Tämä on suositeltu artikkeli.

Pydnan taistelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tämä artikkeli kertoo vuoden 168 eaa. Pydnan taistelusta. Vuoden 148 eaa. taistelusta on erillinen artikkeli.
Pydnan taistelu
Osa kolmatta makedonialaissotaa
Pydnan taistelun sijainti kartalla
Pydnan taistelun sijainti kartalla
Päivämäärä:

22. kesäkuuta 168 eaa.

Paikka:

lähellä antiikin Pydnaa, Makedonian valtakunta (Nykyinen Kreikka)

Lopputulos:

Rooman voitto

Aluemuutokset:

Makedonia jaettiin neljään tasavaltaan

Vaikutukset:

Sodan loppu, useita kreikkalaisia ja makedonialaisia kaupunkeja ryöstettiin ja tuhottiin

Osapuolet

Rooman tasavalta

Makedonian valtakunta

Komentajat

Lucius Aemilius Paullus

Perseus

Vahvuudet

35 000–40 000

44 000

Tappiot

noin 1 000 kuollutta
useita haavoittuneita

noin 20 000 kuollutta
11 000 vangittiin

Kolmannen makedonialaissodan taistelut
Kallinikos - Pydna
Rooman tasavalta 100-luvulla eaa.

Pydnan taistelu käytiin Rooman tasavallan ja Makedonian valtakunnan välillä 22. kesäkuuta 168 eaa. Taistelussa Lucius Aemilius Paulluksen johtama Rooman armeija voitti kuningas Perseuksen komentaman makedonialaisarmeijan. Sen tuloksena kolmas makedonialaissota päättyi, ja Makedonia sekä myöhemmin koko Kreikka päätyivät roomalaisten haltuun.

Perseus kärsi tappion Pydnassa lähinnä Rooman taktisen järjestelmän vuoksi. Osasyy oli myös taistelun hajanainen alku, jonka johdosta makedonialaiset eivät pystyneet ryhmittäytymään kunnolla taistelujärjestykseen. Se osoittikin, että roomalaisten manipuli-taktiikka oli joustavampi kuin kömpelömpi falangi.[1] Taistelua onkin sanottu klassiseksi esimerkiksi legioonan ja falangin kohtaamisesta.

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kolmas makedonialaissota

Toisen makedonialaissodan jälkeen Makedonian ja Rooman välit olivat edelleen kehnot, eikä niitä ollut yritettykään parantaa.

Filippos V:n poika Perseus nousi valtaistuimelle vuonna 179 eaa. Isänsä tavoin hän vihasi Roomaa ja alkoikin heti haastaa roomalaisten arvovaltaa eri alueilla. Perseus otti vaimokseen Seleukidien valtakunnan kuninkaan Seleukos IV Filopatorin tyttären Laodiken[2] ja teki liittolaissopimuksia muun muassa Kreikan, Epeiroksen, Seleukidien, Rhodoksen sekä useiden roomalaisvastaisten traakialais- ja illyrialaisheimojen kanssa. Hän marssitti armeijansa sekä Pohjois-Makedoniaan että etelään Kreikkaan ja rikkoi siten Makedonian aiempia sopimuksia Rooman kanssa. Lopuksi Perseus muodosti liiton Akhaian liiton ja muiden Kreikan kaupunkivaltioiden kanssa uhaten roomalaisten määräysvaltaa Makedoniassa ja Kreikassa.[3]

Vuonna 172 eaa. Rooman uskollinen liittolainen ja Makedonian vihamies, Pergamonin kuningas Eumenes II tuli epäluuloiseksi ja kertoi roomalaisille Perseuksen toimista syyttäen tätä Pergamonin rajojen loukkaamisesta. Rooman senaatti ei kuitenkaan vielä kiinnittänyt asiaan paljon huomiota, koska roomalaisten huomio oli Illyriassa, missä he joutuivat toistuvasti taistelemaan paikallisia heimoja vastaan. Mielipiteet kuitenkin muuttuivat, kun Illyrian ongelmat ja Eumeneen salamurhayritys yhdistettiin Perseukseen. Senaatti päätti sotilaallisista toimista Perseusta vastaan, ja Rooma lähetti legioonalaisia ja lähettiläitä Epeirokseen ja Kreikkaan turvaamaan hyökkäysreitit Makedoniaan ja varmistamaan kreikkalaisten kaupunkien tuen Roomalle.[3]

