Puukkojunkkarit (kirja)

Puukkojunkkarit
Kirjailija	Santeri Alkio
Kieli	Suomi
Genre	Kansalliskirjallisuus, romaani
Kustantaja	WSOY
Julkaistu	1894
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Puukkojunkkarit on Santeri Alkion kirjoittama realismia edustava aikalaiskuvaus vuodelta 1894. Se on säilyttänyt paikkansa yhtenä kansalliskirjallisuutemme kulmakivistä. Aikeistaan laatia tämän kaltainen eteläpohjalainen kansalliseepos Alkio kertoi kustantajalleen Werner Söderströmille kesällä 1893. Puukkojunkkari-ilmiön syväluotaaminen oli rohkea veto, jollaista kukaan ei ollut vielä lähtenyt yrittämäänkään. Kun Alkio valmisteli Puukkojunkkareitaan, kääntyi hänen katseensa sinne, missä rajuimmat tappelut oli käyty ja missä korskeimmat puukkojunkkarit olivat esiintyneet. Alkio ei kuitenkaan pyrkinyt luomaan tarkkaa historiakertomusta vaan käytti kirjailijan vapauksiaan kirjaa tehdessään. Hänen teostensa rakenne kuten Puukkojunkkareidenkin on jykevä ja kuvaustapansa avointa.

Tausta

Santeri Alkio (vuoteen 1898 asti Aleksander Filander) syntyi 1862 ja kasvoi Laihialla ja oli 1800-luvun alun johtavia suomalaisia poliitikkoja, mutta myös kirjailija ja toimittaja. Hänet tunnetaan erityisesti Maalaisliiton (nyk. Keskusta) perustajana.

Alkio kannatti demokratiaa sekä Suomen itsenäisyyttä, mutta johti myös nuorisoseuraliikettä. Tällä hän halusi vaalia ennen kaikkea raittiutta ja terveitä elämäntapoja, mikä on ollut painava syy kirjoittaa Puukkojunkkarit. Hänelle itsekasvatus oli tärkeä ihanne, jota hän korosti nuorisoseurassa. Puukkojunkkareiden tarkoituksena on ollut herättää sen aikaiset nuoret puukkojunkkareiden eli häjyjen ihannoinnista ja kunnioittamisesta. Nämä olivat rauhanhäiritsijöitä ja yleisiä rettelöitsijöitä, joita tuli kaikista yhteiskuntaluokista. Heitä oli hyvin vaikea vangita, sillä harva suostui todistamaan junkkaria vastaan. Syy heidän ihannointiinsa oli pääasiassa uskallus vastustaa yhteiskuntaa ja virkavaltaa. Alkio kuoli Laihialla 1930.

Teos

Juoni

Varoitus: Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Puukkojunkkarit jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä kuvataan naimaikään tulleen Santra Järvelän aviomiehen valintaa ja siitä seuraavia konflikteja. Toisessa osassa keskitytään puukkojunkkarin prototyyppinä Esa Karhuun, joka alkaa ymmärtää, ettei elämä junkkarina voi jatkua ikuisesti ilman seurauksia. Santra Järvelää ollaan naittamassa puukkojunkkari Ella Kuivaselle mutta Santra rakastuukin körttiläiseen Valee Laitilaan ja karkaa tämän kanssa. Junkkarit päättävät kostaa kokemansa vääryyden ja ryöstää Santran väkivalloin takaisin Mikkeli-yönä.

Tästä kehittyy kirjan ensi osan päättävä Korvenloukon tappelu.

Tämän tappelun mittaan Valee käyttää vain jykevää puukankea joka tehoaakin - mutta Esa turvautuu jo varhain puukkoonsa ja veriset jäljet merkitsevät hänen kulkuaan; samoin hänen apurinsa Iikan Antin puinen kanki jossa on kaksi riviä hevosenkengän nauloja tekee pahaa jälkeä - joskin vastapuoli on vielä kovempi: Antti jää tantereelle Janne Hautalan tervapiiskan kaatamana.

