Pyhäjärven kahakka
| Pyhäjärven kahakka | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa vuoden 1917 yleislakkoa | |||||||
 Pyhäjärven kahakassa kaatuneiden suojeluskuntalisten muistomerkki.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
n. 200 |
n. 250 | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
3 kuollutta, |
ei tappioita | ||||||
Pyhäjärven kahakka oli Viipurin läänin Pyhäjärvellä 20. marraskuuta 1917 tapahtunut aseellinen yhteenotto, jossa vastakkain olivat Heikki Kaljusen johtama Viipurin työväen järjestyskaartin osasto sekä Jalmari Pusan komentama Pyhäjärven suojeluskunta.[1]
Marraskuun yleislakon levottomuuksiin liittyvät tapahtumat saivat alkunsa, kun Kaljusen johtama työväen järjestyskaartin osasto lähti 19. marraskuuta suorittaman elintarvike- ja asetakavarikkoja Karjalan kannaksen pitäjiin. Saavuttuaan seuraavana päivänä Pyhäjärven asemalle, Kaljusen joukkoa oli vastassa parisataa suojeluskuntalaista, jotka alkoivat ampumaan asemalle pysähtynyttä järjestyskaartin junaa. Lyhyen tulitaistelun seurauksena sai välittömästi surmansa kaksi suojeluskuntalaista, loppujen lähtiessä pakoon tai jäätyä Kaljusen miesten vangeiksi.
Välikohtaus oli osa jo keväästä asti käynnissä olleeseen työväenliikkeen ja porvariston väliseen valtataisteluun, joka lopulta johti tammikuussa 1918 käynnistyneeseen sisällissotaan. Järjestyskaartin suorittamien elintarviketakavarikkojen taustalla oli maassa vallitseva ruokapula ja jopa suoranainen nälänhätä, joka paheni entisestään varakkaiden maanviljelijöiden ja porvariston hamstrattua itselleen elintarvikkeita.[2] Työväen järjestyskaartit yrittivät riisua porvaristoa aseista myös turvatakseen 14. marraskuuta käynnistyneen yleislakon onnistumisen. Pyhäjärven kahakan aikaisten tapahtumien kulusta ei kuitenkaan ole tarkkaa selvyyttä, sillä lehtiuutisoinnin ja myöhemmän kirjallisuuden välillä on paljon ristiriitaisia tietoja.[3]
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tapahtumat käynnistyivät yleislakon toiseksi viimeisenä päivänä 19. marraskuuta, kun Kaljusen johtama parinsadan työväenkaartilaisen joukko lähti Viipurista Karjalan kannaksen pitäjiin tekemään tarkistuksia elintarvikkeiden, aseiden ja räjähdysaineiden takavarikoimiseksi suojeluskuntalaisilta ja heidän kannattajiltaan. Joidenkin lähteiden mukaan määräys oli tullut Helsingistä työväen järjestyskaartien ylipäälliköltä Ali Aaltoselta. Kaljusen mukaan sellaista ei kuitenkaan ollut, vaan Antreasta esitettiin avunpyyntö, kun porvarien pelättiin hyökkäävän lakkolaisia vastaan.[1][4]
Järjestyskaartilaiset suorittivat tarkastuksia Pyhäjärven lisäksi Antreassa, Hiitolassa, Käkisalmessa ja Raudussa. Reitti ulottui aluksi Viipurista Karjalan rataa pitkin pohjoiseen Hiitolaan, ja sieltä edelleen Hiitola-Rautu-rataa pitkin itään. Kaljunen selosti retkikuntansa matkaa viikkoa myöhemmin Työ-lehdessä ilmestyneessä Evert Huttusen haastattelussa. Huttunen kertoi halunneensa kuulla myös Kaljusen näkemykset vastineeksi Wiipurin Sanomien jutuille, joita hän piti häikäilemättöminä valheina.[1]
Sisällissodan voittaneen osapuolen myöhemmässä vapaussotakirjallisuudessa Kaljusen osastoa on kutsuttu ”rankaisuretkikunnaksi”,[1] kun taas aikakuden sanomalehdet kirjoittivat muun muassa ”punakaartin lentävästä osastosta”.[5]