Sota julistettiin keväällä 171 eaa. Ensimmäisinä viikkoina roomalaiset onnistuivat saamaan lukuisia pieniä voittoja makedonialaisista, mutta Perseus voitti myöhemmin samana vuonna roomalaisen konsuli Publius Licinius Crassuksen johtaman roomalaisarmeijan Kallinikoksen taistelussa Larissan lähettyvillä. 250 roomalaista kaatui ja 6 000 jäi vangeiksi.[4][5] Crassus ja hänen seuraajansa eivät osoittaneet kovinkaan suurta kyvykkyyttä taistelussa, ja heidän joukkojensa liikkeet olivat huonosti koordinoituja.[6] Samana vuonna taistelun jälkeen preettori Lucretius Galluksen ja myöhemmin L. Hortensiuksen joukot ryöstivät useita makedonialaismielisiä kaupunkeja, mikä lietsoi vihaa kreikkalaisissa.[3]

Seuraavina vuosina sota juuttui paikoilleen eikä kumpikaan puoli saanut strategista etua. Roomalaiset päätyivät lähinnä ryöstelemään makedonialaisia ja kreikkalaisia kaupunkeja.[3] Perseus taas siirtyi puolustuskannalle ja keskittyi linnoittamaan asemiaan Makedonian rajalla. Vuonna 169 eaa. konsuli Quintus Marcius Philippus otti Makedoniassa olevan armeijan komentoonsa, muttei pystynyt pakottamaan makedonialaisia ratkaisevaan taisteluun, vaikka hänen onnistuikin murtautua äärimmäisen vaikeakulkuisen vuoristoalueen yli Olymposvuoren lähellä olevalle tasangolle ja vallata Herakleion, Dion sekä muut rannikkoalueen kaupungit.[7]

Lucius Aemilius Paullus valittiin uransa toisen kerran konsuliksi 15. maaliskuuta 168 eaa., ja hänestä tuli Makedoniassa olevan armeijan komentaja.[8] Kesäkuun alussa 168 eaa. Paullus saapui Rooman armeijan leiriin lähellä Filan kaupunkia.[9]

Joukot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman armeija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yksityiskohta Gnaeus Domitius Ahenobarbuksen alttarista 100-luvulta eaa. Kuvassa näkyy kaksi raskasaseista legioonalaista 200- ja 100-luvulle eaa. tyypillisessä varustuksessa.[10] Miesten varusteina on Montefortino-tyypin kypärä, rengashaarniska ja soikea kilpi (scutum).[11]

Roomalaisilla oli noin 35 000–40 000 miestä[12][13], mukaan lukien kaksi legioonaa. Näissä legioonissa oli poikkeuksellisesti 6 000 jalkaväkimiestä ja 300 ratsumiestä, kun normaalivahvuus oli 5 200 miestä. Ne olivat myös kokeneita, koska niihin kuului toisen puunilaissodan ja sitä seuranneiden konfliktien veteraaneja. Toisaalta legioonat olivat myös jossain määrin ikääntyneitä.[14]

Armeija, jonka vahvuus oli 14 000 jalkaväki- ja 600 ratsumiestä, kutsuttiin palvelukseen ja lähetettiin Makedoniaan Paulluksen mukana täydentämään legioonat määrävahvuuteensa. Joukot olivat pääasiassa roomalaisia ja latinalaisia. Liittolaisjoukkoja oli Makedoniassa jo ennestään: itaaleja, kreetalaisia, marrukiineja, pelignejä, traakialaisia ja samnilaisia. Numidialaiset olivat antaneet roomalaisille myös sotanorsuja,[15] ja maavoimien tukena oli preettori Gnaeus Octaviuksen komentama laivastoeskaaderi.[16]

Pydnassa legioonat olivat keskustassa, Rooman liittolaiset niiden vieressä, ratsuväki sivustoilla ja 22 norsua oikealla sivustalla.[17]

Makedonian armeija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Makedonialainen falangi

Perseuksen armeijan taktiikka, varustus ja kokoonpano periytyi Aleksanteri Suuren ja Filippos II:n sotavoimista. Armeijaan kuului makedonialaisten värväämiä ulkomaalaisia palkkasoturijoukkoja, mutta sen iskukykyisin voima oli 21 000 miehen suuruinen peitsifalangi, jonka aseena oli sarissa, noin 6,3 metriä pitkä keihäs. Sarissaa piti käsitellä kahdella kädellä, joten käsivarteen oli kiinnitetty pyöreä kilpi (pelta). Lisäksi miehillä oli pronssinen kypärä, kovetetusta pellavasta tehty rintapanssari ja säärisuojat.[18]