Varsinaisia kuolonuhreja ei tappelussa tule; vain yksi hevonen kuolee saatuaan viikatteen terän vatsaansa ja pakokauhussa repeää auki.

Yritys kuitenkin epäonnistuu, ja Esan johtamat junkkarit häviävät tappelun korvenloukkolaisille. Junkkarit joutuvat palaamaan häpeissään kotiin ilman Santraa.

Varsinkin Esa Karhun itsetunnolle Korvenloukon tappelu on kova kolaus. Hänen elämänsä lähtee tästä eteenpäin alamäkeen; Esan talo joutuu huutokauppaan maksamattomien velkojen vuoksi ja Esan kosinta torjutaan. Puukkojunkkarien keskinäiset ristiriidat ja valtataistelu aikaansaavat junkkarien yhtenäisyyden horjumisen. Varsinkin Vennu Karin ja Esan välinen taistelu puukkojunkkarien kuninkuudesta rikkoo Esan ja muiden junkkarien välit.

Lopulta Esa muuttuu junkkarien johtajasta yksinäiseksi hevosvarkaaksi.

Hänen ainoa ja viimeinen apurinsa Levalan Lomppi on arkajalka josta ei ole Esalle iloa edes hevosmiehenä.

Henkilöhahmot

Esa Karhu on noin kaksikymmentävuotias pelätyn puukkojunkkarijoukon johtohahmo, pitäjäläisissä pelonsekaista ihailua herättävä junkkarien kuningas. Hänen äitinsä laiminlöi lapsensa kasvatuksen omasta alkoholismistaan johtuen. Esa on jo tilan isäntä isänsä kuoltua mutta talo on jäänyt heitteille. Hän on ulkoisesti vastuuntunnoton ja äkkipikainen, paikoin jopa verenhimoinen. Hän on yksinäinen ja epävakaa, koska ei pidä muita junkkareita todellisina ystävinään ja halveksii äitiään.

Alkion omin sanoin: ”Esa on peto ja Esa ei ole peto.”

Santra Järvelä on 17-vuotias naimaikään tullut nimismiehen tyttö, jonka sulhasuudesta kylässä kilpaillaan verisen ankarasti. Hän haluaa naida Valee Laitalan huolimatta kihlauksestaan puukkojunkkari Ella Kuivasen kanssa. Santra on päättäväinen ja valitsee lopulta itse aviomiehensä isänsä ja äitipuolensa mielipiteistä huolimatta.

Vennu Kari on kohta neljäkymmentävuotias naimisissa oleva talon isäntä, puukkojunkkarien isähahmo ja varastetun tavaran piilottaja, joka ei kaihda kunnon tappelua ja jota koko kylä pohjimmiltaan pelkää. Vaikka hän näennäisesti onkin Esan ystävä, heidän välillään on jännitettä sillä molemmat haluaisivat olla kylän pelätyin mies ja taitavin tappelija. Alkio käytti tosi elämän häjyjä Antti Rannanjärveä ja Antti Isotaloa esikuvina luodessaan Vennu Karin hahmon. Esikuviensa tavoin Vennu ei kaihda laittomuuksia mutta koettaa pysyä hyvissä väleissä naapurien kanssa. Lopun hääkohtauksessa Vennu on häissä mukana yhtenä kenkkärinä eli eräänlaisena järjestyksenvalvojana.

Ella Kuivanen on Esan ystävä ja kuuluu samaan puukkojunkkariryhmään. Ella on Esaa rauhallisempi ja yksinkertaisempi eikä tee omia päätöksiä vaan on pitkälti Esan ja Vennun ohjailtavissa. Ellan ja Esan välit rikkoutuvat heidän tavoitellessaan useampaan otteeseen samaa morsianta, ensin Santra Järvelää ja myöhemmin Sanna Rekipeltoa.

