvästi koiraita vähemmän liikkeellä ja ne lentävät selvästi matalammalla. Aikuiset perhoset eivät nauti ravintoa ja elävät vain muutaman päivän. Parittelun jälkeen naaras munii 150–200 munaa, jotka se asettaa erityisesti kuiville heinänkorsille. Munarykelmiin tarttuu suojaavia karvoja naaraan takaruumiista. Toukkia voi nähdä rämevarvuilla. Toukat elävät yksin ja nuorempina piilottelevat päivisin lähellä maanpintaa. Elo-syyskuussa, kun toukat ovat kookkaampia, ne eivät enää piilottele, jolloin niitä on helppo löytää. Toukat talvehtivat. Toukka koteloituu toukokuun alussa.[5]
Ravintokasvi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rämekarvajalan toukka on polyfagi. Tavallisia ravintokasveja ovat monet soiden kasvit, kuten suokukka, kanerva, juolukka, mustikka, vadelma, koivut, pajut ja haapa. Myös muita ravintokasveja on havaittu.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Lauri Kaila, Marko Mutanen: Rämekarvajalka – Gynaephora selenitica Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
- ↑ a b c d e f Olli Marttila, Kimmo Saarinen, Tari Haahtela, Mika Pajari: Suomen kiitäjät ja kehrääjät, s. 210–212. Porvoo: Kirjayhtymä, 1996. ISBN 951-26-4145-3
- ↑ Jari-Pekka Kaitila, Kari Nupponen, Jaakko Kullberg & Erkki Laasonen 2010. Perhoset. Julk.: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. s. 430–470
- ↑ Kimmo Silvonen: toukka (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b c Nationalnyckeln till Sverges flora och fauna. Fjärilar: Ädelspinnare–tofsspinnare Lepidoptera: Lasiocampidae–Lymantriidae. ISBN 978-91-88506-58-0 s. 422–423
- ↑ Perhoswiki[vanhentunut linkki]
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Suomen perhostutkijain seura: rämekarvajalka (Arkistoitu – Internet Archive)