Falangin iskuvoima suuntautui eteenpäin eikä se voinut puolustautua sivustasta tulevia hyökkäyksiä vastaan, joten sen kylkiä piti suojata muilla jalkaväki- tai ratsuväkiyksiköillä.[19] Falangisotilailla oli tosin miekka, mutta heitä ei ollut yleensä koulutettu miekkamiehiksi. Falangin valio-osasto Pydnassa oli kuninkaallinen kaarti eli agema, johon kuului 2 000–3 000 miestä ja jota komensivat Leonnatos ja Thrasippos.[19] Loput makedonialaisten falangista oli jaettu pronssikilpiin (khalkaspides), jotka taistelivat vasemmalla puolella, ja valkokilpiin (leukaspides) oikealla puolella.[20]

Tiheä keihäsmuuri pelotti useampia vastustajia, ja falangi oli vaikea voittaa edestä päin, kunhan se vain pysyi linjassa. Paullus ei ollut aikaisemmin nähnyt falangia taistelussa, ja myöhemmin hän myönsi, että hänen elämänsä kauhistuttavin näky oli ollut makedonialaisten falangi etenemässä kohti hänen miehiään.[21][17]

Paionialaisten, agrianien ja muiden liittolaisten joukoissa oli 3 000 miestä. Armeijassa oli myös 2 000 galatialaista, 3 000 traakialaista, 3 000 kreetalaista ja jonkin verran kreikkalaisia Leonideksen komennossa. Perseus oli myös kerännyt Makedoniasta 3 000 ratsumiestä, ja lisäksi Odrysian kuningas Kotys VI oli antanut hänelle 1 000 ratsumiestä ja 1 000 jalkaväkimiestä, joten hänen armeijassaan oli yhteensä noin 40 000 jalkaväki- ja 4 000 ratsumiestä.[19]

Ennen taistelua

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Roomalaisten leiri sijaitsi Filan alueella, mistä sai hyvin huonosti vettä, joten Paullus käski aluksi kaivaa kaivoja vedensaannin turvaamiseksi. Tämän jälkeen hän tiedusteli upseeriensa kanssa Elpeus-joen (nyk. Mavrólongo) aluetta, ja eteni sitten muutaman kilometrin pohjoiseen ja käski armeijan leiriytyä joen etelärannalle. Tiedusteluissa oli saatu selville, että Perseus oli linnoittanut Olymposvuoren ja merenrannan välisen alueen ja kaikki miehet ja naiset oli määrätty rakentamaan linnoituslaitteita. Valleilla oli erikokoisia heittokoneita, joten puolustuslinja oli erittäin vahva ja hyökkäys olisi ollut vaarallinen yritys.[22]

Samaan aikaan Paulluksen leiriin tuli tieto Perseuksen liittolaisen tappioista Illyriassa. Se rohkaisi roomalaisia, mutta vielä oli päätettävä, miten hyökkäys toteutettaisiin. Paullus kutsuikin upseerinsa consiliumiin keskustelemaan tilanteesta. Jotkut kannattivat suoraa hyökkäystä makedonialaisten puolustuslinjoja vastaan, kun taas toiset ehdottivat, että Octaviuksen laivat hyökkäisivät makedonialaisten kimppuun mereltä kauempana pohjoisessa, jolloin Perseus joutuisi vetämään joukkonsa pois asemista.[23]

Paullus ei kuitenkaan innostunut näistä ehdotuksista, ja kokouksen päätyttyä hän kutsui puheilleen kaksi Perrhaibiasta kotoisin olevaa kauppiasta, jotka tunsivat alueen hyvin. He kertoivat, ettei maasto ollut erityisen vaikeaa mutta Perseus oli asettanut osastoja puolustamaan vuoristoreittejä.[24] Paullus päätti näiden tietojen perusteella lähettää tribuuni Publius Cornelius Scipio Nasican komentaman marssiosaston Herakleionista vuorten yli vihollisen selustaan kauppiaiden opastamina. Paullus toivoi yllättävänsä vihollisen ja valtaavansa sen asemat, jolloin pääjoukko voisi tunkeutua puolustuslinjan lävitse. Taisteluosaston koosta ei ole varmaa tietoa, mutta Livius ja Polybios kertovat siinä olleen 5 000 miestä[25] ja Plutarkhos 8 000 jalkaväki- ja 320 ratsumiestä.[23]