Valee Laitala on vastakohta Esa Karhulle. Hänkin on nuori tilallinen, joka asuu kahdestaan äitinsä kanssa, mutta körttiläinen Valee on rauhallinen, tilastaan huolehtiva ja pidetty. Valee kihlaa ja myöhemmin nai Santra Järvelän.

Kirjan ensimmäisen osan päättävässä Korvenloukon tappelussa Valee käyttää aseenaan puista kankea ja on Janne Hautalan ohella hirmuisin tappelija.

Valeen ja Santran häissä syntyy viimeinen tappelun poikanen kun Esa Karhu yksinään hyökkää paikalle iso puukko kädessään - mutta tappelusta tuleekin monin tavoin tarinan antikliimaksi kun muut miehet ottavat aseen häneltä pois ja Janne Hautala riepottaa Esan tolkuttomaksi.

Janne Hautala on kookas ja voimakas körttiläinen joka kuitenkin on tilanteen niin vaatiessa pitäjän hirmuisin tappelija, joka mm. tervapiiskansa avulla pitkälti hajottaa kirjan ensimmäisen osan päättävän Korvenloukon tappelun.

Hän on Valeen häiden pääkenkkäri ja kirjan loppusivulla palauttaa kiinni ottamansa Esa Karhun jäjestykseen riepottelemalla tätä niin että siinä joutuvat jo muut miehet menemään väliin.

Herra Lindblom on pitäjän ylemmyydentuntoinen nimismies, joka asuu vaimonsa Marketan kanssa. Lindblom jättää toimensa heitteille pelätessään junkkarien kostavan, jos heitä syytetään jostakin.

Tommi Kasari on Vennu Karin körttiläinen naapuri. Hän kuuluu puukkojunkkarien toimia vastustavaan ryhmään ja uskaltaa myös toimia asian eteen.

Hän esimerkiksi yhtään tuumimatta marssii junkkarien keskelle näiden omin lupineen paistikseen tappamansa lampaansa jäännökset mukanaan ja kirves aseenaan - ja saa kuin saakin vaatimansa kolmen ruplan korvauksen tapetusta lampaastaan.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Miljöö

Puukkojunkkarit sijoittuu 1800-luvun puolivälin jälkeen Etelä-Pohjanmaalle. Puukkojunkkarius oli vahvimmillaan Lapuan suurpitäjässä ja sen laitaosissa Kauhavalla, Ylihärmässä ja Alahärmässä, mutta paljoa ei jälkeen jäänyt Laihia ja Kyrönmaa yleensäkään. Romaanista löytyy monia historiallisia yhtymäkohtia alueen tapahtumiin, varsinkin Kauhavalle. . Puukkojunkkareiden kultakausi hiipuu 1880-luvulla ja tämä kehitys näkyy teoksessakin. Puukkojunkkareissa tapahtumat seuraavat tiivisti toisiaan joten laajuudestaan huolimatta teos ei sisällä ajallisesti pitkää jaksoa.

Teemat ja tulkinnat

Teoksessa toistuvat kohtaukset, joissa kuvataan puukkojunkkareiden ja muun yhteiskunnan välistä yhteentörmäystä. Puukkojunkkarit suosivat elämäntapaa, joka on väkivallan salliva ja ihannoiva ja lisäksi konflikteja lisää heidän runsas alkoholinkäyttönsä. Puukkojunkkarin oma kunnia on vahvasti kytköksissä hänen kykyynsä ja pelottomuuteensa tapella niin oman ryhmän kuin ulkopuolistenkin kanssa.

Teoksessa ympäristö etsii keinoja puukkojunkkareiden ylivallan lopettamisen, sillä yhteiskunnan auktoriteetit ovat kovin avuttomia puukkojunkkareiden edessä. Nouseva vastavoimia on herätysliike. körttiläisyys kasvaa ja vahvistuu Pohjanmaalla, ja tämä kovin erilaisten joukkojen ja elämänkatsomusten kohtaaminen aiheuttaa ristiriitatilanteita.

