Pohjois-Inkerin Rykmentti
| Pohjois-Inkerin Rykmentti | |
|---|---|
 Pohjois-Inkerin Rykmentin tunnus |
|
| Toiminnassa | 1919–1920 |
| Valtio |
 Kirjasalon tasavalta |
| Puolustushaarat | maavoimat |
| Koko | 580–1 700 |
| Sodat ja taistelut | Viron vapaussota, Heimosodat, Venäjän sisällissota |
| Komentajat | |
| Tunnettuja komentajia | Elja Rihtniemi |
Pohjois-Inkerin Rykmentti (myöh. Pohjois-Inkerin Erikoispataljoona) oli vuonna 1919 vapaaehtoisten inkeriläisten muodostama sotilasyksikkö, jonka päämääränä oli taistella autonomisen Inkerin puolesta ja bolševismia vastaan. Pohjois-Inkeri Rykmentin lisäksi Inkerin Pataljoona taisteli samoin tavoittein yhdessä virolaisten ja Venäjän valkoisen armeijan kanssa Länsi-Inkerissä.[1] Molempien vapaaehtoisyksikköjen taistelut olivat osa inkeriläisten kansannousua ja heimosotia.
Perustaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rykmentti sai alkunsa heinäkuussa 1919, kun Pohjois-Inkeristä Suomeen paenneet pakolaiset ja Pohjois-Inkerin väliaikainen toimikunta saivat Suomen hallitukselta luvan järjestäytyä myös sotilaallisesti itsepuolustusta varten. Pieni vapaaehtoisten joukko kasvoi nopeasti. Muun muassa jääkärieversti Eero Kuussaari tarjosi joukoille koulutusapua ja Venäjän armeijassa palvellut ja Suomen sisällissodassa taistellut Yrjö Elfvengren hankkiutui joukon johtajaksi.[1]
Ensimmäiset sotatoimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elfvengren muodosti nopeasti Pohjois-Inkerin 580 miehen vahvuisen pataljoonan, jonka voimin hän aloitti 28. heinäkuuta hyökkäyksen Inkerin vapauttamiseksi bolševismista. Hyökkäyksen syynä oli myös suunnitelma provosoida Suomen ja Neuvosto-Venäjän välinen sota, jolla haluttiin heikentää presidentti Ståhlbergin asemaa. Huonosti suunniteltu hyökkäys epäonnistui, ja koska se oli käynnistetty vastoin virallisen Suomen hyväksyntää, raja suljettiin ja inkeriläisten avustaminen kiellettiin. Rykmentti vetäytyi Kirjasaloon, jonne ne asettuivat elokuussa puolustukseen.[1]
Pohjan Pojissa palvellut reservinluutnantti Elja Rihtiniemi korvasi arvostelun kohteeksi joutuneen Elfvengrenin rykmentin päällikön tehtävässä, ja johtajiksi haalittiin suomalaisia vapaaehtoisia. Alkusyksystä miehistön määrä oli kasvanut noin tuhanteen, ja rykmentissä oli kolme pataljoonaa. Suomen hallitus oli alkanut nähdä Kirjasalon alueen hyödyllisenä puskurivyöhykkeenä ja toimitti joukoille aseita.[1]
Hyökkäys Pietariin
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pohjois-Inkerin väliaikaisen toimikunnan nimellä aiemmin toiminut Pohjois-Inkerin hoitokunta kutsui Elfvengrenin takaisin joukon päälliköksi ja Rihtiniemi sai väistyä. Elfvengren oli tehnyt salaisen sopimuksen Venäjän valkoisen armeijan kanssa. Vastineeksi rykmentin yhtymisestä kenraali Nikolai Judenitšin hyökkäykseen Pietaria vastaan hän sai vastineeksi huomattavan summan rahaa, jolla rykmentin miesten palkat kyettiin maksamaan ja hankkimaan kipeästi kaivattua vaatetusta ja jalkineita. Yhteistyö venäläisten kanssa katsottiin isänmaallisissa aktivistipiireissä kuitenkin sopimattomaksi, ja se repi heidän rivejään. Toisaalta Suomesta tullut apu oli niukkaa, joten rykmentin oli otettava apua sieltä missä sitä oli tarjolla.[1]
Venäläisten kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti rykmentti aloitti hyökkäyksen Pietaria kohti 21. lokakuuta 1919 Suomen armeijan kiellosta huolimatta. Rykmentti valloitti Lempaalan kylän ja Kuivaisten (Grusinan) rautatieaseman. Rykmentin kolmas pataljoona eteni puolestaan Vuolejärvelle saakka. Hyökkäys kuitenkin tyrehtyi ja vetäytyminen alkoi 25. lokakuuta. Patruunat olivat loppu ja vihollinen, jonka riveissä oli runsaasti suomalaisia, oli liian voimakas. Viikon taisteluiden jälkeen rykmentti oli palannut Kirjasaloon ja osaksi Suomen puolelle Rautuun ilman merkittäviä tappioita. Hyökkäys oli lisännyt inkeriläisten kurjuutta ja bolševikit polttivat monien talot. Suomeen saapuneiden inkeriläisten pakolaisten määrä ylitti 8 000 ihmistä.[1]
Rykmentin loppu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rykmentti teki vielä pienimuotoisia tiedusteluhyökkäyksiä, mutta pääasiassa se vartioi epävirallista rajalinjaa ja suoritti varuskuntapalvelusta. Kaikki asekuntoiset inkeriläiset pakolaiset oli kutsuttu palvelukseen bolševikkien hyökkäyksen varalle. Suomen hallitus päätyi myöntämään rykmentille helmikuussa 1920 kuukausittaisen määrärahan ja vaikka he eivät olleetkaan Suomen kansalaisia. Rykmentistä tuli näin osa Suomen rajavalvontaa ja puolustussuunnitelmaa. Elfvengren joutui nyt lopullisesti väistymään ja tilalle tuli inkeriläinen Juho Tirranen.[1]
Miehistö oli kuitenkin kyllästynyt odottelemaan kurjissa oloissa ja rykmentillä oli kurinpito-ongelma. Monet kaipasivat koteihinsa ja karkureita oli runsaasti. Upseeristo puolestaan käytti runsaasti alkoholia. Rykmenttiä päädyttiin supistamaan merkittävästi kesällä ja alkusyksyllä 1920 kotiuttamalla vanhimpia ja nuorimpia ikäluokkia ja muodostamalla jäljelle jääneistä 418 miehestä Pohjois-Inkerin Erikoispataljoona, jonka päälliköksi tuli jääkärikapteeni Jussi Sihvo.[1]
Hiljalleen Inkerin vapauttamispyrkimykset ja toiveet alueen itsehallinnosta murenivat. Tarton rauhanneuvotteluissa Inkeri oli vain sivujuonne. Inkerin lippu laskettiin lopullisesti Kirjasalossa 5. joulukuuta 1920, jonka jälkeen Pohjois-Inkerin Erikoispataljoona marssi Suomen puolelle, jossa yksikkö lakkautettiin.[1]