Paulluksen, Nasican ja Milon liikkeet ennen taistelua

Paullus päätti harhauttaa Perseusta, joten hän käski Octaviuksen laivojen purjehtia Herakleioniin ja kerätä sen jälkeen muonavaroja kymmenen päivää. Myös Nasican osaston piti matkata aluksi Herakleioniin ja antaa näin Perseuksen uskoa, että iskuosaston oli määrä nousta laivoihin ja suorittaa maihinnousu pohjoisessa, makedonialaisten selustassa. Mutta kun osasto oli Herakleionissa, Nasica marssikin oppaiden avulla länteen kohti Pythionin lähellä olevaa solaa, aikeenaan hyökätä makedonialaisten kimppuun selustasta.[23]

Seuraavana päivänä Paullus teki harhautushyökkäyksiä makedonialaisten asemia vastaan Elpeus-joella. Tavoitteena oli kiinnittää Perseuksen huomio pois Nasican osastosta. Vaikean maaston takia taisteluita käytiin pääasiassa kevyen jalkaväen kesken. Makedonialaiset olivat vahvoilla, ja roomalaiset kärsivät tappioita vihollisen heittoaseiden takia. Parin päivän taisteluiden jälkeen Paullus kutsui joukkonsa takaisin.[24]

Tällä välin Nasica oli päässyt määränpäähänsä ja hyökännyt aamuyöllä. Makedonialaisten asemat vallattiin kiivaassa lähitaistelussa, jossa roomalaiset olivat selvästi vahvempia. Tämän jälkeen osasto laskeutui Petran solan kautta tasangolle, lähelle Dionin kaupunkia.[26]

Eräs roomalaisten riveissä taistellut kreetalainen siirtyi Perseuksen puolelle ja kertoi, että roomalaisten taisteluosasto oli makedonialaisten selustassa. Perseus kokosi 10 000 palkkasotilasta ja 2 000 makedonialaista ja lähetti nämä Milon komennossa roomalaisia vastaan.[27] Osasto kuitenkin lyötiin, ja Perseus päätti vetäytyä lähelle Katerinin kylää Pydnasta etelään. Tämä maasto sopi myös paremmin falangille. Paullus ylitti joukkoineen Elpeus-joen kohtaamatta lainkaan vastarintaa ja liittyi Nasican osastoon.[24]

Perseus oli vaikeassa tilanteessa, sillä hänen täytyi kohdata vihollinen taistelussa, jotta hänen arvovaltansa ei kärsisi. Hän ryhmitti 21. kesäkuuta armeijansa Pydnan eteläpuolella olevalle tasangolle. Paullus hämmästyi vihollisen päättäväisyydestä, mutta ei hyökännyt, vaikka monet hänen miehistään olivatkin eri mieltä. Nasica kehotti Paullusta hyökkäämään viipymättä, koska Perseuksen armeija oli nyt avoimella kentällä, mutta Liviuksen mukaan Paullus oli vastannut:[26]

»Olen sodan monista ailahduksista oppinut, milloin on aika taistella ja milloin kieltäytyä siitä. Nyt kun seisomme tässä taisteluvalmiina, ei ole aikaa perustella sitä, miksi tänään on parasta olla toimettomana. Kysykää perusteitani toisella kertaa; nyt teidän on vain luotettava kokeneen komentajan sanaan.»
(Livius, Ab urbe condita, 44. 36. (Suomentanut Heikki Tiilikainen)[28])

Tämä oli todennäköisesti viisas päätös, sillä roomalaiset olivat uupuneita, kuri uhkasi romahtaa ja kiireesti kootut muodostelmat olivat hajanaisia. Perseuksen armeija oli taas täysissä voimissaan ja valmiina taisteluun. Oli epätodennäköistä, että roomalaiset olisivat voineet lyödä heidät. Paullus käski armeijansa vetäytyä hyvässä järjestyksessä hyökkäysten varalta, ja Perseus sai tyytyä moraaliseen voittoon vihollisen vetäytyessä. Roomalaisten armeija leiriytyi Olympos-vuoren länsirinteille makedonialaisten entisistä asemista länteen.[29]

Samana yönä sattui kuunpimennys, joka pelotti makedonialaisia. Liviuksen mukaan tribuuni Gaius Sulpicius Gallus selitti ilmiön roomalaisille, joten heidän leirissään ei syntynyt yhtä suurta paniikkia kuin makedonialaisilla. Paullus käski uhrata yksitoista hiehoa ja yhden härän Herakleelle.[30] Pimennys aiheutti kuitenkin suurta levottomuutta makedonialaisten leirissä, sillä se ennusti yleensä kuninkaan loppua.[31]