Edeltävät tapahtumat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sunnuntaina 18. marraskuuta Viipuriin saapui Kotkasta tulleella junalla kaksi työväen järjestyskaartin komppaniaa, joihin liittyi vielä muutama kymmenen viipurilaista.[1] Kaljusen johtama osasto lähti liikkeelle varhain seuraavana aamuna, pysähtyen ensimmäiseksi Antreaan, jossa Kaljusen mukaan tavattiin kuusi aseistautunutta miestä. Jokaiselta takavarikoitiin Browning-pistooli ja lisäksi hän väitti kylästä löytyneen 35 muuta asetta.[4]
Antreasta matka jatkui Hiitolaan, jonne juna saapui hieman ennen puoltapäivää. Kylässä tehtiin kotitarkastuksia, joissa Kaljusen mukaan löydettiin jauhoja ja muita elintarvikkeita sekä erilaisia aseita. Lisäksi kahdeksan miestä pidätettiin ”uhmailevan” käytöksen vuoksi.[4] Kauppiaiden kodeista löydetyt elintarvikkeet vietiin paikalliseen työväen osuuskauppaan, josta niitä alettiin myymään yleisölle. Järjestyskaartin kerrottiin myös ammuskelleen Hännilän kartanoon tehdyn tarkastuksen yhteydessä, jolloin salin katto ja arvokkaat huonekalut olivat rikkoutuneet.[6]
Seuraavana päivänä Kaljunen suuntasi Käkisalmeen, jonne osasto hänen mukaansa lähti paikallisten asukkaiden pyynnöstä. Elintarvikepula oli lakkoviikon aikana aiheuttanut kaupungissa levottomuuksia, väkijoukko oli muun muassa piirittänyt raatihuoneen ja pakottanut elintarvikelautakunnan suorittamaan kotitarkastuksia. Samalla porvaristolta oli takavarikoitu aseet.[6] Järjestyskaarti takavarikoi Käkisalmessa vielä kolme asetta sekä suuren määrä räjähdysaineita. Suojeluskunnan Kaljunen kertoi lähteneen pakoon yhden varoituslaukauksen jälkeen heti järjestyskartilaisten saavuttua asemalle.[4] Sisällissodan valkoista osapuolta edustavat Simo Eronen ja Antti Komonen kirjoittivat Kaljusen retkikunnasta vuonna 1930 ilmestyneessä teoksesaan Karjala vapaussodassa. Sen mukaan myös Käkisalmessa vangittiin ainakin yhdeksän miestä, joiden kuulusteluja väitettiin tehostetun laittamalla pidätetyt seinää vasten ja ampumalla heidän ympärilleen.[1] Lehtitietojen mukaan joukossa olivat muun muassa pormestari Axel Grönlund sekä toimittaja Topi Orpana, jotka muiden vangittujen tavoin suljettiin kaupungin putkaan. Sanomalehdet eivät kuitenkaan maininneet ampumista.[6]
Kahakka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Käkisalmesta Kaljunen miehineen jatkoi vielä samana iltana Pyhäjärvelle. Suojeluskunnan vaikutusvalta oli paikkakunnalla niin suuri, että pitäjässä oli päätetty jäädä kokonaan yleislakon ulkopuolelle. Sotahistorioitsija Sampo Ahton mukaan ensimmäinen viikko oli sujunut rauhallisesti, mutta aamulla 20. marraskuuta Pyhäjärven aseman läpi kulki Raudun rautatieläisten lakkokomitean juna, josta uhattiin pian palata näyttämään, kuka on vahvin. Suojeluskuntaa tapahtuma ei huolettanut, koska se tiesi, ettei rautulaisilla ole aseita. Ahton mukaan pitäjästä aikaisemmin pois ajetut järjestyskaartin miehet saivat suostuteltua Kaljusen suuntamaan myös Pyhäjärvelle ”mahtailevana” pidettyä suojeluskuntaa vastaan.[7]
Järjestyskaartin juna saapui Pyhäjärven asemalle hämärän jo laskeuduttua. Paikallinen suojeluskunta tiesi odottaa heitä, ja oli koonnut asemalle 200–300 miestä, joista kuitenkin vain noin 40 oli aseistettuja. Kaljusen mukaan junaa alettiin tulittamaan välittömästi sen saavuttua asemalle, mutta kaartilaiset olivat jo aikaisemmin nousseet pois, ja näin suojelukuntalaiset ampuivat tyhjiä vaunuja. Järjestyskaartilaiset kiersivät aseman kummallekin sivustalle, josta he pelto-ojiin suojautuen vastasivat suojeluskuntalaisten tuleen.[1][7] Myös Metsäpirtin suojeluskunta oli tietoinen Kaljusen saapumisesta, ja kansakoulunopettaja K. A. Sihvon johtama 40 miehen osasto yrittikin ennättää pyhäjärveläisten avuksi. Sakkolan asemalla he kuitenkin saivat tiedon, että järjestyskaartin juna oli jo ohittanut paikan, jonka jälkeen Sihvon joukko päätti kääntyä takaisin, pelätessään Kaljusen tulevan myös Metsäpirttiin.[8]