Teoksessa puukkojunkkareiden elämäntapaa kuvataan realistisesti ja tuodaan tapahtumien raakuus ja kurjuus esiin. Puukkojunkkareiden aikalaiskuva on hyvä ja tarkka. Tämä näkyy myös päähenkilön, Esa Karhun kohtalon kuvauksesta. Henkilöistä välittyy stereotyyppinen kuva, Laitilan Valee on kansallisromanttinen, perinteinen kuvaus suomalaisesta miehestä, joka asetetaan esimerkin asemaan. Naiset näkyvät teoksessa pelkistettyinä sivuhahmoina mutta heillä on monessa tilanteessa toimeenpaneva rooli, kuten Laitilan Santran osa.

Kieli

Alkion kerronnassa havainnollistamispyrkimys on etualalla. Hän on ennen kaikkea liikkeen kuvaaja ja väri ja muodot jäävät merkityksettömiksi ulkonaisten tapahtumien ja havaintojen rinnalla:”…hän Esa? lensi ympäri tuvan kuin raivotautinen kissa, riipoi puukollaan rikki sängyn esiripun, vaatteet seinillä, ja liikkui kuin orava.”Myös äänen kuvauksella on huomattava taiteellinen merkitys kerronnassa. Kerronnan tyyli rakentuu kansanomaiselle kielenkäytölle harkiten ja tyylitellen, mikä tekee ilmaisusta karua ja kovaa mutta toisaalta ilmeikästä ja luontevaa. Varsinkin tappelukohtaukset ovat värikkään realistisia. Runsas murteellinen dialogi korostaa teoksen rakennetta. Dialogi on luontevaa ja ilmeikästä, mutta jättää hahmojen persoonallisuuden taka-alalle tuoden esiin ennemminkin heidän edustamansa ryhmän. Puukkojunkkarit ja heränneet puhuvat omilla tyypillisillä tavoillaan, laukkuryssä vienankarjalaisella murteella ja nimismies Lindblom ruotsalaisittain ääntäen:""Luuletko sine, ettei mine ymmerre!" huusi Lindblom, "mut siine on muutkin seikat, se on semmosta pirun joukko." " Kaikkitietävä kertoja avaa lukijalle hahmojen ajatusmaailmaa ja mahdollistaa syvemmän motiivien tarkastelun.

Vastaanotto

Puukkojunkkareitten valmistuttua kustannusosakeyhtiö Werner Söderström, joka oli taloudellisesti ahtaalla, kehotti Alkiota parantamaan kirjaa. Lopulta kustantaja suostui kustantamaan kirjan tietyin varauksin. Teoksen menekki ei sen ilmestyttyä ollut hyvä eikä se aiheuttanut suurempaa reaktioita yleisössä.

Käsitys Pohjanmaan puukkojunkkarikulttuurista selkeni Alkion avulla, sillä Puukkojunkkarit on ensimmäinen romaanikuvaus puukkojunkkareista. Teoksella on myös vahva rooli muun pohjalaiskirjallisuuden synnylle. Sen asema on esikuvallinen, sillä se aloittaa kulttuurihistoriallisen kerronnan perinteen pohjalaiskirjallisuudessa.

Lähteet

• Alanen, Aulis J. 1976. Santeri Alkio. Porvoo: Werner Söderström oy.
• Alkio, Santeri. 1894/1981. Puukkojunkkarit: kuvauksia nyrkkivallan ajoilta. Porvoo: WSOY.
• Alkio, Santeri. Taito uida elämänmeressä. Teoksesta Hän meni: Santeri Alkion muistolle. 1930. Vaasa: Ilkka
• Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009.
• Liakka, Niilo. 1932. Santeri Alkio: henkilökuvan ja elämäntyönpiirteitä. Porvoo: WSOY.
• V.I.M.. Alkio kirjailijana. Teoksesta Hän meni: Santeri Alkion muistolle. 1930. Vaasa: Ilkka.

Aiheesta muualla

• Puukkojunkkarit ladattavissa ilmaisena e-kirjana Gutenberg-projektissa