Taistelun alusta on monia tarinoita. Lähellä roomalaisten leiriä oli joki, josta roomalaiset ja makedonialaiset hakivat juomavetensä. Liviuksen mukaan roomalaisten puolella puolustivat marrukiinien ja pelignien kohortit, makedonialaisten puolella taas 800 traakialaista. Päivällä 22. kesäkuuta roomalaisorjien kantojuhta pelästyi ja juoksi joen yli kohti traakialaisia, jolloin roomalaiset juoksivat sen perään ja tappoivat yhden traakialaissotilaan. Tästä seurasi ensin pieni kahakka, johon liittyi ensin molempien osapuolten etuvartiot ja sitten pääarmeijat. Plutarkhoksen mukaan Paullus päästi tarkoituksella hevosen juoksemaan vihollisleiriin provosoidakseen taistelun, mutta tämä pitää tuskin paikkansa. Paullus tajusi kuitenkin, että taistelu oli väistämätön, ja kävi leirissä rohkaisemassa sotilaitaan.[32]

Armeijoiden taistelujärjestys Pydnan taistelussa.

Taistelupaikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelun tarkka sijainti on pystytty kartoittamaan. Antiikin lähteet kertovat Pydnan taistelun sijainnin olleen Pydnan kaupungin eteläpuolella olevalla tasangolla. Plutarkhoksen mukaan tämä maasto oli juuri oikeanlaista falangille ja tasangolle lähellä oleville rinteille pystyttiin sijoittamaan kevytaseisia jalkaväkijoukkoja.[33]

Taistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelun alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kummankin osapuolen armeijat ryhmittyivät kiireesti taistelukentälle ilman kunnollista taistelulinjaa. Osastot marssivat leireistään ja ryhmittyivät taistelumuotoon. Paullus itse johti I legioonansa roomalaisten rintaman keskustan oikealle lohkolle, makedonialaisten khalkaspides-joukkoja vastapäätä. Vuoden 173 eaa. konsuli Lucius Postumius Albinus komensi toista legioonaa. Se seurasi Paulluksen perässä ja asettui tämän vasemmalle puolelle.[17]

Paullus itse oli harmissaan siitä, että taistelu alkoi sekavasti, mutta kätki harminsa. Hän kiersi armeijaansa ja rohkaisi miehiään. Plutarkhoksen mukaan Paullus jätti pukeutumatta punaiseen panssaripaitaansa ja kypäräänsä, mahdollisesti osoittaakseen ylenkatsetta vihollista kohtaan.[17]

Polybios kertoo, että heti taistelun alettua Perseus jätti armeijansa ja pakeni Makedonian pääkaupunkiin Pellaan väittäen, että hänen täytyi uhrata Herakleelle. Poseidonios kuitenkin puolustaa Perseusta kertoen, että hän oli edellisenä päivänä saanut hevosenpotkun jalkaansa, eikä aluksi tämän vuoksi pystynyt ottamaan osaa taisteluun. Myöhemmin hän kuitenkin huonosta kunnostaan huolimatta nousi hevosen selkään ja ratsasti taisteluun ilman rintapanssariaan.[34]

Ensimmäiset taistelukosketukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Makedonialaiset etenivät aluksi löyhästi porrastettuina ja pysähtyivät vasta roomalaisten ankaraan vastarintaan. Valiokaarti agema iski yhteen Rooman itaalisten liittolaisten kanssa. Kiivas yhteenotto ei johtanut mihinkään. Falangi pysyi koossa, eivätkä sivustahyökkäykset onnistuneet, koska sivustoja suojasivat palkkasoturiosastot. Lopulta pelignikohortin päällikkö Salvus yritti murtaa tilanteen sieppaamalla yksikön lipun ja heittämällä sen makedonialaisten riveihin. Saadakseen kallisarvoisen tunnuksen takaisin pelignit tekivät ankaran rynnäkön ja koettivat katkaista miekoillaan sarissa-keihäät.[17] Makedonialaiset kärsivät tappioita, mutta pysyivät muodostelmassaan. Raskaita tappioita kärsineiden pelignien piti irrottautua ryhmittyäkseen uudelleen, ja samalla jotkut roomalaisten liittolaisista pakenivat. Plutarkhos kertoo, että Poseidonioksen mukaan itaalien vetäytyminen sai Paulluksen turhautumaan ja repimään tunikansa.[35]