Noin 20 minuuttia kestänyt laukaustenvaihto päättyi lopulta suojeluskuntalaisten patruunoiden loppuessa.[6][7] Kaksi suojeluskuntalaista sai surmansa ja seitsemän haavoittui, joukossa oli myös pimeässä omien luodeista osumia saaneita. Järjestyskaartin miehistä ei yksikään ilmeisesti edes haavoittunut. Suurin osa suojeluskuntalaisista onnistui pakenemaan, mutta useita kymmeniä jäi vangiksi, ja heidät suljettiin junanvaunuihin järjestyskaartin suorittaman tarkistuksen ajaksi.[4][9] Eronen ja Komonen kertovat vuonna 1930 ilmestyneessä kirjssaan suojeluskuntalaisiin iskeneestä paniikista, jonka seurauksena useat juoksivat suoraan järjestyskaartilaisten syliin. Kaljusen kertomus kahakan aloittajasta pitää todennäköisesti paikkansa, koska he eivät kirjassaan mainitse asiasta, kuten ei myöskään välikohtauksesta Hakkapeliitta-lehteen vuonna 1937 kirjoittanut Jalmari Pusa.[1]
Kahakassa saivat surmansa liikemies Heikki Pärssinen, talollisen poika Juho Inkinen sekä viikkoa myöhemmin haavoittuneena kuollut autonkuljettaja Kalle Tanninen.[7] Jotkut myöhemmät lähteet kertovat myös Tannisen olleen suojeluskuntalainen,[10] mutta sanomalehtien mukaan hän oli tullut sivullisena seuraamaan tapahtumia.[11]
Pastori O. H. Vuorivirran kerrottiin seuraavana päivänä neuvotelleen Kaljusen kanssa ”välirauhan”, jonka mukaan vangit vapautetaan ehdolla, että Pyhäjärvellä noudatetaan jatkossa elintarvikelakia.[6] Kaljunen kuitenkin kiisti Evert Huttuselle antamassaan haastattelussa tällaisen sopimuksen solmimisen. Kaljunen kertoi myös Vuorivirran nuhdelleen häntä raamatunlauseella ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”, johon Kaljunen vastasi, ettei hänellä ole miekkaa, vaan ”kuningas Colt”.[1]
Paluumatka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pyhäjärveltä Kaljusen osasto jatkoi illalla 21. marraskuuta Rautuun, jossa suojeluskuntalaiset olivat katkaisseet rautatien nimismies Urho Seitolan johdolla. Raudussa Kaljunen kertoi takavarikoineensa muutaman elintarvikekätkön, mutta kun tieto järjestyskaartin saapumisesta oli levinnyt, ehtivät rautulaiset piilottaa aseensa. Tämän jälkeen järjestyskaarti palasi seuraavana iltana Käkisalmeen ja sieltä edelleen 23. marraskuuta takaisin Viipuriin.[6][12] Kaljusen mukaan ihmiset olivat asemilla hurraamassa ja kehottivat heitä palaamaan.[4]
Paluumatkan aikana tapahtui vielä kaksi välikohtausta, joissa kuoli kaksi suojeluskuntalaista. Käkisalmen Suotniemellä sai 22. marraskuuta surmansa kunnallislautakunnan puheenjohtajana toiminut opettaja Johannes Komonen ja vuorokautta myöhemmin Kavantsaaressa suojeluskuntaan kuulunut maanviljelijä Juho Olkinuora. Tapuksiin syyllisiä olivat paikalliset työväenkaartit, joiden tekemisistä Kaljunen ei suostunut ottamaan vastuuta.[1] Komonen sai surmansa Suotniemen kansakoululla tapahtuneessa ampumavälikohtauksessa ja Olkinuora puolestaan ollessaan mukana viiden suojeluskuntalaisen ryhmässä, joka oli mennyt Kavantsaaren työväentalolle vaatimaan takavarikoituja aseita takaisin. Sosialidemokraattisen Työ-lehden mukaan miehet eivät olleet varoituslaukauksesta huolimatta pysähtyneet, jolloin heitä kohti ammuttiin ja Olkinuora kuoli päähän tulleesta osumasta.[13] Porvarillisen Wiipurin Sanomien mukaan laukaukset ammuttiin ilman varoitusta.[14]