Käännekohta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämän jälkeen falangi hyökkäsi ja liikkui hitaasti eteenpäin. Se oli kuitenkin edennyt jo pitkän matkan ja sen muodostelmat alkoivat hajota niiden kaartaessa luonnollisista syistä toisten yksiköiden tielle ruuhkauttaen armeijaa. Kaiken lisäksi maasto alkoi olla epätasaista, joten jotkut muodostelmat hajosivat jättäen sivustat paljaiksi. Paullus käski tällöin legioonansa hyökätä sivustoja vastaan. Kun makedonialaiset huomasivat uhan, jotkut pudottivat peitsensä ja ottivat miekkansa tupesta. Makedonialaisilla ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia hyvin varustautuneita ja koulutettuja legioonalaisia vastaan, ja he kärsivät ankaria tappioita. Roomalaisten oikealla siivellä sotanorsut olivat lähteneet liikkeelle aiheuttaen sekasortoa. Perseus oli tosin muodostanut erityisen norsuntorjuntaosaston (elefantomakhai) piikikkäine aseineen ja panssareineen ja yrittänyt totuttaa hevoset norsujen hajuun ja niiden suureen kokoon, mutta se ei ollut onnistunut.[36][37]

Makedonialaisten rintamassa oli nyt suuria aukkoja, ja koko makedonialaisten vasen sivusta oli pakokauhun vallassa norsujen takia, joten Paullus käski antaa ratkaisevan iskun Perseuksen armeijalle. Vähitellen legioonalaiset murtautuivat vihollisen rintamaan. Seuranneissa lähitaisteluissa roomalaisten gladius hispaniensis -miekan ja suuren ovaalinmuotoisen scutum-kilven yhdistelmä osoittautui tappavan tehokkaaksi ja aiheutti suuria tappioita makedonialaisille. Keskustassa loputkin falangeista lyötiin ja eloonjääneet kääntyivät pakoon. Perseus huomasi taistelun käännekohdan ja ratsasti pakoon Makedonian pääkaupunkiin Pellaan ratsuväkensä kanssa, joka ei ollut käytännössä osallistunut lainkaan taisteluun.[38]

Roomalaiset surmasivat eloonjääneitä armotta. Livius kertoo pimeyden pelastaneen loput makedonialaiset, sillä jos taistelu olisi alkanut aiemmin, koko Perseuksen armeija olisi todennäköisesti tuhottu. Hämärän laskeuduttua roomalaiset eivät kuitenkaan enää uskaltaneet lähteä ajamaan takaa vihollisiaan näiden omalla maaperällä.[39]

Taisteluun osallistui myös Paulluksen 17-vuotias poika Scipio Aemilianus, jonka Scipio Africanuksen poika oli adoptoinut, sekä Cato vanhemman poika. Molemmat kunnostautuivat hyvin taistelussa ansaiten isiensä tunnustuksen.[40]

Tappiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka taistelu kestikin vain tunnin, makedonialaisten riveistä ehti kaatua 20 000 sotilasta ja 11 000 otettiin vangeiksi. Vain makedonialaisten ratsuväki onnistui pakenemaan taistelusta ilman suuria tappioita.[41] Roomalaisten tappiot olivat selvästi pienemmät, vain 1 000 kaatunutta ja vähän enemmän haavoittuneita. Liviuksen mukaan roomalaisten puolella oli vain 100 kaatunutta, pääasiassa pelignejä.[42]

Makedonialaisten valiokaarti agema oli pyyhitty pois taistelukentältä. Plutarkhos kertoo Perseuksen saaneen osuman keihäästä, joka oli repinyt hänen takkinsa.[35]

Taistelun jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuningas Perseus Paulluksen edessä. Jean-François Pierre Peyronin maalaus vuodelta 1802.
Lucius Aemilius Lepidus Paulluksen lyöttämä kolikko vuodelta 62/55 eaa. Vasemmalla roomalainen sovun jumalatar Concordia diadeemi päässään. Reunoilla kiertää teksti: PAVLLVS LEPIDVS CONCORDIA. Oikealla Lucius Aemilius Paullus ja kuningas Perseus yhdessä kahden poikansa kanssa. Paullus seisoo oikealla. Alhaalla teksti PAVLVS ja ylhäällä TER, joka viittaa luultavasti Paulluksen kolmeen voittoon Hispaniassa (190 eaa.), Liguriassa (181 eaa.) ja Pydnassa (168 eaa.).[43]

Taistelun jälkeen Perseus pakeni Pellaan pienen ratsuväkiosaston kanssa ja kutsui ystävänsä ja liittolaisensa koolle. Harvat kuitenkin saapuivat paikalle, joten Perseus joutui lähtemään kaupungista Amfipoliksen kautta Galipsokseen, mistä hän jatkoi veneellä Traakianmerellä sijaitsevaan Samothraken saareen.[44] Tämän jälkeen myös Octavius ilmestyi Samothrakeen, ja osin hänen painostuksestaan Perseus ja hänen poikansa päättivät lopulta antautua.[45]

Perseuksen tappio päätti sodan. Muutama päivä taistelun jälkeen suurin osa Makedonian kaupungeista oli antautunut, mukaan lukien Pella, jonka Paullus antoi ryöstää tyhjäksi. Perseus vietiin Roomaan, ja hän joutui kulkemaan Paulluksen suuressa voitontriumfissa, jossa tämä sai lisänimensä Macedonicus (Makedonialainen).[3] Paulluksen triumfi oli tosin aluksi vaakalaudalla, sillä monet hänen sotilaansa ajattelivat, että heitä ei oltu palkittu riittävästi ansioistaan. Senaatti kuitenkin päätti myöntää Paullukselle triumfin. Erityisesti toisessa puunilaissodassa ansioitunut veteraani Marcus Servilius Pulex Geminus kannatti triumfin myöntämistä.[46]

Triumfi kesti poikkeuksellisesti kolme päivää. Ensimmäisenä päivänä näytettiin erilaisia taideteoksia, jotka oli ryöstetty Makedoniasta sodan aikana, toisena päivänä taas sotasaaliksi saatuja aseita ja muita varusteita. Viimeisenä päivänä esiteltiin kuningas Perseus, jonka jälkeen saapui Paullus upeasti koristelluilla sotavaunuilla. Plutarkhoksen mukaan Perseuksen ja hänen perheensä sekä palvelijoidensa kuljettaminen kahleissa kaupungin läpi sai monet roomalaiset liikuttumaan kyyneliin.[46]

Triumfin jälkeen Perseus karkotettiin perheineen italialaiseen Alba Fucensin vuoristokylään, jossa hän joutui elämään huonoissa olosuhteissa, kunnes kuoli vuonna 165 eaa. tai 162 eaa. Perseus jäi viimeiseksi antigonidien suvun hallitsijaksi. Makedonia jaettiin neljään tasavaltaan, jotka eivät saaneet käydä kauppaa toistensa kanssa. Paikalliset hallintomiehet vietiin Roomaan. Roomalaiset kukistivat myös Illyrian viimeisen kuninkaan Gentiuksen, joka oli ollut Perseuksen liittolainen.[3] Lisäksi he rankaisivat Akhaian liittoa viemällä satoja johtomiehiä vankeuteen Italiaan. Heidän joukossaan oli kreikkalainen historioitsija Polybios.[47]

Pahiten kärsi kuitenkin Epeiros, josta Paullus päätti tehdä varoittavan esimerkin Makedonian ja Kreikan kansoille. Hän käski, että alueen 70:n kaupungin piti luovuttaa kulta- ja hopeavarastonsa roomalaisille. Tämän jälkeen hän ryösti ja tuhosi kaupungit surmaten ja orjuuttaen 150 000 ihmistä.[3]

Vaikka sodasta saadut voitot olivatkin suuret, Plutarkhos sanoo Paulluksen itse pysyneen köyhänä. Hän toi ainoastaan Perseuksen laajan kirjaston Roomaan poikiensa käyttöön.[47] Kun Paullus kävi Delfoissa tapaamassa kuuluisaa oraakkelia, hän näki tyhjän jalustan, joka oli tarkoitettu kuningas Perseuksen patsaalle. Hän käski pystyttää paikalle omasta voitostaan kertovan muistomerkin, josta osa on säilynyt nykyhetkeen asti.[48]

Vaikka Makedonia oli nyt roomalaisten hallussa, vihollisuudet eivät loppuneet. Vuonna 150 eaa. alkoi neljäs makedonialaissota, kun eräs Andriskos yritti perustaa Makedonian kuningaskunnan uudelleen. Hän nousi kuninkaaksi nimellä Filippos VI ja väitti olevansa Perseuksen poika. Hänet kuitenkin voitettiin toisessa Pydnan taistelussa; Roomalaiset lakkauttivat Makedonian neljä tasavaltaa ja Makedoniasta tuli Rooman laajenevan valtakunnan ensimmäinen provinssi.[49]