Kaljusen toimien johdosta Kannaksen suojeluskuntalaiset perustivat 12. joulukuuta yhteisen suojeluskuntajärjestön Yhdeksän pitäjän liiton, jossa oli mukana Metsäpirtin, Raudun, Vuokselan, Sakkolan, Pyhäjärven, Räisälän, Kaukolan sekä Käkisalmen kaupungin ja maalaiskunnan miehiä. Sen johtoon valittiin nimismies Urho Seitola ja sotilaskouluttajaksi jääkärikapteeni Antti Haikonen.[12][15]
Muistomerkit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1937 Pyhäjärven asemalle pystytettiin kahakassa kaatuneiden suojeluskuntalaisten muistomerkki. Pitäjä jäi toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutetuille alueille, ja muistomerkki on todennäköisesti tuhoutunut.[7]
Kavantsaaressa surmansa saanut Juho Olkinuora on haudattu Antrean hautausmaalle sisällissodan valkoisten sankarihautaan, jolla on lokakuussa 1919 paljastettu arkkitehti Väinö Keinäsen suunnittelema muistomerkki.[16]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j Kangasniemi, Tapio: Tappajan muotokuva : Heikki Kaljunen ja muutama muu, s. 148–153, 273. (verkkokirja) Pirkkala: Charis ja Eleos, 2014. ISBN 978-952-67891-1-8
- ↑ Varho, Eskoo: Päivälleen sata vuotta sitten Suomessa äänestettiin historian tärkeimmissä vaaleissa – maata riivasi nälkä ja pelko Kun Suomesta tuli Suomi. 1.10.2017. Yleisradio. Viitattu 5.1.2018.
- ↑ Hinkkanen, Kauko: Suvannon seudun sukututkijat selvittävät sotasurmia ja kyliennimiä. Vpl. Pyhäjärvi, 22.2.2010, 55. vsk, nro 2, s. 1. Vammala: Vpl. Pyhäjärvi-Säätiö. Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 5.1.2018. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b c d e f Huttunen, Evert: Viipurin punakaartin ”sotaretki” Karjalassa. Työ, 27.11.1917, nro 270, s. 5. Kansalliskirjasto. Viitattu 5.1.2018.
- ↑ Tapahtumat Karjalassa. Työ, 21.11.1917, nro 265, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 5.1.2018.
- ↑ a b c d e f Tapahtumat Hiitolan-Raasulin radan warsilla. Karjalan Aamulehti, 23.11.1917, nro 261, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 5.1.2018.
- ↑ a b c d e Ahto, Sampo; Palokangas, Markus: Muistoja vapauden teiltä : muistomerkkejä vuosista jolloin Suomi kypsyi itsenäisyyteen. Helsinki: Sotasokeat ry, 1981. ISBN 951-95019-7-5
- ↑ Metsäpirtin suojeluskunta - vapaussota Metsäpirtin historiaa. 8.2.2003. Metsäpirtti Seura ry. Viitattu 5.1.2018.
- ↑ Moisio, Riku: Suurlakolle piste, yhteiskuntarauha alkaa rakoilla Suomi 80. 1998. Tampereen yliopisto. Viitattu 5.1.2018.
- ↑ Henkilöluettelo Impi Wiikan teokseen (1950) Vpl Pyhäjärvi – kappale kannakselaisvaiheita Pyhäjärven historiikki. 16.1.2003. Aulis Tenkanen. Viitattu 5.1.2018.
- ↑ Pyhäjärven mellakan uhrit. Viipurin Sanomat, 30.11.1917, nro 131, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 5.1.2018.
- ↑ a b Pusa, Niilo (toim.) ym.: Raudun historia, s. 328–329. Mikkeli: Raudun historiatoimikunta, 1965. Teoksen verkkoversio (PDF). (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Tapahtumat Karjalassa. Kahakka Kavantsaaressa. Työ, 23.11.1917, nro 267, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 5.1.2018.
- ↑ Punakaartilaiset veritöissä Kavantsaarella. Viipurin Sanomat, 23.11.1917, nro 125, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 5.1.2018.
- ↑ Väänänen, Kalle: Vainotien vartijat : Etelä-Karjalan maanpuolustushistoriaa, s. 104. Viipuri: Viipurin suojeluskuntapiirin esikunta, 1939.
- ↑ Antrea / Sankaripatsaat Willimiehen jäljillä. 24.5.2016. Jukka Siiskonen. Viitattu 5.1.2018.