Taistelun päivämäärä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pydnan taistelun päivämäärä on kiistanalainen. Taistelua edeltäneenä päivänä oli kuunpimennys, minkä perusteella taistelun mahdollinen ajankohta on pystytty laskemaan. Eräät yksityiskohdat eivät kuitenkaan sovi kreikkalaisen historioitsija Plutarkhoksen kuvaukseen, joten taistelun päivämääräksi on esitetty myös 11.–12. kesäkuuta 167 eaa. tai 2.–3. syyskuuta 172 eaa.[50]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyajan lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Goldsworthy s. 108, 111
  2. ↑ Lendering, Jona: Perseus livius.org. 4.4.2006. Arkistoitu 21.9.2012. Viitattu 5.8.2008. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f g Third Macedonian War UNRV.com. 2003–2008. Viitattu 5.8.2008. (englanniksi)
  4. ↑ Plutarkhos, Aemilius Paulus 9.2
  5. ↑ Liviuksen mukaan roomalaiset menettivät 2200 miestä kaatuneina ja 600 vankeina. Livius 42.60
  6. ↑ Goldsworthy s. 96
  7. ↑ Goldsworthy s. 97
  8. ↑ Livius 44.19
  9. ↑ Goldsworthy s. 97–98
  10. ↑ Goldsworthy, Adrian: Roman Warfare, s. 42–45. Cassel, 2000. ISBN 0-304-35265-9
  11. ↑ Goldsworthy, Adrian: Rooman sotilasmahti, s. 26–28. Karisto Oy, 2005. ISBN 951-23-4590-0
  12. ↑ Livius 42. 31
  13. ↑ John Foss: THE THIRD MACEDONIAN WAR and THE BATTLE OF PYDNA (168 BC). musesnet.gr 2001. Viitattu 5.8.2008
  14. ↑ Goldsworthy s. 92
  15. ↑ Goldsworthy s. 95
  16. ↑ Goldsworthy s. 100
  17. ↑ a b c d e Goldsworthy s. 107
  18. ↑ Goldsworthy s. 92–93
  19. ↑ a b c Livius 42. 51
  20. ↑ Goldsworthy 105–107
  21. ↑ Polybios, 29.17
  22. ↑ Goldsworthy s. 99
  23. ↑ a b c Goldsworthy s. 100–101
  24. ↑ a b c Livius 44.35
  25. ↑ Polybios, 29.14
  26. ↑ a b Goldsworthy s. 102–103
  27. ↑ Hammond s. 546
  28. ↑ Goldsworthy s. 102
  29. ↑ Goldsworthy s. 103
  30. ↑ Goldsworthy s. 103–104
  31. ↑ Lendon, J. E.: Soldiers & Ghosts: A History of Battle in Classical Antiquity, s. 199. Yale University Press, 2005. ISBN 0300119798 (englanniksi)
  32. ↑ Goldsworthy s. 105
  33. ↑ Hammond s. 547
  34. ↑ Plutarkhos, Aemilius Paulus 19
  35. ↑ a b Goldsworthy s. 108
  36. ↑ John M. Kistler, Richard (FRW) Lair: War Elephants, s. 148. U of Nebraska Press, 2007. ISBN 0803260040 (englanniksi)
  37. ↑ Goldsworthy s. 108–109
  38. ↑ Goldsworthy s. 109–110
  39. ↑ Jona Lendering: Battle of Pydna (Arkistoitu – Internet Archive) Livius.org. Viitattu 5.8.2008
  40. ↑ Goldsworthy s. 110–111
  41. ↑ Simón Hornblower, Antony Spawforth: The Oxford classical dictionary, s. 1281. (3. painos) Oxford University Press, 2003. ISBN 9780198606413 (englanniksi)
  42. ↑ Livius 44. 42
  43. ↑ Scullard, H. H.: Roman politics 220–150 BC. s. 2, 13. Oxford University Press, 1973. ISBN 019814816X (englanniksi)
  44. ↑ Livius 44. 43-45
  45. ↑ Livius 45.6
  46. ↑ a b Goldsworthy s. 112–113
  47. ↑ a b Henrikson s. 506–507
  48. ↑ Goldsworthy s. 114
  49. ↑ Kohn, George C.: Dictionary of Wars, s. 266. Facts on File Publications, New York, 1986. ISBN 0 948894 091
  50. ↑ Thayer, Bill: The Parallel Lives by Plutarch penelope.uchicago.edu. 10. helmikuuta 2008. Viitattu 25.8.2008. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pydnan_taistelu&oldid=22843898”